Madeline telkesi oven ja paeten keittiöön neuvoi kauhistuneita
palvelijoita sulkeutumaan huoneeseensa. Sitten hän juoksi omiin
huoneisiinsa. Hänelle oli vain muutamien hetkien asia sulkea ja
varustaa poikkipuilla raskaat ikkunaluukut. Mutta kun hän oli vielä
kiinnittämässä viimeistä, kopisivat kaviot talon edustalla. Hän näki
vilaukselta villejä, takkuisia hevosia ja rääsyisiä, tomuisia miehiä.
Hän ei ollut milloinkaan nähnyt näitä ratsastajia. Vaqueroissa oli
siroutta ja tyylikkyyttä, he pitivät pitseistä, helyistä ja ripsuista,
he varustivat hevosensa hopeoiduin koristein. Mutta ratsastajat, jotka
nyt tömistivät ajotielle, olivat eriskummallisia, laihoja ja villejä.
He olivat guerilloja, rosvojoukkiota, joka oli rasittanut rajaseutuja
vallankumouksen alkamisesta asti. Toinen silmäys sai Madelinen
vakuuttuneeksi siitä, etteivät he kaikki olleet meksikolaisia.
Lainsuojattomien näkeminen tuossa joukossa sai Madelinen käsittämään
todellisen vaaransa. Hän muisti, mitä Stillwell oli kertonut hiljattain
sattuneista rosvojen ryöstöretkistä pitkin Rio Grandea. Nuo kiertelevät
joukot, jotka työskentelivät vallankumouksen kiihtymyksen vallitessa,
näyttäytyivät siellä täällä syrjäisissä paikoissa ja olivat tiessään
yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Useimmiten he halusivat rahaa ja
aseita, mutta heillä oli tapana varastaa kaikkea ja suojattomat naiset
olivat kärsineet heidän käsissään.
Madeline kokosi kiireesti arvopaperinsa ja melkoiset rahamäärät, jotka
hänellä oli pulpetissaan, juoksi ulos, sulki ja lukitsi oven, kulki
pation poikki talon toiselle puolelle ja lähti taas sisään koettaen
päättää, mihin monista käyttämättömistä huoneista olisi paras
piilottautua. Ja ennen kuin hän oli tehnyt päätöksensä, tuli hän
viimeiseen huoneeseen. Juuri silloin jyskytys oveen sekä
palvelijattarien kimeät huudot lisäsivät Madelinen levottomuutta.
Hän astui viimeiseen huoneeseen. Siinä ei ollut lukkoa eikä telkeä
ovella. Mutta huone oli suuri ja pimeä ja oli puoleksi täynnä
alfalfaheinäpaaluja. Luultavasti se oli talon turvallisin paikka,
ainakin tarvittaisiin aikaa löytämään jokin, joka oli kätketty sinne.
Madeline pudotti arvoesineensä hämärään nurkkaan ja peitti ne
irtonaisilla heinillä. Kun tämä oli tehty, tunnusteli hän tiensä
kapeata käytävää pitkin päällekkäin kasattujen paalujen välitse ja
kyyristyi erääseen seinäkomeroon.
Tuntiessaan, että oli välttämätöntä toimia, Madeline vapisi ja oli
melkein hengittämättä. Hänen ihonsa tuntui tiukalta ja kylmältä. Hänen
rinnallaan oli paino, hänen suunsa oli kuiva ja hänellä oli omituinen
halu nieleskellä. Kumeita ääniä kuului talon toiselta puolelta. Näiden
äänien hiljaisina väliaikoina hän kuuli hiirien kitinän ja kahinan
heinissä. Hiiri juoksi hänen kätensä yli.
Hän kuunteli, toivoi ja kuitenkin pelkäsi cowboydensa lähestyvän.
Tulisi taistelu -- verta -- miehiä ehkä tapettaisiin. Mutta ehkä
guerillat menisivät ajoissa välttääkseen yhteentörmäystä hänen
miestensä kanssa. Hän toivoi sitä.
Odottaminen ja kuunteleminen lisäsi hänen jännitystään. Ei näyttänyt
tapahtuvan mitään. Ja kuitenkin tuntui kuluvan kokonaisia tunteja hänen
kyyristellessään. Oliko Florence saavutettu? Hän epäili sitä, hän
tiesi, ettei se voinut olla totta. Siitä huolimatta oli epävarmuuden
tuottama jännitys kiduttava.
Yht'äkkiä oven läimähdys täytti hänet pelolla. Jotkut guerillat olivat
tulleet talon itäiseen sivustaan. Hän kuuli saappaiden laahustusta ja
kannusten kilinää, ovien läiskyttämistä ja huoneiden tutkimista.
Madeline kadotti luottamuksen kätköpaikkaansa. Lisäksi hän huomasi
mahdottomaksi yrittää onneaan koettamalla päästä pois. Ajatus, että
roistot ottaisivat hänet kiinni tässä pimeässä huoneessa, täytti hänet
kauhulla. Hänen täytyi päästä valoon. Hän nousi nopeasti ja meni
ikkunan luo. Rautainen koukku antoi helposti perään ja toinen puolikas
pysyi kiinni toisen auetessa muutamia tuumia. Hän katseli ulos
vihreälle rinteelle, jota peitti kukat ja pensaat. Ei miestä eikä
hevosta näkynyt. Hän luuli olevansa varmemmin piilossa ulkona
tiheikössä kuin talossa. Hyppäys ikkunasta olisi hänelle helppo.
Hän vetäisi puolikasta. Se ei liikahtanut. Se oli tarttunut
alapuoleltaan kiinni. Vaikka hän veti kaikin voimin oli se turhaa.
Luopuessaan yrityksestään kämmenet kuumina ja haavoittuneina hän kuuli
miesten lähestyvän. Pelko, viha ja voimattomuus taistelivat ylivallasta
ja saivat hänet epätoivoon. Hän oli nyt yksin ja hänen täytyi luottaa
omaan itseensä. Ja kun hän jännitti jokaisen lihaksensa ja kuuli
miesten ääniä ja hätäisen etsiskelyn melua, sai hän äkkiä varmuuden
siitä, että he ajoivat häntä takaa. Hän tiesi sen. Hän ei ihmetellyt
sitä. Mutta hän ihmetteli, oliko hän todellakin Madeline Hammond ja
oliko mahdollista, että miehet tekisivät pahaa hänelle. Sitten
raskaiden jalkojen töminä viereisen huoneen lattialla antoi hänelle
pelon tuoman äärimmäisen voiman. Työntäen käsillään ja hartioillaan hän
sai ikkunan liikkumaan tarpeeksi auki saadakseen ruumiinsa sen läpi.
Sitten hän astui ikkunalaudalle ja liukui aukon läpi. Hän ei nähnyt
ketään, hyppäsi alas ja juoksi pensaiden joukkoon. Sydän kurkussa
Madeline kyyristyi maahan.
Kimeä kiljahdus, jota seurasi guerillojen juokseminen ja ratsaille
nousu, nosti hänen toivoaan. He olivat nähneet cowboyt ja pakenivat.
Saappaiden nopea töminä kuistilla ilmaisi, että miehet kiiruhtivat pois
talosta.
Useita hevosia vilahti hänen ohitseen, ei kymmenenkään jalan päässä.
Yksi ratsastaja näki hänet, sillä hän kääntyi huutaakseen taaksensa.
Tämä sai Madelinen kauhistumaan. Tuskin tietäen mitä teki alkoi hän
juosta talosta pois. Hänen jalkansa tuntuivat olevan lyijyä. Hän tunsi
samaa kauheata voimattomuutta, mikä valtasi hänet joskus, kun hän
uneksi olevansa takaa-ajettu. Hevosia ja huikkaavia ratsastajia kiiti
hänen ohitseen pensaikkoon. Hänen takanaan kuului kavioiden töminää.
Hän kääntyi sivulle, mutta töminä tuli lähemmäksi. Hän oli vähällä
sortua siihen paikkaan.
Kun Madeline sulki silmänsä ja oli kaatua kavioiden alle, tarttui
karkea, voimakas käsi häntä vyötäisistä, otti hänestä kiinni
voimakkaasti ja heilautti hänet ilmaan. Hän tunsi raskaan iskun, kun
hevosen lapa koski häneen, ja sitten käsivartensa vääntymisen, kun
hänet vedettiin ylös. Tuska sai hänet kadottamaan näkönsä ja tuntonsa.
Mutta hän ei kadottanut tuntoaan siinä määrin, ettei olisi ollut
tietoinen siitä, miten häntä kuljetettiin nopeasti pois. Hänestä se
näytti jatkuvan pitkän aikaa. Kun hänen huomiokykynsä palasi, ei vauhti
ollut enää rajua. Vähään aikaan ei hän voinut määritellä asentoaan.
Sitten hän näki, että oli kasvot päin maata ja makasi poikittain
satulassa pää riippuen alaspäin. Hän ei voinut liikuttaa edes kättänsä.
Sitten hän tunsi pehmeän nahan kosketuksen. Hän näki meksikolaisen
saappaan, jossa oli suuren suuri hopeakannus, sekä hevosen höyryävät
kupeet ja jalat sekä tomuisen polun. Pian jonkinlainen punainen hämärä
verhosi hänen silmänsä, hänen päätänsä huimasi ja hän tunsi liikkeen ja
tuskan vain heikosti.
Kun oli kulunut aika, joka tuntui tuhannelta rasittavalta tunnilta,
nosti joku hänet hevosen selästä ja pani maahan, missä hän vähitellen
alkoi saada selville asiat, kun veri poistui hänen päästään ja hän
saattoi nähdä.
Hän makasi harvassa mäntymetsikössä ja varjot osoittivat iltapuolen
olevan käsillä. Hän tunsi palaneen puun savua ja kuuli hevosten
hampaiden rouskutusta. Ihmisäänet saivat hänet kääntämään kasvonsa.
Joukko miehiä seisoi ja istui leiritulen ympärillä syöden kuin sudet.
Kiinniottajien katseet saivat Madelinen sulkemaan silmänsä ja lumous
sekä pelko saivat hänet avaamaan ne taas. He olivat enimmäkseen
hoikkavartaloisia ja ohutpartaisia meksikolaisia, mustia, laihoja ja
nälistyneitä. Ei kellään ollut takkia. Muutamilla harvoilla oli
kaulaliina. Joillakuilla oli nahkavyöt, joihin oli asetettu
patruunoita. Vain harvoilla oli pyssy.
Miehet kohdistivat huomionsa toisaalta ahnaan ruokahalunsa
tyydyttämiseen, toisaalta valppaaseen tähystämiseen. He odottivat
jotakuta, ajatteli Madeline. Hän ei voinut ymmärtää kuin sanan sieltä
ja täältä. Pian kuitenkin Don Carlosin nimi herätti hänessä uudelleen
tarkkaavaa uteliaisuutta, sai hänet elävästi tuntemaan asemansa. Ja
pelko valtasi taas hänet.
Jonkun guerillan matala huudahdus ja käsivarren heilaus sai koko joukon
kääntymään ja keskittämään huomionsa vastakkaiseen suuntaan. He
kuulivat jotakin. He näkivät jonkun. Likaiset kädet etsivät aseita ja
sitten joka mies jäykistyi. Mutistiin kirouksia, tuli lyhyt
hiljaisuuden aika, jota seurasi kuiskauksia, ja sitten selvä ääni
huudahti "El Capitan!"
Puistatus kulki Madelinen läpi ja hänen silmäluomensa avautuivat
selkoselälleen. Hän yhdisti heti paikalla El Capitanin nimen Stewartiin
ja tunsi omituista mielipahaa. Hän ei ajatellut takaa-ajoa tai avuksi
tulemista, vaan kuolemaa. Nämä miehet tappaisivat Stewartin. Mutta
varmasti hän ei tullut yksinään. Hän kuuli kavioiden hitaan, raskaan
töminän. Pian näkyi puiden välissä liikkuvan miehen hahmo käsivarret
kohotettuina korkealle pään yläpuolelle. Sitten Madeline näki hevosen
ja tunsi sen Majestyksi. Silloin hän tiesi, että siinä oli todellakin
Stewart ratsastamassa päistäriköllä. Kun epäilyä ei ollut enää, tunsi
hän tukahduttavaa iloisuuden, pelon ja ihmetyksen tunnetta.
Guerillat hypähtivät ylös aseet valmiina. Stewart lähestyi yhä kädet
korkealla ja ratsasti suoraan leiritulen piiriin. Sitten eräs guerilla,
ilmeisesti päällikkö, viittoi uhkaavia miehiä istuutumaan ja astui
Stewartin luo. Hän tervehti tulijaa. Tervehdyksessä kuvastui
kummastusta, mielihyvää ja kunnioitusta. Tällä hetkellä Stewart näytti
hänestä yhtä kylmältä ja huolettomalta kuin hän olisi laskeutunut
ratsailta Madelinen kuistinportaiden luona. Mutta kun hän pääsi alas,
näki Madeline, että hänen kasvonsa olivat valkoiset. Hän pudisti kättä
guerillan kanssa ja sitten hänen katseensa kulki miesten yli ja pitkin
aukeaa, kunnes pysähtyi Madelineen. Madeline koetti hymyillä
vakuuttaakseen hänelle olevansa elossa ja voivansa hyvin. Kaiken tämän
ohessa Stewart katseli päällikköä kasvoihin ja puhui nopeasti.
Päällikkö vastasi levittäen laajalle kätensä, joista toinen osoitti
Madelinea. Stewart veti miehen hieman sivulle ja sanoi jotakin, joka
oli tarkoitettu vain hänen korvaansa. Päällikön kädet lennähtivät ylös
hämmästystä ja suostumusta osoittavin elein. Taas Stewart puhui
nopeasti. Hänen kuulijansa kääntyi sitten puhuakseen joukolleen.
Madeline kuuli sanat "Don Carlos" ja "pésos". Kuului lyhyt,
mutiseva vastalause, jonka päällikkö sai jyrisevällä äänellä
vaikenemaan. Madeline arvasi, että tämä guerilla oli myöntynyt hänen
vapauttamiseensa ja että toisten joukon jäsenten suostumus oli hankittu
rahalla.
Stewart astui hänen sivulleen taluttaen päistärikköä. Majesty hyppäsi
pystyyn ja korskui nähdessään emäntänsä maassa. Stewart polvistui
pitäen yhä ohjaksia kiinni.
"Oletteko kunnossa?" kysyi hän.
"Luulen niin", vastasi toinen koettaen nauraa. "Jalkani on sidottu."
Tumma veri nousi Stewartin kasvoille ja salama leimahti hänen
silmistään. Madeline tunsi hänen irrottavan siteet hänen nilkoistaan.
Sanaakaan sanomatta nosti Stewart hänet pystyyn ja sitten Majestyn
selkään. Madeline horjui vähän satulassa, tarttui satulannuppiin ja
koetti nojata Stewartin olkapäähän. "Älkää hellittäkö", sanoi cowboy.
Madeline näki hänen tuijottavan metsään kaikille suunnille. Ja häntä
hämmästytti nähdä guerillojen ratsastavan pois. Yhdistäen nämä kaksi
tosiasiaa sai Madeline ajatuksen, ettei Stewart eivätkä toisetkaan
halunneet tavata jotakuta, joka ilmeisesti pian tulisi aukealle.
Stewart ohjasi päistärikön oikealle ja käveli Madelinen sivulla tukien
häntä satulassa. Alussa Madeline oli niin heikko ja päästään pyörällä,
että tuskin saattoi pysytellä paikallaan. Pian huimaus kuitenkin meni
ohi ja hän teki ponnistuksen ratsastaakseen ilman toisen apua. Mutta
hänen heikkoutensa ja nyrjähtyneen käsivarren tuska tekivät yrityksen
työlääksi.
Stewart oli poikennut polulta ja kulki metsän tiheämpiä osia kohti.
Aurinko laski alhaalle ja kultaviiruja ilmestyi mäntyjen väliin.
Majestyn kaviot eivät kuuluneet pehmeässä maassa. Metsää alkoivat
halkoa pienet syvennykset, jotka kaikki kävivät laidoiltaan viettäviksi
ja laajenivat. Pian pehmeä maaperä muuttui kallioiseksi. Hevonen
korskui ja nakkeli päätään. Loiskivan veden ääni katkaisi hiljaisuuden.
Syvennys laajeni ja pieni puro solisi kivien yli. Majesty korskui taas,
pysähtyi ja taivutti päätään.
"Se haluaa juoda", sanoi Madeline. "Minäkin olen janoinen ja hyvin
väsynyt."
Stewart nosti hänet satulasta, ja kun heidän kätensä erkanivat, tunsi
Madeline jotakin kosteata ja lämmintä. Veri juoksi pitkin hänen
käsivarttaan kämmenelle.
"Minusta -- vuotaa verta", sanoi hän epävarmasti. "Oi, minä muistan.
Käsivarteeni sattui."
Hän piti sitä koholla. Stewartin sormet tuntuivat lujilta ja varmoilta.
Hän halkaisi nopeasti märän hihan. Madelinen kyynärvartta oli
raapaistu. Stewart pesi veren pois.
"No, ei se tee mitään. Minä olin vain vähän hermostunut. Näin
ensimmäistä kertaa omaa vertani."
Toinen ei vastannut mitään repiessään Madelinen nenäliinan kaistaleiksi
ja sitoessaan hänen käsivartensa. Madelinesta tuntui turvalliselta. Ja
tämän vaikutelman takia hän oli hämmästynyt, kun hän näki Stewartin
vapisevan. Stewart seisoi hänen edessään käärien kokoon kaulaliinaansa,
joka oli vielä märkä ja josta hän ei koettanut saada pois punaisia
tahroja.
"Neiti Hammond", sanoi hän käheästi. "Minä tiedän, kuka hän oli.
Olisin voinut tappaa hänet. Mutta en olisi saanut teitä vapaaksi,
ymmärrättehän? Minä en uskaltanut."
Madeline tuijotti Stewartiin.
"Rakas poika!" huudahti hän.
Ja sitten hän keskeytti. Hän ei voinut löytää sanoja.
Tämä mies pyysi häneltä anteeksi sitä, ettei ollut tappanut miestä,
joka oli käynyt käsiksi häneen.
"Stewart, minä ymmärrän. Te olitte minun mieleiseni cowboy. Minä kiitän
teitä."
Mutta hän ei ymmärtänyt niin paljon kuin viittaili ymmärtävänsä.
Hän oli kuullut monta kertomusta tämän miehen kylmästä
välinpitämättömyydestä vaaran ja kuoleman hetkellä. Stewart oli aina
näyttänyt kovalta kuin graniitti. Miksi sai pieni tilkka verta tytön
käsivarrella hänen poskensa kalpenemaan, käden vapisemaan ja äänen
epäselväksi? Vastaus ensimmäiseen kysymykseen oli se, että hän rakasti
tyttöä. Toiseen Madeline ei voinut vastata. Yht'äkkiä tulvi Madelinen
yli tulvaveden tavoin tunto siitä, miten täydelleen mahdollista oli
Stewartin tapaisen miehen rakastaa häntä. Luonto sai tässä aikaan
oikean tasapainon. Jokin syvä ja hämärä, joka piili tulevaisuudessa,
jokin tuntematon ääni kutsui Madelinea ja häiritsi häntä. Ja koska ääni
ei vedonnut hänen järkeensä, sulki hän korvansa lämpimältä ja
sykkivältä elämältä sekä päätti olla milloinkaan kuuntelematta sitä.
"Onko turvallista levähtää vähän?" kysyi hän. "Minä olen väsynyt."
"Meillä on nyt kaikki hyvin", sanoi toinen.
"Missä me olemme?"
"Ylhäällä vuoristossa kymmenen mailin päässä karjatalolta. Juuri täällä
alhaalla on polku. Minä voin viedä teidät kotiin puolenyön aikaan. He
tulevat levottomiksi siellä alhaalla."
"Mitä on tapahtunut?"
"Eipä paljon mitään muille kuin teille. Siinä on -- siinä on juuri kova
onni. Florence sai meidät kiinni rinteellä. Me olimme palaamassa
palopaikalta. Olimme aivan uupuneita. Mutta pääsimme karjatalolle ennen
kuin mitään vahinkoa oli tapahtunut. Meillä oli vaivaa ennen kuin
löysimme jälkeäkään teistä. Nels keksi jäljet ikkunan alla. Ja silloin
tiesimme asian. Minulla oli onnea saavuttaakseni rosvojoukon niin pian.
Olin arvannut oikein. Tunsin sen guerillapäällikön. Hän on
meksikolainen rosvo. Mutta hän taisteli Maderon puolesta ja minä olin
hänen kanssaan koko paljon."
"Miten saitte minut vapaaksi?"
"Tarjosin rahaa. Sitä kaikki kapinalliset haluavat."
"Kuinka paljon?"
"Kaksituhatta Meksikon dollaria. Minä annoin sanani. Minun on
hankittava rahat. Sanoin heille, milloin ja missä kohtaisin heidät."
"Hyvä! Olen iloinen että minulla on rahaa." Madeline nauroi. "Mutta
sanokaa minulle: tuo kapinapäällikkö ei vaatinut rahaa?"
"Ei. Raha on hänen miehilleen."
"Mitä te sanoitte hänelle? Minä näin teidän kuiskaavan jotakin hänen
korvaansa."
Stewart painoi päänsä alas ja katsoi pois.
"Me olimme tovereita. Eräänä päivänä vedin hänet ylös ampumahaudasta.
Minä muistutin hänelle siitä. Sitten minä -- minä kerroin hänelle
jotakin, jonka -- jonka luulin..."
"Stewart, minä tiedän siitä tavasta, jolla hän katseli minua, että te
puhuitte minusta."
Mies ei ollut halukas vastaamaan, eikä tyttö vaatinut sitä kivenkovaan.
"Minä kuulin Don Carlosin nimen useita kertoja. Mitä on Don Carlosilla
ja hänen vaqueroillaan tekemistä tämän kanssa?"
"Siitä sekarotuisesta saa koko asia alkunsa", vastasi Stewart synkästi.
"Hän poltti karjatalonsa ja karja-aitauksensa estääkseen meitä saamasta
niitä. Mutta hän teki sen myös saadakseen kaikki pojat pois teidän
kotoanne. Heillä oli suurenmoinen suunnitelma. Minä jätin määräyksen,
että jonkun piti pysyä teidän luonanne. Mutta Al ja Stillwell, jotka
ovat kumpikin kuumapäisiä, ratsastivat pois tänä aamuna. Sitten tulivat
guerillat."
"No mikä oli ajatuksena -- suunnitelmana -- niin kuin te sanoitte?"
"Saada teidät", sanoi toinen suoraan.
"Minut! Ettehän tarkoita, että minun kiinni ottamiseni oli jotakin
muuta kuin pelkkä sattuma?"
"Minä tarkoitan sitä. Mutta Stillwell ja teidän veljenne luulevat, että
guerillat halusivat rahaa ja aseita ja että he vain sattumalta veivät
teidät mukanaan, koska juoksitte hevosen kuonon alle."
"Te ette hyväksy sitä ajatusta?"
"En. Eikä Nels ja Nick Steelekään. Tunnemme Don Carlosin ja
sekarotuiset. Ajatelkaa, miten vaquerot ajoivat Florencea takaa teidän
sijastanne!"
"Mitä te sitten ajattelette?"
"En mielelläni sanoisi sitä."
"Mutta minä haluaisin tietää. Jos se koskee minua, pitäisi minun
tietää", vastusteli Madeline. "Mitä syytä on Nelsillä ja Nickillä
epäillä Don Carlosia siitä, että hän suunnittelisi minun
ryöstämistäni?"
"Luullakseni heillä ei ole mitään syytä, jonka te hyväksyisitte. Kerran
kuulin Nelsin sanovan, että hän oli nähnyt sen sekarotuisen katsovan
teihin ja että jos hän näkisi Donin tekevän sen uudestaan, ampuisi hän
miehen."
"Mutta sehän on naurettavaa. Ampua mies, koska hän katsoo naiseen!
Tämähän on sivistysmaa."
"Niin, ehkä semmoinen olisi naurettavaa sivistysmaassa. Sivistyksessä
on muutamia kohtia, joista en välitä."
"Mikä esimerkiksi?"
"En esimerkiksi voi sietää sitä tapaa, jolla miehet sallivat toisten
miesten kohtelevan naisia."
"Mutta tämä on omituista puhetta teiltä, joka sinä iltana, kun
tulin..."
Toisen häpeämistä ei ollut hauska nähdä. Äkkiä Stewart nosti päänsä ja
Madeline tunsi, että leimuavat silmät polttivat häntä.
"Otaksutaan, että olin juovuksissa. Otaksutaan, että olisin tavannut
jonkun tavallisen tytön. Otaksutaan, että olisin todella saanut hänet
naimisiin kanssani. Ettekö luule, että olisin lakannut juomasta ja
ollut hänelle hyvä?"
"En tiedä, mitä ajattelisin teistä", vastasi Madeline.
Seurasi lyhyt hiljaisuus. Madeline näki laskevan auringon viimeisten
kirkkaiden säteiden liukuvan kaukaisen kallionhuipun yli. Stewart
suitsitti hevosen uudestaan ja tarkasti satulavyötä.
"Minä jouduin polulta pois. Don Carlosista sanon suoraan -- en sitä,
mitä Nels ja Nick luulevat, vaan mitä itse tiedän. Don Carlos toivoi
vievänsä teidät pois itseään varten ikään kuin te olisitte ollut
orjatyttö. Ehkä hänellä oli suurempikin suunnitelma kuin mitä
kapinallinen ystäväni minulle sanoi. Ehkä hän meni niinkin pitkälle,
että toivoi Amerikan joukkojen ajavan häntä takaa. Kapinalliset
koettavat saada Yhdysvallat liikkeelle. He pitäisivät sitä
tervetulleena. Mutta olipa miten tahansa, sekarotuinen tarkoitti teille
pahaa ja hän on tarkoittanut sitä siitä asti kun näki teidät
ensimmäisen kerran. Siinä kaikki."
"Te olette tehnyt minulle ja perheellemme palveluksen, jota emme
koskaan voi saada korvatuksi."
"Olen tehnyt teille palveluksen. Mutta älkää puhuko sen maksamisesta.
On kuitenkin yksi ajatus, jonka haluaisin teidän tietävän ja jota minun
on vaikea sanoa. Ja se on tämä. Sellaisen naisen kuin te ei olisi
milloinkaan pitänyt tulla tähän Jumalan hylkäämään maahan, ellei hänen
tarkoituksenaan ollut itsensä unohtaminen. Mutta koska te tulitte ja
koska nuo paholaiset todella laahasivat teidät pois, haluan teidän
tietävän, että kaikki rikkautenne, asemanne ja vaikutusvaltanne ei
olisi milloinkaan pelastanut teitä helvetistä tänä yönä. Vain sellainen
mies kuin Nels tai Nick Steele tai minä olisi voinut tehdä sen."
Madeline Hammond tunsi tämän totuuden. Mikä olikaan erotuksena hänen ja
Stewartin välillä, mikä tahansa olikaan yhteiskuntaluokan ja
sivistyksen väärien mittapuiden asettama erotus, totuus oli se, että
täällä villissä vuoristossa hän oli vain nainen ja tuo toinen
yksinkertaisesti mies. Miestä hän tarvitsi ja jos hänen valintansa
olisi voitu ottaa huomioon tällä äärimmäisen hädän hetkellä, olisi
se osunut siihen mieheen, joka oli juuri rohkeasti vastannut
rauhallisesti.
"Luulen, että meidän olisi paras lähteä nyt", sanoi Stewart ja vei
hevosen aivan lähelle suurta kalliota. "Tulkaa!"
Madeline tunsi heikot voimansa. Ensimmäisen kerran hän tunnusti
itselleen, että häntä oli haavoitettu. Hän ei kuitenkaan tuntenut
suurta tuskaa paitsi liikuttaessaan olkapäätään. Kun hän oli satulassa,
johon Stewart nosti hänet, painui hän heikkona kokoon. Tie oli
epätasainen; joka askel koski häneen, ja hän kallistui heikkona
eteenpäin satulannuppia kohti.
"Tässä on polku", sanoi Stewart.
Madeline horjahti ja ellei Stewart olisi tukenut, olisi hän pudonnut
satulasta. Hän kuuli miehen noituvan hiljaa.
"Kas niin, tämä ei käy", sanoi Stewart. "Työntäkää jalkanne satulanupin
yli. Toinen -- tuohon."
Nousten sitten hevosen selkään hän pujottautui Madelinen taakse ja piti
häntä vasemmalla käsivarrellaan siten, että hän oli poikittain
Stewartin polvilla pää tämän olkapäätä vasten. Pian hän tunsi suurta
huojennusta. Hetken aikaa hän tuntui olevan puoleksi juovuksissa kuin
olisi heilunut riippumatossa. Punainen hehku vaaleni lännessä. Hän
saattoi nähdä kunnaiden yli, missä hämätä laskeutui harmaana. Puut
reunustivat polkua. Silloin tällöin suuren suuret likaisenharmaat
kalliot kohosivat hänen ylitseen. Taivas oli kirkas ja teräksinen.
Heikko tähti tuikki. Ja vihdoin hän näki lähellä itseään Stewartin
kasvot, jotka taas olivat tummat ja tunteettomat.
Stewartin käsivarsi piti hänestä kiinni lujasti ja antoi hänen
sovittautua hevosen liikunnan mukaan. Hän tunsi jänteet ja luun
raskaana ja voimakkaana sekä lihaksien kimmoisuuden. Cowboy piti häntä
kuin lasta. Paidan karkea pinta hieroi hänen leukaansa ja sen alla hän
tunsi kostean kaulaliinan, jota Stewart oli käyttänyt hautoessaan hänen
käsivarttaan, ja yhä syvemmällä sydämen säännöllisen tykytyksen. Hänen
päänsä ei ollut milloinkaan ennen levännyt miehen rintaa vasten. Hän
tunsi enemmän kuin ruumiillisen kosketuksen aiheuttaman aistimuksen.
Jokin siinä ilmenevä luonnollisuus sai hänet ajattelemaan elämää. Kun
viileä tuuli puhalsi alas kukkuloilta irrottaen hänen sekaannuksissa
olevan tukkansa, näki hän että hiussuortuvat kiertyivät Stewartin
kasvoille. Ja kun hän sulki silmänsä, tunsi hän irtautuneiden
suortuvain liehuvan Stewartin poskia vasten.
Hän tunsi myös tomun hajua ja villiä tuoksua ilmassa.
Pensaikossa polun varrella tuuli huokaili matalasti ja suhisten. Äkkiä
katkaisi hiljaisuuden arosuden terävä haukunta ja sitten kuului kaukaa
pitkä valitus. Majestyn kavio helähti kiveä vasten.
Taas hän ihmetellen aprikoi, oliko tämä nainen, joka oli alkanut
ajatella ja tuntea niin paljon, todellakin Madeline Hammond. Hänelle ei
ollut milloinkaan tapahtunut mitään. Ja tässä leikitteli hänen kanssaan
seikkailu, ehkä kuolema ja varmastikin elämä samoin kuin hänen
hiuksensa leikittelivät Stewartin kasvoilla. Hän ei voinut uskoa
todellisuutta.
Madeline avasi silmänsä ja huomasi, että yö oli tullut, taivas oli
tummaa, samettista sineä, jossa valkoiset lähdet leimusivat. Viileä
tuuli riuhtoi hänen hiuksiaan ja suortuviensa lävitse hän näki
Stewartin kasvot rohkeina ja terävinä taivasta vasten.
Sitten, kun hän ei enää jaksanut vastustaa ruumiillista väsymystä, tuli
hänen tilanteensa taas epätodelliseksi ja kummalliseksi. Raukeus alkoi
peitteen tavoin hiipiä hänen ylitseen. Tuntien puoleksi tiedottomasti
tykytystä korvassaan, jotakin saavuttamattoman suloista, syvä-äänistä
ja omituista kuin kaukaa kuuluvan kellon äänen, hän vaipui uneen pää
Stewartin rintaa vasten.