Viikon lopulla Stillwell ilmoitti Madelinelle, että Stewart oli
saapunut karjatalolle ja asettunut asumaan Nelsin kanssa.
"Gene on sairas. Hän näyttää huonolta", sanoi vanha karjanhoitaja. "Hän
on niin heikko ja vapiseva, ettei voi nostaa kuppiakaan. Nels sanoo,
että Gene on saanut taudinkohtauksen. 'Tilkka viinaa saisi hänet
kuntoon. Mutta Nels ei saa häntä juomaan tippaakaan ja hänen on varkain
pantava väkevää kahviin. No, luulen että saamme Genen ennalleen. Hän on
unohtanut koko joukon. Minä aioin kertoa hänelle, mitä hän teki minulle
Rodeossa. Mutta minä tiedän, että jos hän uskoisi sen, olisi hän
sairaampi kuin onkaan. Gene on joko menettämäisillään järkensä tai on
saanut siihen jotakin ihmeellistä."
Tästä lähtien Stillwell, joka ilmeisesti huomasi Madelinen
myötätuntoisimmaksi kuulijakseen, huojensi joka päivä mieltään.
Stewart oli todella sairas. Kävi välttämättömäksi lähettää hakemaan
lääkäriä. Sitten Stewart alkoi hitaasti parantua ja pian saattoi nousta
ylös ja kuljeskella ympäri. Stillwell sanoi, että cowboylta puuttui
harrastusta ja että hän näytti olevan murtunut mies. Tätä lausuntoa
vanha karjanhoitaja kuitenkin lievensi, kun Stewart yhä parantui.
Edelleen oli hyvänä ennemerkkinä Stewartin edistymisestä se, että
cowboyt taas omaksuivat suhteissaan häneen ne kiusoittelevat tavat,
jotka olivat olleet heillä ennen hänen sairauttaan. Cowboy oli tosiaan
pahalla tuulella, kun hän ei voinut purkaa omaa mieltään jotakuta tai
jotakin vastaan.
"No, pojat ovat totisesti Genen kiusana", sanoi Stillwell hymyillen
leveästi. "Pilkkaavat häntä koko ajan siitä, miten hän istuu pitkin ja
seisoskelee pitkin ja kuljeskelee pitkin päästäkseen katsahtamaan
teihin, neiti Majesty. Tosin pojat ovat pahassa pinteessä sievän
pomonsa takia, mutta heistä ei kukaan vedä vertoja Genelle. Hänen
laitansa on niin huonosti, neiti Majesty, ettei hän todellakaan tiedä,
että muut pistelevät häntä. No, Gene on aina ollut veitikka, jota on
voinut pistellä. Ja hän vain nauraa sekä antaa takaisin samalla
mitalla. Mutta hän ei ole milloinkaan ollut kuuro, ja on ollut määrätty
raja, jonka yli kukaan ei uskaltanut mennä. Nyt hän pitää hyvänään joka
sanan ja hymyilee uneksivasti ja vain katselemistaan katselee. No, hän
rupeaa väsyttämään minua. Hän ei voi milloinkaan hallita tuota
cowboy-joukkoa, ellei hän herää pian."
Madeline ei ollut huomaamatta Stewartin omituista käytöstä. Hän ei
mennyt milloinkaan tavallisille kävely- ja ratsastusmatkoilleen
näkemättä cowboyta jossakin etäällä. Hän oli tietoinen siitä, että
cowboy piti häntä silmällä ja varoi kohtaamasta häntä. Kun hän istui
kuistilla iltapäivällä tai auringon laskiessa, saattoi Stewartin
erottaa aina jossakin lähellä. Mies vetelehti huoletonna auringossa,
laiskotteli majansa kuistilla, istui veistelemässä, ja Madelinesta
näytti että cowboy piti silmällä häntä. Kerran tehdessään kierrostaan
puutarhurinsa kanssa hän kohtasi Stewartin ja tervehti häntä
ystävällisesti. Tämä puhui vähän, mutta ei ollut hämillään. Hän ei
tuntenut miehen kasvoissa yhtään piirrettä, jonka hän olisi muistanut.
Tämä oli nyt kalpea, laihtunut ja menehtynyt. Silmissä oli varjo, jonka
läpi loisti vieno, hillitty valo. Hän sanoi Stewartille toivovansa,
että tämä olisi pian jälleen satulassa, ja meni sitten matkoihinsa.
Madeline ei voinut olla näkemättä, että Stewart rakasti häntä. Hän
koetti ajatella tätä yhtenä niistä monista, joiden hän ilokseen tiesi
pitävän itsestään. Mutta hän ei voinut saada ajatuksiaan sopimaan
siihen järjestykseen, jonka hänen järkensä määräsi. Ajatus Stewartista
erosi ajatuksesta, joka hänellä oli muista cowboysta. Kun hän huomasi
tämän, tunsi hän hämmästystä ja mielipahaa. Sitten hän tutkisteli
itseään ja päätteli, ettei tämmöinen ollut tapahtunut siksi että
Stewart erosi niin paljon tovereistaan, vaan siksi että olosuhteet
tekivät hänet muita huomattavammaksi. Madeline muisti kohtauksensa
hänen kanssaan sinä yönä, jolloin Stewart oli koettanut pakottaa häntä
naimisiin kanssaan. Se ei unohtunut. Hän muisteli, milloin Stewartia
seuraavan kerran mainittiin, ja huomasi, että se oli ollut erikoisen
muistettava tapaus. Mies ja hänen tekonsa näyttivät riippuvan
tapauksista. Ja lopuksi oli se, että Stewart oli melkein perikatoon
joutunut, melkein hukassa ja että hän oli pelastanut miehen. Tämä yksin
riitti selittämään, miksi hän ajatteli cowboysta eri lailla. Hän oli
tullut ystäväksi muiden cowboyden kanssa ja nostanut heitä -- hän oli
pelastanut Stewartin elämän. Varmastikin oli mies ollut lurjus, mutta
nainen ei voinut pelastaa lurjuksenkaan elämää muistamatta tapausta
ilolla. Vihdoin päätti Madeline, että hänen mielenkiintonsa Stewartiin
oli luonnollinen ja että hänen syvempi tunteensa oli sääli. Ehkä
mielenkiinto oli saatu pakottamalla hänestä esiin -- joka tapauksessa
hän osoitti sääliä kuten hän osoitti kaikkea muutakin.
Stewart saavutti jälleen voimansa, vaikkakaan ei kyllin ajoissa
ratsastaakseen mukana kevään karjan tarkastuksessa. Stillwell pohti
Madelinen kanssa, sopiko cowboyta tehdä päällysmieheksi.
"No, Gene näyttää toipuvan", sanoi Stillwell. "Mutta hän ei ole entinen
itsensä. Minulla on parempi käsitys hänestä tässä suhteessa. Mutta
missä on hänen tavallinen minänsä? Pojat kohtelisivat kaikki häntä
röyhkeästi. Ehkä minun olisi paras odottaa kauemmin. Oli miten tahansa,
elleivät nuo Don Carlosin vaquerot pysy alallaan, lähetän minä Genen
sinne. Se saa hänet hereille."
Muutamia päiviä myöhemmin tuli Stillwell Madelinen luo hieroen
tyytyväisenä suuria käsiään ja kasvoillaan irvistys.
"Neiti Majesty, luulen sanoneeni ennenkin, että asiat ovat omituisesti!
Mutta nyt on Gene Stewart ottanut ja tehnyt sen! Kuulkaa minua!
Sekaveriset ovat ruvenneet menestymään. He kasvavat kuin rikkaruoho. Ja
he ovat saaneet uuden padren -- vanhan pikku veitikan El Cajonista,
padre Marcosin. No, se oli kaikki hyvin, ajattelivat pojat. Paitsi
Gene. Hän tuli mustemmaksi kuin ukkonen ja mylvi kuin härkä. Olin
tosiaan iloinen nähdessäni, että hän saattoi tulla jälleen hulluksi.
Sitten Gene meni rinnettä alas kirkkoa kohti. Nels ja minä seurasimme
ajatellen, että paha taudinpuuska tai jokin muu oli saanut hänet
valtaansa. No, me juoksimme päin häntä, kun hän tuli kirkosta. Emme ole
milloinkaan eläessämme olleet niin typerryksissä. Gene oli kylläkin
pyörällä päästään -- hän oli varmasti saanut taudinpuuskan. Mutta hänen
tautinsa laatu se meidät lamautti. Hän juoksi viivana ohitsemme ja me
seurasimme. Emme voineet saada häntä kiinni. Me kuulimme hänen nauravan
-- omituisinta naurua mitä ikinä olen kuullut! Olisi voinut ajatella,
että miehestä oli tehty kuningas. No, kun tulimme hänen majalleen, oli
hän mennyt. Hän ei tullut takaisin koko päivänä eikä koko yönä.
"No, tänä aamuna minä menin Nelsin majalle. Jotkut toverit olivat
siellä. Sitten tuli Gene pöyhkeillen kulman ympäri, mahtavana kuin itse
elämä. Hän ei ollut sama Gene. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen
silmänsä paloivat kuin tuli. Hänellä oli vanha pilkallinen hymy ja
lisäksi jotakin, jota en voinut ymmärtää. Frankie Slade nousi ja
huomautti jotakin -- ei sen pahempaa kuin mitä hän oli tehnyt monta
päivää -- ja Gene sysäisi hänet tuolistaan, survoi häntä, piteli häntä
aivan surkeilematta. Frankie ei ollut niin paljon loukkaantunut kuin
kummastuksissaan. 'Gene', sanoi hän, 'mikä hitto sinuun meni?' Ja Gene
sanoi tavallaan lempeästi: 'Frankie, sinä voit olla kelpo toveri, kun
olet yksinäsi, mutta sinun puheesi on herrasmiehelle loukkaavaa.'
"Tämän jälkeen kaikki se, mitä puhuttiin Genelle, sanottiin
miellyttävästi hymyillen. Nyt, neiti Majesty, minä en kykene sanomaan,
mikä on aiheuttanut Genen äkillisen muutoksen. Aluksi ajattelin, että
padre Marcos oli kääntänyt hänet. Mutta luulen että Gene Stewart on
vain tullut takaisin -- vanha Gene Stewart ja joku lisäksi. Siinä
kaikki, mistä minä välitän."
Madelinekaan ei voinut sanoa, mistä Gene Stewartin hulluttelu johtui.
Madeline otaksui, että cowboylle oli jokseenkin epätavallista kääntyä
uskonnolliseksi. Joka tapauksessa Madeline halusi nähdä cowboyn ja
tehdä omat johtopäätöksensä.
Lähes kahteen viikkoon ei ilmestynyt tilaisuutta. Stewart oli ryhtynyt
päällysmiestoimeensa ja hänen toimeliaisuutensa oli loppumaton. Hän oli
poissa enimmän ajan retkeillen Meksikon rajalla päin. Kun hän palasi,
lähetti Stillwell hakemaan häntä.
Tämä tapahtui myöhään iltapäivällä huhtikuun puolivälissä. Alfred ja
Florence olivat Madelinen kanssa kuistilla. He näkivät cowboyn jättävän
hevosensa eräälle meksikolaispojalle karja-aitauksen vieressä ja
tulevan sitten väsynein askelin taloon lyöden tomua käsineistään.
Harmaa hiekka varisi pieninä virtoina hänen sombrerostaan, kun hän
nosti sitä ja kumarsi naisille.
Madeline näki miehen, jonka hän muisti, mutta ulkonäkö oli
toisenlainen. Hänen ihonsa oli ruskea, hänen silmänsä olivat
läpitunkevat, tummat ja vakavat. Hän kulki pystyssä; hän näytti
kiintyneen johonkin tehtävään eikä hänen käyttäytymistavassaan ollut
merkkiäkään hämmennyksestä.
"No, Gene, olenpa iloinen nähdessäni sinut", puhui Stillwell.
"Mistäpäin tulet?"
"Guadalupe Canonista", vastasi cowboy, Stillwell vihelsi.
"Sieltä asti! Et kai tarkoita, että kuljit hevosten jälkiä niin kauas?"
"Koko matkan Don Carlosin karjatalolta Meksikon rajan poikki. Minä otin
Nick Steelen mukaani. Nick on paras polunlöytäjä koko joukossa. Polku
vei pitkin kunnaiden reunustamia laaksoja. Ensin ajattelimme, että
olipa kuka tahansa tehnyt sen, oli hän vettä hakemassa. Mutta he
kulkivat kahden karjatalon ohi ottamatta vettä. Seatonin lietteellä he
kaivoivat maata etsien vettä. Siellä he kohtasivat kuormastosaattueen
aaseja, jotka tulivat alas vuoristopolkua. Aasit olivat raskaasti
kuormitettuja. Hevosten ja aasien jälkiä tavattiin etelään Seatonista
vanhalle Kalifornian siirtolaistielle asti. Me kuljimme tietä Guadalupe
Canonin kautta ja rajan poikki. Takaisin tullessamme pysähdyimme
Teurastajan karjatalolle, missä Yhdysvaltain ratsuväki majailee. Siellä
tapasimme Peloncillon metsänhoitoalueelta tulleita salolaisia. Jos nämä
toverit tiesivät jotakin, pitivät he sen omina tietoinaan. Siten me
pääsimme kotipolulle."
"No luullakseni tiedät tarpeeksi?" kysyi Stillwell hitaasti.
"Luulen niin", vastasi Stewart.
"Anna kuulua sitten", sanoi Stillwell tylysti. "Neiti Hammondia ei voi
pitää kauempaa epätietoisuudessa. Ilmoita tietosi hänelle."
Cowboy siirsi tumman katseensa Madelineen. Hän oli kylmä ja hidas.
"Me menetämme hiukan karjaa avoimella laitumella. Vaquerot ajavat
elukoita yöllä. Jotkut näistä eläimistä on ajettu laakson poikki,
toiset kunnaille. Mikäli olen voinut saada selville, ei karjaa ole
ollenkaan ajettu etelään. Siksi tämä ryösteleminen on vain temppu
cowboyden peijaamiseksi. Don Carlos on meksikolainen kumouksellinen.
Hän sijoitti karjatalonsa tänne joitakin vuosia sitten ja oli
hoitavinaan karjaa. Koko sen ajan on hän kuljettanut salaa aseita ja
ammuksia rajan yli. Hän oli Maderon puolella Diazia vastaan. Nyt hän on
Maderoa vastaan, koska hän ja kaikki kapinalliset ovat sitä mieltä,
ettei Madero ole pitänyt lupauksiaan. Tulee toinen vallankumous. Ja
kaikki aseet menevät Valloista rajan yli. Aasit, joista kerroin, oli
lastattu kieltotavaralla."
"Se on Yhdysvaltain ratsuväen asia. Sehän retkeilee rajalla vartiossa",
sanoi Alfred.
"He eivät voi pysäyttää aseitten salakuljetusta, ei ainakaan tuolla
villillä kulmalla", vastasi Stewart.
"Mikä on minun -- minun velvollisuuteni? Mitä sillä on tekemistä minun
kanssani?" kysyi Madeline hämmentyneenä.
"No, neiti Majesty, luulen, ettei sillä ole mitään tekemistä teidän
kanssanne", puuttui puheeseen Stillwell. "Tämä on minun asiani ja
Stewartin. Mutta minä vain halusin että tietäisitte. Minun määräysteni
seuraamisesta saattaisi olla ikävyyksiä."
"Teidän määräystenne?"
"Minä haluan lähettää Stewartin karkottamaan Don Carlosin ja hänen
vaqueronsa pois karjatalolta. Heidän on mentävä. Don Carlos rikkoo
Yhdysvaltain lakia ja hän tekee sen meidän maatilallamme sekä meidän
hevosillamme. Onko minulla teidän lupanne, neiti Hammond."
"Kyllä, varmasti. Te tiedätte mitä on tehtävä. Alfred, mitä luulet
olevan parasta tehdä?"
"Se tuottaa ikävyyksiä, mutta se on tehtävä", vastasi Alfred. "Sinulle
tulee tänne koko joukko Idän ystäviä ensi kuussa. Me tarvitsemme maamme
itse silloin. Mutta, Stillwell, jos sinä ajat ne vaquerot pois, eivätkö
he rupea oleilemaan pitkin kunnaita? Sanonpa, että he ovat huonoa
joukkiota."
Stillwell ei ollut levollinen. Hän asteli kuistilla ja rypyt
varjostivat hänen otsaansa.
"Gene, luulen että sinä olet ajatellut tätä sekarotuisten juttua
paremmin kuin minä", sanoi Stillwell. "No mitä sanot?"
"Hänet on ajettava pois", vastasi Stewart rauhallisesti. "Don on hyvin
viekas, mutta hänen vaqueronsa ovat huonoja näyttelijöitä. Niin juuri
asia on. Nels sanoi muutamana päivänä minulle: 'Gene, minä en ole
tarttunut pyssyyni moneen vuoteen ennen kuin aivan äskettäin, ja
minusta tuntuu se asia hyvältä, kun kohtaan jonkun noista omituisista
sekarotuisista.' Huomaathan, Stillwell, että Don Carlosin vaquerot
tulevat ja menevät koko ajan. Ne ovat sissijoukkoja, siinä kaikki. Ja
ne tulevat yhä pahemmiksi. Äskettäin on useita kertoja ammuskeltu.
White-niminen karjanhoitaja, joka asuu laaksossa, haavoittui pahasti.
On vain ajan kysymys, milloin jokin seikka saa täällä pojat liikkeelle.
Stillwell, sinähän tunnet Nelsin, Montyn ja Nickin."
"Varmasti tunnen heidät. Ja kuitenkin jätät mainitsematta erään aivan
erikoisen cowboyn minun joukkueessani", sanoi Stillwell kuivasti
naurahtaen ja katsahtaen Stewartiin.
Madeline arvasi ajatuksen ja hieno väristys kulki hänen ylitseen ikään
kuin kylmä tuuli olisi puhaltanut kukkuloilta.
"Stewart, minä näen, että teillä on ase", sanoi hän osoittaen mustaa
pistoolin perää, joka pisti esiin kotelosta.
"Kyllä, armollinen neiti."
"Miksi pidätte sitä?"
"No", sanoi toinen, "se ei ole sievä ase -- ja se on raskas."
Madeline ymmärsi tehdä päätelmänsä. Ase ei ollut koristuksena.
Stillwellin terävä, vakava, tumma katse aiheutti hänessä epämääräistä
rauhattomuutta. Se, mikä kerran oli näyttänyt tässä cowboyssa viileältä
ja rohkealta, oli nyt kylmää, voimakasta ja salaperäistä. Hän vaistosi
ja näki miehen luonteessa piilevän teräksisen ponnen. Koska hän oli
miehen työnantaja, oli hänellä oikeus vaatia, ettei Stewart tekisi
sitä, minkä tämä niin puistattavan varmana olisi valmis tekemään. Mutta
Madeline ei voinut vaatia. Hän tunsi itsensä omituisen nuoreksi ja
heikoksi, ja viisi kuukautta Lännen elämää tuntui siltä kuin niitä ei
olisi koskaan ollutkaan. Nyt oli hänen selvitettävänään kysymys, joka
koski ihmiselämää. Ja se arvo, jonka hän antoi ihmiselämälle ja sen
merkitykselle, oli kaukana hänen cowboynsa ajatuksista. Omituinen aate
juolahti hänen mieleensä. Antoiko hän liian paljon arvoa kaikelle
ihmiselämälle? Hän hääti sellaisen ajatuksen ihmeissään ja miltei
kauhistuneena. Ja sitten hänen välitön havaintonsa sanoi, että hänellä
oli paljon suurempi voima saada nämä alkuperäiset miehet liikkeelle
muutenkin kuin ankarilla ohjeilla.
"Stewart, en ymmärrä täydelleen viittaustanne siitä, mitä Nels ja hänen
toverinsa saattavat tehdä. Olkaa suora minua kohtaan. Tarkoitatteko
että Nels ampuisi pienen ärsytyksen sattuessa?"
"Neiti Hammond, ampuminen on ainoa keino hänen kohdatessaan Don
Carlosin vaquerot. On ihmeteltävää, miten Nels on sietänyt heitä, kun
ottaa huomioon ne meksikolaiset, jotka hän on jo tappanut."
"Jo tappanut! Stewart -- ettehän tarkoita täyttä totta?" huudahti
Madeline kauhistuneena.
"Tarkoitan. Nels on kokenut kovaa elämää Arizonan rajalla. Hän pitää
rauhasta yhtä paljon kuin joku muukin. Mutta jotkut rauhan vuodet eivät
muuta sitä, miksi aikaisemmat ajat ovat tehneet hänet. Mitä tulee Nick
Steeleen ja Montyyn, he ovat pahoja miehiä ja hakevat selkkauksia."
"Miten on itsenne laita, Stewart?" kysyi Madeline uteliaana.
Stewart ei vastannut. Hän katseli Madelinea kunnioittavan vaiteliaana.
Oliko cowboyn silmissä pieni pilkallinen välähdys vai oliko kaikki vain
hänen mielikuvitustaan? Joka tapauksessa olivat cowboyn kasvot kovat
kuin piikivi.
"Stewart, minä olen ruvennut rakastamaan karjataloani", sanoi Madeline
hitaasti. "Ja minä olen huolestunut cowboystani. Olisi kauheata, jos he
tappaisivat jonkun, etenkin jos samalla joku heistä saisi surmansa."
"Neiti Hammond, te olette muuttanut täällä oloja melkoisesti, mutta te
ette voi muuttaa näitä miehiä. Kaikki, mikä tarvitaan heidän liikkeelle
saamisekseen, on ympäristön rauhattomuus. Me olemme taistelulinjalla,
siinä kaikki. Ja pojat rupeavat olemaan kuohuksissaan."
"No hyvä, minun täytyy mukautua välttämättömään. Olen kohtaamassa
rajuja aikoja. Mutta Stewart, mikä tahansa olittekin ennen te olette
muuttunut." Hän hymyili cowboylle. "Stillwell on niin usein viitannut
teihin, hänen mielestään viimeiseen hänen lajinsa cowboyhin. Minulla on
vain hämärä käsitys siitä, miten villiä elämää olette viettänyt. Ehkä
teille sopii olla sellaisten karkeiden miesten johtajana. Minä en osaa
arvostella, mitä johtajan pitäisi tehdä tässä ratkaisussa. Cowboyni
antautuvat vaaraan minun palveluksessani. Omaisuuteni ei ole turvassa,
ehkä henkenikin saattaa joutua vaaraan. Haluan luottaa teihin, koska
Stillwell uskoo ja minä myöskin, että te olette mies tällä paikalla.
Minä en anna teille mitään määräyksiä. Mutta onko liikaa pyytää, että
olisitte sellainen cowboy kuin minä haluan?"
"Neiti Hammond, millainen cowboy se on?" kysyi hän.
"Minä -- minä en tiedä tarkalleen. Se on sellainen, jollaisen tunnen
teidän _voivan_ olla. Mutta tässä pulmassa minä haluan, että tekojanne
ohjaisi järki eikä intohimo. Haluan välttää kaikkea väkivaltaisuutta.
Ja kun vieraani tulevat, haluan saada tunteen, että he ovat turvassa.
Enkö voi kokonaan luottaa teihin, Stewart? Uskoa siihen, että ohjaatte
näitä meluavia cowboyta, suojelette minun sekä Alfredin omaisuutta ja
pidätte huolta meistä -- minusta, kunnes vallankumous on lopussa?
Voinko luottaa teihin niin paljon?"
"Toivon siten, neiti Hammond", vastasi Stewart. Hän odotti hetken ja
sitten hän kumarsi ja kääntyi polkua alas pitkien kannusten helistessä.
"No no", huudahti Stillwell. "Eipä ollut pieni tehtävä, minkä annoitte
hänelle, neiti Majesty."
"Se oli naisen viekkautta, Stillwell", sanoi Alfred. "Sisareni oli
tavallisesti taitava saamaan oman tahtonsa perille, kun olimme lapsia.
Vain hymyily tai pari, muutamia suloisia sanoja, ja hän sai mitä
halusi."
"Al, millaisen arvostelun sinä annatkaan minusta!" vastusteli Madeline.
"Olin syvästi vakavissani puhuessani Stewartin kanssa. Minä luotan
häneen, vaikka en voi ymmärtää miksi. Hän näyttää raudalta ja
teräkseltä. Pelkäsin selkkauksia vaquerojen kanssa. Sinä ja Stillwell
olette saaneet minut pitämään Stewartia korvaamattomana. Ajattelin
parhaaksi tunnustaa täydellisen avuttomuuteni ja kääntyä hänen
puoleensa apua saadakseni."
"Mikä tahansa vaikuttikin sinuun, oli se valtioviisauden ilmaus",
vastasi hänen veljensä. "Stewartissa on hyvää ainesta. Hän oli aivan
hukassa. No, hän on suorittanut taistelun ja näyttää siltä, kuin hän
voittaisi. Kun uskoi häneen, antoi hänelle vastuunalaisuutta ja luotti
häneen, oli se varmin tapa vahvistaa hänen itseluottamustaan. Sitten
tuo pieni tunteen kosketus, että hän olisi sinunlaisesi cowboy ja
suojelisi sinua -- no, ellei Gene Stewartista kehity ritaria, niin
sanonpa, etten tunne cowboyeja. Mutta muista, Majesty, että hänessä on
tiikeriä ja salamaa, äläkä luule, että hän on pettänyt sinut, jos hän
joutuu taisteluun."
Varhain seuraavana aamuna lähti Stewart cowboyjoukon kanssa Don
Carlosin karjatalolle. Kun päivä kului eikä hänestä tullut mitään
tietoa, näytti Stillwell tulevan levollisemmaksi. Ja yön tullessa hän
sanoi Madelinelle, ettei ollut mitään syytä huoleen.
"No, vaikka se on totisesti omituista", jatkoi hän, "olen vaivannut
itseäni hyvin paljon sillä, miten saisimme Don Carlosin karkotetuksi.
Mutta Genellä on oma tapansa suorittaa asioita."
Seuraavana päivänä Stillwell ja Alfred päättivät ratsastaa Don Carlosin
maatilalle ottaen Madelinen ja Florencen mukaansa sekä sitten
tulomatkalla pysähtyä Alfredin karjatalolle. He lähtivät matkaan
viileässä aamunsarastuksessa ja kolmen tunnin ratsastuksen jälkeen, kun
aurinko alkoi tulla kirkkaaksi, tulivat he mesquitelehtoon, joka
ympäröi karja-aitauksia ja latoja sekä muutamia matalia rakennuksia.
Taloon päästiin laajan pihan kautta, joka oli paljas, kivinen ja
kovaksi tallattu. Pitkän kuistin edustalla oli hevosenvaljaita ja
juottokaukalolta. Useita tomuisia ja väsyneitä hevosia seisoi pää
roikkuen ja ohjakset alhaalla. Kosteat kyljet todistivat matkan juuri
päättyneen.
"No mikä hiton onni, Al! Ellei tuossa ole Pat Hawen hevonen, syön minä
sen", huudahti Stillwell.
"Mitä Pat haluaa täältä?" murisi Alfred.
Ei ketään ollut näkyvissä, mutta Madeline kuuli kovia ääniä. Stillwell
astui alas hevosen selästä ja astuskeli mahtavasti ovelle. Alfred
hyppäsi hevoseltaan, auttoi Florencea ja Madelinea alas, pyysi heitä
odottamaan kuistilla ja seurasi Stillwelliä.
"Minä vihaan näitä sekarotuisten paikkoja", sanoi Florence irvistäen.
"Ne ovat salaperäisiä ja värisyttäviä. Tarkkaahan nytkin! Tuolla nousee
mustaihoisia, helmisilmäisiä, kevytkenkäisiä sekarotuisia suoraan
maasta! Joka ovelle, ikkunaan ja loukkoon tulee rumat kasvot."
"Talo muistuttaa suurta latoa. En pidä kovinkaan suuressa arvossa tätä
taloa. Florence, eikö Don Carlosin musta hevonen ole tuolla
aitauksessa?"
"Varmasti. Sitten on Don vielä täällä. Toivon, ettemme olisi
kiirehtineet niin kovasti tuloamme. Noin, tuo ei kuulosta
rohkaisevalta."
Käytävästä kuului kannusten kilinää, saappaiden astuntaa ja miesten
kovia ääniä. Madeline huomasi Alfredin nopean äänensävyn. "Me lähdemme
sitten takaisin kotiin", sanoi veli. Vastaus oli: "Ei!" Madeline tunsi
Stewartin äänen, ja hän suoristui nopeasti. "En halua tavata heitä
täällä", jatkoi Alfred. "Ulkona tai sisällä, heidän on oltava mukana!"
vastasi Stewart terävästi.
"Kuulehan Al", kaikui Stillwellin ääni. "Nyt kun olemme tulleet tänne
tyttöjen kanssa, sinä annat Stewartin toimia."
Sitten asteli joukko miehiä sikin sokin kuistille. Stewart oli johdossa
synkkäotsaisena ja uhkaavana. Nels pysytteli aivan hänen likellään ja
Madelinen nopea katse näki, että Nelsissä oli tapahtunut jokin muutos.
Irvistelevä, loistavasilmäinen Don Carlos tuli toimien ulos laihan ja
teräväpiirteisen miehen sivulla, jolla oli hopeinen kilpi. Tämä oli
epäilemättä Pat Hawe. Taustalla Stillwellin ja Alfredin takana oli Nick
Steele.
"Neiti Hammond, olen pahoillani että tulitte", sanoi Stewart muitta
mutkitta. "Me olemme täällä aika liemessä. Olen vaatinut, että te ja
Flo olisitte lähellä meitä. Minä selitän asian myöhemmin. Ellette voi
tukkia korvianne, älkää välittäkö raa'asta puheesta." Hän kääntyi
takanaan olevien miesten puoleen: "Nick, ota Booly, mene takaisin
Montyn ja poikien luo. Tuokaa ulos nuo tavarat! Kaikki tyynni. Kiiruhda
nyt!"
Stillwell ja Alfred erosivat joukosta asettuakseen Madelinen ja
Florencen eteen. Pat Hawe nojasi ovenpieltä vasten ja vilkaisi
röyhkeästi Madelineen ja sitten Florenceen. Don Carlos tunkeutui
eteenpäin. Miehellä oli tiukat samettihousut, niissä syvä laskos
ulkosaumassa, joka oli koristettu hopeanapeilla. Hänen vyötäisillään
oli kangasvyö sekä nahkavyö ripsutettuine pistoolikoteloineen, josta
pisti esiin helmikoristeinen ase. Hänen tummilla kasvoillaan oli pinnan
alla lankoja muistuttavia tummia viivoja. Hänen pienet silmänsä olivat
ulkonevat ja kimaltelevat. Madelinesta hänen kasvonsa näyttivät
rohkealta, somalta naamiolta, jonka läpi silmät ilmaisivat miehen
huonon luonteen.
Hän kumarsi syvään ja huolellisesti. Hänen hymynsä paljasti loistavat
hampaat ja tehosti hänen silmiensä loistoa. Hän levitti kätensä
hitaasti ja anteeksipyytäen.
"Señoritas, pyydän tuhannesti anteeksi", sanoi hän. "Don Carlosin
ystävällinen vieraanvaraisuus on mennyt hänen talonsa mukana."
Stewart astui eteenpäin ja huusi työntäen Don Carlosin sivulle:
"Väistykää syrjään siitä!"
Miesjoukko peräytyi raskaiden saappaiden töminää. Cowboyta näkyi
horjuvan ulos käytävästä mukanaan pitkiä laatikoita. Nämä he asettivat
vieri viereen kuistin lattialle.
"Nyt, Hawe, me jatkamme asiaamme", sanoi Stewart. "Sinä näet nämä
laatikot, eikö niin?"
"Luulen näkeväni hyvän joukon tavaraa täällä ympärilläni", vastasi Hawe
tarkoittavasti.
"No aiotko avata nämä laatikot, kun minä käsken?"
"En", sanoi Hawe. "Minun asemassani ei sovi koskea tavaraan, joka on
tullut pikatavarana ja joka on katsottu tavalliseksi tavaraksi."
"Sinä sanot itseäsi sheriffiksi!" huudahti Stewart halveksivasti.
"Ehkä saat pian kuulla sen", vastasi Hawe yrmeästi.
"Minä avaan ne. Tänne yksi pojista, lyökää pois näiden laatikoiden
päät", määräsi Stewart. "Ei, et sinä, Monty. Sinä käytät silmiäsi.
Booly käytelköön kirvestä. Joutukaa nyt!"
Monty Price oli hypähtänyt joukosta keskelle kuistia. Tapa, jolla hän
väisti Boolya ja katseli vaqueroja, ei ollut ystävällisyyden tai
luottamuksen merkki.
"Stewart, sinä olet vietävän väärässä murtaessasi laatikot auki. Se on
lainvastaista", väitti Hawe koettaen tulla väliin.
Stewart tyrkkäsi hänet takaisin. Sitten Don Carlos, jota laatikoitten
ilmestyminen oli tyrmistänyt, tuli toimeliaaksi puheessaan ja
liikkeissään. Stewart tyrkkäsi hänetkin pois. Meksikolaisen kiihtymys
kasvoi. Hän viittilöi rajusti, hän huudahteli kimeästi espanjaksi. Kun
kannet kuitenkin väännettiin auki ja täytteet reväistiin auki, muuttui
hän jäykäksi ja hiljaiseksi. Madeline kurottautui pystyyn Stillwellin
takana ja näki, että laatikot olivat täynnä aseita ja ammuksia.
"Sillä tavoin, Hawe! Mitä sanoinkaan sinulle?" kysyi Stewart. "Minä
tulin tänne ottamaan huostaani tämän karjatalon. Löysin nämä laatikot
kätkettynä käyttämättömään huoneeseen. Minä epäilin, mitä ne olivat.
Salakuljetustavaraa!"
"No, otaksutaan, että ne ovat! En huomaa mitään aihetta sellaiseen
tulimmaiseen hoppuun, mikä sinulla on. Stewart, luulen että uusi
hommasi on mennyt päähäsi ja että haluat näytellä suurta ennen
pitkää..."
"Hawe, jätä sikseen tuollaiset puheet", keskeytti Stewart. "Sinä olet
kerran ennenkin käynyt liian rohkeaksi suustasi! No, nyt minun
otaksutaan neuvottelevan lainpalvelijan kanssa. Tahdotko ottaa
huostaasi nämä salakuljetustavarat?"
"Kuulehan, sinä teeskentelet yhä suurta ja mahtavaa", vastasi Hawe.
"Mihin sinä tähtäät?"
Stewart mutisi kirouksen. Hän astui nopeita harppauksia kuistin poikki
ja ojensi kätensä Stillwelliä kohti kuin ilmaistakseen järjellisen
ratkaisun toivottomuuden. Hän katsoi Madelineen silmäyksellä, joka
ilmaisi hänen pahoittelunsa siitä, ettei voinut ohjata tilannetta tytön
mieliksi. Kun hän pyörähti ympäri, tuli hän kasvot vastatusten Nelsin
kanssa, joka oli pujahtanut joukosta esiin.
Madeline luki vakavan ajatuksen silmien teräksensinisestä
leimahduksesta. Pieni kädenliike sai Monty Pricen tulemaan hypäten
esiin. Sitten Nels ja Monty asettuivat vierekkäin Stewartin taakse. Se
oli harkittu teko Madelinenkin mielestä, niin kauhistava, ettei siitä
voinut erehtyä. Pat Hawen kasvot saivat ruman ilmeen, hänen silmissään
oli punertava välke. Don Carlosin kalpeat kasvot ja äärimmäinen
hermostuneisuus näkyivät selvästi. Cowboyt väistyivät vaquerojen luota,
samoin pronssinväriset parrakkaat ratsumiehet, jotka ilmeisesti olivat
Hawen apulaisia.
"Minä tähtään tähän", sanoi Stewart hitaasti ja purevasti. "Tässä on
sotakieltotavaraa! Hawe, ymmärrätkö sen? Aseita ja ammuksia
kapinallisille rajan toiselle puolen! Minä vaadin sinua virkamiehenä
takavarikoimaan nämä tavarat ja pidättämään salakuljettajan -- Don
Carlosin."
Stewartin sanat jouduttivat hälinän syntymistä Don Carlosin ja hänen
seuralaistensa keskuudessa ja he tungeskelivat rajusti sheriffin
ympärillä. Näkyi puristettujen käsien heristystä ja kuului
meksikolaisäänien kimeätä papattavaa sekasotkua. Don Carlosin ympärillä
oleva joukko kävi äänekkäämmäksi ja tiheämmäksi, kun siihen tuli
lisäksi aseistettuja vaqueroja, paljasjalkaisia tallipoikia,
tomusaappaisia karjamiehiä ja vaippaan verhoutuneita meksikolaisia --
näitä viimeksimainittuja liukui äkkiä ovista, ikkunoista ja kaikkialta
nurkista. Heistä syntyi kirjava seurakunta. Nauhoitetut, tupsutetut ja
koristellut vaquerot olivat jyrkkänä vastakohtana paljassäärisille,
sandaalijaikaisille pojille ja resuisille karjamiehille. Kimeät
huudahdukset -- ilmeisesti Don Carlosin -- rauhoittivat vähän hälinää.
Sitten saattoi kuulla Don Carlosin kääntyvän sheriffi Hawen puoleen ja
kehoittavan häntä sekaisin englanniksi ja espanjaksi. Hän kielsi, hän
vakuutti, hän vetosi, ja kaikki kävi nopeasti. Hän pudisteli mustaa
tukkaansa, heilutti nyrkkejään ja polki lattiaa, hän pyöritteli
silmiään, käänteli ohuita huuliaan sataan eri muotoon ja näytteli
pulaan joutuneen suden tavoin muristen valkoisia hampaitaan.
Madelinesta näytti siltä, että Don Carlos kielsi tietävänsä
laatikoista, ja lopuksi hän kielsi kaiken, paitsi että ne olivat siinä
näkyvissä, ja väitti vääräksi todistukset siitä, että joku oli
sekaantunut puolueettomuuden lakien rikkomiseen.
"Señor Stewart tappaa minun vaqueroni!" huusi Don Carlos. "Hänet täytyy
pidättää! Señor Stewart paha mies! Hän tappaa minun vaqueroni!"
"Kuuletteko?" ulvoi Hawe. "Don on saanut sinut kiinni pikku hommastasi
El Cajonissa viime syksynä."
Huuto puhkesi mylvinäksi. Hawe alkoi pudistaa sormeaan Stewartin
kasvojen edessä ja huutaa käheästi. Sitten liukui nuori solakka
vaquero, nopea kuin intiaani, Hawen kohotetun käsivarren alle. Mikä
olikaan hänen tarkoituksensa, oli hän liian hidas pannakseen sen
täytäntöön. Stewart syöksyi esiin, iski vaqueroa ja lennätti hänet pois
kuistilta. Kun hän kaatui, välähti tikari ja vieri helisten kivien yli.
Mies putosi raskaasti eikä liikkunut. Samalla halveksimista
osoittavalla tavalla Stewart työnsi Hawen pois kuistilta ja sitten Don
Carlosin, joka putosi raskaasti maahan. Sitten joukkio peräytyi
Stewartin tieltä, kunnes kaikki olivat alhaalla pihalla.
Jalkojen laahustava käynti lakkasi, samoin kannusten kilinä ja
huutaminen. Nels ja Monty, joihin nyt oli liittynyt Nick Steele, olivat
kuin Stewartin varjoja ja seurasivat häntä. Stewart viittasi heitä
menemään takaisin ja astui alas pihalle. Hän oli rohkea, mutta mikä
vaikutti Madelineen voimakkaasti, oli hänen suurenmoinen halveksiva
ilmeensä. Hän tunsi ilmeisesti niiden miesten luonteen, joiden kanssa
oli tekemisissä.
Don Carlos nousi asettuen Stewartia vastapäätä. Pitkällään oleva
vaquero liikahti ja ähkyi, mutta ei noussut.
"Sinun ei tarvitse papattaa espanjaa minulle", sanoi Stewart. "Sinä
osaat puhua Amerikan kieltä ja sinä ymmärrät sitä. Jos rupeat
rähisemään täällä, tehdään sinusta ja sekarotuisistasi puhdasta. Sinun
on jätettävä tämä karjatalo. Voit viedä karjan, joukkosi ja kampsusi
toiseen aitaukseen. Siellä on syötävää myöskin. Satuloi hevosesi ja
lähde matkaan. Don Carlos, minä menettelen kanssasi paremmin kuin
suorasti. Sinä valehtelet tässä ase- ja patruunalaatikkoasiassa. Sinä
rikot maan lakeja minun huostassani olevalla maatilalla. Jos antaisin
salakuljetuksen jatkua täällä, joutuisin itse selkkauksiin. Nyt sinä
menet pois karjatalolta. Jollet tee sitä, on minulla Yhdysvaltain
ratsuväki täällä kuudessa tunnissa ja lyön vetoa, että he saavat sen,
mitä minun cowboyni jättävät sinusta jäljelle."
Don Carlos oli joko mainio näyttelijä tai sitten hänet pelästytti
viittaus sotajoukkoihin.
"Kyllä, señor!" huudahti hän ja sitten hän kääntyi ja kutsui miehiään.
He kiiruhtivat hänen jälkeensä ja menivät vilauksessa jättäen Hawen
tovereineen jälkeensä.
Hawe sylkäisi pilkallisesti tupakkamällin suustaan ja kiroili
"jänistäviä sekarotuisia". Hän vilkutti punaisella silmällään
miettivästi Stewartiin.
"Kun olet niin helkatin halukas saamaan kaiken haltuusi, luulen että
sinä koetat ajaa minutkin karjatalosta pois?"
"Jos sen teen, Pat, on sinun lähdettävä pois", vastasi Stewart. "Juuri
nyt minä kehoitan kohteliaasti sinua ja apulaissheriffejäsi lähtemään."
"Me menemme, mutta me tulemme takaisin jonakin päivänä. Ja kun
palaamme, panemme sinut rautoihin."
"Hawe, jos aiot niin paljon pahaa minulle, niin tule tänne aitaukseen
ja tapelkaamme asia selväksi."
"Minä olen virkamies enkä tappele lakiheittojen ja muiden sellaisten
kanssa, paitsi kun minun on toimitettava pidätys."
"Virkamies! Sinä olet kauntin häpeä. Jos yleensä aiot saada minut
rautoihin, on sinun vietävä minut johonkin näkymättömään paikkaan,
ammuttava minut ja sitten vannottava, että tapoit minut
itsepuolustukseksi. Ei olisi ensimmäinen kerta kun tekisit sen tempun."
"Hohoo!" nauroi Hawe halveksivasti.
Sitten hän lähti hevosia kohti.
Stewartin pitkä käsivarsi syöksyi esiin, hänen kätensä läjähti Hawen
olkapäätä vasten pyörittäen miestä ympäri kuten hyrrää.
"Sinä lähdet, Pat! Mutta ennen lähtöäsi sinä selität pelisi tai saat
nähdä", sanoi Stewart. "Sinä olet nyt tekemisissä minun kanssani, mies
miestä vastaan. Puhu suusi puhtaaksi nyt ja osoita, ettet ole se
pelkuri, jona minä aina olen pitänyt sinua. Olen vaatinut sinua
näyttämään korttisi."
Pat Hawen kasvot muuttuivat purppuraisiksi.
"Sinä voit lyödä vetoa, että minä vielä näytän sinulle", huudahti hän
käheästi. "Sinä olet vain kurja lehmänpistäjä. Sinulla ei ollut
milloinkaan dollariakaan tai mitään säädyllistä työtä ennen kuin
jouduit tekemisiin tuon Hammondin naisen kanssa..."
Stewartin käsi heilahti ja läjähti Hawen kasvoihin. Sheriffin pää
nytkähti taaksepäin, hänen sombreronsa putosi maahan. Kun hän kumartui
tavoittamaan sitä, hänen kätensä vapisi, hänen koko ruumiinsa vapisi.
Monty Price hypähti eteenpäin ja kyyristyi. Stewart näytti jäykältä:
"Sano _neiti_ Hammond, jos on syytä käyttää hänen nimeään."
"Minä sanoin, että olit kurja, juovuksissa oleva lehmänpistäjä, niin
kelvoton, hitto vieköön, kuin kuka tahansa kurjimus."
Hänen puheensa näytti olevan osoitettu Stewartille, vaikka hän katsoi
Monty Priceen. "Tiedän, että sinä nutistit sen vaqueron viime syksynä.
Ja kun saan selvän asiastani, otan minä sinut kiinni."
"Se on kaikki aivan paikallaan, Hawe. Sinä voit sanoa minua miksi
haluat ja voit ottaa kiinni minut milloin mielit", vastasi Stewart.
"Mutta sinä tulet joutumaan huonoihin väleihin kanssani. Sinä olet nyt
huonoissa väleissä Montyn ja Nelsin kanssa. Pian joudut kommelluksiin
kaikkien cowboyden kanssa ja karjanomistajien kanssa myöskin. Jollet
saa järkeä päähäsi... No, kuulehan nyt. Sinä tiesit mitä näissä
laatikoissa oli. Sinä tiedät, että Don Carlos kuljettaa salaa aseita ja
ammuksia rajan poikki. Sinä tiedät, että hän on yhtä poikaa
kapinallisten kanssa. Sinä olet pitänyt kaihtimia silmilläsi, ja se on
ollut sinun etusi mukaista. Salli minun antaa pieni neuvo: lähde
tiehesi nyt ja mitä vähemmän näemme sievää naamaasi, sitä enemmän
pidämme sinusta!"
Kiroten ja kalpeana kasvoiltaan kiipesi Hawe hevosen selkään. Hänen
toverinsa seurasivat perässä. Näytti siltä, että sheriffi taisteli
muunkin kanssa kuin pelon ja vihan. Hänellä oli vastustamaton halu
singota lisää parjauksia ja uhkauksia Stewartia vastaan, mutta hän oli
sanaton. Hän kannusti hevostaan, ja kun se korskui ja hyppi, kääntyi
hän satulassaan heristäen nyrkkiään. Hänen toverinsa kulkivat edellä ja
he katosivat portista.
Kun Madeline ja Florence myöhemmin päivällä lähtivät Alfredin ja
Stillwellin seuraamina Don Carlosin karjatalolta, ei se tapahtunut
ollenkaan liian aikaisin Madelinelle. Meksikolaisen kodin sisäpuoli oli
vielä epämiellyttävämpi ja kolkompi kuin ulkopuoli. Eteissalit olivat
pimeitä, huoneet suuren suuria, tyhjiä ja homeisia. Niissä oli
hiljaisuuden, yksinäisyyden ja salaperäisyyden leima.
Alfredin karjatalo, johon seurue pysähtyi pitämään yötä, oli
kuvankauniilla paikalla, pieni ja miellyttävä, leirintapainen ja
Madelinesta aivan suloinen.
Päivän pitkät ratsastusmatkat ja mieltä kiihottavat tapaukset olivat
väsyttäneet häntä. Hän lepäsi sillä aikaa kun Florence ja miehet
hankkivat illallista. Aterian aikana lausui Stillwell tyytyväisyytensä
siitä, että oli päästy eroon vaqueroista. Ja tavallisessa
optimismissaan hän uskoi, että oli nähnyt viimeisen kerran heidät.
Alfredkin katseli suotuisalta kannalta päivän tapauksia. Kuitenkaan ei
Madelinelta jäänyt huomaamatta, että Florence näytti rauhalliselta ja
ajattelevaiselta. Madeline ihmetteli hieman, miksi. Hän muisti, että
Stewart oli halunnut tulla heidän mukaansa tai määrätä muutamia
cowboyta saattamaan heitä, mutta Alfred oli naurahtanut ajatukselle
eikä tahtonut tietää mitään semmoisesta.
Illallisen jälkeen Alfred otti puheeksi, mitä hän halusi tehdä kotinsa
parantamiseksi ennen kuin hän ja Florence menisivät naimisiin.
Sitten he vetäytyivät kaikki pois aikaisin. Madelinen syvää uinailua
häiritsi tömistys seinään.
"Nouskaa ylös! Heittäkää vähän vaatteita päällenne ja tulkaa ulos!"
Ääni oli Alfredin.
"Mikä on hätänä?" kysyi Florence soluessaan pois vuoteelta.
"Onko jokin hullusti?" lisäsi Madeline nousten istumaan.
Huone oli pikimusta, mutta heikko kajastus näytti joskus osoittavan
ikkunan paikan.
"Oh, eipä juuri mikään", vastasi Alfred. "Don Carlosin karjatalo vain
nousee savuna ilmaan."
"Tulta!" huudahti Florence terävästi. "Joutukaa ulos. Majesty, nyt
sinun ei tarvitse repiä alas tuota adoberöykkiötä, niin kuin uhkasit.
En luule että yksikään seinä pysyy pystyssä."
"No, olen iloinen siitä", sanoi Madeline. "Tuli puhdistaa täällä
ilmakehän ja säästää minulta kustannuksia. Hui, tuo kammottava
karjatalo on koskenut hermoihini! Florence, luulen että olet anastanut
itsellesi osan ratsastuspuvustani. Eikö Alfredilla ole kynttilöitä?"
Florence auttoi Madelinea pukeutumaan. Sitten he kompastelivat
kiireissään tuolien yli ja tulivat kuistille.
Lännessä, alhaalla taivaanrannalla, näki Madeline liehuvia punaisia
liekkejä ja tuulentuivertamia savupatsaita. Stillwell näytti
hämmästyneeltä.
"Al, minä luulen että ammukset lentävät ilmaan", sanoi hän. "Niitä oli
kylliksi paljon lennättämään talon tiehensä."
"Bill, varmaankin cowboyt korjaavat sellaiset aineet talteen ensi
töikseen", vastasi Alfred huolestuneena.
"Luulen niin. Mutta yhtä kaikki olen huolissani. Ehkäpä hakemiseen ei
ole aikaa. Otaksutaanpa, että ruuti räjähtää, kun pojat ovat sitä
hakemassa. Me saamme nähdä pian. Ellei räjähdys tule hetimiten, voimme
olla varmoja, että pojat ovat saaneet laatikot ulos."
Seuraavina hetkinä vallitsi tuskallinen hiljaisuus. Madeline tunsi
ahdistuksen kurkussaan ja sydämensä nopean lyönnin. Vihdoin hän tunsi
helpotusta, kun Stillwell selitti, että räjähdyksen vaaraa ei tarvinnut
enää pelätä.
"Voitte varmasti luottaa Gene Stewartiin", lisäsi hän.
Yö sattui olemaan osittain pilvinen, kuu tuli näkyviin ja tuuli puhalsi
vahvana. Tulen kirkkaus näytti himmentyvän. Se muistutti suuren suurta
ilovalkeata, jota verhosi jokin suuri peite, minkä läpi erilaiset
tulikielekkeet tunkeutuivat. Nämä liekkikaistaleet lennähtivät ylös
kiemurrellen tuulessa ja haihtuivat sitten. Tuli hetki, jolloin
mustempi varjo levisi liekkien yli ja hävitti ne. Yö verhosi näyttämön.
Kuu pilkisti kaarevana, keltaisena reunana hajanaisten pilvien takaa.
Kaiken todennäköisyyden mukaan oli tuli palanut loppuun. Mutta äkkiä
näyttäytyi hieman valoa sieltä missä kaikki oli ollut sysimustaa. Se
kasvoi ja tuli pitkäksi ja teräväksi. Se liikkui. Siinä oli eloa. Se
lensi ylös. Sen väri lämpeni valkoisesta punaiseksi. Sitten sen
vierestä purkautui liekki jälleen noustakseen suureksi vaihtelevaksi
tulipatsaaksi, joka kiipesi korkeammalle ja korkeammalle. Äärettömiä
suppilomaisia savuröykkiöitä, keltaisia, mustia ja valkoisia, kaikissa
tulenvärinen vivahdus, nousi vinosti taivaalle ajautuen pois tuulen
mukana.
"Luulenpa, ettemme voi laskea hyväksemme niitä kahtatuhatta tonnia
alfalfaheinää niin kuin kuvittelimme", huomautti Stillwell.
"Tuo viimeinen purkaus johtui palavasta heinästä", sanoi Madeline.
"Minä en sure karjataloa. Mutta on vahinko menettää sellainen määrä
hyvää karjanrehua."
"Se on menetetty, siinä ei ole epäilemistä. Tuli sammuu yhtä nopeasti
kuin leimahtaakin. No, toivon ettei kukaan pojista pannut itseään
vaaraan pelastaakseen satulan tai peitteen. Montyhan on hitonmoinen
juoksemaan kujanjuoksua tulessa. Hän on kuin hevonen, joka juuri on
vedetty ulos palavasta tallista ja joka juoksee takaisin ihan hulluna.
Noin! Se riutuu nyt. Luulenpa, että voimme kaikki hyvällä syyllä lähteä
takaisin sisään. Kello on vasta kolme."
"Ihmettelen vain sitä, mistä tuli sai alkunsa", huomautti Alfred.
"Jonkun huolimattoman cowboyn savuke, lyönpä vetoa."
Stillwell nauroi:
"Sinä olet luottavainen toveri. Minä hieman epäilen savuketta. Mutta
jos se oli savuke, kuului se vaquerolle eikä pudonnut vahingossa."
"No, ethän tarkoita, että Don Carlos poltti karjatalon?" huudahti
Alfred.
Taas vanha karjanhoitaja nauroi.
"Tietysti Don Carlos sytytti tulen", puuttui puheeseen Florence
innokkaasti. "Al, vaikka eläisit sata vuotta, et opi ikinä sitä, että
sekarotuiset ovat petollisia. Tiedän, että Gene Stewart epäili jotakin
salakähmäisyyttä."
"Tulkaa, mennään takaisin sisälle. Joku ratsastaa aamulla varhain
tuonne ja kertoo meille, miten asiat ovat."
Madeline heräsi aikaisin, mutta ei niin aikaisin kuin toiset. Stillwell
ei ollut rakastettavalla tuulella, hän katsoi yhtä mittaa kelloonsa ja
murisi, koska cowboyt olivat niin hitaita tulemaan uutisineen. Hän
hotkaisi aamiaisensa ja ravasi kuistia ylös ja alas. Madeline huomasi,
että Alfred tuli levottomaksi. Vihdoin hän lähti pöydästä.
"He menevät Don Carlosin karjatalolle ja antavat meidän ratsastaa yksin
kotiin", huomautti Florence.
"Onko sinulla jotakin sitä vastaan?" kysyi Madeline.
"Ei, eipä juuri. Meillä on maan nopeimmat hevoset. Ei, minulla ei ole
mitään sitä vastaan. Mutta en halua ollenkaan tilannetta, josta Gene
Stewart ajattelee..."
Florence lopetti vältellen. Madeline ei tahtonut saada asiaa selville,
vaikka hänellä oli jonkinlaisia pahoja aavistuksia. Stillwell tallusti
sisälle tärisyttäen lattiaa suurilla saappaillaan. Alfred seurasi häntä
tuoden kaukoputken.
"Ei yhtään hevosta näkyvissä", valitti Stillwell. "Jokin on vinossa.
Neiti Majesty, teidän ja Flon on varmaan paras lähteä kotimatkalle. Me
voimme soittaa kotiin ja pitää huolta, että pojat tietävät tulostanne."
Alfred seisoi ovella ja tarkasteli kaukoputkellaan harmaata laaksoa.
"Bill, minä näen laumaan kuuluvia hevosia tai nautakarjaa. En voi
erottaa kumpia ne ovat. Luulen että meidän olisi parasta kiiruhtaa
sinne."
Kumpikin riensi ulos ja sill'aikaa kun hevoset tuotiin esiin ja
satuloitiin panivat Madeline ja Florence aamiaisastiat pois ja
varustautuivat nopeasti kannuksilla, sombreroilla ja käsineillä.
"Täällä ovat hevoset valmiina", huusi Alfred. "Flo, tämä musta
meksikolainen hevonen on mainio."
Tytöt tulivat ulos hyvissä ajoin kuullakseen Stillwellin hyvästit, kun
hän astui hevosen selkään ja kannusti. Alfred teki kaiken voitavansa
auttaakseen Madelinea ja Florencea hevosen selkään ja ponnahti sitten
itsekin ratsaille.
"Luullakseni kaikki on hyvin", sanoi hän hieman epäröiden. "Teidän ei
pidä mennä Don Carlosin alueelle. On vain muutamia maileja kotiin."
"Tosiaankin on kaikki hyvin. Me osaamme ratsastaa -- emmekö osaakin?"
vastasi Forence. "Parempi että pidätte huolta itsestänne."
Alfred kannusti hevostaan ja ratsasti pois.
"Kunhan Bill vain ei unohtaisi soittaa!" huudahti Florence. "Sanonpa,
että hän ja Al ovat tosiaan pahanpäiväisesti säikähtyneitä."
Florence laskeutui hevosen selästä ja meni sisälle. Hän jätti oven
auki. Madelinen oli vaikea hillitä Majestyä. Madelinea kummastutti,
että Florence viipyi kauan sisällä. Vihdoin tuli hän ulos kasvot
vakavina ja huulet tiukassa.
"En voinut saada ketään puhelimeen. Ei vastausta. Koetin tusinan
kertaa."
"Mitä, Florence!" Madeline oli huolissaan.
"Johdin on katkaistu", sanoi Florence. "En pidä tästä vähääkään. Tässä
olen saanut jotakin 'kuvitellakseni', niinkuin Bill sanoo."
Hän mietti hetken ja kiiruhti sitten sisälle palatakseen mukanaan
kaukoputki, jota Alfred oli käyttänyt. Hän tarkasteli laaksoa etenkin
Madelinen karjatalolle päin. Talon kätkivät matalat, epätasaiset
harjanteet.
"Ainakaan ei kukaan voi tuollapäin nähdä meidän lähtevän täältä",
mietiskeli hän. "Harjanteilla on mesquitea."
"Florence, mitä -- mitä sinä odotat?" kysyi Madeline hermostuneesti.
"En tiedä. Sekarotuisista ei voi koskaan sanoa mitään. Toivon etteivät
Bill ja Al olisi lähteneet luotamme. Kuitenkaan he eivät olisi voineet
auttaa meitä, jos tulisi kysymykseen takaa-ajo. Me juoksisimme suoraan
pois heidän luotaan. Sitä paitsi he ampuisivat. Olenpa tyytyväinen,
että olemme saaneet kotiinmenohomman omiin käsiimme. Emme uskalla
seurata Alia Don Carlosin karjatalolle päin. Siellä koituu ikävyyksiä.
Muuta neuvoa ei siis ole kuin lähteä kotimatkalle. Tule, lähdetään
ratsastamaan."
Tiheä mesquitekasvillisuus peitti ensimmäisen harjanteen huipun ja tie
kulki sen halki. Florence ajoi varovasti ja heti kun saattoi nähdä
huipun yli käytti hän kaukoputkeaan. Sitten hän jatkoi matkaansa.
Madeline seurasi kintereillä.
Kun noustiin kolmannelle harjanteelle oli Florence vieläkin
varovaisempi. Ennen kuin hän ehti tämän harjanteen huipulle, astui hän
hevosen selästä, kietoi ohjakset puunoksan ympärille ja viitaten
Madelinea odottamaan hiipi eteenpäin pois näkyvistä. Madeline odotti
levottomasti kuunnellen ja tarkaten. Mutta varmaa oli, ettei hän voinut
nähdä mitään levottomuutta aiheuttavaa. Aurinko paistoi jo kuumasti,
aamutuuli kahisutti ohutta mesquitelehvästöä, pitkäpyrstöinen,
julmanokkainen ruskea lintu liihotti niin likeltä, että hän olisi
voinut koskettaa sitä piiskallaan. Mutta hän oli vain epäselvästi
tietoinen näistä asioista. Yht'äkkiä Majestyn korvat olivat suoraan
pystyssä. Sitten näyttäytyivät polun käänteessä Florencen kasvot
omituisen valkoisina.
"S-s-sh!" kuiskasi Florence pitäen sormeaan varoittaen ylhäällä. Hän
ehti hevosen luo ja hyväili sitä rauhoittaakseen. "Nyt asia on
selvillä", jatkoi hän. "Joukko vaqueroja piileskelee mesquitessa
harjanteen yläpuolella! He eivät ole vielä nähneet eivätkä kuulleet
meitä. Olisi paras ratsastaa eteenpäin, poiketa tieltä ja ehtiä ennen
heitä karjatalolle. Madeline, sinä olet kalpea! Älä pyörry!"
"En pyörry. Mutta älä pelottele minua. Uhkaako vaara? Mitä meidän pitää
tehdä?"
"Ei ole vaaraa", jatkoi Florence kuiskaten. "Asiat ovat käyneet aivan
kuin Gene Stewart sanoi. Meidän olisi -- Alin olisi pitänyt kuunnella.
Luulen -- pelkään, että Gene tiesi!"
"Tiesi mitä?" kysyi Madeline.
"Älä välitä siitä nyt! Kuule. Emme uskalla lähteä takaisin. Me menemme
eteenpäin. Minulla on muuan suunnitelma petkuttaakseni sitä
irvistelevää Don Carlosta. Astu alas, Madeline -- joudu!"
Madeline astui alas satulasta.
"Anna minulle valkoinen villatakkisi. Ota se pois -- ja tuo valkoinen
hattu! Kiiruhda."
"Florence, mitä sinä tarkoitat?" huudahti Madeline.
"Ei niin äänekkäästi", kuiskasi toinen. Hänen harmaat silmänsä
välähtivät. Hän oli ottanut päältään sombreronsa ja takin, jotka hän
ojensi Madelinelle. "Tässä. Ota nämä. Anna minulle omasi. Nouse sitten
mustan hevosen selkään. Minä ratsastan Majestyllä. Nyt ei puhelemiseen
ole aikaa."
"Mutta miksi -- mitä tahdot...? Ah! Sinä aiot saada vaquerot pitämään
itseäsi minuna!"
"Olet arvannut oikein. Tahdotko...!"
"En anna tehdä mitään sellaista", vastasi Madeline.
Silloin Florencen kasvot muuttuivat ja saivat kovan, jäykän ilmeen,
joka on luonteenomainen cowboyeille. Madeline oli huomannut välähdyksiä
tästä ilmeestä Alfredin kasvoilla, samoin Stewartin ja Stillwellin
kasvoilla aina. Se oli rautaa ja tulta, muuttumatonta, hillitsemätöntä
tahtoa. Rajuuttakin oli siinä nopeassa liikkeessä, jolla Florence
pakotti Madelinen muuttamaan varusteitaan.
"Se olisi ollut minunkin ajatukseni, vaikka Stewart ei olisi käskenyt
minua tekemään siten", sanoi Florence. "Don Carlos tavoittelee sinua.
Hän ei väijyisi ketään muuta. Hän ei tapa cowboyeja näinä päivinä. Hän
haluaa sinua jostakin syystä. Siten ajatteli Gene ja nyt minä uskon
häntä. No, me saamme siitä selvän viidessä minuutissa. Sinä ratsastat
mustalla, minä ratsastan Majestyllä. Me hiivimme heidän ohitseen
pensaikon läpi, näkymättömiin ja kuulumattomiin, kunnes voimme
murtautua avoimelle paikalle. Sitten me erkanemme. Sinä menet suoraa
päätä karjataloon. Minä kiiruhdan laaksoon, missä Gene sanoi cowboyden
olevan karjoineen. Vaquerot pitävät minua sinuna. He tuntevat nuo
valkoiset vaatekappaleet, joita sinä pidät. He ajavat takaa minua.
Mutta he eivät pääse milloinkaan lähelle minua. Ja sinä olet nopean
hevosen selässä. Mutta sinua ei ajeta takaa. Minä uskallan kaikki sen
otaksuman varaan. Luota minuun, Madeline. Tämä on varmin keino pettää
Don Carlosia."
Madeline tunsi suostuvansa enemmän pakosta kuin omasta halustaan. Hän
nousi mustan hevosen selkään ja tarttui ohjaksiin. Florence lähti
toiseen suuntaan ja meni mesquiten läpi. Madeline etsi hiekkaisia
maatäpliä ja puiden välisiä avonaisia käytäviä ja varoi huolellisesti
taittamasta oksaakaan. Usein hän pysähtyi kuuntelemaan. Tämä ehkä
puolen mailin kierros vei Madelinen paikalle, mistä hän saattoi nähdä
avoimen kentän, karjatalon vain muutaman mailin päässä ja karjalauman.
Hän ei ollut menettänyt rohkeuttaan, mutta varmaa oli, että nuo tutut
näyt huojensivat jonkin verran mieltä. Pian Madeline näki pensaikon
reunan, harmaaksi vaalenneen ruohon ja tasaisen maan.
Florence odotti aukeamalla matalien puiden välissä. Hän katsahti
Madelineen kirkkain silmin.
"Kaikki on ohi paitsi ratsastus! Se tulee varmaan helpoksi. Kiireesti
matkaan nyt ja pysy kylmäverisenä!"
Kun Florence käänsi tulisen päistärikön ja huudahti sen korvaan, näytti
Madeline käyvän veltoksi ja avuttomaksi. Suuri hevonen rupesi
juoksemaan tömistäen. Tämä toi mieleen Bonitan, liehuvan, tumman tukan
ja villin yöllisen ratsastuksen. Florencen hiukset aaltoilivat tuulessa
ja loistivat kullalta auringonvalossa.
Hevonen halusi juosta ja se oli nopea. Madeline hellitti ohjaksia,
laski ne valloilleen hevosen kaulalle. Eläin meni ryskyen pienten
mesquite-tiheikköjen läpi ja harppasi halkeamien sekä vesiperäisten
paikkojen yli. Madeline kuulosteli jäljessään kajahtelevien kavioiden
töminää. Hän katsahti vasten tahtoaan taaksensa. Noin mailin
mittaisella harmaalla lakeudella ei ollut yhtään hevosta, miestä eikä
mitään elävää olentoa. Hän kääntyi katsoakseen taaksensa toiselle
puolelle, alas laakson rinnettä.
Sieltä avautuva näky -- Florence ratsastaen Majestyllä ja koettaen
mutkia tehden paeta kokonaista vaquero-joukkoa -- sai Madelinen posket
vaalenemaan ja sai hänet tarttumaan kauhuissaan satulannuppiin.
Madeline näki erään vaqueron tulevan lähemmäksi heiluttaen lassoaan
päänsä ympäri, mutta hän ei ollut kyllin lähellä heittääkseen sen.
Toinen vaquero kiiti poikittain toisen eteen. Sitten, Madelinen
läähättäessä äänettömässä odotuksessaan, päistärikkö käännähti sivulle
väistääkseen hyökkäyksen. Välimatka kasvoi Florencella ja takaa
ajajilla.
Madelinen silmät peitti hämärä eikä siihen ollut syynä tuulen
tuiverrus. Hän hieroi sen pois ja näki Florencen lentävänä pilkkuna
epäselvän harson läpi. Uskalias tyttö!
Kun Madeline seuraavan kerran katsoi taakseen, oli Florence kaukana
takaa-ajajiensa edellä ja miltei katoamassa matalan kummun taakse.
Varmana Florencen turvallisuudesta Madeline ryhtyi ajattelemaan omaa
kulkuaan ja mahdollisuuksia, jotka odottivat karjatalolla. Hän muisti
epäonnistumisensa koettaessaan saada jonkun puhelimeen. Totta oli, että
myrsky oli kerran katkaissut johtimen. Mutta hänellä oli vain vähän
todellista toivoa siitä, että asia olisi siten tällä kertaa. Hän
ratsasti eteenpäin pidättäen mustaa hevostaan karjataloa lähestyessään.
Hän lähestyi sitä etelästä eikä tavallista polkua, joten hän tuli
pitkin kummun rinnettä talon takaosaa kohti. Hän ei voinut huomata
mitään erikoista.
Oli ehkä onneksi, että kiipeäminen rinnettä ylös hidastutti mustan
vauhtia ja hän voi ohjata sitä. Se ei ollut enää vaikeasti
pysäytettävissä. Mutta sillä hetkellä, jolloin hän laskeutui sen
selästä, se hypähti ja ravasi pois. Rinteen reunalla, vastapäätä
karja-aitauksia se pysähtyi, kohotti päätään ja nosti korvansa pystyyn.
Sitten se päästi hirnunnan ja syöksyi polkua alas.
Madeline, jota tämä hirnuminen varoitti, koetti rohkaista itsensä uutta
ja odottamatonta tilannetta varten. Mutta kun hän huomasi vieraan
miesjoukon ratsastavan nopeasti alas rinnettä, tunsi hän pelkoa ja
pakeni päistikkaa taloon.