Karjatalolle palaamisensa jälkeen ei Madeline voinut huomata mitään
ruumiillista vammaa seikkailurikkaiden kokemustensa muistona. Se
hämmästytti häntä, mutta ei läheskään niin paljon kuin se että
muutamien viikkojen kuluttua hän huomasi tuskin muistavansa seikkailuja
ollenkaan. Ellei hän olisi huomannut cowboydensa vartioivan, olisi hän
miltei unohtanut Don Carlosin ja ryöstöretkeläiset.
Ei kulunut päivääkään, ettei jotakin mielenkiintoista ilmoitettu
hänelle. Stillwell, joka oli lakkaamatta moittinut itseään siitä, että
oli ratsastanut pois sinä aamuna, jolloin Madeline otettiin kiinni,
muuttui enemmän huolekkaan isän kuin uskollisen ylipäällysmiehen
tapaiseksi. Hän ei ollut milloinkaan levollinen emännästään, ellei
ollut lähellä karjataloa tai jättänyt Stewartia sinne tai ainakin
Nelsiä ja Nick Steeleä. Hän luotti Stewartiin enemmän kuin keneenkään
muuhun.
"Neiti Majesty, Genen asiat ovat omituisesti", sanoi vanha
karjanhoitaja saapastaessaan Madelinen toimistoon.
"Mikä on hätänä?" kysyi toinen.
"No, Gene on taas lähtenyt vuorille."
"Taas? Minä en tiennyt että hän meni. Minä annoin hänelle rahaa sitä
guerillajoukkiota varten. Ehkä hän meni viemään sitä."
"Ei. Hän teki sen päivän tai pari sen jälkeen kun oli tuonut teidät
takaisin kotiin. Sitten hän lähti noin viikon kuluttua uudestaan, ja
hän pakkasi joitakin tavaroita mukaansa. Nyt hän on livahtanut taas ja
Nels näki hänen kohtaavan jonkun, joka näytti Padre Marcosilta. No,
minä menin alas kirkkoon ja totisesti padre Marcos oli tiessään. Mitä
luulette tästä, neiti Majesty?"
"Ehkä Stewart on tulemassa uskonnolliseksi", nauroi Madeline. "Te
sanoitte minulle kerran niin."
Stillwell puhisi ja pyyhki punaisia kasvojaan.
"Jos olisitte kuullut hänen kiroavan Montya tänä aamuna, ette
milloinkaan arvaisi häntä uskonnolliseksi. Monty ja Nels ovat
tuottaneet Genelle koko joukon huolta viime aikoina. He ovat ärtyneitä
ja taistelutuulella siitä lähtien kun Don Carlos ryösti teidät.
Varmaankin he tarttuvat asiaan pian ja silloin meillä on pari villiä
härkää laitumella. Minulla on hyvällisesti vastuksia!"
"Tehköön Stewart vain salaperäisiä matkojaan vuoristoon. Tässä,
Stillwell, on minulla teille uutisia, jotka saattavat antaa teille
aihetta vastuksiin. Minulla on kirje kotoa. Sisareni on tulossa tänne
luokseni mukanaan joukko ystäviä. He ovat ylhäisiä ihmisiä ja eräs on
englantilainen lordi."
"No, neiti Majesty, luulen että me kaikki tulemme iloisiksi saadessamme
nähdä heidät", sanoi Stillwell. "Paitsi jos he vievät teidät takaisin
Itään."
"Se ei ole luultavaa", vastasi Madeline miettivästi. "Minun täytyy
kumminkin mennä joskus takaisin."
Hän luki otteita sisarensa kirjeestä Stillwellille ja lisäsi:
"Helen tuo mukanaan vilkkaan joukon. He vaativat kiihotusta --
epätavallista. Pitäkäämme huolta, etteivät he pety. Te otatte pojat
uskotuiksenne. Sanokaa heille, mitä on odotettavissa, ja sanokaa
heille, miten kaikkeen on suhtauduttava. Minä autan teitä tässä.
Haluan, että pojat käyttäytyvät hienoimmalla tavallaan. En välitä, mitä
he tekevät, mihin toimenpiteisiin he ryhtyvät suojellakseen itseään,
mitä kepposia he keksivät, kunhan eivät vain mene kohteliaisuuden
rajojen yli. Haluan, että he näyttelevät osansa vakavasti ja
luonnollisesti, ikään kuin he eivät olisi koskaan eläneet toisella
tavoin. Vieraani odottavat huvitusta. Ottakaamme heidät vastaan
huvittaen. No, mitä sanotte?"
Stillwell nousi kasvot säteillen:
"No, sanonpa että se on hieno ajatus."
"Tosiaan, olen iloinen, että pidätte siitä", jatkoi Madeline. "Tulkaa
luokseni taas, Stillwell, kun olette puhunut pojille. Mutta nyt, kun
olen ehdottanut sitä, olen hieman peloissani. Te tiedätte, mitä
cowboyden huvittelu on. Ehkä..."
"Älkää jättäkö sitä ajatusta", keskeytti Stillwell. "Jättäkää pojat
minulle. He eivät saata teitä häpeään, neiti Majesty. He tulevat
olemaan suurenmoisia. Tämä tulee voittamaan kaikki näytelmät, mitä
ikinä olette nähnyt."
"Luulen, että niin käy", vastasi Madeline. Hän oli yhä epätietoinen
suunnitelmastaan, mutta vanhan karjanhoitajan innostus oli tarttuvaa.
"Vieraani saapuvat toukokuun yhdeksäntenä. Varustakaamme sillä välin
karjatalo kuntoon tätä hyökkäystä varten."
Iltapäivällä toukokuun yhdeksäntenä, ehkä puoli tuntia sen jälkeen kun
Madeline oli saanut puhelintiedon, joka ilmoitti vieraiden tulleen El
Cajoniin, kutsui Florence hänet kuistille. Stillwell oli siellä kasvot
hymyn rypistäminä ja katsoi kaukaiseen laaksoon. Kaukana, ehkä
kahdenkymmenen mailin päässä, nousi ohut valkoinen tomuviiru laakson
pohjasta ja kohosi taivaalle.
"Katso!" sanoi Florence kiihtyneenä.
"Mikä nyt on?" kysyi Madeline.
"Auto!"
"Eihän toki! Onhan vain pari minuuttia siitä kun soitettiin ja
sanottiin, että seurue oli juuri saapunut."
"Katsohan kaukoputkella", sanoi Florence.
Kaukoputki sai Madelinen vakuuttuneeksi, että Florence oli oikeassa.
"Stillwell!" huudahti hän. "Pelkään, että luovun aatteestani. Mikä sai
minut ryhtymään siihen?"
"Teidän sisarenne halusi kokea jännitystä, eikö niin? Ja he kaikki
halusivat sitä. Luulen että he ovat ruvenneet saamaan sitä", vastasi
Stillwell.
Vähemmässä kuin puolessa tunnissa jälkeenpäin tuli Madeline taas
kuistille ja tapasi Florencen siellä.
"Oi, sinä näytät tosiaan rakastettavalta!" huudahti Florence äkillisen
mielijohteen kannustamana tuijottaessaan Madelinea silmät selällään.
"Ja jollakin tavoin niin erilaiselta!"
Madeline hymyili hieman surullisesti. Ehkä silloin, kun hän oli
pukeutunut tuohon hienonhienoon valkoiseen pukuun, hän oli omaksunut
jotakin siitä käytöstavasta, joka sopi sen pitäjälle. Hän ei voinut
vastustaa halua näyttää taas sorealta näiden erinomaisen tarkasti
arvostelevien ystävien silmissä. Surullinen hymy oli tarkoittanut
päiviä, jotka olivat menneet. Hän näet tiesi että se, mitä ylhäisö
kerran oli suvainnut sanoa hänessä kauneudeksi, oli tullut
kolminkertaiseksi sen jälkeen kuin se viimeksi oli nähty
seurusteluhuoneessa. Madelinella ei ollut ollenkaan jalokiviä
puvussaan, mutta hän oli kiinnittänyt vyötäisilleen kaksi suurta
tulipunaista ruusua. Kuolleenomaista valkoista vasten kuvastui niissä
erämaan elämä, tuli ja punaisuus.
"Link on mennyt vanhalle karjantarkastustielle", sanoi Florence, "ja,
oi, hänhän totisesti osaa ajaa tuota autoa!"
Valkoinen täplä ja pitkä tomujuova näyttäytyivät alhaalla laaksossa. Ne
suuntautuivat nyt melkein suoraan karjataloa kohti. Madeline huomasi
sen kasvavan suuremmaksi hetki hetkeltä ja hänen intonsa kasvoi sitä
mukaa. Sitten kavioiden kopse sai hänet kääntymään.
Stewart tuli ratsastaen mustalla hevosellaan. Hän oli ollut poissa
tärkeän tehtävän takia, ja hänen asiansa oli vienyt hänet
kansainväliselle rajaviivalle. Hänen tulonsa ennen odotettua aikaa oli
Madelinelle mieluista, sillä se merkitsi, että hänen tehtävänsä oli
saatu onnelliseen päätökseen. Musta hevonen pysähtyi väsyneenä ja
tomuinen ratsastaja astui alas.
Madeline tuli portaille. Stewart kääntyi hänen puoleensa otettuaan
kimpun papereita satulalaukusta. Tomua tulvahti miehen sombrerosta, kun
hän otti sen päästään.
"Tässä ovat tiedonannot, neiti Hammond", ilmoitti hän.
Kun Madelinen terävä katse etsi Stewartin tomukuoren peittämiä kasvoja,
kohtasi hän miehen peittelemättömän ja avomielisen katseen. Hänen oma
katseensa ei väistynyt vaikka hän tunsi kuuman nousevan poskilleen.
Madeline punastui hyvin harvoin. Ja nyt oikea punastus leimusi hänen
kasvoillaan. Se oli ärsyttävää, koska se oli käsittämätöntä. Hän otti
paperit vastaan Stewartilta ja kiitti. Toinen kumarsi ja vei sitten
mustansa polkua alas karja-aitauksia kohti.
"Kun Stewart näyttää tuollaiselta, on hän ratsastanut", sanoi Florence.
"Mutta kun hänen hevosensa näyttää tuollaiselta, on hän varmasti
kulkenut kilpaa tuulen kanssa."
Madeline katseli, kun väsynyt hevonen ja ratsastaja menivät horjuen
polkua alas. Mikä sai hänet miettiväksi? Enimmältä osaltaan oli se
jotakin uutta, äkillistä tai selittämätöntä, joka nostatti hänen
mielensä. Tällä hetkellä oli Stewartin katse vaikuttanut Madelineen.
Stewart oli katsonut häneen, ja vanha polttava, selittämätön tuli,
tummuus, oli kadonnut miehen silmistä. Ne olivat äkkiä olleet kauniit.
Katse ei ollut kuvastanut hämmästystä tai ihailua, ei myöskään
rakkautta. Madeline oli tottunut, liian tottunut noihin kaikkiin
kolmeen. Se ei ollut intohimon tuijotusta, sillä semmoisessa ei ollut
mitään kaunista. Madeline punnitsi asiaa ja huomasi, että Stewartin
silmät olivat ilmaisseet omituista ylpeyden iloa. Sellaista ilmettä ei
Madeline ollut milloinkaan ennen kohdannut kenenkään miehen katseessa.
Luultavasti sen omituisuus oli syynä hänen punastumiseensa. Mitä
kauemmin hän eli näiden ulkoilmaihmisten keskuudessa, sitä enemmän he
hämmästyttivät häntä. Erityisesti, miten käsittämätön oli cowboy
Stewart! Miksi tuon miehen piti tuntea ylpeyttä tai iloa nähdessään
hänet?
Florencen huudahdus sai Madelinen taas tarkkaamaan lähestyvää autoa. Se
oli nyt rinteellä kuljettuaan jonkin mailin pitkää, asteittain
viettävää maata. Kaksi keltaista tomupilveä näytti syöksyvän esiin
vaunun takaa ja vyöryvän ylös.
"Haluaisin tietää, miltä tuntuu kulkea maili minuutissa", sanoi
Florence. "Varmasti tahdon, että Link ottaa minut mukaan. Oi,
katsokaahan hänen tuloaan!"
Auto muistutti valkoista hirviötä ja ellei olisi ollut tomua, olisi se
näyttänyt purjehtivan ilmassa. Matala, suriseva ääni kuului ja tuli
kovemmaksi. Madeline erotti harmaan joukon ihmisiä, jotka oli sullottu
vaunun sisälle. Paitsi ajajaa oli siellä seitsemän matkustajaa, jotka
näyttivät olevan heräämässä elämään, liikkuen ja huudellen harsojen,
vaippojen ja tomusuojusten alta. Madeline astui kuistin eteen.
Helen Hammond oli kolme vuotta nuorempi kuin Madeline. Hän oli hoikka
ja sievä tyttö. Hän ei muistuttanut sisartaan muussa kuin ihon
valkeudessa ja hienoudessa, koska hän oli enemmän ruskeasilmäistä,
ruskeatukkaista tyyppiä. Päästyään hengästyksestään hän alkoi puhua.
"Majesty, ystäväiseni, minä olen täällä! Sinä olet aloittanut hyvin.
Minä olen suorastaan typertynyt. Minä odotin löytäväni sinut vanhana ja
homsumaisena. Majesty, sinä olet loistava ja vahva. Mitä sinulle on
tapahtunut? Mikä on muuttanut sinut? Tämä kaunis huone, nuo ihanat
ruusut tuolla ulkona! Luulen että olet valmistanut itsellesi kodin
täällä. No niin, tunnustahan. Tiedän, että olen aina ollut itsekäs,
mutta jos sinä olet onnellinen täällä, olen minä iloinen."
Madelinelle tuotti mielihyvää kuulla vierailtaan ylistyslauluja
kauniista kodista sekä havaita lämmintä mielenkiintoa siihen.
Castleton oli ainoa, joka ei osoittanut hämmästystä. Hän tervehti
Madelinea täsmälleen samalla tavoin kuin viimeksi nähdessään hänet
Lontoossa. Madeline huomasi yllätyksekseen, että hänestä oli mieluista
tämän miehen uudelleen kohtaaminen. Hän havaitsi pitävänsä tästä
järkähtämättömästä englantilaisesta. Odottamatta nousi eloon hänen
vanha tyttömäinen rakkautensa nuorempaa sisarta kohtaan ja sen mukana
tuli mielenkiinto näihin puoleksi unohdettuihin ystäviin sekä lämmin
kunnioitus Edith Waynea, kouluaikojen hyvää ystävää kohtaan.
Helenin seurue oli pienempi kuin Madeline oli odottanut. Helen oli
huolellisesti valinnut joukon hyviä ystäviä, jotka Madeline tunsi
hyvin. Edith Wayne oli ylimyksellinen tummaverikkö, vakava nainen.
Rouva Carrollton Beck, yksinkertainen, vilkas henkilö, oli ollut
seurueen "esiliinana". Neljäs ja viimeinen nainen oli neiti Dorothy
Coombs -- Dot, joksi muut sanoivat häntä -- nuori nainen.
Ollakseen mies oli Castleton pienikokoinen. Punerva ihonväri, pienet
kullanväriset viikset ja raskaat silmäluomet, jotka aina olivat
alhaalla, saivat hänet näyttämään uneliaalta. Hän oli moitteeton ja
turhantarkka. -- Robert Weede oli jokseenkin suuri, kukoistava nuori
mies, joka oli huomattava vain hyvän luonteensa takia. Ottaen mukaan
Boyd Harveyn, sievän, kalpeakasvoisen pojan, jolla oli sellaisen miehen
huoleton hymy, jolle elämä oli ollut helppoa ja miellyttävää, oli
seurue täydellinen.
Kun seurue kokoontui kuistille, oli kuumuus jo vähentynyt ja punainen
aurinko oli laskemassa punaisen erämaan yli. Se ettei kuulunut puhetta
ja että hiljaisuus vähitellen syveni, todisti auringonlaskun
vaikuttaneen vieraisiin. Juuri kun punaisen juovan viimeinen kaarre
hävisi hämärän Sierra Madresin taakse ja kultainen iltarusko alkoi
leimuta kirkkaammin, katkaisi Helen hiljaisuuden.
"Tuolla kiipeää hevonen kukkulalle. Katsokaa, se on ylhäällä! Sillä on
ratsastaja!"
Madeline tiesi ennen kuin katsoikaan, kuka ratsastaja oli. Mutta hän ei
tiennyt, miten hänelle oli tullut tavaksi pitää miestä silmällä alati.
"Mitä hän tekee? Kuka hän on?" kysyi utelias Helen.
"Hän on Stewart, minun oikea käteni", vastasi Madeline. "Joka päivä,
kun hän on karjatalolla, ratsastaa hän tuonne auringon laskiessa.
Luulen että hän pitää ratsastuksesta ja näköalasta, mutta hän meneekin
kai silmäilemään laaksossa olevaa karjaa."
"Onko hän cowboy?" kysyi Helen.
"Kyllä varmasti", vastasi Madeline naurahtaen. "Kunhan kuulet
Stillwellin puhuvan..." Madeline huomasi välttämättömäksi selittää,
kuka Stillwell oli ja mitä tämä ajatteli Stewartista. Ja kun hän kerran
tuli puhuneeksi asiasta, lisäsi hän omasta aloitteestaan muutamia
yksityiskohtia Stewartin maineesta.
"El Capitan. Kuinka mielenkiintoista!" mietiskeli Helen. "Millaiselta
hän näyttää?"
"Hän on mainio."
Florence antoi kaukoputken Helenille ja pyysi häntä katsomaan.
"Kiitos", sanoi Helen. "Noin, nyt minä näen hänet. Mikä suurenmoinen
hevonen! Miten hiljaa se seisoo! Sehän näyttää kiveen veistetyltä!"
"Annahan minun katsoa", sanoi Dorothy Coombs innokkaasti.
Helen antoi hänelle kaukoputken:
"Sinä voit katsoa, mutta siinä on kaikki. Hän on minun. Minä näin hänet
ensiksi."
Sen jälkeen oli Madelinen naisvierailla kiistaa kaukoputkesta ja
kolme heistä kerskui iloisesti, etteivät he välittäneet Helenin
omavaltaisesti otetuista oikeuksista. Madeline nauroi muiden mukana
tarkastaessaan Stewartin tummaa hahmoa ja hänen taivasta vasten
kuvastuvia ääriviivojaan. Hänen mieleensä tuli ajatus, joka ei
mitenkään ollut uusi tai omituinen -- hän ihmetteli, mitä Stewartilla
oli mielessään, kun hän oli siinä yksinäisyydessä ja katseli erämaata
sekä tummenevaa länttä. Pian cowboy käänsi hevosensa ja ratsasti alas
varjoon.
"Majesty, oletko suunnitellut jotakin hauskaa, jotakin kiihottavaa
meille", kysyi Helen.
Hän oli levoton ja hermostunut eikä näyttänyt voivan istua hiljaa
hetkeäkään.
"Saat kyllä hauskaa, kun saan näytetyksi teille kaiken", vastasi
Madeline.
"Mitä esimerkiksi?" kysyivät Helen, Dot ja rouva Beck yhteen ääneen.
"No, minä en luettele ratsastuksia, kiipeämistä ja golfia, mutta ne
ovat välttämättömiä Arizonan matkoja varten. Haluan näyttää teille
erämaan ja Aravaipa Cañonin. Meidän on ratsastettava ja laitettava itse
ruokamme. Jos joku teistä on elossa niiden matkojen jälkeen ja haluaa
enemmän, menemme ylös vuoristoon. Tahtoisin mielelläni tietää, mitä te
kukin haluatte."
"Minä sanon sinulle", vastasi Helen nopeasti. "Dot tahtoo olla täällä
sama kuin Idässäkin. Hän haluaa katsoa häveliäästi käteensä --
ohimennen sanoen käteen, joka on toisen vankina -- ja kuunnella miestä,
joka puhuu runollisesti hänen silmistään. Elleivät cowboyt rakasta
sillä tavoin, on Dotin vierailu pilalla. Sitten Elsie Beck haluaa vain,
että meille kostetaan siitä, että raahasimme hänet tänne. Hän haluaa,
että meille tapahtuisi jotakin hirmuista. Minä en tiedä, mitä on
Edithin päässä, mutta siellä ei ole ainakaan huvittelun halua. Bobby
haluaa olla lähellä Elsietä eikä mitään muuta. Boyd haluaa sitä, mitä
hän aina on halunnut -- ainoata, mitä on halunnut eikä ole saanut.
Castletonilla on kauhean verenhimoinen halu tappaa joku."
"Minä selitän nyt, että haluan ratsastaa ja myös leiriytyä ulkosalla",
vastusteli Castleton.
"Mitä minuun itseeni tulee", jatkoi Helen, "haluan -- jospa vain
tietäisin mitä haluan. No, minä haluan olla ulkosalla, päästä ulos,
saada aurinkoa ja tuulta, saada vähän väriä valkoisiin kasvoihini.
Haluan lihaa, verta ja elämää. Olen tuiki väsynyt!"
"Mikä toivomusten kirjavuus", sanoi Madeline.
"Ennen kaikkea haluamme, että tapahtuisi jotakin", päätti Helen.
"Rakas sisareni, ehkä sinä saat toivomuksesi täytetyksi", vastasi
Madeline tyynesti. "Edith, olen utelias sinun halusi suhteen."
"Majesty, se on vain se, että haluan olla kanssasi hetken", vastasi
vanha ystävä.
Tässä vastauksessa, jota seurasi tumma katsahdus, oli jotakin joka
osoitti Edithin ymmärtävän Madelinea, osoitti myötätuntoa ja paljasti
ehkä hänen oman levottoman sielunsa. Se teki Madelinen surulliseksi.
Kuinka monta naista olikaan, joilla oli halu murtaa häkkinsä ristikot,
mutta joilla ei ollut siihen rohkeutta.
Seuraavina päivinä oli väittelyn alaisena kysymys, saivatko Madelinen
vieraat, hänen cowboynsa vai hän itse suurinta iloa yhdessäolosta.
Ottaen huomioon cowboyden elämän yksitoikkoisuuden hän oli taipuvainen
ajattelemaan, että he käyttivät parhaiten hetkeä hyväkseen. Stillwell
ja Stewart olivat kuitenkin huomanneet tilanteen rasittavaksi.
Karjatalon töitä oli jatkettava ja jotkut niistä lyötiin ikävästi
laimin. Stewart yksin esti karjanhoitopuuhan joutumasta arveluttavasti
takapajulle. Myöhään ja varhain hän oli satulassa ajaen laiskoja
meksikolaisia, joita hän oli palkannut auttamaan.
Eräänä kesäkuun aamuna istui Madeline kuistilla iloisten ystäviensä
kanssa, kun Stillwell ilmestyi karja-aitauksesta johtavalle tielle. Hän
ei ollut moneen päivään tullut neuvottelemaan Madelinen kanssa.
"Tuossa tulee Bill huolissaan", nauroi Florence.
Stillwell muistutti tosiaan ukkospilveä lähestyessään kuistia.
"Neiti Majesty, minä olen tosiaan alakuloinen", sanoi hän heti. "Ja
minä tarvitsen koko joukon apua."
"Mikä nyt on vinossa?" kysyi Madeline hymyillen rohkaisevalla
tavallaan.
"No, cowboyt ovat tulleet merkillisiksi. He olivat kaikki lakossa
saadakseen lomaa. Mitä ajattelette siitä? Me olemme muuttaneet
työmääriä, lyhentäneet työaikoja, antaneet yhdelle ja toiselle
vapautta, palkanneet sekarotuisia ja totisesti tehneet kaikki, mitä voi
ajatella. Mutta tämä loma-ajatus tuli pahemmaksi. He rupeavat
sairaiksi. En ikipäivinä ole kuullut niin monista taudista. Ei edes
Nels halua tehdä työtä näinä päivinä. Jollei olisi ollut Stewartia, en
tiedä mitä olisin tehnyt."
"Miksi kaikki tämä äkillinen sairaus ja laiskuus?"
"No, katsokaahan! Jokainen luulee, että hänen ehdoton velvollisuutensa
on hauskuttaa naisia."
"Tämä on tosiaan hienoa!" huudahti Dorothy.
"Stewart siis ei välitä olla apuna meidän hauskuttamisessamme?" kysyi
Helen innokkaana.
"No, Stewart on erilainen kuin muut cowboyt", vastasi Stillwell. "Hän
on muuttunut. Hän on päällysmiehenä täällä ja muutos johtuu varmasti
siitä. Hänellä on kaikki vastuu. Hänellä ei ole tosiaan aikaa
hauskuttaa naisia."
"Luulen että se on meille vahingoksi", sanoi Edith Wayne vakavalla
tavallaan. "Minä ihailen häntä."
"Neiti Majesty, kaikki mitä sanoin ei ole puoltakaan siitä, mikä
ihastuttaa minua", vastasi Stillwell.
"No hyvä, huojentakaa mielenne."
"No, cowboyt ovat tulleet pyörälle päästään golf-pelin takia."
"He ovat tosiaan sellaisia", sanoi Madeline. "Olen iloinen jos pitävät
golfista. He saavat niin vähän pelata."
"No, jotakin on tehtävä, jos aiomme edelleen hoitaa karjaa", vastasi
Stillwell.
Madelinen vierailla oli hauskaa. Mitä häneen itseensä tuli, niin
Stillwellin selonteko aiheutti hänelle levottomuutta. Kuitenkin hän
töin tuskin sai pidätetyksi iloisuuttaan.
"Mitä maailmassa minä voin tehdä?"
"No, luulen etten voi sanoa. Tulin vain teidän luoksenne saadakseni
ohjeita."