Mutta golfinpeluu jatkui. Vuoren tasaiselle huipulle oli tehty rata ja
siellä saivat vieraat liikuntaa samalla kun cowboytkin olivat pelissä
mukana omaksi ilokseen ja toisten avuksi. Eikä Madeline pannut sitä
pahakseen.
Eräänä kesäkuun iltapäivänä oli joukko väsynyt peliin ja sen loputtua
asettui lepäämään aivan kuin odottaen taas uutta vaihtelua. Se tuli
nopeammin kuin oli luultukaan ja joukkoa odotti tosiaan yllätys.
Jostakin kauempaa rinteeltä kuului huudahdus ja toiset kääntyivät
katsomaan sinnepäin. Suuri musta hevonen oli noussut rinteelle ja oli
juuri lähdössä juoksuun. Sen ratsastaja huusi terävästi cowboyille. He
kääntyivät syöksyäkseen laitumella olevia hevosiaan kohti.
"Hän on Stewart! Jokin on hullusti", sanoi Madeline pelästyneenä.
Castleton tuijotti toisia. Muut miehet huudahtivat levottomina. Naiset
odottivat Madelinen selitystä tuskaisin silmin. Musta hevonen lähti
juoksemaan ja tuli nopeasti heitä kohti.
"Katsokaahan, miten tuo hevonen juoksee!" huudahti Helen. "Katsokaahan,
miten tuo mies ratsastaa!"
Musta hevonen oli niin likellä Madelinea ja hänen ystäviään, että kun
Stewart veti sitä taaksepäin, lensi sen kavioiden kohottama hiekka
heidän kasvoilleen.
"Stewart, mikä nyt?" huudahti Madeline.
"Luullakseni olen pelottanut teidät, neiti Hammond", vastasi toinen.
"Mutta minulla on kova kiire. Karjatalolla piileskelee rosvojoukko,
luultavimmin eräässä autiossa mökissä. Pat Hawe on sen joukon mukana,
joka seuraa rosvoja. Pelkään, ettei olisi mieluista teille eikä
vieraillenne kohdata joko takaa-ajava joukko tai rosvot."
"En luule", sanoi Madeline melkoisesti huojentuneena. "Me kiiruhdamme
takaisin taloon."
He eivät keskustelleet enempää ja Madelinen vieraat olivat vaiti. Monty
ja Nick tulivat johtaen useita muita hevosia suitsista. Nels näyttäytyi
heidän takanaan Majesty mukanaan. Madeline huomasi, että kaikki muut
cowboyt olivat kadonneet. Miehet nousivat ratsaille, samoin Madeline ja
Florence. Mutta Edith Wayne ja rouva Beck, jotka olivat hermostuneita
ja melkein avuttomia, saatiin vain vaivoin satulaan.
"Menemme sivupolkua", sanoi Stewart lyhyesti ponnahtaessaan suuren
mustansa selkään. Siten hän johti kulkua ja toiset cowboyt ravasivat
jälkijoukkona.
"Tämä on helkkarin huono tie", huomautti Castleton.
Naiset näyttivät olevan sanattomina.
Kun he pyörsivät rinteen toiselle puolelle, näki Madeline savua, joka
leijaili erään mökin yläpuolella meksikolaisten asuntojen tienoilla.
Koska aurinko oli laskenut ja valo himmenemässä, ei hän voinut erottaa,
mitä se oli. Sitten Stewart rupesi kiiruhtamaan taloa kohti. Muutamissa
minuuteissa oli seurue pihalla valmiina astumaan ratsailta.
Stillwell tuli esiin näennäisesti iloisena, liian iloisena voidakseen
pettää Madelinea. Tämä huomasi myöskin, että joukko aseistettuja
cowboyeja käveli hevosineen talon alapuolella.
"No, teillähän on ollut kiire takaisin tullessanne", sanoi Stillwell
kaikille yhteisesti. "Luulen, ettei sitä olisi tarvittu. Pat Hawe
luulee saaneensa joitakuita lainhylkyjä aitaukseen karjatalolle. Siinä
ei ole mitään hälinän syytä. Stewart on tarkka eikä tahdo teidän
kohtaavan ketään metelöitsijöitä."
Monet ja hartaat olivat Madelinen naisvieraiden helpotuksen ilmaisut,
kun he laskeutuivat ratsailta ja menivät taloon. Madeline viivytteli
takanapäin puhuakseen Stillwellin ja Stewartin kanssa.
"Nyt suu puhtaaksi", sanoi hän lyhyesti.
Vanha karjanhoitaja tuijotti emäntäänsä ja sitten nauroi hyvillään
toisen tarkkanäköisyydestä.
"No, neiti Majesty! Nyt tulee tappelu ja Stewart halusi saada teidät
sisään ennen kuin se alkaisi. Hän sanoo, että laakso on tulvillaan
vaqueroja, guerilloja, rosvoja ja Jumala ties mitä muuta."
Hän meni raskain askelin, suuret kannukset helisten, ja kulki polkua
alas odottavia miehiä kohti. Stewart seisoi tutussa odottavassa
asennossaan, suorana ja hiljaa, käsi satulannupissa ja suitsissa.
"Stewart, te olette erittäin hyvin huolehtinut minun menestyksestäni",
sanoi Madeline haluten kiittää toista, mutta voimatta löytää helposti
sanoja. "Minä en tietäisi mitä tehdä. Uhkaako vaara?"
"En oikein tiedä. Mutta haluan olla varma asiastani."
"Saanko tietää ne käskyt, jotka annoitte Nelsille, Nickille ja
Montylle?" kysyi hän.
"Kuka sanoi, että minä olen antanut pojille käskyjä?"
"Kuulin Stillwellin sanovan."
"Tietysti sanon ne teille, jos vaaditte. Mutta miksi tuskastuttaisitte
itseänne sellaisella, joka ei tule luultavasti tapahtumaan?"
"Minä pysyn vaatimuksessani", vastasi Madeline rauhallisesti.
"Määräykseni oli se, että ainakin yhden heistä piti olla
vartiossa lähellä teitä yötä ja päivää -- ei milloinkaan äänenne
kuulumattomissa."
"Ajattelin sellaista. Mutta miksi Nels, Monty tai Nick? Ettekö usko
muihin cowboyeihini?"
"Minä uskoisin heidän vilpittömyyteensä, mutta en heidän kykyynsä."
"Kykyynsä? Minkälaiseen?"
"Aseitten käsittelyssä."
"Stewart!" huudahti Madeline.
"Neiti Hammond, te olette hauskuttanut vieraitanne, mutta olette
unohtanut muun."
"Unohtanut mitä?"
"Don Carlosin ja hänen guerillansa."
"En ole unohtanut. Stewart, te yhä luulette, että Don Carlos yritti
viedä minut mukaansa -- ja saattaa yrittää sitä vieläkin?"
"Minä en luule. Minä tiedän."
"Ja kaikkien muiden tehtävienne ohella olette ollut vartiossa kolmen
cowboyn kanssa?"
"Niin."
"Se on tapahtunut minun tietämättäni?"
"Niin."
"Mistä asti?"
"Siitä kun toin teidät vuoristosta viime kuussa?"
"Kuinka kauan se vielä jatkuu?"
"Sitä on vaikea sanoa. Ainakin siksi kun vallankumous on ohi."
Madeline mietti hetken. Hän uskoi ehdottomasti Stewartiin.
"Mitä minun pitää tehdä?" kysyi hän.
"Luulen että teidän olisi lähetettävä ystävänne takaisin Itään -- ja
mennä heidän mukanaan, kunnes tämä sissisota on ohi."
"Mutta he tulisivat kovin pahoilleen ja samoin minäkin."
Stewartilla ei ollut vastausta tähän.
"Ellen minä ota varteen neuvoanne, tapahtuu ehkä pahaa. Ettekö voi
ehdottaa jotakin muuta? Ystävilläni on ollut loistava vierailumatka.
Helen on toipumassa. Olisin pahoillani, jos näkisin heidän lähtevän
ennen kuin he haluavat."
"Me voisimme viedä heidät vuoristoon ja leiriytyä sinne joksikin
aikaa", sanoi Stewart pian. "Tiedän asumattoman paikan kallionhuippujen
keskellä. Sinne on vaikeata kiivetä, mutta se maksaa vaivan. En ole
milloinkaan nähnyt kauniimpaa paikkaa. Vesi on mainiota ja siellä on
viileätä."
"Tarkoituksenne on siis kätkeä minut kallionhuippujen ja pilvien
joukkoon?" vastasi Madeline nauraen.
"Niin. Ystävienne ei tarvitse sitä tietää. Ehkä tämä levottomuus on ohi
syksyyn mennessä."
"Sanotte, että on vaikea kiivetä sinne?"
"Niin on. Ystävänne saavat kokea todellisuutta, jos tekevät sen
matkan."
"Se sopii minulle. Helen erikoisesti haluaa, että jotakin tapahtuisi.
Ja he kaikki ovat hulluina saadakseen kokea kiihottavaa."
"He saavat sitä siellä. Huonoja polkuja, kanjoneita, jyrkkiä
kipuamisia, myrskyjä, ukkosta ja salamaa, sadetta ja villikissoja."
"No hyvä, olen tehnyt päätökseni! Stewart, te tietysti otatte asian
huoleksenne? En luule, että... Stewart, eikö teillä ole muuta
sanottavaa minulle -- miksi luulette, miksi tiedätte, että oma,
henkilökohtainen vapauteni on vaarassa?"
"Minä vain tiedän. Mutta älkää kysykö minulta mitä se on. Ellen olisi
ollut kapinallisten soturina, en olisi milloinkaan saanut tietää."
"Ellette olisi ollut kapinallisten soturina, missä olisi Madeline
Hammond nyt?" vastasi Madeline vakavasti.
Stewart ei vastannut.
"Stewart", jatkoi toinen innostuen. "Te mainitsitte kerran velasta,
jonka olitte minulle..."
Ja nähdessään Stewartin tummien kasvojen vaalenevan hän empi ja jatkoi
sitten:
"Se on maksettu!"
"Ei ei", vastasi cowboy lyhyesti.
"Kyllä!"
"Ei. Sitä ei voi koskaan maksaa."
Madeline ojensi kätensä:
"Se on maksettu, sanon teille."
Cowboy vetäytyi pois ojennetun käden ulottuvilta. Se näytti lumoavan
hänet.
"Minä tappaisin miehen saadakseni koskea käteenne. Mutta minä en halua
koskea siihen teidän tarjoamillanne ehdoilla."
Hänen kiihkonsa tyrmistytti toista.
"Stewart, ei kukaan mies ole vielä kieltäytynyt pudistamasta kättäni
tuollaisista syistä. Se -- se on tuskin imartelevaa", sanoi Madeline
naurahtaen hieman. "Miksi ette halua?"
"Minä en tahdo. Siinä kaikki."
"Pelkään, että olette epäkohtelias, mikä sitten onkaan syynne", vastasi
Madeline. "Minä kuitenkin uudistan tarjoukseni taas jonakin päivänä.
Hyvää yötä."
Stewart sanoi hyvää yötä ja kääntyi menemään. Madeline katseli hänen
menoaan käsi mustan hevosen kaulalla.
Itse hän meni sisään levätäkseen hieman ennen kuin pukeutui päivällistä
varten. Koska oli rasittunut päivän ratsastuksesta ja kiihtymyksestä,
vaipui hän uneen. Kun hän heräsi, oli hämärä. Hän ihmetteli, miksi
hänen meksikolainen palvelijattarensa ei tullut hänen luokseen, ja hän
soitti kelloa. Tyttö ei tullut itse eikä soittoon vastattu. Talo tuntui
rauhalliselta. Vallitsi painostava hiljaisuus, joka pian hävisi, kun
kuistilta kuului askelia. Madeline tunsi Stillwellin astunnan. Sitten
hän kuuli miehen huutavan hillityllä äänellä toimiston avonaisesta
ovesta. Tuntien kuin aavistuksena jotakin huolestuttavaa olevan tulossa
Madeline kiiruhti huoneiden läpi. Stillwell seisoi hänen toimistonsa
oven ulkopuolella.
"Stillwell", huudahti hän.
"Onko joku kanssanne?" kysyi cowboy matalalla äänellä.
"Ei."
"Olkaa hyvä ja tulkaa kuistille", lisäsi toinen.
Madeline noudatti kehoitusta ja päästyään ulos saattoi nähdä
Stillwellin. Tämän vakavat kasvot, jotka olivat kalpeammat kuin koskaan
ennen, saivat hänet ojentamaan kätensä vetoavasti miestä kohti.
Stillwell tarttui siihen ja piti sitä omassaan.
"Neiti Majesty, olen pahoillani, että minun täytyy kertoa ikäviä
uutisia." Hän puhui melkein kuiskaten, katseli varovasti ympärilleen ja
näytti salaperäiseltä. "Jos olisitte kuullut Stewartin kiroavan,
ymmärtäisitte, miten vastenmielisesti meidän on kerrottava tämä teille.
Mutta sitä ei voi välttää. Asia on se, että olemme pahassa pulassa."
"Voitte luottaa minuun", sanoi Madeline lujana, vaikka hän vapisi.
"No, me olemme nyt... Se rosvojoukko, jota Pat Hawe ajoi takaa -- se
piilottelee talossa!"
"Talossa?" toisti Madeline säikähtyneenä.
"Neiti Majesty, se on totisen totta. Stewart -- no, hän on villinä
raivosta ajatellessaan, että sellaista saattoi tapahtua. Ymmärrättehän,
ettei se olisi tapahtunut, jos en olisi antanut poikien juosta
pelikentälle ja jos Stewart ei olisi ratsastanut jälkeemme. Se on minun
vikani. Minulla on ollut liiaksi naisväkeä ympärilläni ja vanha pääni
ei sitä kestänyt. Gene kirosi minua -- hän kirosi tosiaan. Mutta nyt
meidän on katsottava asioita suoraan silmiin -- ajateltava asemaamme."
"Tarkoitatteko, että takaa-ajettuja lainsuojattomia -- rosvoja -- on
tosiaan paennut jonnekin talooni?" kysyi Madeline.
"Sitä tarkoitan. Minusta näyttää omituiselta, ettette huomannut minkään
olevan tolaltaan, vaikka kaikki palvelijanne ovat tiessään."
"Menneet pois? Niin, minä kaipasin kamarineitsyttäni! Ihmettelin, miksi
ei ollut sytytetty valoja. Mihin palvelijani ovat menneet?"
"Alas Meksikon puolelle, puolikuolleiksi säikähtyneinä. Kuulkaa nyt!
Kun Stewart lähti luotanne noin tunti sitten, seurasi hän minua suoraan
sinne, missä minä ja pojat koetimme estää Pat Hawea repimästä
karjataloa palasiksi. Tällöin me autoimme Patia, minkä voimme,
löytääksemme rosvot. Mutta kun Stewart meni, sai hän aikaan muutoksen.
Pat oli törkeä, mutta Stewartin näkeminen sai hänet vain pahemmaksi.
Luulen, että Gene on Patille samaa kuin punainen väri sekarotuiselle
sonnille. Joka tapauksessa, kun sheriffi sytytti tuleen vanhan mökin,
haukkui Stewart häntä ja haukkui kovasti. Pat Hawella oli kuusi toveria
mukanaan. Tuli rähinää ja jonkin aikaa näytti kaikki pahalta. Mutta
Gene oli kylmä ja hän piti pojat alallaan. Sitten Pat ja hänen
seuralaisensa jatkoivat takaa-ajoa. Tuo jo oli vain ilveilyä. Joka
tapauksessa olivat asiat selvät. Pat Hawe ei ollut etsimässä rosvoja.
Kun Patin miehet lähtivät varastohuoneelle, jossa pidämme patruunia,
muonaa, juotavaa ja muuta sellaista, silloin Gene käski pysähtyä. Ja
hän määräsi Pat Hawen lähtemään pois karjatalolta. Silloin Hawe ja
Stewart puskivat yhteen. Syntyi meteli, niin kuin pitikin ja ilman
Nelsiä se olisi kehittynyt tappeluksi. Sen ollessa parhaimmillaan
menetti eräs Patin apulainen malttinsa ja tavoitteli revolveriaan. Nels
laukaisi aseensa ja sai toisen käsivarren hervottomaksi. Monty syöksyi
sitten esiin ja laukaisi. Silloin miehet pelästyivät ja haihtuivat."
Stillwell piti yhä Madelinen kädestä kiinni kuin siten rauhoittaakseen
emäntäänsä.
"No, teidän on koottava kaikki vieraat keittiöön. Puijatkaa heitä ja
uskotelkaa heille, että tulee olemaan kovin hauskaa keittää
päivällistä, kun apulaiset ovat lähteneet pois. Keittiö on talon
turvallisin huone. Kun te petkutatte seuraanne pitämällä heidän
kanssaan jonkinlaiset yhteiskekkerit, asetan minä cowboyta pitkään
käytävään ja myöskin ulkopuolelle siihen kulmaan, missä keittiö yhtyy
päärakennukseen. Rosvot luulevat, ettei kukaan tiedä, missä he ovat
piilossa. Stewart sanoo, että he ovat siinä päätyhuoneessa, jossa on
alfalfaa, ja että he menevät tiehensä yöllä. Tietystikin minun ja
poikien vartioidessa olette turvassa mennäksenne nukkumaan. Ja me
herätämme vieraanne aikaisin ennen päivänkoittoa. Sanokaa heille, että
he laittavat varusteensa kuntoon. Sanokaa, että kun palvelijanne ovat
karanneet, saatatte te yhtä hyvin lähteä leirille vuoristoon cowboyden
kanssa. Siinä kaikki. Jos meillä on onnea, eivät ystävänne saa
milloinkaan tietää, että ovat istuneet miinan päällä."
"Stillwell, uskotteko te siihen vuoristoretkeen?" kysyi Madeline.
"Kyllä."
Sen sijaan että Madeline olisi palannut huoneeseensa hän meni toimiston
läpi pitkään käytävään. Se oli melkein yhtä pimeä kuin yö. Hän
luulotteli näkevänsä hitaasti hiipivän hahmon ja ryhtyi omasta
puolestaan toteuttamaan suunnitelmaa. Hänen askelensa olivat
äänettömiä. Löydettyään keittiön oven ja mentyään sisään hän sytytti
tulta. Tullessaan taas ulos hän tiesi varmasti erottavansa tumman
vartalon, joka nyt kyyristyi liikkumattomana seinää vasten. Tarvittiin
hänen koko rohkeutensa, että hän saattoi välinpitämättömästi ja
luonnollisesti sytyttää valoa käytävään. Sitten hän jatkoi matkaansa
omien huoneittensa läpi ja sieltä patiolle.
Hänen vieraansa ottivat keittiöpuuhat vastaan nauraen ja ilomielin.
Madeline kuvitteli, että hänen petoksensa oli täydellinen, kun hän
petti Florencenkin. He lähtivät iloisena joukkona keittiöön. Madeline
viivytteli ovella ja katsahti tarkasti suureen ladon tapaiseen
eteishuoneeseen. Hän ei nähnyt muuta kuin tyhjää ja pimeätä. Äkkiä
näkyivät sivulta, ei viidenkään metrin päässä, kalpeat kasvot. Ne
vilahtivat heti paikalla näkyvistä. Mutta Madeline ehti tuntea miehen
Don Carlosiksi.
Osoittamatta levottomuutta hän sulki oven. Siinä oli raskas salpa,
jonka hän työnsi paikoilleen hitaasti ja äänettömästi. Sitten kylmä
tyrmistys, joka oli melkein huumata hänet toimettomaksi, purkautui
vihaksi. Miten uskalsi meksikolainen hiipiä hänen kotiinsa! Mitä mies
tarkoitti? Ajatellessaan asiaa joutui Madeline yhä suuremman vihan ja
kiihtymyksen valtaan ja olisi luultavasti paljastanut itsensä, ellei
Florence, joka oli ilmeisesti nähnyt hänen salpaavan oven ja luki nyt
hänen ajatuksensa, olisi tullut häntä kohti katse tarkkaavaisena ja
kysyvänä. Madeline antoi jokaiselle vieraalleen tehtävän
suoritettavaksi. Vieden Florencen ruokasäiliöön hän ilmaisi
salaisuutensa. Florence vastasi näyttämällä pientä avonaista ikkunaa,
jonka läpi kulkeminen oli kankeasti liikkuvien cowboyden koetuskivenä.
Madeline jaksoi olla iloinen ja hän luopui ensimmäisenä arvokkuudestaan
kutsumalla Castletonin ruokasäiliöön, jossa hän piti tämän
mielenkiintoa vireillä jollakin tekosyyllä ja painoi samalla käsiensä
ääriviivat hänen mustan takkinsa selkään. Castleton palasi viattomana
keittiöön saadakseen raikuvan tervehdyksen osakseen. Emännän teko antoi
alun hulluttelulle ja sitä seurasi ilo ja melu. Jokainen auttoi
osaltaan. Ruoka valmistettiin yhteisessä hälinässä ja kaikki nauttivat
sydämestään. Madeline nautti itsekin, vaikka tunsi miekan olevan
ripustettuna päänsä päälle.
Oli jo myöhä, kun hän nousi pöydästä ja kehoitti vieraitaan menemään
huoneisiinsa, pukemaan ylleen ratsastuspukunsa, varustautumaan pitkää
ja seikkailurikasta retkeä varten ja sitten nukahtamaan vähän ennen
kuin cowboyt herättäisivät heidät aikaisin.
Madeline meni huoneeseensa ja oli ottamassa esiin leirivarusteitaan,
kun koputus keskeytti hänet. Hän ajatteli, että Florence oli tullut
auttamaan matkatavaroiden laittamisessa. Mutta koputus kuului kuistin
ovelta ja toistui.
"Kuka siellä?" kysyi hän.
"Stewart", oli vastaus.
Hän avasi oven. Cowboy seisoi kynnyksellä. Hänen takanaan oli useita
cowboyta, jotka näkyivät epäselvästi hämärässä.
"Saanko puhua teille?" kysyi hän.
"Tietysti." Madeline epäröi hetken, pyysi toista sisään ja sulki oven.
"Onko kaikki hyvin?"
"Ei. Rosvot pysyvät piilossa. He ovat varmasti huomanneet, että olemme
varuillamme. Mutta olen varma, että me saamme teidät ja ystävänne pois
ennen kuin kahakka alkaa. Halusin sanoa teille, että olen puhunut
palvelijoittenne kanssa. He tulevat takaisin huomenna heti kun Bill
pääsee eroon tästä joukosta. Teidän ei tarvitse olla levoton."
"Onko teillä aavistusta siitä, kuka piilottelee talossa?"
"Minä olin aluksi huolissani siitä. Luulen että pelokas kourallinen
rajalta tulleita lainsuojattomia hylkiöitä on kätkeytynyt taloon,
enemmän sattumalta kuin tarkoituksesta. Me annamme niiden mennä -- me
pääsemme niistä laukaustakaan ampumatta."
"Stewart, te olette väärässä", sanoi Madeline.
Toinen hätkähti. Hänen silmiensä ilme muuttui. Hän sanoi:
"Miten niin?"
"Näin yhden rosvon. Tunsin hänet selvästi."
"Kuka hän oli?" kysyi Stewart.
"Don Carlos."
Cowboy mutisi matalasti ja kysyi sitten:
"Oletteko varma?"
"Ehdottomasti. Minä näin hänet kahdesti eteishuoneessa. En voisi
milloinkaan erehtyä hänen silmistään."
"Tiesikö hän, että näitte?"
"En ole varma, mutta luulen. Kyllä varmasti tiesi! Minä seisoin
valossa. Olin astunut sisään ja menin sitten tahallani ulos. Hänen
kasvonsa näkyivät nurkan takaa ja vilahtivat nopeasti näkyvistä."
Madeline tunsi että Stewartissa tapahtui muutos. Hän näki yhtä hyvin
kuin tunsikin sen raivoisan intohimon, joka muutti miehen.
"Kutsukaa ystävänne -- tuokaa heidät tänne!" määräsi cowboy jyrkästi ja
pyörähti ovea kohti.
"Stewart, odottakaa", sanoi Madeline.
Toinen kääntyi. Hänen palavat silmänsä, hänen käytöksensä vaikutti
Madelineen omituisesti ja heikensi tätä.
"Mitä aiotte tehdä?" kysyi Madeline.
"Teidän ei tarvitse välittää siitä. Tuokaa vieraat tänne. Teljetkää
ikkunat ja lukitkaa ovet. Te olette turvassa."
"Stewart! Sanokaa mitä aiotte tehdä!"
"En sano teille", vastasi cowboy ja kääntyi pois.
"Mutta minä tahdon tietää!"
Käsi Stewartin käsivarrella hän pidätti tätä ja näki miten mies
pysähtyi -- tunsi vavahduksen Stewartissa koskettaessaan häntä. "Minä
tiedän. Te aiotte tapella!"
"No, neiti Hammond, eikö ole aika?" kysyi cowboy. Hän ehkä voitti
kiihkeän halun toimia heti. Hänen kysymyksessään oli väsymystä,
arvokkuutta, vieläpä moitettakin. "Se että meksikolainen on täällä
teidän talossanne pakottaa siihen. Don Carlos on lurjus, pelkuri, mutta
kuitenkaan hän ei pelkää kätkeytyä teidän omaan taloonne. Hän on
oppinut, että te ette anna cowboyden vahingoittaa ketään. Hän käyttää
sitä hyödykseen. Hän ryöstää, polttaa ja vie teidät mukanaan. Hän
murhaakin, jos se sopii hänen tarkoituksiinsa. Nämä sekarotuiset
käyttävät veitsiä pimeässä. Minä siis kysyn -- eikö ole aika, että
nitistämme hänet?"
"Stewart, minä kiellän teitä tappelemasta muuten kuin
itsepuolustukseksi. Minä kiellän teitä!"
"Se mitä aion tehdä on itsepuolustusta. Enkö ole koettanut selittää,
että meillä on nyt villit olot tällä kohdalla rajaa? Täytyykö minun
taas sanoa teille, että Don Carlos on yhtä poikaa vallankumouksellisten
kanssa? Kapinalliset ovat hulluina saadakseen Yhdysvallat mukaan. Te
olette huomattava nainen. Don Carlos tahtoisi ryöstää teidät. Jos hän
saisi teidät, olisi helppo mennä rajan yli teidän kanssanne! No, minne
menisi hätähuuto? New Yorkiin! Washingtoniin! Se tarkoittaisi sitä,
että Yhdysvallat sekaantuisi asiaan! Toisin sanoen tulisi sota!"
"Oh, te liioittelette!" huudahti Madeline.
"Ehkä niinkin. Mutta minä huomaan Donin pelin. Ja, neiti Hammond, minun
on kauheata ajatella, mitä te kärsisitte jos Don Carlos saa teidät
rajan yli. Minä tunnen nämä meksikolaiset. Minä olen ollut päiväläisten
-- orjien joukossa."
"Stewart, älkää antako Don Carlosin ryöstää minua", vastasi Madeline.
Hän näki cowboyn vapisevan.
"En salli sitä. Siksi minä koetan saada hänet kiinni."
"Mutta minä kielsin teitä aloittamasta taistelua tallallanne."
"Sitten minä aloitan sen ilman teidän suostumustanne", vastasi Stewart
lyhyesti ja pyörähti taas ympäri.
"Älkää menkö!" pyysi Madeline.
Mutta toinen jatkoi kulkuaan.
Hän juoksi cowboyn eteen, sulki hänen tiensä ja katsoi häntä silmiin
selkä ovea vasten. Stewart oikaisi pitkän käsivartensa pyyhkäistäkseen
hänet syrjään. Mutta se vaipui alas.
"Se on teidän takianne", väitti hän vastaan.
"Jos se on minun takiani, tehkää sitten mikä on minulle mieleen."
"Guerillat puukottavat jonkun. He polttavat talon. He ryöstävät
teidät."
"Alistutaan kaikkeen tähän uhkaan", rukoili Madeline kiihkeästi.
"Mutta se on kauhea uhka eikä siihen pitäisi antautua", huudahti
toinen. "Päästäkää minut ulos, neiti Hammond. Menen hakemaan poikia ja
lähden ajamaan takaa guerilloja."
"Ei!"
"Hyvä Jumala!" huudahti Stewart. "Miksi ette anna minun mennä. Se on
tehtävä."
"Ei!"
"Miksi en saa tehdä sitä mikä on parasta?"
"Stewart, minä -- minä -- pelkään. Te syöksyisitte suoraan vaaraan.
Onko se tarpeellista? Ajattelen -- luulen -- en tiedä, miksi minulla on
sellainen tunne -- että teette sillä tavoin. Pelkään teidän -- teidän
loukkaantuvan."
"Te pelkäätte, että minä loukkaantuisin!" kertasi toinen ihmetellen.
"Niin."
Tuo yksi sana, kaikkine, mitä se saattoi tarkoittaa, kaikkine, mitä se
ei tarkoittanut, lauhdutti cowboyn, teki hänet kummastuneeksi, araksi
kuin pojan, sai hänet kokonaiseen mielenliikutusten ryöppyyn.
Madeline luuli saaneensa hänet taipumaan -- voittaneensa oman tahtonsa
voimalla toisen tahdon. Mutta hän oli laskenut liian hätäisesti.
Stewart siirsi hänet lujin käsin sivuun voidakseen kulkea ohi. Ja
Madeline luopui puolustamasta ovea. Stewart kääntyi kynnyksellä. Hänen
kasvonsa olivat ankarat:
"Minä menen ajamaan Don Carlosin ja hänen joukkonsa pois talosta",
sanoi Stewart. "Teen sen taistelutta. Mutta vaikka pitäisi
taistellakin, pois hän lähtee!"
Madeline ei uskonut voivansa nukkua ja kuitenkin hän nukkui. Hänestä
tuntui kuluneen vain hetkinen, kun Florence kutsui häntä. Hän seurasi
Florencea ulos. Oli juuri pimeä hetki ennen sarastusta. Hän saattoi
erottaa satuloituja hevosia, joita cowboyt pitelivät. Lähdössä oli
kiireellisyyden ja salaperäisyyden leima. Helen, joka oli varpaillaan
muiden vieraiden mukana, kuiskasi että se muistutti pakoa. Hän oli
riemuissaan. Madelinesta se oli todella pakoretki.
Pimeässä ei Madeline voinut nähdä, kuinka monta saattajaa seurueella
oli. Hän kuuli matalia ääniä, kuolainten pureksimista ja kavioiden
töminää ja tunsi Stewartin, kun tämä toi Majestyn. Sitten kuului
keveiden jalkojen tassutusta ja koirien vinkunaa. Kylmät kuonot
koskettivat hänen käsiään ja hän näki susikoiraparvensa harmaat
pörröiset hahmot. Että Stewart antoi niiden tulla hänen mukanaan,
osoitti miten tämä harrasti emäntänsä hauskuttamista. Stewart talutti
Majestyn pimeään ratsastajien ja hevosten ohi.
"Luullakseni olemme valmiit", sanoi hän. "Minä tarkastan." Hän meni
takaisin pitkin riviä ja Madeline kuuli hänen sanovan useita kertoja:
"Nyt jokainen ratsastaa aivan likellä edessä olevaa hevosta ja pysyy
rauhallisena." Sitten edessä olevan mustan hevosen korskuminen ilmaisi
Madelinelle, että Stewart oli noussut ratsaille.
"Hyvä on, me lähdemme", huusi cowboy.
Madeline nosti Majestyn suitset ja antoi päistärikön mennä. Kuului
hiekan narskuntaa, tuli iski kivestä, kuului korskuntaa ja sitten
raudoitettujen kavioiden tasaista kopsetta kovaa maata vasten. Madeline
saattoi juuri ja juuri erottaa Stewartin ja hänen mustansa epämääräisen
harmaana edessään. Ja kuitenkin he saattoivat miltei koskettaa
toisiaan. Paksu pimeyden verho oli laskeutunut alhaalle ja näytti
ylhäällä ohenevan harmaaksi usvaksi, jonka läpi näkyi muutamia kalpeita
tähtiä. Tämä oli aivan eriskummainen lähtö ja Madeline huomasi
värisevänsä kuullessaan kavioiden kopseen, tuntiessaan kylmyyden ja
nähdessään hämärästi Stewartin tumman vartalon. Varovaisuus, aikainen
lähtö, pakollinen hiljaisuus -- nämä seikat antoivat näytelmälle
jännitystä.
Majesty sukeltautui solaan, missä hiekka ja epätasainen kulku saivat
Madelinen luopumaan haaveilusta. Pimeässä ei ollut helppoa pysytellä
Stewartin lähellä sileälläkään polulla ja nyt oli oltava tarkkaavan
huolellinen. Sitten seurasi pitkä marssi upottavan hiekan läpi. Sillä
välin pimeys vähitellen vaihtui harmaaksi. Vihdoin Majesty kiipesi ylös
lietteestä ja sen rautakengät helisivät taas kiviä vasten. Se alkoi
kiivetä. Stewartin hahmo häämötti selvempänä Madelinen edessä.
Kumartuen hevosen kaulan yli hän koetti nähdä polkua, mutta ei voinut.
Hän ihmetteli, miten Stewart saattoi pysyä polulla pimeässä. Madeline
ei voinut nähdä olkansa yli takanaan olevaa hevosta, mutta hän kuuli
sen.
Päivä oli sarastamaisillaan. Yht'äkkiä olivat Stewart ja hänen
hevosensa selvästi näkyvissä. Hän näki maisemalle luonteenomaisen
kallion, kaktukset ja pensaikon, joka peitti kunnaiden juuret. Polku
oli vanha ja harvoin käytetty, se mutkitteli, käänteli ja kierteli.
Katsoessaan taakseen hän näki Monty Pricen tukevan vartalon
kyyristyneenä satulan yli. Montyn kasvot olivat sombreron piilossa.
Hänen takanaan ratsasti Dorothy Coombs ja seuraavana häämötti Nick
Steelen korkea hahmo.
Tuli kirkas päivänvalo, ja Madeline näki, että polku vei ylöspäin
kunnaiden kautta. Se vei kiertotietä matalien syvänteiden läpi, jotka
olivat täynnä kiviä ja pensaikkoa. Joka käänteessä luuli Madeline nyt
kohtaavansa vettä ja heitä odottavan kuormastokulkueen. Mutta aika
kului, kiivettiin kokonaisia maileja ylöspäin eikä kohdattu vettä eikä
hevosia. Madelinen odotus muuttui kaipuuksi. Hän oli nälissään.
Pian astua loiskahti Stewartin hevonen matalaan lammikkoon. Sen
toisella puolen näkyi siellä täällä kosteita paikkoja hiekassa ja yhä
enemmän vettä kallionkoloissa. Stewart vain jatkoi matkaansa. Madelinen
kello oli kahdeksan, kun hän kääntyessään laajaan syvennykseen näki
hevosia, jotka söivät niukkaa ruohoa, suuren pinon tervavaatteella
peitettyjä myttyjä sekä tulen, jonka ympärillä puuhaili cowboyta ja
kaksi meksikolaisnaista.
Madeline pysyi hevosensa selässä ja tarkasti seuralaisensa, kun he
ratsastivat esiin. Hänen vieraansa olivat iloisella tuulella.
"Aamiaiselle -- ja reippaasti", huusi Stewart kursailematta.
"Ei minua tarvitse kehoittaa", sanoi Helen. "Olen hirmuisen nälkäinen."
Sill'aikaa kun vieraat söivät, puhuivat ja nauroivat, kuormittivat
cowboyt hevosia ja aaseja. Heti kun kuormasto oli valmis pani
Stewart sen kulkemaan edellä, jotta se raivaisi tietä. Tuuhea
pensaskasvullisuus, joka vaihteli kallioiden ja kaktusten kanssa,
peitti rinteet, ja nyt näytti polku kulkevan ylöspäin kukkulalle.
Kuormasto ponnisteli eteenpäin ja jäljessä tulevat matkustajat
erkanivat kauemmaksi toisistaan. Puolenpäivän aikaan he pääsivät
kunnailta ryhtyäkseen todelliseen vuorelle nousuun. Aurinko paahtoi
kuumana. Tuli pian tuulenhenki, tomu nousi paksuna sekä riippui
vaippana heidän ympärillään. Näköala oli rajoitettu, ja se näyttämö,
joka aukeni silmien eteen, oli ikävä ja harmaa. Näkyi vain kuivan
yksitoikkoisia, hitaasti kohoavia rinteitä ja kallioisia kanjoneita.
Stewart odotti Madelinea ja sanoi:
"Me saamme kohta myrskyn."
"Se tulee helpotuksena. On niin kuumaa ja tomuista", vastasi Madeline.
"Käskenkö pysähtymään ja laittamaan leirin?"
"Tässä? Ei toki! Mitä luulette parhaaksi tehdä?"
"No, jos saamme hyvän ukonilman, on se uutta ystävillenne. Luulen, että
meidän olisi viisainta jatkaa matkaa. Tässä ei ole sopivaa paikkaa
leirintekoa varten. Tuuli puhaltaisi meidät rinteeltä, ellei sade
huuhtoisi meitä pois. Menee koko päivä ennen kuin saavutamme hyvän
leiripaikan. En takaa, ehdimmekö siinäkään ajassa. Jos sataa,
satakoon."
Stewart ratsasti eteenpäin ja Madeline seurasi. Kuormajuhdat
ponnistivat pää nuokkuen rinnettä ylös ja pienet burrot kulkivat
keveästi siinä missä hevosilla oli täysi työ. Niiden kuormat heiluivat
puolelta toiselle ikäänkuin kameelien kyttyrät. Kiviä rapisi alas,
kuumuus väreili mustina aaltoina, tomu kohosi ylös ja leijaili ilmassa.
Raskas helteinen ilma teki hengityksen vaikeaksi.
Tuntia myöhemmin oli seurue kiivennyt korkealle ja kiersi suuren,
alastoman kukkulan sivua, joka oli pitkän aikaa kätkenyt kallionhuiput.
Kuormaston viimeinen aasi ponnisteli kukkulan yli Madelinen näkyvistä.
Hän katsoi taaksepäin ja näki vieraidensa muuttavan väsyneesti itseään
puolelta toiselle satulassaan. Kaukana alhaalla oli setripuualanko ja
kunnaat.
Stewart nousi huipulle ja viittoi Madelinelle. Madeline, joka ei ollut
milloinkaan kiivennyt näin korkealle, toivoi näkevänsä paljon. Hän
nousi muutamat vielä jäljellä olevat askelet ja pysähtyi Stewartin
mustan viereen. Madelinesta tuntui näky siltä kuin maailma olisi
muuttunut. Harjanne laskeutui hänen edessään mustaan, kivien
reunustamaan, pensaikon täplittämään rotkoon. Idässä päin, rotkon
toisella puolella häämötti pyöreitä, paljaita vuorenhuippuja. Oikealla
veivät kalliosta muodostuneet jättiläisportaat kuusien reunustamille ja
mäntyjen kaartamille kallionhuipuille, jotka kohosivat tummina ja
paljaina myrskyistä taivasta vasten. Kasautuneet, musteenväriset pilvet
kokoutuivat huippujen yläpuolelle peittäen korkeimmat näkyvistä.
Valkoinen salamakieleke leimahti ja ukkonen jyrisi kuin lumivyöry.
Madeline katsahti Stewartiin. Cowboy istui liikkumattomana kuin kivi,
tummakasvoisena, tummasilmäisenä ja katseli katselemistaan intiaanin
tavoin.
Taivas muuttui yhä mustemmaksi, pilvet vyöryivät, kasvoivat nopeasti ja
peittivät kallionhuiput. Terävät salamanvälähdykset alkoivat vilkkua.
Ukkosen jyrähdysten välillä saattoi kuulla kaukaista tuulen ärjyntää.
Stewart odotti Madelinea kaltevan kallion suojassa, mihin cowboyt
olivat pysähtyneet kuormastoineen. Madeline näki Montyn ja Dorothyn
kulkevan kallion ympäri ja toivoi, että muut tulisivat pian.
Pimeyden ja jyrinän mukana tuli sadetulva, oikea kaatosade. Madeline
istui pitkän aikaa hevosen selässä kumartuneena ja raivoavaa sadetta
välttäen. Kun sen voima väheni, kuuli hän Stewartin kutsuvan toisia.
Satoi yhtä mittaa. Myrskyn raivo oli kuitenkin mennyt ohi ja ukkosen
jyrinä väheni. Ilma oli kirkastunut ja rupesi tulemaan viileäksi.
Madelinesta alkoi tuntua epämiellyttävän kylmältä ja kostealta. Stewart
kiipesi ylöspäin nopeammin kuin ennen ja Madeline huomasi, että Monty
pysytteli emäntänsä kintereillä pakottaen häntä eteenpäin. Oli
menetetty aikaa, ja leiripaikka oli pitkän matkan päässä.
Kallionhuippujen välissä olevasta rotkosta Madeline näki hetken ajan
lännen taivasta. Punaiset auringonsäteet paistoivat hajanaisten pilvien
välistä. Aurinko oli laskemassa.
Stewartin hevonen oli nyt ruvennut hitaasti juoksemaan ja Madeline
jätti polun enemmän Majestyn kuin oman valintansa varaan. Varjot
tummenivat ja kallionhuiput kävivät aavemaisiksi. Viileä tuuli
valitteli tummissa puissa. Kun musta yö alkoi peittää verhoonsa
ympäristön, huomasi Madeline, että kuuset olivat väistyneet mäntymetsän
tieltä. Äkkiä tunkeutui neulankärjen suuruinen valonpilkahdus pimeyden
läpi. Se tuikki ja vilkkui kuin yksinäinen tähti mustalla taivaalla.
Hän kadotti sen näkyvistään -- löysi sen taas. Se tuli suuremmaksi.
Mustat puunrungot tulivat esteeksi. Valo oli tulta. Hän kuuli cowboyn
laulua. Sadepisarat kimaltelivat puiden oksilla tulen säteissä.
Stewartin korkea vartalo, sombrero alas painettuna, hahmottui valoa
vasten. Ja valon hohteessa Madeline näki hänen kääntyvän vähän päästä
katsoakseen taakseen, luultavasti vakuuttuakseen siitä, että Madeline
oli kintereillä.