Eräänä päivänä, kun Madeline oli yksin kävelemässä, oli hän
huomaamattaan kulkenut pitkän matkan alas hämärää polkua, joka kierteli
kallioiden keskellä.
Oli keskikesän iltapäivä. Hänen ympärillään oli vain kallionhuippujen
varjoja ja niiden välissä auringon valaisemia täpliä. Rauhallisuus oli
häiriytymätön. Hän meni yhä eteenpäin, nautti villeistä, epätasaisista
sopukoista, jotka olivat hänelle uusia. Lopuksi hän tuli penkerelle,
joka päättyi kauniiseen metsäaukeaan. Sinne hän istuutui levätäkseen
ennen kuin lähtisi paluumatkalle.
Äkkiä Russ, terävävainuinen hirvikoira, nosti päätään ja murisi.
Madeline pelkäsi, että se oli haistanut villikissan. Hän rauhoitti sitä
ja katseli ympärilleen. Kummallakin puolen oli epätasainen rivi jykeitä
kivilohkareita, jotka olivat rapautuneet irti kallionhuipuista. Aukea
oli avonainen ja ruohoinen, siellä täällä mänty tai vierinkivi.
Pääsytie näytti menevän kanjonien ja harjanteiden muodostamaan
erämaahan. Katsoessaan siihen suuntaan Madeline näki naisen solakan,
tumman vartalon tulevan hiipien mäntyjen alla. Madeline oli
kummastuksissaan ja sitten peloissaan, sillä hiipiminen puulta puulle
ei voinut olla rehellistä.
Pian tuli naisen luokse pitkä mies, joka kantoi myttyä ja ojensi sen
naiselle. He kulkivat eteenpäin aukealle ja näyttivät puhelevan
vakavasti. Madeline tunsi Stewartin, hän tarkkasi lähestyvää paria.
Sitten hän tunsi myös naisen. Pieni, tumma pää, ruskeat kasvot, suuret
silmät -- Madeline näki ne selvästi -- kuuluivat meksikolaistytölle
Bonitalle. Stewart oli kohdannut hänet täällä. Tässä oli Stewartin
yksinäisten retkien salaisuus, joita hän oli tehnyt siitä asti kun oli
tullut Madelinen työhön. Tämä yksinäinen aukea oli kohtauspaikka.
Stewart piti Bonitaa täällä piilossa.
Madeline nousi rauhallisesti, viittasi koirille ja meni takaisin polkua
pitkin leirille päin. Hänen hämmästyksensä vaihtui suruksi, koska
Stewartin muuttuminen ei ollut ollut täydellinen. Suru väistyi
sietämättömän vastenmielisyyden tieltä: sill'aikaa kun hän oli
haaveksinut cowboysta, uneksinut hyvästä vaikutuksestaan häneen, cowboy
oli ollut kiero. Se loukkasi häntä. Stewart ei ollut hänelle ollut
mitään, ajatteli hän, ja kuitenkin hän oli ollut ylpeä miehestä. Hän
koetti miettiä asiaa, olla cowboylie oikeamielinen, vaikka ajatukset
kehoittivat häntä karkottamaan miehen ja kaikki hänelle kuuluvan pois
mielestä. Ja hänen yrityksensä tuntea myötätuntoa ja vähennellä asian
merkitystä epäonnistuivat täydellisesti. Ponnistaen tahdonvoimaansa hän
poisti Stewartin ajatuksistaan.
Madeline ei ajatellut Stewartia ennen kuin tämä ilmestyi hänen tielleen
myöhään eräänä iltapäivänä hänen lähtiessään teltasta ja liittyäkseen
vieraitten joukkoon.
"Neiti Hammond, minä näin jälkenne polulla", sanoi Stewart innokkaasti.
Hänen äänensävynsä oli kevyt ja luonnollinen. "Luulen -- no, varmaankin
saitte sen ajatuksen..."
"En halua selitystä", keskeytti Madeline.
Stewart hätkähti. Hänen käyttäytymisensä muistutti vanhaa kylmää
julkeutta. Kun hän katsoi Madelinea, muuttui hänen käytöksensä
nopeasti.
Mikä hävyttömyys, ajatteli Madeline, tulla vieraiden nähden antamaan
selitystä käytöksestään! Madeline tunsi sisäisen tulenleimahduksen,
joka oli niin tuskallinen, niin omituinen, niin käsittämätön, että
hänen mielensä meni sekaisin. Sitten hänet valtasi suuttumus, ei
Stewartia, vaan itseään kohtaan siitä, että jokin saattoi herättää
hänessä tällaista kiihtymystä. Hän seisoi ulkonaisesti kylmänä ja
levollisena, ylpeä katse Stewartiin kohdistettuna, mutta sisältä hän
paloi raivosta ja häpeästä.
"Ei tosiaan ole tarkoituksenani, että ajattelisitte..." Stewart alkoi
kiihkeästi, mutta, keskeytti puheensa ja hitaasti leviävä tumma puna
täplitti hänen kaulansa ja poskensa.
"Mitä te teette tai ajattelette, Stewart, ei liikuta minua ollenkaan."
"Neiti -- neiti Hammond! Ettehän luule..." sammalteli Stewart.
Puna väistyi hänen kasvoiltaan jättäen ne kalpeiksi. Hänen silmänsä
näyttivät rukoilevilta. Niissä oli jonkinlainen pelokas katse, joka
vaikutti Madelineen suuttumuksesta huolimatta. Stewartissa oli jotakin
poikamaista. Tämä astui askelen eteenpäin ja ojensi kätensä Madelinea
kohti tehden liikkeen, jossa oli nöyryyttä ja kumminkin jonkinlaista
arvokkuutta.
"Mutta kuulkaa! Älkää välittäkö nyt, mitä te -- te ajattelette minusta.
On hyvä syy..."
"En halua ollenkaan kuulla syytänne."
"Mutta teidän pitäisi", jatkoi cowboy itsepintaisesti.
"Herra!"
Stewartissa tapahtui toinen nopea muutos. Hän hätkähti rajusti. Tumma
veritulva varjosti hänen kasvonsa ja hänen silmiinsä leimahti kimallus.
Hän astui kaksi pitkää askelta -- hän näytti kohoavan Madelinen yli.
"En ajattele itseäni", jyrisi hän. "Tahdotteko kuunnella?"
"En", vastasi toinen ja hänen äänensä oli jäätävän ylpeä. Tehden
keveän, lähtömerkiksi tarkoitetun liikkeen, jonka päättäväisyydestä ei
voinut erehtyä, hän kääntyi selin Stewartiin. Sitten hän liittyi
vieraittensa joukkoon.
Stewart seisoi liikkumatta. Sitten hän kohotti kättään, jossa piti
sombreroaan, kohotti sitä ja heitti sombreron maahan. Hän nousi mustan
hevosensa luo ja paiskasi satulan sen selkään. Harpatessaan hakemaan
ohjaksia, jotka riippuivat eräässä pensaassa, hän juoksi muuatta
cowboyta vastaan, joka koetti väistää kömpelösti.
"Pois tieltäni!" kiljui Stewart.
Sitten hän sovitti ohjakset hevosen päähän.
"Ehkä sinun olisi parempi viipyä hetkinen, Gene", sanoi Monty.
"Haluatko että lyön pääsi halki?" kysyi Stewart.
Stewart nosti tummia kasvojaan. Jokainen kuunteli. Aurinko oli
laskenut, mutta metsikkö oli valoisa. Nels näkyi alhaalla polulla ja
hänen hevosensa juoksi. Seuraavassa hetkessä hän oli kentällä ja sai
ratsunsa vähitellen pysähtymään. Hän hyppäsi hevosen selästä aivan
vastapäätä Stewartia.
"Mikä on kyseessä, Gene?" kysyi Nels terävästi.
"Aion lähteä leiriltä", vastasi Stewart epäselvästi.
Hänen musta hevosensa alkoi tömistää jalkojaan, kun Stewart tarttui
suitsiin ja harjaan sekä potkaisi jalustinta.
Nelsin pitkä käsivarsi syöksähti esiin ja hänen kätensä tarttui
Stewartiin pidättäen häntä nousemasta ratsaille.
"Olen tosiaan pahoillani", sanoi Nels hitaasti. "Sinä olet siis
lähdössä tiehesi?"
"Niin olen. Anna minun mennä!"
"Ethän toki aio mennä?"
"Anna minun mennä, hitto vieköön!" huudahti Stewart tempoen itsensä
vapaaksi.
"Mikä on hullusti?" kysyi Nels kohottaen taas kätensä.
"Mies! Älä koske minuun!"
Nels astui heti taaksepäin. Hän näytti huomaavan Stewartin kauhistavan
kiihkon. Taas Stewart koetti nousta hevosen selkään.
"Nels, älä saata minua unohtamaan, että olemme olleet ystäviä", sanoi
hän.
"En varmaankaan unohda", vastasi Nels. "Ja minä luovun hommastani juuri
nyt ja tässä!"
Hänen puheensa pysähdytti ratsaille nousevan cowboyn. Stewart irroitti
jalkansa jalustimesta. Sitten heidän kovat kasvonsa olivat
liikkumattomat ja kylmät. Silmissä oli tuijottava katse.
Madeline hämmästyi Nelsin puhetta yhtä paljon kuin Stewartkin.
"Luovut?" kysyi Stewart.
"Varmasti. Mitä luulisit minun tekevän sellaisissa olosuhteissa, jotka
ovat nyt muodostuneet?"
"Mutta kuulehan, minä en hyväksy sellaista."
"Sinä et ole minun pomoni enää eikä minulla ole mitään velvollisuuksia
neiti Hammondiakaan kohtaan. Minä olen oma pomoni ja teen mitä
miellyttää."
Nelsin sanat eivät sopineet yhteen hänen kasvojensa ilmeen kanssa.
"Gene, sinä lähetit minut pienelle tiedustelulle vuoristoon, eikö
niin?" jatkoi hän.
"Kyllä, sen tein", vastasi Stewart.
"No, sinulla oli tosiaan minuun verrattuna niin täydellisesti oikeat
käsitykset asioista, että minä olen tullut ihan kipeäksi sinun
ihailemisestasi. Jos et olisi lähettänyt minua -- no, luulen, että
olisi saattanut tapahtua jotakin. Asiain ollessa tällä kannalla kuin
nyt on meillä tosiaan odotettavana yhtä ja toista!"
Hänen sanansa vaikuttivat kaikkiin cowboyhin! Stewart teki rajun
liikkeen. Nick Steele asteli harppailevan jättiläisen tavoin Nelsin ja
Stewartin luo. Muut cowboyt nousivat hiljaa sanomatta sanaakaan.
Madeline ja hänen vieraansa, jotka olivat pienessä ryhmässä, katselivat
ja kuuntelivat heitä voimatta arvata, mitä kaikki tuo puhe ja touhu
merkitsi.
"Lopeta, Nels, heidän ei tarvitse kuulla sitä", sanoi Stewart käheästi
heilauttaessaan kättään Madelinen hiljaista joukkoa kohti.
"No, olen pahoillani. Mutta luulen, että he voivat kuulla sen yhtä
hyvin nyt kuin myöhemminkin. Ehkä neiti Helenin toivomus, että jotakin
tapahtuisi, toteutuu nyt. Varmasti minä..."
"Lopeta rupatus", kaikui Montyn karhea ääni.
Sillä oli yhtä ratkaiseva vaikutus. Ehkä se oli viimeinen seikka, mikä
tarvittiin muuttamaan nämä miehet, jotka toimivat oudossa tehtävässä,
kauniiden naisten saattajina, takaisin omaan asemaansa erämaan miehinä.
"Sano meille, mikä on hätänä", virkkoi Stewart synkästi.
"Don Carlos ja hänen guerillansa ovat leiriytyneet poluille, jotka
johtavat tänne. He ovat sulkeneet solat. Huomenna he olisivat saaneet
meidät aitaukseen. Ehkä heillä oli tarkoituksena yllättää. Hän on
saanut koko joukon sekarotuisia ja lainhylkiöitä. He ovat hyvin
aseistettuja. Mitä he oikeastaan tarkoittavat? Me olemme vain kymmenen
mailin päässä rajalta. Otaksukaamme, että guerillat saisivat joukkomme
rajan toiselle puolen. Yhdysvaltain ratsuväki tulisi perässä. Te
tiedätte kaikki, mitä se merkitsisi. Ja nyt, Stewart, olkoon Donin peli
mikä tahansa, sinä pystyt varmasti voittamaan hänet."
Stewart vei Nelsin, Montyn ja Nick Steelen erilleen ja he ryhtyivät
ilmeisesti vakavaan keskusteluun. Pian kutsuttiin sinne muutkin
cowboyt. He puhuivat kaikki enemmän tai vähemmän, mutta Stewartin syvä
ääni kuului yli muiden. Sitten neuvottelu loppui ja cowboyt
hajaantuivat.
"Nopeasti toimeen, intiaanit", määräsi Stewart.
Nyt seuraava näytelmä ei ollut Madelinesta eikä hänen ystävistään
rauhoittava. He olivat levollisia odottaessaan, että joku sanoisi
heille mitä piti tehdä. Cowboyt näyttivät hälinässä unohtaneen
Madelinen. Jotkut heistä juoksivat metsiin, toiset avonaisille,
ruohoisille paikoille, missä he ajoivat kokoon hevoset ja aasit. Jotkut
levittivät tervavaatteita maahan ja alkoivat kääriä kokoon pieniä
myttyjä ilmeisesti kiireellistä matkaa varten. Nels nousi satulaan
ratsastaakseen polkua alas. Monty ja Nick Steele menivät metsikköön
taluttaen hevosiaan. Stewart kiipesi jyrkälle kiviröykkiölle kahden
leirin takana olevan epätasaisen kallioryhmän väliin.
Castleton tarjoutui auttamaan tavarain laittajia ja sai tylyn
vastauksen, että hän oli vain tiellä. Madelinen ystävät ahdistivat
emäntäänsä. Uhkasiko heitä vaara? Olivatko guerillat tulossa?
Lähdettäisiinkö heti karjatalolle? Miksi olivat cowboyt muuttuneet niin
erilaisiksi? Madeline vastasi parhaansa mukaan, mutta hänen
vastauksensa olivat vain otaksumia ja tarkoittivat vieraiden pelon
viihdyttämistä. Helen oli innoissaan.
Pian tulivat cowboyt näkyviin ratsastaen satulattomilla hevosilla ja
jotkut niistä vietiin pois ja ilmeisesti kätkettiin onkaloihin
kallionhuippujen väliin. Aasijono kuormitettiin ja lähetettiin polkua
alas erään cowboyn kaitsemana. Steele ja Monty palasivat. Sitten
ilmestyi Stewart näkyviin laskeutuen alas kallioiden välistä halkeamaa.
Hänen seuraava käskynsä oli, että kaikki Madelinelle ja vieraille
kuuluvat matkatavarat nostettaisiin kalliolle. Se oli ponnistuksia
kysyvää työtä, jossa tarvittiin lassoja hinaamaan tavarat ylös.
"Valmistautukaa kiipeämään", sanoi Stewart kääntyen seurueen puoleen.
"Minne?" kysyi Helen.
Cowboy heilautti kättään sitä tietä kohti, josta oli noustava.
Säikähdyksen huudahdukset seurasivat hänen kädenliikettään.
"Stewart, uhkaako tässä vaara?" kysyi Dorothy ja hänen äänensä vapisi.
Samaa oli Madeline kysymäisillään Stewartilta, mutta hän ei voinut
saada sitä suustaan.
"Ei, vaara ei uhkaa", vastasi Stewart. "Mutta me ryhdymme
varokeinoihin, jotka olemme katsoneet parhaiksi."
Dorothy kuiskasi, että Stewart valehteli. Castleton teki toisen
kysymyksen ja sitten Harvey teki samoin.
"Olkaa hyvät ja pysykää rauhallisina sekä tehkää niinkuin teille on
sanottu", sanoi Stewart tylysti.
Kun viimeistä erää matkatavaroita hinattiin kalliota ylös, lähestyi
Monty Madelinea ja otti sombreron päästään. Hänen mustat kasvonsa
näyttivät samoilta, mutta kuitenkin hän oli suuresti muuttunut.
"Neiti Hammond, ilmoitan että luovun hommastani", sanoi hän.
"Monty! Mitä tarkoitatte? Mitä tarkoitatte nyt, kun vaara uhkaa?"
"Me lähdemme pois. Siinä kaikki", vastasi Monty täsmällisesti.
Hän oli tuima ja synkkä, hän ei voinut seisoa hiljaa, hänen katseensa
harhaili sinne tänne.
Castleton hypähti ylös pölkyltä, jolla oli istunut, ja hänen kasvonsa
olivat punaiset.
"Price, tarkoittaako tämä hiivatinmoinen häly sitä, että joukko
ryysyisiä guerilloja ryöstää meidät, käy kimppuumme tai vie meidät
mukanaan?"
"Te olette aivan oikeassa."
Dorothy kääntyi kasvot hyvin vaaleina Montyyn päin.
"Price, ettehän tahdo -- ettehän voi jättää meitä pulaan nyt? Te ja
Nels..."
"Jättää teidät pulaan?" kysyi Monty kummastuksissaan.
"Niin, jättää meidät pulaan! Lähteä luotamme, kun tarvitsemme teitä --
kun jotakin kauhistavaa on tulossa."
Monty päästi lyhyen, kylmän naurahduksen suunnatessaan omituisen
katseen tyttöön.
"Minä ja Nels pelkäämme ja aiomme juosta tiehemme. Neiti Dorothy, koska
olemme puuhailleet täällä niin paljon, tekee pahaa nähdä sieviä nuoria
tyttöjä vedettävän pois tukasta."
Dorothy päästi huudahduksen ja tuli sitten hysteeriseksi. Castleton oli
kerrankin täysin hereillä.
"Jumaliste! Te ja toverinne olette hiivatinmoisia pelkureita!"
Montyn tummat kasvot olivat ivalliset.
"Olen nähnyt muutamia mainioita veitikoita, mutta te viette kaikista
voiton. Arvostelette minua ja Nelsiä oikein. Kuulkaahan, jollei teitä
riepoteta Meksikoon ja sidota kaktuspensaaseen, on teillä taas mainio
juttu englantilaisille kumppaneillenne. Pyh! Te kerrotte heille, miten
olette nähnyt kahden vanhanajan pyssymiehen juoksevan säikähtyneinä
kuin ukkokaniinit pakoon sekarotuisparvea. Ette hitto vieköön teekään
sitä."
"Monty, lopeta!" kiljui Stewart tullessaan ylös.
Silloin Monty käveli veltosti pois kiroillen itsekseen.
Madeline ja Helen puuhailivat Castletonin kanssa Dorothyn kimpussa ja
saivat hänet rauhoittumaan. Stewart kulki useita kertoja ohi
huomaamatta heitä. Monty, joka oli ollut innokas osoittamaan pikku
palveluksia Dorothylle, ei nähnyt häntä ollenkaan. Madeline tuskin
tiesi, mitä piti ajatella.
Stewart neuvoi cowboyta menemään kalliossa olevan avoimen paikan päähän
ja laskemaan sieltä lassoja alas. Sitten hän joudutti naisia
epätasaisia kiviportaita kohti.
"Me haluamme piilottaa teidät", sanoi hän. "Jos guerillat tulevat,
sanomme heille, että olette menneet alas karjatalolle. Jos meidän on
tapeltava, olette turvassa tuolla ylhäällä."
Helen astui rohkeasti eteen ja antoi Stewartin panna lasson silmukan
ympärilleen sekä vetää sen kiinni. Stewart heilautti kättään
yläpuolella oleville cowboyille.
"Kävelkää ylöspäin nyt", neuvoi hän Heleniä.
Katselijoista tämä näytti helpolta, turvalliselta ja nopealta keinolta
nousta jyrkkää käytävää ylös. Miehet kiipesivät ilman lasson apua.
Rouva Beck oli tavallisuuden mukaan hysteerinen, hän puoleksi käveli
itse ja puoleksi vedettiin ylös. Stewart tuki Dorothya toisella
kädellään pitäessään toisella lassoa. Ambrosen oli kannettava
Christine. Meksikolaisnaiset eivät tarvinneet apua. Edith Wayne ja
Madeline kiipesivät viimeksi, ja päästyään ylös näki Madeline kapean
penkereen, jossa oli paksulti pensaikkoa ja jota suuret sivulle päin
kallistuneet kallionhuiput varjostivat. Kalliossa oli halkeamia, jotka
johtivat taaksepäin. Paikka oli jylhä ja villi. Sitten hinattiin
tervavaatteet ja vuodetarpeet ylös, samoin ruokaa ja vettä. Cowboyt
tekivät mukavia vuoteita onkaloihin sekä kehoittivat Madelinea ja hänen
ystäviään olemaan niin hiljaa kuin mahdollista, välttämään tulen
tekemistä ja nukkumaan pukeissaan valmiina lähtemään joka silmänräpäys.
Kun cowboyt olivat menneet alas, ei tummenevaan hämärään jäänyt joukko
ollut suinkaan iloinen. Castleton kehoitti toisia syömään.
"Tämä on todella suurta!" kuiskasi Helen.
"Oi, tämä on kauheata!" voivotti Dorothy. "Se on sinun syysi, Helen.
Sinä rukoilit että jotakin tapahtuisi."
"Minä luulen, että nämä cowboyt vain suunnittelevat kepposta", sanoi
rouva Beck.
Madeline vakuutti ystävilleen, ettei heille suunniteltu mitään
kepposta, että hän valitti heille koitunutta epämukavuutta ja vaivaa,
mutta ettei hän tuntenut todellista levottomuutta.
Pimeys näytti laskeutuvan nopeasti, arosudet aloittivat aaveentapaisen,
valittavan ulvontansa, tähdet tulivat näkyviin ja muuttuivat
kirkkaammiksi, tuuli kulki huokaillen männynlatvojen läpi. Castleton
oli levoton. Hän käveli sinne tänne korkealle kohoavan kalliopenkereen
edustalla, missä hänen toverinsa istuivat valittaen, ja pian hän meni
penkereen reunalle. Cowboyt olivat alapuolelle laittaneet tulen ja sen
valo nousi ylöspäin suurena viuhkanmuotoisena hehkuna. Castletonin
pieni hahmo kuvastui mustana tätä valoa vasten. Uteliaana ja
levottomana liittyi Madeline häneen ja kurkisteli alas kalliolta.
Välimatka oli lyhyt ja silloin tällöin hän saattoi erottaa jonkin
sanan, minkä cowboyt lausuivat. He keittivät ja söivät huoletonna. Hän
huomasi Stewartin olevan poissa ja huomautti siitä Castletonille.
Castleton osoitti vaieten melkein suoraan alas ja siellä Stewart seisoi
hämärässä kaksi hirvikoiraa jalkojensa juuressa.
Steele sai leiritulen piirin hiljaiseksi nostamalla kätensä
varoittavasti. Cowboyt taivuttivat päänsä alas kuunnellen. Madeline
kuunteli myöskin. Hän kuuli yhden koiran vinkuvan ja sitten hän kuuli
hevosen kavioiden heikon kopseen. Nels puhui taas ja kääntyi
illallisensa puoleen ja muiden miesten tarkkaavaisuus näytti vähenevän.
Kavionkopse tuli kovemmaksi, se läheni metsikköön asti ja sitten tulen
piiriin. Ratsastaja oli Nels. Hän astui ratsailta ja hänen matalan
äänensä kaiku kuului juuri ja juuri Madelinen korviin.
"Gene, täällä on Nels. Jotakin on tekeillä", kuuli Madeline erään
cowboyn huutavan hiljaa.
"Lähetä hänet tänne", vastasi Stewart.
Nels astui tulen äärestä pois.
"Kuulehan, Nels. Poikien laita on hyvin, mutta en halua, että he
tietävät kaiken, mikä koskee tätä sekasotkua", sanoi Stewart Nelsin
tultua hänen luokseen. "Löysitkö tytön?"
Madeline arvasi, että Stewart tarkoitti meksikolaistyttöä Bonitaa.
"En. Mutta minä tapasin..." Madeline ei kuullut nimeä. -- "Ja hän oli
villinä. Hän oli erään metsänasukkaan mukana. Ja he sanoivat, että Pat
Hawe oli päässyt hänen jäljilleen ja aikoi pidättää hänet."
Stewart mutisi jotakin matalalla äänellä. Ilmeisesti hän kirosi.
"Ihmettelen, miksi Pat ei tullut tänne!" sanoi hän. "Hänhän voi huomata
mistä tulimme."
"No, Pat tiesi, että sinä olet täällä tallella, sillä se metsänasukas
sanoi, että Patilla oli hajua guerilloista. Ja Pat sanoi, että jollei
Don Carlos tappaisi sinua -- minkä hän toivoi tämän tekevän -- silloin
olisi kylliksi aikaa panna sinut tyrmään, kun tulisit alas."
"Hän on hiton halukas pidättämään minut!"
"Ja sen hän tekee, niin kuin kävi sille vanhalle miehellekin, joka piti
kapakkaa Lännessä. Gene, syy, miksi se punanaamainen kojootti ei ole
seurannut jälkiäsi tänne, on se, että hän on peloissaan. Hän on aina
pelännyt sinua. Mutta luulen, että hän pelkää kuollakseen minua ja
Montya."
"No, me otamme Patin aikanaan. Nyt on kysymyksessä, milloin se
sekarotuinen hiipii meitä katselemaan ja mitä me teemme kun hän tulee!"
"Poikani, on vain yksi tapa käsitellä sekarotuista. Olen sanonut sen
sinulle. Hänellä on paha mielessä. Hän tulee hymyillen ja
ystävällisenä, mairittelevana kuin nainen. Mutta hän on petollinen, hän
on pahempi kuin intiaani. Ja, Gene, me tiedämme varmana tosiasiana,
miten hänen roistojoukkonsa on menetellyt näiden kukkuloiden ja Agua
Prietan välillä. He eivät ole pontevaa rikollisjoukkiota, johon olemme
tottuneet. Mutta he ovat tuiki pahoja. He ovat kulkeneet rosvoten. He
ovat murhanneet naisia ja tehneet pahempaakin."
"Oletpa oikeassa. Minä en väitä vastaan", vastasi Stewart. "Jollei
olisi neiti Hammondia ja toisia naisia, olisin iloinen nähdessäni sinun
ja Montyn valmiina sellaiseen puuhaan. Luulen että olisin iloinen
saadessani kohdata Don Carlosin. Mutta neiti Hammond! No, sellainen
nainen kuin hän ei tointuisi nähtyään revolverinpaukuttelua,
puhumattakaan sitten hirttohommista. Neiti Hammond on -- on..."
"Varmasti hän on", keskeytti Nels, "mutta hänellä on hitonmoisesti
enemmän rohkeutta kuin luulet. En ole mikään paksukalloinen lehmä. Minä
olen kovin pahoillani, jos neiti Hammond näkee jotakin törkeyttä,
paitsi jos minä ja Monty ryhdymme johonkin. Vanha toveri -- pyydän
anteeksi -- mutta sinä olet kiintynyt neiti Hammondiin ja olet liian
hellä haavoittaaksesi hänen tunteitaan tai tehdäksesi hänet sairaaksi
juoksuttamalla vähän verta. Gene, tämä on sinun pelisi. Anna Don
Carlosin tulla. Ole kohtelias. Jos hän ja hänen joukkonsa ovat
nälkäisiä, syötä heitä. Ole sokea, jos hän haluaa, että hänen joukkonsa
varastaa jotakin. Anna hänen luulla, että naiset ovat menneet alas
karjatalolle. Mutta jos hän sanoo, että valehtelet -- jos hän vain
katsoo ympärilleen nähdäkseen naisia -- hyökkää hänen kimppuunsa niin
kuin hyökkäsit Pat Hawen kimppuun. Minä ja Monty olemme turvanasi ja
ellei sinun mainio petkutuksesi menesty, jos Don joukkio vain
ajatteleekin antaa pyssyjen pamahtaa, silloin me näytämme."
"Nels, siinä joukossa on valkoisia miehiä", sanoi Stewart.
"Kylläkin. Mutta minä ja Monty huolehdimme heistä. Jos he ryhtyvät
johonkin, pitää sen tapahtua pian."
"No hyvä on ja kiitos", vastasi Stewart.
Nels palasi leiritulen ääreen ja Stewart ryhtyi taas vartioimaan.
Madeline vei Castletonin pois penkereen reunalta.
"Cowboyt ovat hiivatinmoisen omituista väkeä!" huudahti Castleton. "He
eivät ole sitä mitä ovat olevinaan."
"Olette oikeassa", vastasi Madeline. "Minä en voi ymmärtää heitä.
Tulkaa, sanotaan toisille, että Nels ja Monty vain puhelivat turhia
eivätkä aio jättää meitä. Dorothy ainakaan ei ole niin pelästynyt, jos
hän tietää sen."
Dorothy tunsi hieman huojennusta. Mutta muut valittivat cowboyien
omituista käytöstä. Enemmän kuin kerran tuotiin esiin ajatus, että
cowboyt olivat keksineet hienon kepposen. Asiaa pohdittaessa saavutti
tämä ajatus kannatusta. Madeline ei vastustanut sitä, koska hän
huomasi, että se soveltui hälventämään hämmentynyttä mielialaa.
He istuivat puhelemassa matalalla äänellä myöhäiseen asti. Tapaus
rupesi nyt saamaan Helenin kaipaaman seikkailun luonteen. Jotkut
kävivät hillityn iloisiksikin. Sitten he vähitellen väsyivät ja menivät
vuoteelle. Helen vakuutti, ettei hän voinut nukkua paikalla, jossa oli
yölepakkoja ja matelevia olioita. Madeline luulotteli kuitenkin, että
he kaikki rupesivat nukkumaan, vaikka hän itse makasi silmät auki
tuijottaen yläpuolella riippuvan kallion mustaan rykelmään ja sen
toisella puolen olevaan tähtitaivaaseen.
Päästäkseen ajattelemasta Stewartia ja sitä tulista suuttumusta, jota
tämä oli saanut hänet tuntemaan itseään kohtaan, koetti hän ajatella
toisia asioita. Mutta ajatus Stewartista palasi takaisin ja joka kerta
hän tunsi rinnassaan kiihtymyksen tunteen, jota oli vaikea tukahduttaa.
Järkevä ajatteleminen oli mahdotonta. Päivänvalossa hänen oli ollut
mahdollista unohtaa Stewartin käytös. Mutta yöllä, omituisessa
hiljaisuudessa ja hämärän varjojen noustessa, kun ilmeikkäät tähdet
näyttivät kutsuvan häntä, kun tuuli valitti, ei hän voinut hallita
ajatuksiaan ja mielenliikutustaan. Päivä oli jotakin todellista ja
kylmää, yö oli omituinen ja jännittynyt. Pimeässä hänellä oli
mielikuvia, joita hän ei ollenkaan tuntenut auringon kirkkaassa
valossa. Hän taisteli kiusaavaa ajatusta vastaan. Hän oli sattumalta
kuullut Nelsin keskustelun Stewartin kanssa, hän oli kuunnellut sitä
toivoen joitakin hyviä uutisia tai kuulevansa pahinta. Hän oli saanut
tietoonsa kumpiakin ja lisäksi saanut valaistusta erääseen Stewartin
vaikutteeseen. Stewart halusi säästää häneltä ne näyt, jotka
loukkaisivat, pelottaisivat tai inhottaisivat häntä. Kuitenkin sama
Stewart oli sopinut salaisista kohtauksista sen sievän, hylätyn Bonitan
kanssa. Tässä kohdassa kuuman häpeän tunne, joka muistutti kirvelevää
sisäistä tulta, katkaisi Madelinen ajatuksen. Se oli sietämätöntä,
koska hän ei voinut ymmärtää sitä. Tunnit kuluivat edelleen ja vihdoin,
kun tähdet alkoivat vaaleta eikä kuulunut enää minkäänlaista ääntä, hän
vaipui uneen.
Hän heräsi uinailustaan. Päivä oli sarastanut kirkkaana ja viileänä.
Aurinko oli vielä alhaalla itäisten kallionhuippujen alapuolella.
Ambrose ja muutamat muut cowboyt olivat tuoneet ämpäreillä lähdevettä
ja myöskin kuumaa kahvia. Madelinen seura ei näyttänyt kärsineen
yöllisistä kokemuksistaan. Itse asiassa olisi aamiainen nautittu yhtä
iloisina kuin nälkäisinäkin, ellei Ambrose olisi teroittanut
hiljaisuutta.
"Ne odottavat seuraa tuolla alhaalla", sanoi hän.
Tämä tieto ja se kursailematon tapa, jolla cowboyt veivät seurueen
ylemmäksi kalliopengerten väliin, aiheuttivat levottomuutta. Madeline
vaati, ettei mentäisi kauemmaksi, että hän saattoi nähdä suoraan alas
leiriin. Koska tämä asema tarjosi samalla piilopaikan, suostui Ambrose
vaatimukseen, mutta hän asetti pelästyneen Christinen lähelle Madelinea
ja pysyi itsekin siellä.
"Ambrose, luuletteko todella että guerillat tulevat?" kysyi Madeline.
"Varmasti. Me tiedämme sen. Nels tuli juuri ja sanoi, että he olivat
tulomatkalla. Neiti Hammond, voinko luottaa teihin? Te ette päästä
kirkunaa, jos alhaalla tapellaan? Stewart sanoi minulle, että veisin
teidät näkyvistä tai estäisin teitä katselemasta."
"Lupaan olla meluamatta", vastasi Madeline.
Madeline sovitti vaippansa siten, että voi maata sen päällä, ja asettui
odottamaan tapausten kulkua. Takaa kuului heikkoa kivien rapinaa. Hän
kääntyi ja näki Helenin liukuvan erästä töyrästä alas hämillään olevan
ja huolestuneen cowboyn kanssa. Helen tuli kyyryssä siihen paikkaan,
missä Madeline oli, ja sanoi: "Aion katsoa, mitä tapahtuu, vaikka
sitten kuolisinkin yrityksessä! Minä voin kestää sen, jos sinäkin." Hän
oli kalpea ja silmät olivat suuret. Ambrose kiroili cowboyta, joka oli
päästänyt tytön luotaan. "Ota vaari hänestä ja toimi olosuhteiden
mukaan", vastasi toveri ja katosi kalliorykelmiin. Huomatessaan puheet
hyödyttömiksi Ambrose valmistautui ankarana ja sankarillisena viemään
Helenin takaisin toisten luo. Hän tarttui tyttöön. Raivostuneena ja
silmät leimuten kuiskasi Helen:
"Päästäkää minut! Majesty, mitä tämä hullu tarkoittaa?"
Madeline nauroi. Hän tunsi Helenin ja oli pannut merkille kuiskauksen,
koska tavallisissa oloissa Helen olisi puhunut käskevästi eikä
matalalla äänellä. Madeline selitti hänelle tilanteen vaatimukset.
"Minä ehkä juoksen tieheni, mutta en milloinkaan huuda", sanoi Helen.
Näin ollen oli Ambrosen tyydyttävä siihen, että antoi tytön jäädä.
Sitten hän velvoitti tyttöä hiljaisuuteen, viipyi tuokion
viihdyttämässä Christineä ja palasi sinne missä Madeline oli piilossa.
Hän oli ollut siellä tuskin hetkeä, kun hän kuiskasi:
"Guerillat ovat tulossa."
Madelinen piilopaikka oli hyvässä suojassa, jos joku olisi
katsahtanut sinne alhaalta päin. Hän saattoi kurkistaa jonkinlaisen
rintavarustuksen yli, männynlatvoissa olevan aukon läpi -- latvat
ulottuivat kalliolle saakka -- sekä nähdä mainiosti leiripiirin ja sen
ympäristön. Pian hevosten kavioiden ääni kiihdytti hänen valtimonsa
lyöntiä ja sai hänet katselemaan tarkemmin alapuolella olevia cowboyta.
Vaikka hänellä oli vihiä siitä menettelytavasta, mitä Stewart ja hänen
miehensä aikoivat seurata, ei hän ollut mitenkään valmistautunut siihen
välinpitämättömyyteen, jota hän huomasi. Frank nukkui tai oli
nukkuvinaan. Kolme cowboyta hoiti laiskasti ja välinpitämättömästi
joitakin tehtäviään leiritulen ääressä. Nick Steele istui selkä pölkkyä
vasten ja poltti piippuaan. Nels näytti puuhailevan jonkin mytyn
kanssa. Stewart pyöritti itselleen savuketta. Montylla ei ollut sillä
haavaa ilmeisesti mitään tehtävää lukuunottamatta viheltämistä. Koko
seura vaikutti huolettoman välinpitämättömältä.
Hevosten kavioiden ääni koveni ja kopse hidastui. Eräs cowboy osoitti
polkua alas, jonnepäin toverit käänsivät päänsä ja jatkoivat sitten
hommiaan.
Pian tuli leiriin pörröinen ja tomuinen hevonen, jonka selässä
oli laiha, rääsyinen, tumma ratsastaja, ja pysähtyi sinne.
Meksikolaisratsastajat tulivat yhdessä rivissä ja pysähtyivät johtajan
taakse. Cowboyt katsahtivat ylös ja guerillat katsoivat alas. Etumainen
guerilla sanoi juhlallisesti hyvää päivää. Madeline tunsi Don Carlosin
äänen. Don Carlosin siro kumarrus Stewartille oli myöskin entisensä
tapainen. Muutoin ei Madeline olisi voinut tuntea tätä kömpelöä ja
kehnosti pukeutunutta meksikolaista entiseksi hienoksi vaqueroksi.
Stewart vastasi tervehdykseen espanjaksi ja heilauttaen kättään
leiritulta kohti lisäsi englanniksi: "Astukaa alas ja syökää!"
Guerillat olivat nopeita noudattamaan kehoitusta. He kasaantuivat tulen
ääreen, hajaantuivat pieneen piiriin ja kyyköttivät maassa pannen aseet
viereensä. Ulkonaiselta olemukseltaan he olivat samanlaisia kuin se
guerillajoukko, joka oli vienyt Madelinen kunnaille. Tämä joukko oli
vain suurempi ja paremmin aseistettu. Lisäksi olivat miehet aivan yhtä
nälkäisiä ja yhtä villejä sekä kurjia. Cowboyt eivät olleet
sydämellisiä ottaessaan vastaan nämä vieraat, mutta he olivat
vieraanvaraisia. Erämaan lakina oli aina ollut antaa ruokaa ja juomaa
matkaaville ihmisille, olivatpa he hukassa olevia, takaa ajettuja tai
ajajia.
"Niitä on tuossa joukkueessa kaksikymmentäkolme", kuiskasi Ambrose,
"siihen laskettuna neljä valkoista miestä. Sangen merkillinen joukko."
"Näyttävät jokseenkin ystävällisiltä", kuiskasi Madeline.
"Asiat eivät ole tuolla alhaalla sellaiset, miltä ne näyttävät",
vastasi Ambrose.
"Ambrose, sanokaa minulle -- selittäkää asia minulle. Nyt on mainio
tilaisuus."
"Kyllä. Mutta muistakaa, että Gene antaa minulle kyydin, jos saa
tietää, että annoin teidän katsella niitä. No, nyt Gene katselee
siivosti noita kurjia pahuksia, kun ne saavat tukevan aterian. He ovat
vain joukko vasikan varkaita. Rajan toisella puolen he ovat rosvoja.
Toiset ovat vain kehnoja lakiheittoja. Tämä kapinapetkutus ei mene
meihin. Minä haluaisin nähdä ensin, ennen kuin uskoisin, että
sekarotuiset tappelevat. He ovat vain paatuneita varkaita ja he
varastaisivat toiselta peitteen tai tupakat. Gene luulee, että he
vainoavat teitä naisia -- viedäkseen teidät mukaansa. Mutta Gene...
Gene on ollut hieman ajatuksissaan viime aikoina."
Mikä olikin Don Carlosin ja hänen miestensä salainen syy, ei se estänyt
heitä pitämästä suuressa arvossa runsasta ruokamäärää. Joka mies söi
kaiken, minkä saattoi sillä kertaa syödä. He lörpöttelivät kuin joukko
papukaijoja ja jotkut olivat iloisiakin. Sitten, kun jokainen alkoi
pyörittää ja polttaa välttämätöntä savuketta, tapahtui sukkela muutos.
He polttivat ja katselivat pitkin leiriä, metsiin, ylös kallion
huipuille ja taaksensa joutilaisiin cowboyhin. He odottivat jotakin.
Don Carlos kääntyi Stewartin puoleen. Puhuessaan hän helautti
sombreroaan viitaten leiripiiriin.
Madeline ei voinut erottaa hänen sanojaan, mutta miehen kädenliike
osoitti hänen ilmeisesti kysyvän leiriseurueen muita jäseniä. Stewartin
vastaus ja kädenheilautus alas polulle merkitsi, että seurue oli mennyt
kotiin. Stewart kääntyi tekemään jotakin askaretta ja guerillapäällikkö
poltteli rauhallisesti savukettaan. Hän näytti viekkaalta ja
ajattelevalta. Hänen miehensä rupesivat vähitellen osoittamaan
levottomuutta. Muuan suuriluinen mies, jolla oli kuulan muotoinen pää,
nousi ylös ja heitti pois savukkeensa. Hän oli amerikkalainen.
"Hei, äijä", huusi hän kovalla äänellä. "Etkö aio yskiä esiin ryyppyä?"
"Minun mieheni eivät tuo väkijuomia matkalle", vastasi Stewart.
Nyt hän kääntyi katselemaan guerilloja.
"Hohoo! Minä kuulin Rodeossa, että te olette ruvenneet harrastamaan
kohtuutta. Minä inhoan vedenjuontia, mutta arvaan, että minun on
ryhdyttävä siihen."
Hän meni lähteelle, kävi pitkälleen voidakseen juoda ja pisti yht'äkkiä
käsivartensa veteen nostaakseen sieltä korin. Cowboyt olivat kiireesti
tavaroita laittaessaan unohtaneet korin paikalleen ja siinä oli
viini- ja likööripulloja Madelinen vieraita varten. Ne oli upotettu
lähteeseen, jotta ne pysyisivät kylminä. Guerilla kopeloi kantta,
aukaisi sen jä nousi sitten ylös päästäen äänekkään riemuhuudon.
Stewart teki miltei huomaamattoman liikkeen kuin syöksyäkseen
eteenpäin, mutta hän hillitsi itsensä ja katsahdettuaan nopeasti
Nelsiin sanoi guerillalle:
"Luullakseni on isäntäväkeni unohtanut tuon. Se suodaan teille
mielihyvällä."
Guerillat parveilivat kuin mehiläiset pullojen löytäjän ympärillä. Tuli
todellinen äänten sekasotku. Juoma ei kestänyt kauan ja se edisti vain
huolettomuuden hengen irrottamista. Harvat valkoiset heittiöt alkoivat
kuljeskella pitkin leiriä, jotkut meksikolaiset tekivät samalla tavoin,
toiset odottivat jotakin malttamattomina.
Stewartin ja hänen toveriensa käyttäytyminen ällistytti Madelinea. He
eivät ilmeisesti tunteneet mitään pelkoa, ei edes erikoista
mielenkiintoa. Don Carlos, joka oli tarkannut heitä salaa, rupesi nyt
tutkistelemaan avoimesti, vieläpä hyökkäävästi. Hän katseli Stewartista
Nelsiin ja Montyyn ja sitten muihin cowboyhin. Sillä aikaa kun jotkut
miehet kiertelivät siellä täällä, pitivät toiset häntä silmällä ja
odottava käytös oli saanut jonkinlaisen pahaa ennustavan leiman.
Guerillajohtaja näytti epäröivältä, mutta ei mitenkään ällistyneeltä.
Kiihtymyksessään ei Madeline ollut kuullut Ambrosen matalia
kuiskauksia. Nyt hän koetti kääntää huomiotaan pois alhaalla olevista
kuunnellakseen vieressään kyyristyvää cowboyta.
Ambrose kuiski nopeasti:
"Älkää menettäkö mieltänne, jos minä äkkiä lipsautan käteni silmienne
eteen, neiti Hammond. Jotakin on tulossa alhaalla. En ole milloinkaan
nähnyt Geneä niin kylmänä. Se on hänessä vaarallinen merkki. Ja
katsokaa, pankaa merkille, miten pojat ovat yhteistyössä! Se on hidasta
ja satunnaiselta näyttävää, mutta minä tiedän, ettei se ole sattuma.
Tuo kettumainen sekarotuinen tietää sen myöskin. Mutta hänen miehensä
eivät ehkä tiedä. Jos he sen huomaavatkin, ei heillä ole ymmärrystä
välittää siitä. Don ainakin -- hän on levoton. Hän ei välitä niin
paljon Genestäkään. Nelsiä ja Montya hän tarkkaa. Ja hänen tarvitsee
tehdä niin! Kas niin, Nick ja Frank ovat asettuneet tuolle pölkylle
Boolyn kanssa. He eivät näytä siltä kuin heillä olisi ase valmiina.
Mutta katsokaa miten raskaina heidän liivinsä riippuvat! Revolveri
kummallakin puolella! Nuo pojat voivat laukaista aseensa ja keikahtaa
tuon pölkyn yli nopeammin kuin osaatte ajatellakaan. Noin! Stewart
sanoi jotakin Donille. Haluaisinpa tietää mitä. Lyön vetoa, että se oli
jotakin, jolla saa Donin joukon kokoontumaan yhteen. Varmasti!
Sekarotuisilla ei ole älyä. Mutta nuo valkoiset guerillat, ne näyttävät
vähän epäilyttäviltä. Mitä tahansa on tulossa, tulee se pian, siitä
voitte olla varma. Toivoisin olevani tuolla alhaalla. Mutta ehkä ei
synny metakkaa. Stewart on päättänyt välttää sitä. Hän on ihmeellinen
kaveri saamaan tahtonsa perille. Katsokaahan! Don ei kestä
tällaista. Koko tuo cowboyden omituinen käytös on hänen aivojensa
käsittämättömissä. Ellei Gene pian iske häntä päähän, rupeaa hän
pääsemään pelästyksestään. Mutta Gene valitsee oikean ajan. Ja minä
tulen hermostuneeksi. Ohoo! Nyt tulee se suuri petos. Ei tämä näytä
tappelulta."
Guerillapäällikkö oli lopettanut rauhattoman astelemisensa ja kääntyi
Stewartin puoleen. Hänen ulkomuodossaan oli jonkinlaista rohkeata
päättäväisyyttä.
"Gracias, señor", sanoi hän. "Adios." Hän heilautti sombreroaan alas
karjatalolle vievän polun suuntaan ja hänen suorittaessaan
kädenliikettä kulki viekas ja pilkallinen hymy hänen tummien kasvojensa
yli.
Ambrose kuiskutteli niin matalasti, että Madeline tuskin kuuli häntä.
"Jos tuo sekarotuinen menee tuonnepäin, löytää hän hevosemme ja huomaa
juonen. Oh, hän huomaa sen jo! Mutta lyönpä vetoa, ettei hän
milloinkaan lähde sille polulle."
Osoittamatta olevansa varuillaan nousi Stewart ja astui pari askelta
Don Carlosta kohti.
"Menkää takaisin samaa tietä kuin tulittekin!" kiljaisi hän kuuluvasti
ja hänen äänensä kajahti kuin merkkitorven törähdys.
Ambrose sysäisi hiljaa Madelinea:
"Älkää nyt jättäkö mitään huomaamatta. Gene on uhmannut häntä.
Katsokaa! Luulen että tuo sekarotuinen ei ymmärrä selvää kieltä.
Katsokaa Nelsiin ja Montyyn! Tämä on suurta -- katsokaahan heitä! Aivan
yhtä levollisia ja tyyniä. Se tarkoittaa sitä, että joka lihas on kuin
pingoitettu vuota. He tarkkaavat vastustajiaan silmillä ja näkevät
sekarotuisten kaikki aivoitukset. Nyt ei ole kynnenleveyttä
sekarotuisten ja helvetin välillä!"
Don Carlos katsoi Stewartia pitkään ja ilkeästi, sitten hän nakkasi
päänsä taaksepäin, heilautti ylös sombreron ja hänen ilkeä hymynsä
paljasti välkkyvät hampaat.
"Miehet!" huusi hän.
Stewart hyppäsi hänen kimppuunsa. Guerillan huuto kuristui kurkkuun.
Seurasi raju taistelu, raskaita, läiskähtäviä iskuja ja Don Carlos oli
lyöty maahan. Stewart hyppäsi taaksepäin. Hän kulki kyyryssä ja kiljui
guerilloille. Sillä hetkellä olivat Nels ja Monty Stewartin sivuilla.
Molemmat olivat kumarruksissa, kädet revolverien kädensijoilla. Nelsin
läpitunkeva kiljaisu tuntui halkaisevan Montyn karjunnan. Sitten he
vaikenivat ja kaiku kajahti kallionhuipuilta. Noiden kolmen miehen
hiljaisuus, jotka hiipivät kuin hyppäämäisillään olevat tiikerit, oli
uhkaavampi kuin hermoja kiduttavat kiljahdukset.
Sitten guerillat epäröivät, hajaantuivat ja juoksivat hevosiaan kohti.
Don Carlos pyörähti maassa ympäri, nousi ja hoiperteli pois päästen
toisen avulla ratsunsa selkään. Hän katsoi taakseen ja hänen kalpeat
kasvonsa olivat kuin aikeissaan ehkäistyn paholaisen. Koko joukko
joutui liikkeeseen ja oli hetken kuluttua tiessään.
"Minä tiesin sen", selitti Ambrose. "En ole milloinkaan nähnyt
sekarotuista, joka uskaltaisi ryhtyä ampumaan. Tässä oli hieman kuumat
paikat. Luulen, neiti Hammond, että meillä oli hyvä onni, kun vältimme
kaikki selkkaukset. Genellä on omat tapansa niin kuin olette nähnyt. Me
menemme karjatalolle ehkä parissa silmänräpäyksessä."
"Miksi?" kuiskasi Madeline hämmästyneenä.
"Koska guerillat varmaan saavat rohkeutensa takaisin", vastasi Ambrose.
"Se on heidän tapansa. Muuten ei kolme cowboyta voisi tyrmistyttää
kokonaista joukkoa kuten nyt. He ovat pelkurimaisia. Mutta minä luulen,
että me olemme nyt suuremmassa vaarassa kuin ennen, ellemme pääse hyvää
vauhtia vuorta alas. Noin! Gene kutsuu. Tulkaa!"
Helen oli liukunut alas eikä ollut sen takia nähnyt viime näytöstä
pienestä leiridraamasta. Näytti kuitenkin siltä, että hänen
kiihotuksenkaipuunsa oli tyydytetty, sillä hänen kasvonsa olivat
kalpeat ja hän vapisi kysyessään, olivatko guerillat menneet.
Ambrose vei kiireesti nuo kolme naista kalliolle. Alhaalla olevat
cowboyt satuloivat hevosiaan kaikessa kiireessä. Kaikki hevoset olivat
ilmeisesti tuodut piilosta. Nopeasti laskettiin Madeline, Helen ja
Christine lassojen avulla alas sekä vietiin puoleksi kantamalla
tasaiselle maalle. Kun he olivat turvallisesti alhaalla, tulivat
seurueen muut jäsenet näkyviin kalliolla. He olivat mainiolla tuulella
näyttäen käsittävän koko asian suuren suureksi pilaksi.
Ambrose pani Christinen hevosen selkään ja ratsasti pois mäntyjen läpi.
Frankie Slade teki samalla lailla Helenin kanssa. Stewart vei Madelinen
hevosen emäntänsä luo, auttoi häntä nousemaan ratsaille ja lausui,
yhden ainoan ankaran sanan: "Odottakaa!" Vain muutama sana puhuttiin.
Kiire näytti olevan tärkein asia. Hevoset hoputettiin liikkeelle ja kun
ne olivat polulla, kannustettiin niitä ravaamaan. Eräs cowboy toi esiin
neljä kuormahevosta, ja seurueen matkatavarat lastattiin nopeasti
niiden selkään. Castleton nousi tovereineen ratsaille ja he ratsastivat
pois saadakseen kiinni toiset. Tällöin jäi Madeline taakse Stewartin,
Nelsin ja Montyn kanssa.
"Ne aikovat poiketa tieltä alangolla, joka on muutamia maileja
alempana", sanoi Nels kiristäessään satulavyötään. "Alanko vie suureen
kanjoniin. Kun vain ollaan siellä, vastaa joka mies itsestään. Luulen
ettei enää tule mitään pahempaa kuin vaikea ratsastus."
Nels hymyili Madelinelle rauhoittavasti, mutta ei puhunut. Monty otti
hänen leiripullonsa, täytti sen lähteestä ja ripusti satulannuppiin.
Hän pani pari korppua satulapussiin.
"Älkää unohtako juoda ja syödä silloin tällöin ratsastusmatkallanne",
sanoi hän. "Ja älkää olko levoton, neiti Majesty. Stewart on kanssanne
ja minä sekä Nels kuljemme jälkijoukkona."
Hänen synkät kasvonsa olivat entisenlaiset omituisessa tuimuudessaan.
Jäätyään yksin näiden kolmen miehen kanssa, joilta nyt oli poissa
kaikki teeskentely, hän huomasi, miten onni oli suosinut häntä ja mikä
vaara vielä oli uhkaamassa. Stewart ponnahti kahareisin suurelle
mustalleen, kannusti sitä ja vihelsi. Vihellyksestä Majesty hypähti ja
seurasi nopeasti Stewartia. Madeline katsahti taakseen ja näki Nelsin
jo ratsailla ja Montyn ojentavan hänelle asetta. Sitten männyt
varjostivat hänen näköalansa.
Päästyään polulle lähti Stewartin hevonen laukkaamaan. Majesty
pysytteli mustan kintereillä. Stewart huudahti varoittaen taaksepäin.
Puiden matalat, haarautuvat oksat saattoivat lakaista Madelinen alas
satulasta. Nopea ratsastus metsän läpi pitkin mutkaista, esteitä täynnä
olevaa polkua vaati hänen koko tarkkaavaisuutensa. Ennen pitkää
pyörähti Stewart polulta ja poikkesi kahden matalan kallion välillä
olevaan alankoon. Madeline näki jälkiä maanpinnan ruohottomissa
paikoissa. Alanko syveni, kapeni ja oli täynnä kaatuneita puunrunkoja
ja pensaikkoa.
Vihdoin Stewart ja hänen hevosensa tukkivat tien. Katsoessaan ylös
Madeline näki, että he olivat erään kanjonin suussa, joka ammotti
alapuolella ja ulottui harmaaseinäisine rinteineen mustaan kuusimetsään
asti. Kääntäen katseensa taaksepäin Madeline näki kuormahevosten
menevän erään avonaisen paikan yli mailin verran alempana ja luuli
näkevänsä hirvikoiratkin. Stewartin tummat silmät tutkivat rinteitä
pitkin rosoisia reunapaikkoja. Sitten hän antoi mustan laskeutua
kanjoniin.
Tomu, kuumuus ja rutikuiva kurkku saivat Madelinen muistamaan ajan
kulun ja hän oli kummastunut huomatessaan, että aurinko kallistui
länteen. Stewart ei pysähtynyt kertaakaan, hän ei katsonut taakseen
kertaakaan, hän ei puhunut kertaakaan. Hän oli varmasti kuullut hevosen
tulevan aivan jäljessään. Madeline muisti Montyn neuvon syömisestä ja
juomisesta. Pahin paikka tuli kanjonin pohjalla. Kuolleet seetripuut
sekä pensaikko olivat helppoja mennä yli verrattuina niihin mailien
mittaisilta näyttäviin aloihin, joita peittivät irtonaiset kivet.
Hevoset kompastelivat. Stewart eteni erittäin huolellisesti. Vihdoin,
kun kanjoni aukeni tasaiseksi kuusimetsäksi, oli aurinko laskeutumassa.
Stewart hoputti hevosensa kulkua. Kun oli kuljettu noin mailin matka
helposti, alkoi maa taas jyrkästi aleta muodostaen rotkoja sekä useita
korkeampia paikkoja, joiden välillä oli vettä. Pian yö varjosti
syvimmät rotkot. Ilman viileys virkisti Madelinea.
Stewart matkasi nyt hitaasti. Usein hän pysähtyi kuuntelemaan. Kerran
katkaisivat terävät pyssynlaukaukset hiljaisuuden. Madeline ei voinut
sanoa, kuuluivatko ne läheltä vai kaukaa. Stewart oli ilmeisesti
levoton ja pettynyt. Hän astui alas ratsailta ja meni varovasti
eteenpäin kuunnellakseen. Madeline kuvitteli kuulevansa kaukaa
huudahduksen. Stewart otti kummankin hevosen suitset käteensä ja
talutti. Aina muutaman askelen päässä hän pysähtyi kuuntelemaan, muutti
suuntaansa useita kertoja ja viime kerralla hän joutui rosoisten,
kallioisten harjanteiden joukkoon. Hevosten rautaiset kengät kolahtivat
kallioita vasten. Ääni kuului kauas metsään. Se vaivasi Stewartia,
sillä hän etsi pehmeämpää maata. Sillä välin varjot upposivat
pimeyteen. Tähdet loistivat, tuuli nousi. Madeline luuli, että oli
kulunut tunteja.
Stewart pysähtyi taas. Madeline erotti hämärässä hirsimökin ja sen
toisella puolella suippokärkisiä tummia puita, jotka kohosivat
taivaanrannan yli. Hän saattoi juuri ja juuri erottaa Stewartin korkean
hahmon. Tämä joko kuunteli tai pohti mitä tehdä -- ehkä oli kumpikin
kysymyksessä. Pian hän meni mökkiin sisälle. Madeline kuuli
raapaistavan tulitikkua, sitten hän näki heikon valon. Mökki näytti
autiolta. Se oli luultavasti yksi niistä monista asuinpaikoista, jotka
kuuluivat vuorilla eläville kullanetsijöille ja metsänkävijöille.
Stewart tuli taas ulos. Hän käveli hevosten ohi pimeään ja ilmestyi
sitten takaisin Madelinen luo. Pitkän aikaa hän seisoi hiljaa kuin
patsas ja kuunteli. Sitten Madeline kuuli hänen mutisevan:
"Jos meidän on lähdettävä nopeasti, voin minä ratsastaa ilman satulaa."
Näin sanoen hän otti satulan ja peitteen hevosensa selästä ja vei ne
mökkiin.
"Tulkaa alas", sanoi hän matalalla äänellä astuessaan ovesta ulos.
Hän auttoi Madelinea maahan ja vei hänet sisään, missä hän taas
raapaisi tulitikun. Madeline näki vilaukselta karkeasti tehdyn
tulisijan ja epätasaisesti veistetyt hirret. Stewartin peite ja satula
olivat kovaksi tallatulla maalattialla.
"Levätkää hieman", sanoi cowboy. "Minä menen vähän kuuntelemaan
metsään. Olen poissa ainoastaan minuutin ajan."
Madelinen oli haparoitava pimeässä löytääkseen satulan ja peitteen. Kun
hän laskeutui makuulle, tunsi hän kiitollisena tyytyväisyyttä ja
helpotusta. Mutta ruumiin levätessä nousi hänen mieleensä vanha
ahdistava aistimusten ja ajatusten sekasotku. Koko päivän hän oli
kiinteästi tarkannut hevosensa auttamista. Nyt se, mikä oli jo
tapahtunut, yö, hiljaisuus, Stewartin läheisyys ja cowboyn omituinen,
synkkä varovaisuus, hänen ystäviään mahdollisesti kohtaavat
onnettomuudet -- kaikki vaativat oikeutetun osansa hänen ajatuksistaan.
Hän harkitsi jokaista asiaa.
Stewartin kevyet askelet kuuluivat ulkopuolelta. Tumma hahmo tuli
näkyviin ovella. Kun hän istuutui, kuuli Madeline revolverin
kolahduksen Stewartin laskiessa sen viereensä kynnykselle ja sitten
toisen kolahduksen. Stewartin leveät hartiat täyttivät oven, hänen
hienosti muodostunut päänsä ja voimakas, ankara profiilinsa
hahmottuivat selvästi taivasta vasten. Tuuli heilutti hänen hiuksiaan.
Hän käänsi korvansa tuuleen ja kuunteli. Hän istui liikkumattomana
ajan, joka Madelinesta tuntui tuntien pituiselta.
Sitten päivän seikkailun kiihottava muisto, tunne yön kauneudesta ja
omituinen, syvälle juurtunut, suloisen epämääräinen tietoisuus
tulevasta onnellisuudesta hävisivät kaikki ankaran, ahdistavan tuskan
tieltä, kun Madeline muisti häpeän, minkä Stewart oli tuottanut
itselleen. Madeline taisteli käsittämätöntä katkeruutta vastaan.
Sitten hän lepäsi silmät suljettuina. Kun Stewart puhui hänelle, avasi
hän silmänsä nähdäkseen harmaan sarastuksen. Hän nousi ja astui ulos.
Hevoset hirnuivat. Silmänräpäyksessä hän oli satulassa tuntien lihakset
jäykiksi ja jäsenet väsyneiksi. Stewart ajoi kiinteässä ravissa
kuusimetsään. He tulivat polulle. Hevoset tekivät matkaa tasaisesti,
kuuset harvenivat, harmaa pimeys kirkastui.
Kun Madeline ratsasti esiin kuusikosta, oli aurinko noussut ja kunnaat
näkyivät aallokkaina hänen alapuolellaan. Ja niiden reunalla, missä
laakson harmaus alkoi, hän näki tumman täplän, oman karjatalonsa.