Noin puolenpäivän aikaan ehti Madeline karjatalolle. Hänen vieraansa
olivat saapuneet sinne myöhään edellisenä iltana ja halusivat vain
nähdä hänet sekä vakuuttautua hänen hyvinvoinnistaan pitääkseen
leirimatkan loppuosaa mainiona seikkailuna. He pitivät sitä cowboyden
mestarikepposena. Madelinen viipyminen oli ollut vain näppärä temppu
loppuvaikutelman tehostamiseksi. Madeline ei oikaissut heidän
vaikutelmaansa eikä katsonut tarpeelliseksi ilmoittaa, että häntä oli
saattanut kotiin vain yksi cowboy.
Madelinen vieraat tarvitsivat kaksi päivää tointuakseen kovasta
ratsastuksesta. Kolmantena päivänä he alkoivat valmistella lähtöään.
Tämä aika oli kaksinkerroin tuskallinen Madelinelle. Hänellä oli oma
ruumiillinen levontarpeensa ja lisäksi hänellä oli henkinen
taistelunsa, jota tuskin saattoi siirtää kauemmaksi. Hänen sisarensa ja
ystävänsä olivat ystävällisen ja vakavan itsepintaisia kehoituksissaan,
että hän lähtisi takaisin Itään heidän kanssaan. Hän halusi mennä.
Mutta kyseessä ei ollut pelkästään meneminen. Kysymys oli siitä, miten,
milloin ja minkä olosuhteiden vallitessa hän palaisi, herätti hänessä
kiusallista huolestumista. Ennen kuin hän menisi Itään, halusi hän
saada ratkaisun kaikessa, mikä koski hänen tulevaa suhdettaan
karjataloon ja Länteen. Hän huomasi ettei Länsi ollut vielä vaatinut
häntä omakseen. Vanhat ystävät olivat saaneet vanhat siteet
lujittumaan.
Kävi kuitenkin niin, ettei päätöksen tekoa tarvinnut kiirehtiä.
Madeline olisi hyväksynyt minkä syyn tahansa voidakseen lykätä
ratkaisua, mutta nyt sattui siten, että poissa olevan Alfredin kirje
sai hänen lähtönsä pois päiväjärjestyksestä. Veli kirjoitti, että hänen
matkansa Kaliforniaan oli ollut hyvin edullinen, että hänellä oli
Madelinelle tarjous suurelta karjayhtiöltä ja että hän halusi mennä
naimisiin Florencen kanssa pian kotiintulonsa jälkeen ja toisi papin
sitä tarkoitusta varten.
Vieraat nostivat kätensä hyvästiksi, kun autonkuljettaja Link Stevens
ilmestyi suuren valkoisen autonsa kanssa. Asemalla sanottiin ja
kerrattiin jäähyväiset. Dorothy Coombsin viimeiset sanat olivat: "Sano
terveiseni Monty Pricelle! Sano hänelle, että olen -- olen iloinen
siitä, että hän suuteli minua!"
Helenin silmissä oli vakava ja kuitenkin pilkallinen ilme, kun hän
sanoi:
"Majesty, tuo Stewart mukanasi! Hän tulee herättämään ihastusta."
Madeline otti huomautuksen vastaan yhtä iloisen huolettomasti kuin
muutkin, mutta kun juna oli lähtenyt ja hän oli kotimatkalla, muisti
hän Helenin sanat ja katseet sekä tunsi samalla jotakin, joka oli
melkein mielipahaan verrattavissa.
Kun Madeline karjatalolle mennessään kulki alemman järven ohi, näki hän
Stewartin kävelevän huolettomana rannalla. Kun cowboy huomasi auton
lähestyvän, heräsi hän äkkiä tarkoituksettomasta maleksimisestaan ja
katosi nopeasti pensaikon varjoon. Tämä ei ollut suinkaan ensimmäinen
kerta, jolloin Madeline oli nähnyt hänen välttävän kohtaamista. Tapaus
oli jollakin tavoin kiusannut Madelinea, vaikka se tuotti hänelle
huojennusta. Hän ei halunnut tavata Stewartia silmästä silmään.
Hänestä oli ärsyttävää ajatella, että Stillwellillä oli jotakin
sanottavana Stewartin puolustukseksi. Vanha karjanhoitaja oli
huolissaan. Useita kertoja hän oli koettanut ryhtyä Madelinen kanssa
keskusteluun Stewartista, mutta Madeline oli välttänyt.
Kun päivät kuluivat edelleen, pysyi Stewart karjatalolla osoittamatta
entistä uskollisuutta työhönsä. Madeline ei heltynyt. Hän ei voinut
kunnioittaa Stewartia niinkuin ennen, hän ei tarvinnut cowboyta
karjatalolla ollenkaan. Hän ei milloinkaan halunnut puhua cowboylle,
nähdä häntä tai ajatella häntä.
Douglasista saapunut sähkösanoma, joka ilmoitti Alfredin ja papin
tulon, lopetti Madelinen mietiskelyt, ja hän tunsi jonkin verran samaa
kiihtymystä kuin Florence Kingsley. Cowboyt olivat innokkaita ja
lörpötteleviä kuin tytöt. Sovittiin siten, että häämenot
suoritettaisiin Madelinen suuressa eteishuoneessa ja päivällinen
viileällä, kukkastuoksuisella patiolla.
Alfred ja hänen pappinsa tulivat karjatalolle suuressa valkoisessa
autossa. Häävalmistukset saivat Alfredin iloisen hyväksymisen. Kun hän
oli saanut kuulla kaiken, mitä Florencella ja Madelinella oli
sanottavana, tahtoi hän saada cowboyt sulhaspojiksi. Hän oli uteliaan
innostunut saadakseen tietää kaiken, mitä Madelinen vieraat olivat
tehneet ja mitä heille oli tapahtunut. Hänen terävä, Madelineen
kohdistunut katseensa kävi lempeämmäksi, kun sisar puhur kaikesta.
Seuraavana päivänä Alfred ja Florence vihittiin. Florencen sisar ja
ystävät El Cajonista olivat läsnä. Alfredin toivomus oli, että Stewart
olisi läsnä juhlamenoissa. Madelinea huvitti panna merkille cowboyden
innostus. Heistä häät olivat epätavallinen ja vaikuttava tilaisuus.
Madeline rupesi paremmin ymmärtämään niiden luonnetta, kun cowboyt
heittivät arastelun ja suutelivat morsianta. Koko elämässään Madeline
ei ollut nähnyt morsianta suudeltavan niin paljon ja niin
sydämellisesti eikä myöskään nähnyt ketään morsianta niin säteilevänä,
tukka epäjärjestyksessä ja onnellisena. Kun Madeline oli saanut
pujotelluksi cowboyden puristuksen läpi lausuakseen onnittelunsa, sai
hän Alfredilta karhun syleilyn ja suudelman. Se näytti lumoavan
cowboyt. Kasvot hehkuvina he hyökkäsivät Madelinen kimppuun poikamaisen
rohkeina. Hetkeksi hänen sydämensä hypähti kurkkuun. Näytti siltä kuin
he saattaisivat suudella häntä. Yht'äkkiä Madelinen vaistomainen
vastustus tulla vieraiden suudeltavaksi taisteli todellisen lämpimän ja
hauskutusta rakastavan halun kanssa antaa cowboyden saada tahtonsa
perille. Mutta hän näki Stewartin pysyttelevän joukon taustalla ja
jokin seikka -- jokin synkkä ilme kummastutti Madelinea samalla kun se
jäädytti hänen halunsa olla ystävällinen. Sitten hän ei tiennyt, mikä
muutos oli tullut hänen kasvoihinsa ja käytökseensä, mutta hän näki
Montyn väistyvän arkana ja muiden cowboyden vetäytyvän sivulle
antaakseen hänen mennä edellä patiolle.
Päivällinen alkoi rauhallisesti cowboyden osoittaessa toisaalta
hämmennystä, toisaalta ahnasta ruokahalua. Viini irroitti kuitenkin
heidän kielensä siteet.
Stillwellin olemus oli nyt yhtä ainoata suurta hymyä. Hän oli niin
tyytyväinen että näytti olevan kyynelten partaalla. Hän puheli sitä ja
tätä kunnes tuli nostaneeksi lasinsa:
"Ja nyt, tytöt ja pojat, juokaamme kaikki morsiamen ja yljän kunniaksi,
että he saisivat onnea ja menestystä, hyvää terveyttä ja pitkän elämän.
Ei kukaan mies, joka uhkuu punaista verta ja todellista elämän henkeä,
voisi vastustaa Lännen tyttöä, hyvää hevosta ja Jumalan vapaata luontoa
-- tätä avonaista maata täällä. Nyt, ystävät, juodaan!"
Ulkopuolelta kuuluva kavioiden raskas töminä sai Stillwellin
vaikenemaan ja pysähdyttivät hänen kohotetun kätensä siihen paikkaan.
Patio tuli yhtä hiljaiseksi kuin asumaton huone.
Avonaisten ovien ja ikkunoiden kautta tulvi hevosten ääniä, kun ne
tömistivät pysähtyessään, sitten miesten karkeaäänistä puhetta ja
ahdingossa olevan naisen matala huudahdus.
Nopeita askelia kuului kuistilta ja Nels tuli näkyviin käytävässä.
Madeline oli hämmästynyt nähdessään, ettei hän ollut päivällispöydässä.
Hän tuli levottomaksi nähdessään cowboyn kasvot.
"Stewart, sinua kaivataan ulkona!" kehoitti Nels suorasukaisesti.
"Monty, sinä tulet tänne minun kanssani. Sinä, Nick ja Stillwell --
luulen, että teidän muiden on parasta sulkea ovet ja pysyä sisällä!"
Nels katosi. Vikkelänä kuin kissa hiipi Monty ulos. Madeline kuuli
hänen nopeiden askeltensa äänen siirtyvän viereisestä huoneesta
toimistoon. Madeline vapisi. Hän näki Stewartin nousevan rauhallisesti
ja lähtevän muuttamatta ilmettä surullisilla kasvoillaan. Nick Steele
seurasi häntä. Stillwell pudotti viinilasinsa. Kun se meni rikki
katkaisten hiljaisuuden, katosi hänen suuri hymynsä. Stillwell meni
ulos ja sulki oven jälkeensä.
Sitten vallitsi täydellinen hiljaisuus. Hetken iloisuutta oli häiritty.
Madeline katsahti kasvoriviin ja näki mielihyvän häipyvän vanhaksi
tutuksi kovuudeksi.
"Mikä on hätänä?" kysyi Alfred jokseenkin tyhmänä. Tunnelman muutos oli
ollut hänestä liian nopea. Äkkiä hän heräsi: "Minä menen katsomaan,
kuka on tullut tänne pilaamaan päivällisemme", sanoi hän ja harppasi
ulos.
Hän palasi ennen kuin kukaan pöydässä olija oli puhunut tai liikkunut.
Suuttumuksen tumma puna muodosti täpliä hänen otsalleen.
"Siellä on El Cajonin sheriffi!" huudahti hän halveksivasti. "Pat Hawe
on tullut muutamien apulaislurjustensa kanssa pidättämään Gene
Stewartia. Heillä on tuo pieni meksikolaistyttö hevosen selkään
sidottuna. Hitto vieköön sheriffin!"
Madeline nousi rauhallisesti pöydästä ja lähti ovea kohti. Cowboyt
hypähtivät ylös. Alfred sulki Madelinelta tien.
"Minä menen ulos", sanoi Madeline.
"Ei, et mene", vastasi veli. "Se ei ole sopiva paikka sinulle."
"Minä menen."
Madeline katsoi suoraan veljeensä.
"Madeline! Mitä tämä on? Sinä näytät... Ulkona tulee syntymään hälinä.
Ehkä siellä tulee tappelu. Sinä et voi tehdä mitään. Sinä et saa
mennä!"
"Ehkä minä voin estää hälinän", vastasi toinen. Lähtiessään patiolta
hän huomasi, että Alfred, Florence ja cowboyt takanaan, oli lähdössä
seuratakseen häntä. Kun hän tuli kuistille, kuuli hän miesten olevan
vihaisessa väittelyssä. Sitten, nähdessään Bonitan avuttomana ja
julmasti sidottuna hevosen selkään -- kalpeana, tukka epäjärjestyksessä
ja kärsivänä -- tunsi Madeline sitä väristystä, jota tuon tytön
näkeminen hänelle tuotti. Se katosi antaen tilaa tuskalle, sille
kivulle, joka häntä hävetti. Mutta melkein heti, kun hän näki
kuolemantuskan Bonitan kasvoilla, hänen pienet ruskeat kätensä veren
tahraamina, valtasi Madelinen sääli onnetonta tyttöä kohtaan ja
naiselle ominainen oikeutettu suuttumus siitä, että hänen omaa
sukupuoltaan olevaa ihmistä kohdeltiin niin raa'asti.
Miehen, joka piti Bonitan hevosen suitsia, Madeline tunsi siksi
suuriruumiiseksi, kuulapäiseksi guerillaksi, joka oli löytänyt
viinikorin lähteestä leirillä. Etualalla olevan teräväpiirteisen,
punasilmäisen ja pujopartaisen hän tunsi El Cajonin sheriffiksi.
Madeline epäröi ja pysähtyi keskelle kuistia. Alfred, Florence ja monet
muut seurasivat häntä ulos.
"No niin, Pat Hawe, mikä panee sinut raivoamaan kuin hullun härän?"
kysyi Stillwell.
"Pysy nahoissasi, Bill", vastasi Hawe. "Sinä tiedät miksi tulin. Olen
odottanut sopivaa aikaa. Mutta minä olen valmis nyt. Olen täällä
pidättääkseni rikollisen."
Vanhan karjanhoitajan vartalo nytkähti niin kuin häntä olisi pistetty
tikarilla. Hänen kasvonsa muuttuivat purppuranpunaisiksi.
"Kenen rikollisen?" huudahti hän.
Sheriffi läimäytti piiskaa likaista saapastaan vastaan ja väänsi ohuet
huulensa ivahymyyn:
"No, Bill, minä tiesin, että sinulla oli kehno joukko näillä mailla.
Mutta minä en tiennyt, että sinulla oli siinä enemmän kuin yksi
rikollinen."
"Lopeta jo lorusi! Kenet haluat pidättää?"
Hawen käytös muuttui.
"Gene Stewartin", vastasi hän lyhyesti.
"Mistä syytettynä?"
"Siitä, että hän tappoi erään sekarotuisen muutamana yönä viime
syksynä."
"Sinä siis vielä märehdit sitä? Pat, nyt olet väärillä jäljillä. Sinä
et voi panna sitä tappoa Stewartin syyksi. Asia on jo vanhentunut.
Mutta jos yhä tahdot saada hänet oikeuteen, jätä pidättäminen tältä
päivältä -- meillä on pieni juhla täällä -- ja minä tuon Genen El
Cajoniin."
"Ei! Minä vien hänet, kun olen saanut mahdollisuuden, ennen kuin hän
livahtaa pois."
"Minä annan sinulle sanani", jyrisi Stillwell.
"Minun ei tarvitse vaatia sinun sanaasi eikä kenenkään muunkaan."
Stillwellin vartalo vapisi raivosta, mutta hän ponnisteli kuitenkin
hillitäkseen itsensä.
"Kuulehan nyt, Pat Hawe, minä tiedän mikä on kohtuullista. Laki on
laki. Mutta tässä maassa on lakia aina käytelty rehellisellä ja
oikealla tavalla ja käytellään nytkin! Ehkä sinä olet unohtanut sen.
Minä aion antaa sinulle neuvon: sinusta ei pidetä liikaa tässä maassa.
Sinä olet tehnyt liian paljon väkivaltaisuuksia. Tekosi ovat olleet
huonossa huudossa. Älä ole välittämättä siitä, mitä sanon. Mutta sinä
olet sheriffi ja minä kunnioitan sinun virkaasi. Minä kunnioitan sitä
hyvin paljon. Mutta jos inhimillisen säädyllisyyden maito on niin
hapanta rinnassasi, ettei sinulla ole yhtään ystävällistä tunnetta,
silloin koeta ainakin välttää ikävyyksiä. Ymmärrätkö tämän neuvon?"
"Sinä uhkaat virkamiestä", vastasi Hawe vihaisesti.
"Tahdotko nopeasti lähteä täältä matkaasi?" kysyi Stillwell. "Minä
takaan, että Stewart tulee El Cajoniin sinä päivänä kuin sanot."
"En! Minä tulin pidättämään hänet ja aion tehdä sen."
"Sitten saat vastata asiasta!" huudahti Stillwell.
Stillwell astui yhden ainoan askelen kuistilta. Hänen viime sanansa
olivat kylmät. Sheriffi alkoi änkyttää ja heristää kättään
karjanhoitajalle.
"Kuulkaa, toverit, antakaa minulle tilaisuus sanoa sana!" huusi
Stewart.
Kun Stewart tuli näkyviin, näytti meksikolaistyttö heräävän
tylsyydestään. Hän jännitti siteitään kuin nostaakseen kätensä
rukoillen. Puna elähdytti hänen kasvojaan ja hänen suuret silmänsä
loistivat:
"Auttakaa minua! Minä niin kipeä. He lyövät minua, sitovat minut,
tappavat minut. Auttakaa minua, Gene!"
"Lopeta tai panen kapulan suuhusi", sanoi hevosta pitelevä mies.
"Laita hänelle kuonokoppa, jos hän lörpöttelee vielä!" huusi Hawe.
Madeline tunsi jotakin kireätä ja jännitettyä. Hänen nopea katseensa
huomasi Nelsin, Montyn ja Nickin kasvojen olevan miettiväisiä, kylmiä
ja tarkkaavaisia. Hän ihmetteli, miksi Stewart ei katsonut Bonitaan
päin. Stewart oli nyt synkkäkasvoinen, kylmä ja rauhallinen ja hänessä
oli jotakin pahaenteistä.
"Hawe, minä suostun pidätettäväksi pitemmittä hälinöittä", hän sanoi
hitaasti, "jos irroitat tytön köysistä."
"Ei", vastasi sheriffi. "Hän pääsi minulta kerran. Hän on kiinni nyt ja
pysyy kiinni."
Madeline luuli näkevänsä Stewartin hätkähtävän.
"No hyvä, joudutaan pois täältä", sanoi Stewart. "Te olette saaneet
kylliksi häiriöitä aikaan. Ratsastakaa alas aitaukselle minun kanssani.
Otan hevoseni ja tulen mukaan."
"Odota!" kiljaisi Hawe Stewartin kääntyessä pois. "Ei niin nopeästi!
Sinä et ryhdy mihinkään El Capitan-temppuihin minun kanssani. Sinä
ratsastat jollakin kuormahevosella ja tulet raudoissa."
"Haluatko panna minulle käsiraudat?" kysyi Stewart.
"Haluanko? Hohoo! No, Stewart, se on minulla tapana hevosvarkaille,
rosvoille, murhamiehille ja muille sellaisille. Kuulehan, Sneed! Tule
alas ja pane tämä mies rautoihin!"
Sneediksi nimitetty guerilla liukui alas satulasta ja alkoi kopeloida
pussiaan.
"Sneed on jokseenkin kätevä. Hän pyydysti minulle tuon pienen
meksikolaiskissan."
Stillwell ei kuullut sheriffiä, hän tuijotti Stewartiin.
"Gene, et kai aio kärsiä käsirautoja?" kysyi hän.
"Kyllä", vastasi cowboy. "Bill, minä olen sivullinen täällä. Ei ole
tarpeen, että neiti Hammond ja hänen veljensä sekä Florence saavat
lisää vaivaa minusta. Heidän onnellinen päivänsä on jo pilaantunut
minun takiani. Haluan päästä pois."
"Haluan tietää, aiotko sallia, että tuo luihu susi panee sinut
rautoihin ja ajaa sinut vankilaan?"
"Kyllä", vastasi Stewart vakavasti.
"No, jumaliste! Mikä sinuun on mennyt? Mene sisälle ja minä selvitän
asian tämän veitikan kanssa. Huomenna voit ratsastaa sinne ja antautua
herrasmiehen tavoin."
"Ei. Minä menen. Kiitos, Bill, siitä tavasta, jolla sinä ja pojat
olette tahtoneet puolustaa minua."
Madeline näki hänessä menneiden aikojen toivottoman ja häpeissään
olevan Stewartin. Kun Sneed lähestyi helistellen rautojaan, syttyi
Madelinen veri tuleen. Mutta Stewart tarjosi kätensä kahlehdittaviksi.
Silloin Madeline kuuli oman äänensä kaikuvana ja käskevänä:
"Odottakaa!"
Sinä aikana, jonka hän tarvitsi astuakseen muutamat askelet kuistin
reunalle ja katsellakseen miehiä kasvoihin, hän ei ainoastaan tuntenut
suuttumuksensa, oikeudentuntonsa ja ylpeytensä antavan voimia -- oli
myös muuta, joka kutsui -- jokin syvä, kiihkoinen ja salaperäinen, joka
ei ollut hetkessä syntynyt.
"Hawe, minä voin osoittaa teille, ettei Stewart ollut millään lailla
tekemisissä sen rikoksen kanssa, josta te haluatte pidättää hänet."
Sheriffin tuijotus muuttui vilauksessa. Hän yski ja koetti puhua.
"Olisi mahdotonta, että Stewart olisi ollut yhteydessä tuon tapon
kanssa", jatkoi Madeline nopeasti, "sillä hän oli kanssani aseman
odotushuoneessa sillä hetkellä, jolloin hyökkäys tehtiin ulkopuolella.
Vakuutan teille, että muistan asian selvästi. Ovi oli auki. Minä kuulin
riitelevien miesten ääniä. Kieli oli espanjaa. Miehet olivat ilmeisesti
lähteneet vastapäätä olevasta tanssihuoneistosta ja lähestyivät asemaa.
Minä kuulin naisen äänen, joka sekautui muihin. Hänkin puhui espanjaa
enkä minä voinut ymmärtää puhetta. Mutta sävy oli rukoileva. Sitten
kuulin askelia. Tiesin että Stewartkin kuuli ne. Minä saatoin nähdä
hänen kasvoiltaan, että jotakin pelottavaa oli tapahtumaisillaan. Juuri
oven ulkopuolella kuului silloin karkeita ääniä, käsikähmää, laukaus,
naisen huuto, kaatuvan ruumiin jysähdys ja pois juoksevan miehen
askelia. Heti jälkeenpäin hoiperteli Bonita ovelle. Hän oli valkoinen
ja kauhun lamaama. Hän tunsi Stewartin ja vetosi häneen. Stewart tuki
häntä ja koetti rauhoittaa. Cowboy oli kiihtynyt. Hän kysyi tytöltä,
oliko Danny Mains ammuttu vai oliko tämä itse ampunut. Tyttö vastasi
kieltäen. Hän kertoi Stewartille tanssineensa hieman, keimailleensa
hieman vaquerojen kanssa ja nämä olivat riidelleet hänestä. Silloin
Stewart vei hänet ulos ja pani hevosensa selkään. Minä näin tytön
ratsastavan tuolla hevosella katua alas kadotakseen pimeyteen."
"Tuo on kovin mielenkiintoista, neiti Hammond, melkein yhtä
mielenkiintoista kuin satukirja", sanoi Hawe. "Nyt, koska olette niin
kohtelias todistaja, tahtoisin mielelläni tehdä kysymyksen tai pari.
Mihin aikaan saavuitte El Cajoniin sinä yönä?"
"Kello kahdentoista jälkeen", vastasi Madeline.
"Ei kukaan ollut teitä vastassa?"
"Ei."
"Asemapäällikkö ja sähköttäjä olivat menneet?"
"Niin."
"No kuinka pian tämä toveri Stewart näyttäytyi?" jatkoi Hawe kierosti
hymyillen.
"Hyvin pian minun tultuani. Luulen -- ehkä viisitoista minuuttia sen
jälkeen."
"Asemalla oli hiukan pimeätä ja yksinäistä, eikö niin?"
"Kyllä totisesti."
"Ja mihin aikaan sekarotuinen ammuttiin?" kysyi Hawe pienet silmät
hehkuen kuin hiilet.
"Luultavasti aivan lähellä puolta kahta. Kello oli kaksi, kun katsoin
sitä Florence Kingsleyn talossa."
Stillwell kohotti suurta vartaloaan astuen lähemmäksi sheriffiä.
"Mihin sinä pyrit?" karjui hän kasvot taas mustina.
"Selvyyteen", tiuskaisi Hawe.
Madeline ihmetteli keskeytystä. Kun Stewart vastustamattomasti veti
puoleensa hänen katseensa, näki hän, että cowboy oli kasvoiltaan harmaa
kuin tuhka ja hervoton.
"Kiitän teitä, neiti Hammond", sanoi hän käreästi. "Mutta teidän ei
tarvitse enää vastata Hawen kysymyksiin. Hän on -- hän on -- se ei ole
tarpeellista. Minä menen hänen kanssaan nyt pidätettynä. Bonita
vahvistaa todistuksenne oikeudessa. Ja se pelastaa minut tämän miehen
häijyydestä."
Kun Madeline katsoi Stewartiin ja näki nöyryyden, jota hän alussa piti
pelkuruutena, aavisti hän äkkiä, ettei pelko omasta häväistyksestään
ollut saanut Stewartia kauhistumaan lisäpaljastuksia yön tapauksista,
vaan pelko hänestä, Madelinesta -- pelko häpeästä, jota hän saisi
kärsiä Stewartin takia.
Pat Hawe nosti päänsä ja silmäili Madelinea kavalasti:
"Todistuksena on se, mitä olette sanonut, tosiaan tärkeätä ja
ratkaisevaa. Mutta luulen että oikeus haluaa saada selville, miksi te
olitte kello puoli kahdestatoista puoli kahteen odotushuoneessa kahden
Stewartin kanssa."
Stewart ponnahti tiikerin tavoin, Stillwellin kädet repivät
paidankaulusta ikään kuin cowboy olisi ollut tukehtumaisillaan, Alfred
astui kiivaasti eteenpäin, kunnes kylmä ja vaitelias Nels pysähdytti
hänet.
Ajatustensa ryöpyssä ei Madeline voinut tulkita näiden seikkojen
merkitystä. Mutta ne olivat pahaa ennustavia. Silloinkin kun hän
muodosteli vastausta, tunsi hän kylmän väristyksen hiipivän ylitseen.
"Stewart viivytti minua odotushuoneessa", sanoi hän kellonkirkkaalla
äänellä. "Mutta me emme olleet kahden -- koko aikaa."
Hetken ajan oli Stewartin huohotus ainoa ääni. Hawen kasvot muuttuivat
ilkeästä ällistyksestä ja ilosta.
"Viivytti?" kuiskasi hän kurottaen laihaa ja suonikasta kaulaansa.
"Miten niin?"
"Stewart oli juovuksissa. Hän..."
"Neiti Majesty, luulen, että teidän olisi viisainta kertoa kaikki",
sanoi vanha karjanhoitaja totisena. "Ei ole yhtään meistä, joka
ymmärtää väärin jonkin vaikuttimenne tai tekonne. Mitä tahansa Gene
Stewart tekikin sinä yönä -- kertokaa se."
Madelinen arvokkuus oli joutunut pois tasapainostaan. Hän puhkesi
nopeasti ja hajanaisesti puhumaan:
"Hän tuli asemalle -- muutamia minuutteja sen jälkeen kun olin päässyt
sinne. Minä kysyin tietä hotelliin. Hän sanoi, ettei ollut mitään, joka
olisi sopinut naimisissa oleville naisille. Hän tarttui käteeni -- etsi
vihkisormusta. Sitten näin, että hän oli -- hän oli päihtynyt. Hän
sanoi menevänsä hakemaan hotellin ovenvartijaa. Mutta hän palasi
mukanaan muuan padre -- padre Marcos. Pappi oli kauhean pelästynyt.
Niin minäkin. Stewart oli muuttunut paholaiseksi. Hän laukaisi aseensa
padren jalkoihin. Hän sysäsi minut penkille. Stewart koetti minua saada
sanomaan jotakin espanjaksi. Yht'äkkiä hän kysyi nimeäni. Minä sanoin
sen. Hän tempaisi huntuani. Minä otin sen pois. Sitten hän laski
aseensa -- lykkäsi padren ovesta ulos. Tämä tapahtui juuri ennen kuin
vaquerot lähestyivät Bonitan kanssa. Padre Marcos oli varmasti nähnyt
heidät -- oli varmaan kuullut heidät. Tämän jälkeen selvisi Stewart
nopeasti. Hän oli masentunut -- lohduton -- häpeän murtama. Hän sanoi
minulle juoneensa häissä. Hän selitti -- pojat pelasivat aina -- hän
oli lyönyt vetoa, että naisi ensimmäisen tytön, joka tulisi El
Cajoniin. Minä satuin olemaan ensimmäinen. Hän koetti pakottaa minut
naimisiin kanssaan. Lopun -- mitä tulee vaquerojen hyökkäykseen -- olen
jo kertonut teille."
Madeline lopetti hengästyneenä ja läähättäen, kädet painettuina
kohoavaa rintaa vasten. Salaisuuden paljastaminen päästi
mielenliikutuksen vapaaksi, kiireisesti lausutut sanat olivat saaneet
hänet värisemään. Omituista kyllä, ajatteli hän sitten Alfredia ja
hänen vihaansa. Mutta tämä seisoi liikkumatta, ikään kuin
huumaantuneena. Stillwell koetti tukea murtunutta Stewartia.
Hawe pyöritti punaisia silmiään ja nakkasi päänsä taaksepäin:
"Hohhoo! Kuulehan, Sneed, eihän sinulta jäänyt mitään kuulematta,
eihän? Hohhoo! Parasta, mitä ikipäivinäni olen kuullut!"
Sitten hän lakkasi nauramasta ja kiiltävä katse Madelineen päin hän
alkoi hävyttömänä, pahanilkisenä ja törkeänä puhua:
"No niin, hyvä neiti. Luulen että tarinanne, jos se sopii yhteen
Bonitan ja padre Marcosin kertomuksen kanssa, puhdistaa Gene Stewartin
oikeuden silmissä." Tässä hän kävi purevammaksi: "Mutta teidän ei
tarvitse odottaa, että Pat Hawe tai oikeus nielisi tuon osan
kertomuksestanne -- että teitä viivytettiin vasten tahtoanne!"
Madelinella ei ollut aikaa saada selville sheriffin viime sanojen
merkitystä. Stewart oli kouristuksen tapaisesti hypähtänyt ylös
valkoisena kuin liitu. Kun hän syöksyi Hawen kimppuun, pani Stillwell
mahtavan vartalonsa väliin ja kiersi käsivartensa Stewartin ympäri.
Tuli lyhyt ottelu. Stewart näytti voittavan vanhan karjanhoitajan.
"Apuun, pojat, apuun", kiljui Stillwell. "Minä en voi pidättää häntä.
Kiiruhtakaa tai tulee verenvuodatusta!"
Nick Steele ja useat cowboyt juoksivat Stillwellin avuksi. Päästen
vapaaksi sysäisi Stewart ensin toisen sivulle, sitten toisen. He
syöksyivät hänen päälleen. Kerran sai Stewart nostetuksi heidät
päältään. Mutta he heittäytyivät takaisin -- voittivat hänet.
"Gene! Kuulehan, Gene!" huohotti vanha karjanhoitaja. "Sinä olet
varmaan riivattu -- kun teet tällä tavoin. Rauhoitu! Pysyhän hiljaa --
anna meille tilaisuus puhua sinulle. Minähän se olen, vanha Bill,
tiedäthän. Hän tahtoo vain, että olisit järjissäsi -- että olisit kylmä
-- odottaisit."
"Anna minun mennä! Anna minun mennä!" huusi Stewart.
Äkkiä vihloi karjaisu Madelinen korvia. Hänen tyrmistynyt katseensa
siirtyi Stewartin ympärillä olevasta ryhmästä pois ja hän näki, että
Monty Price oli hypännyt kuistilta. Cowboy kyyristyi alas, kädet
lanteiden alapuolella, missä hänen suuret revolverinsa riippuivat.
Hänen vääntyneiltä huuliltaan lähti huuto, joka oli samalla karjuntaa,
mylvimistä ja intiaanien sotahuuto -- ja ennen kaikkea kauhea
varoitushuuto.
"Takaisin, Bill, takaisin!" mylvi hän. "Työnnä heidät takaisin!"
Yhdellä sysäyksellä työnsi Stillwell Stewartin, Nickin ja muut cowboyt
kuistille. Sitten tunki hän Madelinen, Alfredin ja Florencen seinää
vasten ja koetti pakottaa heitä kauemmaksi. Hänen liikkeensä olivat
nopeat ja lujat. Mutta kun hän ei saanut heitä ovesta ja ikkunoista
läpi, asetti hän oman mahtavan vartalonsa naisten ja vaaran väliin.
Madeline tarttui hänen käsivarteensa, piti siitä kiinni ja kurkisteli
pelästyneenä hänen leveän hartiansa takaa.
"Sinä, Hawe! Sinä Sneed!" huusi Monty samalla villillä äänellä. "Älkää
liikuttako sormeakaan eikä edes silmäripsiä!"
Madelinen tarmo terästyi herättäen hänessä kiihottavan, vapisuttavan
aavistuksen. Hän käsitti Montyn kauhean huudon. Stillwellin kiireisyys
ja vaitiolo olivat myös täynnä uhkaavan onnettomuuden tuntua.
"Nels, kuule!" kiljui Monty, joka koko aikana ei kertaakaan siirtänyt
tarkkaavaa katsettaan edes hiuksen vertaa Hawesta ja hänen
apulaisestaan. "Nels, aja pois nuo kaksi kaveria, jotka seisoskelevat
tuolla."
Nämä miehet, kaksi apulaista, jotka olivat jääneet kuormahevosten
kanssa taemmaksi, eivät odottaneet Nelsiä. He kannustivat ratsujaan,
pyörähtivät ympäri ja laukkasivat pois.
"Nyt, Nels, päästä tuo tyttö irti", määräsi Monty.
Nels juoksi esiin, tempaisi päitset Sneedin kädestä ja veti Bonitan
hevosen kuistin luo. Kun hän leikkasi poikki köyden, joka sitoi tytön,
putosi tämä hänen syliinsä.
"Hawe, tule alas!" jatkoi Monty. "Käänny suoraan tänne ja pysy
kiltisti!"
Sheriffi heilautti jalkaansa ja liukui maahan.
"Asetu tuohon guerillatoverisi viereen! Noin! Teistä tulee hiton hieno
kuva: kehno susi sekä villin muulin ja sekarotuisen sekasikiö."
Monty piti pitkän tauon, jolloin hänen hengityksensä kuului selvästi.
Madelinen katse oli kiintynyt Montyyn. Hänen ajatuksensa oli nopeana
kuin salama arvannut ne töissä ja sanoissa ilmenevät erikoisuudet,
jotka johtuivat Montyn vaikutuksesta toisiin miehiin. Rajuus,
kauhistava rajuus, se seikka, jonka Madeline oli tuntenut, se seikka,
jota hän oli pelännyt, se seikka, jota hän oli koettanut juurruttaa
pois cowboyistaan, oli nyt monien kuukausien perästä saamassa
ilmaisunsa aivan hänen silmiensä edessä. Se oli tullut lopulta esiin.
Hän oli hillinnyt Stillwellin, hän oli vaikuttanut Nelsiin, hän oli
muuttanut Stewartin, mutta nyt nousi tuo pieni mustakasvoinen Monty
Price ikään kuin aikaisempien villien vuosiensa hämärästä eikä mikään
voima maassa tai taivaassa voinut pysäyttää hänen kättään. Villien
miesten kova elämä oli nyt vaikuttamassa Madelineen.
Hengitys kuului vihellyksenä ja suu vaahdossa kyyristyi Monty Price
alemmaksi ja kulki varovaisesti tuuma tuumalta lähemmäksi Hawea ja
Sneediä. Madeline näki heidät vain silmiensä edessä olevan epäselvän
harson läpi. He muistuttivat aaveita. Hän kuuli hevosen kimeän
hirnunnan ja tunsi Majestyn, joka kutsui häntä aitauksesta. Ja sitten
Monty taas puhui:
"Nyt, te molemmat aseistetut lainpalvelijat, tulkaa! Laukaiskaa
aseenne! Laukaiskaa ne ja pian! Monty Price on mennyttä! Päivä paistaa
teidän kummankin lävitse ennen kuin ehditte kohottaa asettanne. Mutta
minä annan teille tilaisuuden ärsyttää minua. Te hoilaatte laista ja
minun tapani on vanha laki."
Hänen hengityksensä tuli nopeaksi, hänen äänensä kävi käheämmäksi ja
hän kyyristyi. Koko hänen ruumiinsa värisi.
"Koirat! Laukaiskaa pyssynne tai minä laukaisen!"
Madeline näki, että nuo kolme jäykkää miestä hypähtivät ylös. Hän näki
tuliviiruja -- savuviiruja. Sitten huumaava yhteislaukaus teki hänet
kuuroksi. Sen ääni hälveni yhtä pian kuin oli kuulunutkin. Savu verhosi
näyttämön. Se ajautui hitaasti pois paljastaakseen kolme kaatunutta
miestä, joista yksi, Monty, nojasi vasempaan käteensä savuava revolveri
oikeassa. Cowboy odotti toisten liikkuvan. He pysyivät jäykkinä. Sitten
hän vaipui hymyillen maahan ja oikaisi itsensä.