Madeline oli iloinen, kun hänet nostettiin satulasta roihuavan tulen
ääreen -- kun hän näki höyryäviä astioita tulipunaisilla hiilillä.
Lukuunottamatta olkapäitä, joita sadetakki oli suojellut, oli hän
likomärkä. Meksikolaisnaiset tulivat auttamaan häntä ja muuttamaan
vaatteita lähellä olevassa teltassa, mutta Madeline piti parempana
lämmitellä jalkojaan ja käsiään ja katsella näytelmää, jonka hänen
ystäviensä saapuminen tarjosi.
Dorothy muksahti satulastaan odottavien cowboyden käsivarsille. Hän
saattoi tuskin kävellä. Hänen kasvojaan peitti vinossa oleva hattu.
Pörröisen reunan alta kuului valittava huokaus: "Ooh! Mikä ka-kauhea
ratsastus!" Rouva Beck oli huonommassa kunnossa: hänet oli otettava
alas hevosensa selästä. "Minä olen halvautunut -- minä olen hylky.
Bobby, hanki rullatuoli!" Bobby oli halukas ja valmis, mutta
rullatuoleja ei ollut. Florence astui helposti alas ja häntä olisi
voinut luulla sieväksi cowboyksi. Edith Wayne oli kestänyt ponnistuksen
paremmin kuin Dorothy. Hänen pukunsa riippui ryysyinä. Helen oli
säilyttänyt hiukkasen arvokkuuttaan samoin kuin ylpeyttään ja ehkä
hiukan voimaakin. Mutta hänen kasvonsa olivat valkoiset, silmät olivat
suuret ja hän ontui. "Majesty!" huudahti hän. "Mitä sinä tahdoit meille
tehdä? Tappaa meidät tai saada meidät kotikipeiksi?" Kaikista heistä
oli kuitenkin Ambrosen vaimo Christine, pieni ranskalainen
kamarineitsyt, kärsinyt eniten pitkästä ratsastuksesta. Hän oli
tottumaton. Ambrosen oli kannettava hänet telttaan. Florence taivutti
Madelinen lähtemään tulen luota, ja kun he menivät sisään muiden
mukana, valitteli Dorothy, että hänen märät jalkineensa eivät tahtoneet
lähteä pois. Rouva Beck itki.
"Lämpimiä vaatteita -- kuumia juomia ja ruokaa -- lämpimiä peitteitä",
kuului Stewartin terävä määräys.
Ei kestänyt kauan ennen kuin Madeline ja seurueen naisjäsenet olivat
taas tointuneet, lukuunottamatta väsymystä ja kipua, minkä vain lepo ja
uni saattoi huojentaa.
Mutta ei uupumus eikä vaivat, ei sekään, että he olivat kuin silakat
tervavaatteen alla, estänyt Madelinen vieraita ojentautumasta
makuusijalleen huoaten pitkään ja kiitollisesti. He vaipuivat yksi
toisensa jälkeen syvään uneen. Madeline kuiskaili Florencelle ja nauroi
hänen kanssaan, sitten valo himmeni ja hänen silmäluomensa
sulkeutuivat. Pimeys ja leirielämän melu, miesten matalat äänet,
hevosten kavioiden tömistys, lämpimyyden ja suloisen levon tunto --
kaikki kävi epäselväksi.
Kun hän heräsi, liikkui heiluvien oksien varjoja auringon valaisemalla
tervavaatteella hänen yläpuolellaan. Hän kuuli kirveen kajahtelevat
iskut, mutta ei mitään muuta ääntä ulkopuolelta. Hidas, säännöllinen
hengitys osoitti hänen telttatoveriensa nukkuvan sikeästi. Hän huomasi
pian, että Florence puuttui joukosta. Madeline nousi ja kurkisti ulos
teltta-aukosta.
Kaunis näky hämmästytti häntä. Hän näki tasaisen aukean, jonka pitkä
ruoho teki vihreäksi ja kukat iloisen näköiseksi, siinä oli siellä
täällä somia kuusi- ja mäntymetsikköjä, jotka ulottuivat upeille
kallionhuipuille asti, jotka olivat kullanvärisiä auringonpaisteessa.
Kiihkeänä pääsemään ulos, missä hän saattoi nauttia rajoittamattomasta
näköalasta, hän etsi matkatarpeitaan, löysi ne eräästä kulmasta ja
pukeutui sitten kiireesti ja rauhallisesti.
Hänen suosikki-hirvikoiransa Russ ja Tartar nukkuivat oven edessä,
minne ne oli sidottu. Hän herätti ne ja päästi ne irti ajatellen
samalla, että Stewart varmaan oli kahlehtinut ne lähelle häntä. Viileä
ilma, jossa tuntui männyn sekä kuusen haju ja vielä jokin hieno nimetön
tuoksu, sai Madelinen seisomaan suorana ja hengittämään hitaasti ja
syvään. Hän tunsi että ilma kiihdytti veren juoksua.
Madeline käveli koirat sivullaan lähimmän metsikön läpi. Maa oli
pehmeätä ja kimmoisaa sekä ruskeana männynneulasista. Cowboyt olivat
valinneet leiripaikan, jossa heillä olisi aamuaurinko ja iltapäivän
varjo. Useita telttoja ja majoja oli jo pystytetty, kuusenoksista
oli tehty suuri katos, cowboyt puuhailivat tulen ympärillä,
matkatavarapinoja oli tervavaatteiden peitossa ja makuusijoja oli
kääritty kokoon puiden alle. Maa kohosi matalina ruohoisina penkereinä
suuria kiviröykkiöitä kohti, jotka olivat viisisataa jalkaa korkeat.
Muita kallionhuippuja kohosi näiden takana. Sammaleisen kallion alta
kumpusi kirkas lähde. Villikukat reunustivat sen partaita. Niityllä
olivat hevoset polviin asti ruohossa, joka huojui aamutuulessa.
Florence huomasi Madelinen puiden alla ja tuli juosten. Hän oli kuin
nuori tyttö, eloisa, värikäs ja iloinen.
"Castleton on mennyt pyssyineen metsälle jo tunteja sitten", sanoi
Florence. "Gene lähti juuri tavoittamaan häntä. Muut herrat nukkuvat
vielä. Luulen että he nukkuvat tarpeekseen."
Sitten alkoi Florence muitta mutkitta kysellä Madelinelta
leirivarustusten yksityiskohtia, joita Stewart ja Florence itse tuskin
saattoivat katsella esittämättä omia ehdotuksiaan.
Ennen kuin kukaan unisista vieraista oli herännyt, oli leiri valmis.
Madelinella ja Florencella oli teltta männyn alla, mutta he eivät
aikoneet nukkua siinä muuten kuin myrskyisellä ilmalla. He levittivät
tervavaatteen maahan, tekivät vuoteensa sille ja pitivät parempana
nukkua tähtien valossa. Sen jälkeen he lähtivät tiedustusmatkalle
ottaen koirat mukaansa. Kun päivä kului, sai paikka Madelinen yhä
enemmän valtoihinsa. Puolenpäivän aikaankin, kun aurinko paahtoi, oli
pikemmin miellyttävän lämmin kuin kuuma. Ja ohut ilma alkoi vaikuttaa
omituisesti. Hän hengitti sitä syvään, kunnes tunsi itsensä keveäksi,
ikään kuin hänen ruumiinsa ei olisi ollut ainetta. Yht'äkkiä hän tuli
uniseksi. Raukeus valtasi ja maatessaan männyn alla hän vaipui uneen.
Florence ilmoitti, ettei leirillä ollut tapahtunut mitään merkillistä.
Pian veti iloisten huutojen kuoro Madelinen tarkkaavaisuuden puoleensa
ja hän kääntyi nähdäkseen Helenin ontuvan Dorothyn mukana sekä rouva
Beckin ja Edithin tukevan toisiaan. He olivat kaikki levänneitä, mutta
hervottomia, iloitsivat paikasta ja heräsivät nälkäisinä kuin karhut
talviunestaan. Madeline saattoi heidät leirin ympäri ja puiden lomitse
sammaleisiin, mäntyjen peittämiin soppiin kallionhuippujen alle.
* * * * *
Muutamien päivien ajan oli nukkuminen pääasiana vieraiden
leirielämässä. Dorothy Coombs nukkui vuorokauden läpeensä ja sittenkin
oli häntä vaikea saada hereille. Helen vaipui uneen miltei syödessään
ja puhuessaan. Miehiin vuoristoilma koski ilmeisesti enemmän kuin
naisiin. Castleton ei kuitenkaan sortunut samaan uneliaisuuteen, koska
hänellä oli mahdollisuus kuljeskella pitkin maita pyssy mukanaan.
Tämä velttous katosi pian ja sitten olivat päivät täynnä toimintaa.
Beck, Bobby ja Boyd eivät kuitenkaan ryhtyneet mihinkään ponnistuksia
vaativaan. Edith Wayne myöskin piti parempana kävellä metsiköissä tai
istua. Helen ja Dorothy tahtoivat tutkia kallionhuiput ja kanjonit ja
kun eivät voineet saada muita mukaansa, menivät he oppaana olevan
cowboyn kanssa.
Välttämättömyyden pakosta tulivat Madeline ja hänen vieraansa tietysti
olemaan paljon cowboyden seurassa. Ja seurue oli kuin yhtä suurta
perhettä. Madelinen ystävät eivät ainoastaan mukautuneet tilanteeseen,
vaan suorastaan nauttivat siitä.
Eräänä iltapäivänä suuren suuri myrskypilvi syöksyi alas taivaalta ja
peitti kallion huiput. Se himmensi laskevan auringon ja verhosi
pimeyden vaippaan metsikön. Madeline oli levoton, koska useat hänen
seurastaan, niiden mukana Helen ja Dorothy olivat lähteneet
ratsastamaan cowboyden kanssa eivätkä olleet palanneet. Florence
vakuutti hänelle, että vaikkakaan he eivät ehtisi takaisin ennen
myrskyn puhkeamista, ei ollut mitään syytä levottomuuteen. Siitä
huolimatta lähetti Madeline hakemaan Stewartia ja pyysi häntä menemään
itse tai lähettämään jonkun etsimään vieraita.
Ehkä puoli tuntia myöhemmin Madeline kuuli kavioiden kapseen polulta.
Lyhdyt valaisivat telttaa. Edith ja Florence olivat hänen mukanaan.
Ulkopuolella oli niin pimeätä, ettei Madeline voinut nähdä viittä
metriä eteensä. Tuuli valitti puissa ja suuret sadepisarat rapisivat
tervavaatteelle.
Pian pysähtyivät hevoset oven ulkopuolelle. Rouva Beck tuli juosten
telttaan hengästyksissään ja säteilevänä, koska he olivat voittaneet
myrskyn. Helen tuli sitten ja vähän myöhemmin Dorothy. Kun Madeline
näki Dorothyn leimuavat silmät, tiesi hän että oli tapahtunut jotakin.
Se olisi mennyt huomaamatta, ellei Helen olisi tullut katsoneeksi
Dorothyyn.
"Taivas, Dot! Sinähän olet sievä silloin tällöin", huomautti Helen.
"Saat eloa kasvoihisi ja silmiisi!"
Dorothy käänsi kasvonsa pois ja katsoi peiliin. Hän näki laajan,
punaisen täplän poskellaan. Dorothy oli ollut tarkka valkoisesta
ihostaan ja nyt oli siinä ruma merkki.
"Katsokaahan tätä!" huudahti hän onnettomana. "Kasvoni ovat
turmeltuneet."
"Miten sait sellaisen pilkun?" kysyi Helen.
"Minua on suudeltu!" huudahti Dorothy.
"Mitä?" kysyi Helen uteliaammin.
"Minua on suudeltu -- joku noista hävyttömistä cowboysta on syleillyt
ja suudellut minua! Oli niin pikimustaa, etten voinut nähdä mitään. Ja
niin hälisevää, etten voinut kuulla. Mutta joku koetti auttaa minua
alas hevosen selästä. Jalkani tarttui jalustimeen ja minä putosin --
suoraan jonkun syliin. Sitten hän syleili ja suuteli minua
karhumaisella tavalla. En voinut liikuttaa sormeanikaan."
Kun riemun purkaus oli laimentunut, katsoi Dorothy Florenceen.
"Käyttävätkö cowboyt todellakin hyväkseen tytön avuttomuutta
pimeydessä?"
"Tietysti he tekevät niin", vastasi Florence hymyillen. "Dot! En ole
milloinkaan ennen nähnyt sinun olevan raivoissasi siitä, että sinua on
suudeltu."
"Minä -- minä en olisi välittänyt siitä niin paljon, ellei se törkimys
olisi hangannut nahkaa kasvoiltani."
"Dot, minä yhdyn sinuun: on eri asia tulla suudelluksi ja toinen saada
kauneutensa pilatuksi", vastasi Helen. "Kuka oli se villi-ihminen?"
"En tiedä!" puhkesi Dorothy. "Jos tietäisin, niin -- niin..."
"Vilpittömästi puhuen, eikö sinulla ole vähintäkään aavistusta siitä,
kuka sen teki?" kysyi Helen.
"Toivon -- otaksun, että se oli Stewart", vastasi Dorothy.