Madeline Hammond ei voinut päästä irti murhenäytelmän vaivaavasta
muistosta. Monty Pricen kauhistava hymy vaivasi häntä. Vain joskus hän
saattoi saada unohdusta ja sen takia hän työskenteli, teki kävelyretkiä
ja ratsasti. Vieläpä hän voitti voimakkaan tunteen, minkä hän pelkäsi
olevan käsittämätöntä vastenmielisyyttä meksikolaistyttöä Bonitaa
kohtaan, joka makasi sairaana karjatalossa hoidon tarpeessa.
Madeline tunsi, että hänen sielussaan tapahtui jokin selittämätön
muutos. Se taistelu, joka selvittäisi hänen kohtalonsa Idän tai Lännen
hyväksi, pysyi yhä ratkaisematta. Hän ei ollut milloinkaan hengessään
yksin. Hänen polullaan oli askelia. Huoneessa hän tunsi painostusta.
Hän halusi ulkoilmaa -- valoa ja tuulta.
Eräänä iltapäivänä hän ratsasti alemman järven lasku-uomalle, jossa
ryhmä mesquito-puita oli puhjennut kukkaan ja uudistuneen elämän
kauneuteen sen veden vaikutuksesta, joka tihkui niiden juurille. Näiden
puiden alla oli varjoja. Madeline laskeutui satulasta haluten levähtää.
Hän piti tästä rauhallisesta, yksinäisestä paikasta. Jos hän ratsasti
alas laaksoon tai ylös kunnaille, ei hän voinut mennä yksin.
Luultavasti Stillwell tai Nels tiesivät nyt hänen olopaikkansa. Mutta
kun hän oli piilossa, kuvitteli hän nauttivansa yksinäisyydestä, vaikka
se ei toden teolla sitä ollut.
Hänen hevosensa heitteli päätään, heilutti harjaansa ja pieksi
hännällään kärpäsiä. Madeline istui selkä puuta vasten ja otti
sombreron päästään. Lauhkea tuulenhenki, joka löyhytti hänen kuumia
kasvojaan ja puhalteli hänen hiussuortuviaan, oli virkistävän viileä.
Hän kuuli karjan hitaan poljennan sen mennessä juomaan. Ääni häipyi, ja
mesquitelehto näytti olevan eloton.
Äkkiä Majesty nosti korvansa pystyyn ja korskahti. Madeline kuuli
kavioiden hidasta kuminaa. Hevonen lähestyi järven puolelta. Madeline
oli oppinut olemaan varovainen ja nousten Majestyn selkään hän käänsi
hevosen aukeata paikkaa kohti. Hetkistä myöhemmin hän tunsi olevansa
iloinen varovaisuudestaan, sillä katsoessaan puiden välistä hän näki
Stewartin ohjaavan hevosta lehtoon. Madeline olisi yhtä mielellään
kohdannut guerillan kuin tämän cowboyn.
Majesty oli ruvennut ravaamaan, kun kimeä vihellys tunki läpi ilman.
Hevonen hypähti ja pyörtäen ympäri se hyökkäsi takaisin mesquiteja
kohti. Madeline puhui sille, huusi sille vihaisesti ja veti kaikin
voiminsa suitsista, mutta oli avuttoman kykenemätön pysäyttämään sitä.
Se hirnui. Silloin Madeline ymmärsi, että Stewart, sen vanha isäntä,
oli kutsunut eikä mikään voinut kääntää sitä. Hevonen syöksyi puiden
välissä olevaan aukkoon ja seisahtui Stewartin eteen.
Stewart oli karkeassa puvussa matkaa varten ja talutti jäntevää
hevosta, joka oli satuloitu ja kuormitettu. Kun Stewart Madelineen
katsomatta pani käsivartensa Majestyn kaulan ympärille ja painoi
kasvonsa hevosen aaltoilevaa harjaa vasten, alkoi tytön sydän lyödä
nopeasti. Stewart näytti unohtaneen hänen läsnäolonsa. Cowboyn silmät
olivat kiinni. Hänen tummat kasvonsa lientyivät, kadottivat kovuutensa,
rajuutensa ja surullisuutensa ja tulivat hetken ajaksi kauniiksi.
Madeline arvasi heti, mitä kaikki tarkoitti. Cowboy oli lähdössä
karjatalolta ja tämä oli hänen jäähyväisensä hevoselleen. Himmeä verho
laskeutui Madelinen silmien eteen, hän pyyhkäisi sen nopeasti pois ja
se tuli takaisin kosteana ja sumentavana. Hän käänsi kasvonsa häveten
kyyneleitä, jotka Stewart saattaisi nähdä. Hän oli surullinen cowboyn
tähden. Tämä oli menossa pois ja tällä kertaa menisi hän iäksi. Kuin
kylmän säilän pisto tunki tuska Madelinen sydämen lävitse. Hän vapisi
jonkin tuntemattoman partaalla.
"Haluan puhua teille", sanoi Stewart.
Madeline hätkähti, kääntyi cowboyhin päin ja näki nyt aiemman
Stewartin, miehen, joka muistutti heidän ensimmäistä kohtaamistaan El
Cajonissa.
"Haluan kysyä teiltä jotakin", jatkoi cowboy. "Olen halunnut saada
tietää jotakin. Siksi olen viivytellyt täällä. Te ette ole milloinkaan
puhunut minulle, milloinkaan huomannut minua, milloinkaan antanut
minulle tilaisuutta kysyä teiltä asiaani. Mutta nyt minä menen -- menen
rajan yli. Ja minä haluan tietää. Miksi ette antanut minun puhua?"
Stewartin sanojen aikana se kiihkeä häpeäntunne, nyt kymmenkertaisesti
tukahduttavampana, syöksyi hänen ylitseen nostaen tulipunan aallon
hänen ohimoilleen. Purren huuliaan tempaisi hän Majestyn suitsia, löi
sitä piiskalla ja kannusti sitä. Stewartin rautainen käsi piti hevosta
paikallaan. Madeline löi kiihkon puuskassa Stewartin kasvoihin, iski
harhaan, löi uudestaan ja osui. Yhdellä nykäisyllä, vetäen hänet
melkein satulasta, kiskaisi cowboy ruoskan hänen käsistään. Enemmän
kuin tämä teko hänen katseensa rauhoitti Madelinen raivoa.
Madeline taisteli itsensä kanssa saavuttaakseen vallan ylitseen. Tämä
mies ei sallinut, että häneltä kiellettiin jotakin. Ei milloinkaan
ennen ollut hänen kasvojensa kovuus, näiden erämaan miesten piikiven
vahva kovuus, vaikuttanut Madelineen näin. Stewart näytti tuimalta,
menehtyneeltä, katkeralta. Tumma varjo oli muuttumassa harmaaksi --
harmaus intohimon tuhanväriin. Läpitunkevat silmät, jotka cowboy
kohdisti häneen, polttivat häntä ja kulkivat hänen lävitseen ikään kuin
toinen olisi katsonut hänen sieluunsa. Madelinen naisellinen vaisto,
joka oli yhtä terävä kuin hänen katseensa, ilmaisi hänelle, että
Stewart oli tuolla hetkellä käsittänyt katkeran, lopullisen totuuden.
Kolmannen kerran cowboy toisti kysymyksensä hänelle. Madeline ei
vastannut, hän ei voinut puhua.
"Te ette tiedä, että minä rakastan teitä -- vai tiedättekö?" jatkoi
cowboy kiihkeästi. "Ettekö voi huomata, että minä olen ollut toinen
mies rakastaessani teitä, tehdessäni työtä teille, eläessäni teille? Te
ette tahdo uskoa, että minä olen kääntänyt selkäni vanhalle villille
elämälle, että minä olen ollut siivo, kunniallinen, onnellinen ja
hyödyllinen."
Madeline oli mykkänä. Hän kuuli sydämensä jyskyttävän korvissaan.
Stewart hyppäsi hänen luokseen. Cowboyn voimakas käsi sulkeutui hänen
käsivartensa ympäri.
"Te luulette, että minä pidin Bonitaa vuorilla, että minä menin salaa
kehtaamaan häntä, että koko ajan, kun olin palveluksessanne, minä
olin... Oi, minä tiedän mitä te ajattelette! Nyt sanokaa se!"
Sokaistuna, kokonaan intohimon tulisessa puristuksessa, voimatta
pysäyttää sen sanan esiinsyöksymistä, joka oli sekä häpeällinen että
paljastava ja kohtalokas, Madeline huusi:
"_Kyllä_!"
Cowboy oli väkivalloin vääntänyt tämän sanan häneltä, mutta ei
ollut kylliksi terävä, kylliksi perehtynyt naisen vaikuttimien
salaperäisyyteen arvatakseen hänen vastauksensa syvällisen merkityksen.
Stewartista sanalla oli vain kirjaimellinen merkitys, joka vahvisti sen
häpeän, mikä tytön mielestä häntä tahrasi. Laskien Madelinen käsivarren
hän väistyi poispäin -- omituinen teko siltä villiltä ja raa'alta
mieheltä, joksi Madeline hänet arvosteli.
"Mutta eräänä päivänä te puhuitte uskosta", puhkesi cowboy. "Te
sanoitte, että maailman suurin asia on usko ihmisluonteeseen. Te
sanoitte, että parhaat miehet ovat ne, jotka ovat vaipuneet alhaalle ja
nousseet. Te sanoitte, että teillä oli uskoa minuun!"
Cowboyn moite, jossa ei ollut katkeruutta eikä pilkkaa,
oli ruoskanläimäys Madelinen vanhalle itsekkäälle luulolle
oikeudenmukaisuuteen. Hän oli saarnannut kaunista periaatetta, jonka
mukaan hän ei ollut elänyt. Hän ymmärsi cowboyn nuhteen, hän ihmetteli
ja epäröi, mutta loukkaus hänen ylpeyttään vastaan oli ollut liian
suuri, riehunta hänen rinnassaan oli ollut liian kuohuttava ja raju,
hän ei voinut puhua, hetki meni ohi ja sen mukana Stewartin karkea
loisto.
"Teidän mielestänne minä olen halpamainen", sanoi cowboy. "Te
ajattelette sitä Bonitan asiaa! Ja koko ajan minä olen ollut... Minä
voisin saada teidät häpeämään -- voisin sanoa teille..."
Hänen huulensa muodostivat kapean, katkeran viivan. Hänen kasvojensa
kuohuntaa seurasi hartioiden kouristuksentapainen vääntyminen. Se
osoitti sisäistä taistelua, joka melkein masensi hänet.
"Ei, ei!" huohotti hän. Sitten hän hypähti suoraksi. "Mutta minä tahdon
olla se mies, joksi minua ajattelette!"
Hän tarttui Madelinen käsivarteen rajuin ja voimakkain ottein, nykäisi
tytön satulasta syliinsä. Madeline putosi alas, rinta cowboyn rintaa
vasten, pääsemättä vapaaksi jalustimista ja hevosesta. Siinä hän
riippui aivan voimatonna. Raivoisana ja kiemurrellen hän tempoi
päästäkseen vapaaksi. Kaikki, minkä hän voi saada aikaan, oli vain
kohottautua nähdäkseen toisen kasvot. Se melkein lamautti hänet.
Aikoiko cowboy tappaa hänet? Stewart kiersi käsivartensa hänen
ympärilleen ja puristi häntä tiukempaan, likemmäksi itseään. Madeline
tunsi cowboyn sydämen jyskytyksen, hänen omansa tuntui jäätyneen. Mies
painoi palavat huulensa hänen huulilleen. Se oli pitkä, kauhea
suudelma. Madeline tunsi toisen vapisevan.
"Oi Stewart! -- Minä -- rukoilen -- teitä -- antakaa -- minun mennä!"
kuiskasi hän.
Toisen valkoiset kasvot näkyivät hänen kasvojensa yläpuolella. Hän
sulki silmänsä. Stewart antoi suudelmien sataa hänen kasvoilleen, mutta
ei enää hänen suulleen. Hänen suljetuille silmilleen, hiuksilleen,
poskilleen, kaulalleen cowboy painoi nopeasti huulensa -- huulet, jotka
kadottivat tulisuutensa ja muuttuivat kylmiksi. Sitten hän päästi tytön
irti ja nostaen hänet satulaan piti yhä kiinni hänen käsivarrestaan
estääkseen häntä putoamasta.
Hetken ajan Madeline istui satulassa silmät kiinni. Hän pelkäsi valoa.
"Nyt ette voi sanoa, ettei teitä ole milloinkaan suudeltu", sanoi
Stewart. Hänen äänensä tuntui olevan pitkän matkan päässä. "Mutta tämän
saitte. Sitten on asia selvä."
Stewart hypähti satulaan ja ratsasti ryskyen mesquitein läpi
kadotakseen näkyvistä.
* * * * *
Huoneensa varjoisassa yksinäisyydessä, hautautuneena kasvot alaspäin
syvälle leposohvansa tyynyjen joukkoon makasi Madeline Hammond
musertuneena ja vavisten sen loukkauksen takia, jonka hän oli kärsinyt.
Madeline nousi istumaan ikkunan ääreen antaakseen tuulen puhaltaa
kuumille kasvoilleen. Häneltä kului kokonaisia tunteja käsittämättömän
häpeän ja voimattoman raivon vallassa sekä turhassa ponnistelussa, kun
hän koetti ajatella häväistyksensä olemattomaksi.
Hän menisi kotiin.
Edith Wayne oli ollut oikeassa, Länsi ei ollut sopiva paikka Madeline
Hammondille. Päätös mennä kotiin tuli helposti ja luonnollisesti,
ajatteli hän, tapausten seurauksena. Se ei tuottanut hänelle mitään
taistelua. Itse asiassa hän kuvitteli tuntevansa helpotusta.
Madeline sulki ikkunan ja pani verhon eteen. Oli välttämätöntä sanoa
levottomille palvelijoille, jotka koputtivat ovelle, että hän voi hyvin
eikä tarvinnut mitään. Keveä, ulkoa käytävältä kuuluva astunta
kiinnitti hänen huomionsa puoleensa. Kuka siellä oli -- Nels, Nick
Steele vai Stillwell? Kuka oli nyt häntä vartioimassa, kun Monty Price
oli kuollut ja se toinen -- se villi...? Oli luonnotonta ja
käsittämätöntä, että hän kalpasi sitä toista.
Valo kiusasi häntä. Täydellinen pimeys sopi hänen omituiseen
mielentilaansa. Hän lähti makuuhuoneeseensa ja koetti rauhoittua
voidakseen nukkua. Uni ei ollut hänelle tahdon asia. Hänen poskiaan
poltti, niin että hän nousi valelemaan niitä. Sitten hän paneutui taas
makuulle. Stewartin suutelot polttivat hänen huuliahan, hänen
suljettuja silmiään, hänen kohoilevaa kaulaansa. Ne tunkeutuivat yhä
syvemmälle hänen vereensä, hänen sydämeensä, hänen sieluunsa --
kiihkoisan, kovettuneen miehen jäähyväissuudelmat. Huolimatta
kehnoudestaan oli cowboy rakastanut häntä.
Myöhään yöllä Madeline vaipui uneen. Aamulla hän oli kalpea ja raukea,
mutta sieluntilassa, joka lupasi rauhaa.
Hän lähti toimistoonsa. Ovi oli auki ja sen ulkopuolella istui
Stillwell tuolillaan.
"Huomenta, neiti Majesty", sanoi hän noustessaan tervehtimään
emäntäänsä. Hänen uurteisilla kasvoillaan oli levottomuuden merkkejä.
Madeline säpsähti peläten vanhoja valituksia Stewartista. Sitten hän
näki pihalla tomuisen ja pörröisen poni-hevosen sekä pienen aasin, joka
oli sortua raskaan taakan alla.
"Kelle ne kuuluvat?" kysyi Madeline.
"Nuoko elukat? No, Danny Mainsille", vastasi Stillwell yskäisten
tavalla, joka osoitti hämmennystä.
"Danny Mainsille?" kertasi Madeline ihmetellen.
"Niin."
Stillwell ei tosiaan ollut oma itsensä.
"Onko Danny Mains täällä?" kysyi Madeline uteliaana.
Hän muisti miehen, joka ampui tai joka ammuttiin sinä surkeana yönä
asemalla.
Vanha karjanhoitaja nyökkäsi synkästi.
"Kyllä, hän on täällä -- niin on asia. Tulla tuiskahti tänne
kukkuloilta ja tahtoi nähdä Bonitaa. Hänkin on päästään pyörällä sen
pienen mustasilmäisen hepsakan takia. Minä vein hänet sisään katsomaan
Bonitaa. Hän on ollut siellä jo enemmän kuin puoli tuntia."
Stillwellin tasapaino oli ilmeisesti häiriintynyt. Madelinen
uteliaisuus muuttui täydelliseksi kummastukseksi, joka jätti
hävitessään vapisuttavan varoituksentunteen. Hän pidätti henkeään.
Tuhannet ajatukset tungeskelivat hänen mielessään saadakseen itselleen
selvän ilmaisumuodon.
Eteiskäytävästä kuului nopeita askelia. Muuan nuori mies tuli
kuistille. Hän muistutti cowboyta, mutta hänen kasvoillaan oli kirkas
ruskea väri. Hänen silmänsä olivat siniset, hänen hiuksensa vaaleat ja
kiharat. Hän oli soma, avokatseinen poika. Nähdessään Madelinen hän
tempaisi sombreron päästään ja juosten tytön luo tarttui hänen
käsiinsä. Miehen rajuus ei ainoastaan saanut Madelinea levottomaksi,
vaan myöskin muistutti hänelle tuskallisesti jostakin, jonka hän halusi
unohtaa.
Cowboy taivutti päänsä ja suuteli Madelinen käsiä ja pusersi niitä. Kun
hän suoristui, itki hän.
"Neiti Hammond, hän on turvassa ja melkein terve!" huudahti hän. "Minä
en totisesti voi korvata kaikkea sitä, mitä olette tehnyt hänen
hyväkseen! Hän on kertonut minulle, miten hänet laahattiin tänne, miten
Gene koetti pelastaa hänet, miten te rupesitte puhumaan Genen ja
hänenkin puolestaan, miten Monty vihdoin laukaisi revolverinsa.
Monty-raukka! Me olimme hyviä ystäviä. Hän oli suurenmoinen. Hän ei
tietänyt milloinkaan -- enemmän kuin tekään ja Bill -- mitä Bonita oli
minulle!"
Stillwellin ystävällinen ja raskas käsi laskeutui cowboyn olkapäälle.
"Danny, mitä tämä kummallinen jaaritus on?" kysyi hän. "Sinä otat
jonkinlaisia vapauksia neiti Hammondin suhteen, joka ei ole nähnyt
sinua milloinkaan ennen."
Cowboyn hienot, avomieliset kasvot hymyilivät. Hän pyyhki kyynelet.
Sitten hän nauroi. Hänen naurussaan oli miellyttävä poikamainen sointu.
"Bill, vanha toveri, pysy alallasi hetkinen." Sitten hän kumarsi
Madelinelle. "Pyydän anteeksi, neiti Hammond, että näytän
epäkohteliaalta. Minä olen Danny Mains. Ja Bonita on minun vaimoni.
Olen iloinen siitä että hän on turvassa ja vahingoittumaton."
"Bonita sinun vaimosi!" huudahti Stillwell.
"Kyllä varmasti. Me olemme olleet naimisissa jo monta kuukautta",
vastasi Danny. "Gene Stewart sen teki. Hyvä vanha Gene, hän on
hitonmoinen naittamaan ihmisiä! Ymmärrättehän, minä olen rakastanut
Bonitaa jo kaksi vuotta. Ja Gene -- sinä tiedät, Bill, miten Gene
menettelee tyttöjen kanssa -- no, hän koetti saada Bonitaa ottamaan
minut."
Madelinen vaihtelevat mielialat upposivat rajattomaan iloisuuteen.
Jotakin tummaa, syvää, raskasta ja synkkää virtasi pois hänen
sydämestään. Hän tunsi syvää kiitollisuutta tuota hymyilevää,
sileäkasvoista cowboyta kohtaan.
"Danny Mains!" sanoi hän vavisten ja hymyillen. "Jos olette niin
iloinen kuin miksi uutisenne ovat tehneet minut voitte suudella minua
heti paikalla!"
Häveliäästi mutta tahtoen sydämensä halusta täyttää toisen pyynnön
Danny Mains käytti hyväkseen lupausta.
Stillwell rykäisi.
"Bill, paina puuta", sanoi Danny. "Sinä olet mennyt taaksepäin viime
kuukausien aikana harmitellessasi pahojen poikien Dannyn ja Genen
takia. Sinä tarvitset tukea allesi sill'aikaa kuin minä kerron elämäni
tarinaa, Bill."
Hän meni aasin luokse, päästi kuormauksen siteistään ja ottaen sieltä
pienen raskaan pussin tuli takaisin kuistille. Hän pudisti varovasti
pussin sisällön Stillwellin jalkoihin. Kivenkappale toisensa jälkeen
kolahti lattialle. Palaset olivat teräviä ja epätasaisia, niissä oli
keltaisia suonia, poikkiviiruja ja juovia. Stillwell otti kappaleen
toisensa jälkeen, tuijotti ja änkytti, kaiveli niitä vapisevilla
sormillaan.
"Hyvä Jumala, Danny, sinähän olet tullut yhdellä täräyksellä
rikkaaksi."
Danny katseli Stillwelliä alentuvasti.
"Jotenkin rikkaaksi", sanoi hän. "No, Bill, paljonko meillä on tässä,
sano summassa!"
"Pelkään sanoa. Katsokaahan, neiti Majesty, katsokaahan kultaa! Olen
elänyt kullanetsijäin ja kaivosten keskellä kolmekymmentä vuotta enkä
ole milloinkaan nähnyt tällaista osumaa."
"Kultakaivos!" huudahti Danny. "Minä tapasin sattumalta Bonitan enkä
aikonut antaa hänen ratsastaa yksin pois, kun hän sanoi minulle
olevansa pulassa. Me menimme Peloncilloon päin. Bonitalla oli Genen
hevonen ja hänen piti kohdata Gene tiellä. Me tulimme vuorille niin
kuin pitikin ja näimme melkein nälkää muutamia päiviä, kunnes Gene
löysi meidät. Hän oli itsekin joutunut pulaan eikä voinut ottaa paljon
mukaansa.
"Me matkasimme kallionhuippuja kohti ja teimme majan. Gene tuli ylös
kallionhuipuille ja löysi meidät. Gene oli lakannut juomasta, hän oli
muuttunut ihmeellisesti ja oli hieno ja keikarimainen. Silloin hän
alkoi kiusata minua saadakseen minut naimaan Bonitan. Minä olin
onnellinen ja niin oli Bonitakin. Gene toi padre Marcosin ja tämä vihki
meidät."
Danny pysähtyi kertomuksessaan hengittäen syvään. Stillwellin hymy oli
ihastuttava. Madeline kumartui Dannya kohti silmät loistaen.
"Neiti Hammond ja sinä Bill, kuunnelkaa nyt, sillä minulla on
merkillistä kerrottavaa. Sinä iltapäivänä, jolloin Bonita ja minut
vihittiin, olin minä Genen ja padren mentyä yhtenä minuuttina
onnellinen ja seuraavana alakuloinen. Olin kurja, koska minulla oli
huono maine. En voinut edes ostaa säädyllistä pukua sievälle
vaimolleni. Bonita kuunteli sanojani ja oli hieman salaperäinen. Hän
kertoi minulle tarinan kadonneesta kaivoksesta, suuteli minua ja
huvitteli kustannuksellani. Tiesin että avioliitto menee naisille
päähän, ja ajattelin, että Bonitallakin oli jokin sellainen puuska.
"No, hän lähti luotani hetkeksi, ja kun hän tuli takaisin, oli hänellä
joitakin keltaisia kukkia hiuksissaan. Hän puhui jotakin omituisista
hengistä, jotka vierittivät kiviä alas. Sitten hän sanoi haluavansa
näyttää minulle paikan, jossa hän aina istui odottamassa ja
tähystämässä minua, kun olin poissa. Ja siellä kallionhuippujen alla
oli kultakaivos!
"Silloin olin pahempi kuin hullu. Minä tulin kultakiihkoon. Tein työtä
kuin seitsemäntoista aasia. Kaivoin koko joukon kultapitoista kvartsia.
Bonita piti silmällä polkuja ja toi minulle vettä. Sillä tavoin saivat
Pat Hawe ja guerillat hänet kiinni. Varmasti! Pat Hawe oli niin lujasti
päättänyt tehdä Genelle kiusaa, että hän ryhtyi yksiin hommiin Don
Carlosin kanssa. Bonita voi antaa teille eräitä hämmästyttäviä tietoja
siitä joukosta. Minun tarinani puhuu yksinomaan kullasta."
Danny Mäins nousi ja potkaisi tuolinsa taaksepäin. Sininen salama
loisti hänen silmistään, kun hän työnsi kätensä Stillwelliä kohti.
"Bill, vanha kaveri, anna minulle kätesi", sanoi hän. "Sinä olet aina
ollut ystäväni. No, Danny Mains on velkaa sinulle ja on velkaa Gene
Stewartillekin hyvän joukon. Danny Mains maksaa! Tarvitsen kaksi
osakasta auttamaan minua työssäni kultakaivoksessa. Sinut ja Genen. Jos
täälläpän on jokin karjatalo, joka miellyttää teitä, ostan minä sen.
Jos neiti Hammond joskus väsyy karjataloonsa, karjaansa ja kotiinsa,
ostan minä ne Genelle. Jos täällä ympäristössä on jokin rautatie tai
kaupunki, josta Bonita pitää, ostan minä ne. Jos näen itse jotakin,
josta pidän, ostan minä sen. Mene ulos, hae Gene käsiisi. Mene
noutamaan hänet. Juuri tässä talossa, vaimoni ja neiti Hammondin
ollessa todistajina, me perustamme yhtiön."
Madelinen huulet avautuivat vavisten ja hän aikoi kertoa Mainsille ja
Stillwellille, että cowboy, jota he kaipasivat, oli lähtenyt
karjatalolta. Hän kuvitteli mielessään, millainen Dannyn pettymys olisi
ja millainen vanhemman miehen tyrmistys, kun he saisivat tietää, että
Stewart oli lähtenyt rajalle. Tällöin hän katsahti ylös ja näki tutun
hahmon lähestyvän -- padre Marcos! Oli varmaa, että Madeline tunsi
vapisevansa. Mitä merkitsi padren läsnäolo täällä tänä päivänä?
Padre Marcosin mainitseminen oli aina aiheuttanut Madelinelle pienen,
määrittelemättömän hätkähdyksen, ja nyt, kun padre astui kuistille,
kurttuinen, kumartunut ja surullisen näköinen mies, oli hän
hämmästynyt.
Padre kumarsi hänelle syvään.
"Suvaitsetteko kuunnella minua?" kysyi hän virheettömällä
englanninkielellä, ja hänen äänensä oli matalasointinen ja vakava.
"Kyllä, tietysti, padre Marcos", vastasi Madeline ja vei hänet
toimistoonsa.
"Saanko pyytää, että ovet suljettaisiin?" sanoi padre. "Kysymyksessä on
tärkeä asia, jota ette luultavasti tahdo toisten kuulevan."
Padre sulki hiljaa ensin yhden oven ja sitten toisen.
"Olen tullut ilmaisemaan salaisuuden -- tein syntiä säilyttäessäni sen
-- ja rukoilemaan teiltä anteeksi. Muistatteko sen yön, jolloin Stewart
laahasi minut eteenne El Cajonin odotushuoneessa?"
"Kyllä", vastasi Madeline.
"Siitä yöstä lähtien te olette ollut Stewartin vaimo!"
Madeline tuli liikkumattomaksi kuin kivi. Hän ei näyttänyt tuntevan
mitään, ainoastaan kuulevan.
"Te olette Stewartin vaimo. Minä olen säilyttänyt salaisuuden kuoleman
pelosta. Mutta en ole voinut säilyttää sitä kauempaa. Stewart saattaa
tappaa minut nyt. Ah, tämä on kovin omituista teistä. Te olitte niin
pelästynyt sinä yönä, te ette tiennyt mitä tapahtui. Stewart uhkasi
minua. Hän pakotti teitä. Hän sai minut lausumaan vihkikaavan! Hän sai
teidät sanomaan espanjaksi 'kyllä'. Ja minä en voinut muuta kuin vihkiä
teidät. Vihin teidät laillisesti kirkkoni kaavan mukaisesti."
"Hyvä Jumala!" huudahti Madeline.
"Kuulkaa minua! Minä rukoilen teitä, kuunnelkaa loppuun! Älkää jättäkö
minua! Älkää näyttäkö niin -- niin... Ah, antakaa minun puhua sana
señor Stewartin puolesta. Hän oli juopunut sinä yönä. Hän ei tiennyt
mitä teki. Aamulla hän tuli luokseni ja pakotti minut vannomaan ristin
kautta, etten ilmaisisi sitä häväistystä, jonka hän oli tuottanut
teille. Jollen olisi tehnyt siten, olisi hän tappanut minut. Henki ei
ole mitään amerikkalaiselle vaquerolle. Minä lupasin kunnioittaa hänen
käskyään. Mutta minä en sanonut hänelle, että te olette hänen vaimonsa.
Hän ei uneksinutkaan, että minä todella vihin teidät. Hän meni
taistelemaan vapauden puolesta ja minä mietiskelin salaisuuteni syntiä.
"On todella omituista, että Stewart ja padre Marcos tulivat kumpikin
tälle karjatalolle. Se suuri muutos, jonka teidän hyvyytenne on saanut
aikaan rakastetussa seurakunnassani, ei ole suurempi kuin muutos
Stewartissa. Minä pelkäsin, että menisitte pois jonakin päivänä,
menisitte takaisin kotiinne tietämättä totuutta. Tuli aika, jolloin
tunnustin asian Stewartille -- sanoin että minun täytyy kertoa asiasta
teille. Hän ei uhannut enää tappaa minua! Hän pyysi minua, etten
kertoisi salaisuutta -- etten milloinkaan ilmaisisi sitä. Hän tunnusti
rakkautensa teitä kohtaan -- rakkauden, joka muistutti erämaan myrskyä.
Teidän ei tarvinnut koskaan tietää sitä. Siten pidin suuni kiinni
puoleksi säälien häntä, puoleksi peläten häntä.
"Stewart eli hullun paratiisissa. Minä näin hänet usein. Kun hän vei
minut vuoristoon, saadakseen minut vihkimään Bonitan ja hänen
rakastettunsa, rupesin minä tuntemaan kunnioitusta häntä kohtaan."
Madeline kuunteli kuin lumouksen vallassa.
"Minä rukoilen teitä, älkää käsittäkö väärin minun tehtävääni.
Lukuunottamatta tunnustustani teille on minulla vain yksi tehtävä --
kertoa teille miehestä, jonka vaimo olette. Mutta minä olen pappi ja
voin nähdä sieluun saakka. Jumalan tiet ovat tutkimattomat. Minä olen
vain kehno työase. Te olette jalo nainen, ja señor Stewart on erämaan
raudasta tehty mies, joka on muovailtu uudestaan rakkauden
sulatuskauhassa."
Sokaistuna juoksi Madeline Hammond huoneeseensa. Hänestä tuntui kuin
salamanisku olisi murskannut sen varjomaisen uniaineen, joksi hän oli
muodostanut todellisen elämän. Danny Mainsin tarinan ihmeellisyys,
omituinen kaipuu, jota hän oli tuntenut huomatessaan vääryytensä
Stewartia kohtaan, hämmästyttävä salaisuus, jonka padre Marcos oli
paljastanut -- nämä unohtuivat, kun hän äkkiä huomasi rakastavansa.
Madeline pakeni kuin vainottuna. Hän lukitsi ovet, veti alas ikkunoiden
kaihtimet, sysäisi syrjään tuolit, niin että saattoi astella pitkin
huonettaan. Hän oli nyt yksin, hän saattoi olla oma itsensä ilman
naamiota.
"Minä rakastan häntä!" kertasi hän, mutta epäili oliko hän oma itsensä.
"Olenko minä Madeline Hammond? Mitä on tapahtunut? Kuka minä olen? Kuka
on tämä nainen?"
Hän odotti näkevänsä tutun, arvokkaannäköisen henkilön, rauhallisen,
liikkumattoman vartalon, tyynet kasvot tummine, ylpeine silmineen ja
rauhallisine, ylpeine huulineen. Ei, hän ei nähnyt Madeline Hammondia.
Hän ei nähnyt ketään, jonka hän olisi tuntenut. Pettivätkö hänen
silmänsä häntä niin kuin hänen sydämensäkin? Hänen edessään oleva
henkilö oli täynnä sykkivää elämää. Kädet, jotka hän näki, puristuivat
yhteen liitettyinä syvälle vasten paisuvaa rintaa. Kasvot, jotka hän
näki eivät voineet olla Madeline Hammondin kasvot.
Mutta kun hän katseli, tiesi hän ettei mikään luulottelu voinut todella
pettää häntä, että hän oli vain Madeline Hammond. Hän huomasi nopeasti
muutoksen itsessään, arvasi sen syyn ja tarkoituksen, otti sen vastaan
välttämättömänä ja joutui taas typerryttävän hämmästyksen valtaan.
Hänen tapaisessaan luonteessa, missä tunteen voima oli pidetty
masennettuna kuin jotakin hillittävissä olevaa ilmiötä, vaati sellainen
yllättävä muutos kuin rakkaus aikaa herätäkseen, aikaa vahvistuakseen.
Vähitellen tämä selvenemisen hetki tuli, ja silloin Madeline havaitsi
sydämessään myös ajatuksen miehestä, jota hän rakasti.
Äkkiä, kesken mielen myllerrystä, jokin hänessä ryhtyi puolustamaan
Gene Stewartin syyttelyitä vastaan. Madelinen ajatus pyöri cowboyn ja
hänen elämänsä ympärillä. Hän näki tämän juopuneena ja raakana, hän
näki tämän hylättynä ja kadotettuna. Sitten tästä cowboyn kuvasta
kasvoi hitaasti toisenlaisen miehen kuva -- vähitellen vahvistuvan,
vaiteliaan, yksinäisen kuin kotka, salaperäisen, väsymättömän,
uskollisen, hellän kuin nainen, raudankovan kestämään ja vihdoin jalon.
Hän heltyi.
"Minä olen hänen vaimonsa, hänen rakkautensa, hänen nousemisensa, hänen
vaitiolonsa, hänen ylpeyteensä! Ja minä en voi milloinkaan olla hänelle
mitään. Voisinko minä olla hänelle jotakin? Minä, Madeline. Minä olen
hänen vaimonsa ja rakastan häntä! Minä olen cowboyn vaimo! Hän tulee
takaisin. Ei, hän ei tule milloinkaan takaisin! Oh, mitä minun pitää
tehdä?"
Madeline Hammondille olivat päivät, jotka seurasivat tätä tunteen
myrskyä, tuskastuttavan verkkaisia, loputtomia, pitkä jakso väsyneitä
hetkiä, unettomuuden hetkiä, joita kaikkia vaivasi hitaasti
kidutukseksi kasvava pelko että Stewart oli mennyt rajan yli saadakseen
sydämeensä kuulan, joka antaisi hänelle, Madelinelle, vapauden. Silloin
hän kärsi. Hän paloi sisäisesti.
Ja eräänä aamuna, kun Madeline meni kuistille, oli Stillwell siellä
menehtyneenä ja jäykkänä. Bill antoi hänelle tiedonannon. Siinä luki:
"Kapinalliset sotilaat ovat ottaneet El Capitan Stewartin vangiksi
taistelussa Agua Prietan luona eilen. Hän oli liittoutuneiden
riveissä. Tuomittu ammuttavaksi torstaina auringon laskiessa."