Viidessä kuukaudessa tapahtui kaikki se, mistä Stillwell oli uneksinut,
tuli monta muutosta, parannusta ja uudistusta, tuntui siltä kuin
taikakosketus olisi muuttanut vanhan karjatalon. Madeline, Alfred ja
Florence olivat puhuneet sopivasta nimestä ja sopineet eräästä, jonka
Madeline oli valinnut. Mutta cowboyt nimittivät uutta karjataloa "Hänen
Majesteettinsa karjataloksi".
Huhtikuun aurinko paistoi hitaasti kohoavaan vihreään kumpuun, joka oli
pesiytynyt kunnaiden suojaan, ja näytti keskittävän kirkkaat säteensä
pitkään karjataloon, joka loisti lumivalkoisena tasaiselta huipulta.
Talon ympärillä olevat maat eivät millään tavoin muistuttaneet ketoja
tai puistoja, siinä ei ollut mitään maisemapuutarhanhoitoa; Stillwell
oli vain tuonut vettä, ruohoa, kukkia ja kasveja kummun huipulle ja
jättänyt ne sinne sellaisina kuin olivat noudattamaan luonnollista
kasvutapaansa. Hänen aatteensa oli ehkä ollut kypsymätön, mutta tulos
oli kaunis. Kuumassa auringonpaisteessa syntyi vihreä peite eloon ja
kaikkialla nousi kuin taian voimalla monia värikkäitä kukkia. Hauraat
sinikellot, valkoiset liljat, kultaiset unikot, väriltään tummaa
auringonlaskun kultaa, kaikki kukkivat onnellisessa epäjärjestyksessä.
Kalifornian ruusut, jotka olivat punaisia kuin veri, nyökyttivät
raskasta päätään ja värisivät mehiläisten painosta. Alhaalla
avonaisilla paikoilla loistivat yksinäisinä ja alttiina auringon koko
voimalle kaktuskasvien tulipunaiset ja magentapunaiset kukat.
Vihreitä rinteitä oli molemmin puolin tietä. Padotun alangon pohja
loisti kirkkaana hitaasti lisääntyvine vesialoineen, missä tuhannet
villit muuttolinnut lentelivät, loiskivat ja kirkuivat. Asuntoja --
mukavia ja tilavia taloja, joita kehnoinkaan cowboy ei uskaltanut sanoa
hökkeleiksi -- oli rivissä pitkällä maapenkereellä. Ja alhaalla laakson
reunalla meksikolaisten asumusten sikermä sekä pieni kirkko todistivat
saman uudistavan käden kosketuksen.
Kaikki, mikä oli jätetty vanhasta espanjalaisesta talosta, oli jykevä
rakennus, ja tästäkin oli vähän poistettu uusia ikkunoita ja ovia
varten. Kaikki uudenaikaiset mukavuudet oli hankittu ja koko sisäpuoli
maalattu sekä varustettu matoilla ja huonekaluilla.
Madeline Hammond ajatteli, että vaikkakin muutos, jonka hän oli saanut
aikaan vanhassa espanjalaisessa talossa sekä ihmisissä, olikin ollut
suuri, oli se tyhjänpäiväinen verrattuna siihen, mikä oli tapahtunut
hänessä itsessään. Hän oli löytänyt päämäärän elämässä. Hän oli
toimelias, työskenteli käsillään yhtä hyvin kuin ajatuksillaankin, ja
kuitenkin hänellä näytti olevan enemmän aikaa lukea, ajatella, tutkia,
laiskotella ja uneksia kuin koskaan ennen. Hän näki nyt veljensä
vaikeuksista päässeenä, tiellä kaikkeen siihen menestykseen ja
varallisuuteen, jolle Alfred antoi arvoa. Madeline oli ollut tarkka
karjanhoidon tutkija sekä Stillwellin hyvä oppilas. Hänen johtamanaan,
joskus Alfredin ja Florencen seuraamana Madeline oli ratsastanut
laitumet lävitse ja tutkinut elämää sekä työtä. Hän oli leiriytynyt
avoimelle laitumelle, nukkunut vilkkuvien tähtien alla, ratsastanut
neljäkymmentä mailia päivässä päin tomua ja tuulta.
Tämä harjaantuminen Lännen tapoihin oli vaatinut suurta ponnistusta ja
melkoista tuskaa. Hänellä oli hyvä terveys ja runsaasti uhkuva
elinvoima. Hän oli niin toimelias, että hänen täytyi totuttautua
alistumaan päivällislepoon, mikä oli maan tapa ja välttämättömän
tarpeellinen kuumina kesäkuukausina. Joskus hän katsoi peiliin ja
nauroi pelkästä ilosta nähdessään sen solakan, ruskeakasvoisen ja
loistavasilmäisen olennon, joka kuvastui siinä. Se ei ollut niin paljon
iloa, jota hän tunsi kauneudestaan, kuin pelkkää elämäniloa.
Joskus hän ajatteli vanhempiaan, sisartaan, ystäviään, miten he olivat
itsepintaisesti kieltäytyneet uskomasta, että hän voisi tai tahtoisi
pysyä Lännessä. He pyysivät häntä tulemaan kotiin. Ja kun hän
kirjoitti, mikä tapahtui velvollisuudentuntoisesti usein, oli viimeinen
asia auringon alla, jonka hän luultavasti mainitsisi, se miten hän oli
muuttunut. Hän kirjoitti, että palaisi tietysti joskus vierailemaan
vanhaan kotiinsa ja tällaiset kirjeet toivat vastauksia, jotka
huvittivat Madelinea ja joskus synkistyttivät häntä. Hän aikoi mennä
takaisin Itään joksikin aikaa ja sen jälkeen kerran tai pari joka
vuosi. Ja vihdoin Madeline päätteli, että todistuksen siitä, miten hän
katkaisi pysyvät siteet, tulisivat sukulaiset ja ystävät näkemään
paremmin vierailemalla täällä hänen luonaan ennen kuin hän menisi
takaisin Itään. Tämä mielessä hän kutsui Heleniä luokseen vierailulle
kesän aikana sekä käski sisarta tuomaan niin monta ystävää kuin häntä
miellytti.
Ei ollut todellakaan helppo pitää silmällä karjatalon monia
liiketointen yksityiskohtia sekä pitää laskua niistä. Madeline huomasi,
että se kurssi liikeharjoittelussa, johon hänen isänsä oli vaatinut
häntä ottamaan osaa, oli hänelle nyt korvaamaton. Se auttoi häntä
tekemään yhdenmukaiseksi ja järjestämään karjanhoidon käytännölliset
yksityiskohdat sitä mukaa kuin yksinkertainen Stillwell ne esitti. Hän
jakoi suuren karjakannan eri laumoiksi, ja kun jokin lauma oli
irrallaan avoimella laitumella, piti hän sitä tarkasti vartioituna. Osa
ajasta pidettiin jokainen lauma suljetulla laitumella ruokittuna ja
juotettuna sekä suuren cowboyjoukon huolellisesti hoitamana. Hänellä
oli palveluksessaan kolme cowboytähystäjää, joiden ainoana
velvollisuutena oli ratsastaa laitumilla etsimässä eksynyttä, sairasta
tai raajarikkoista karjaa sekä emottomia vasikoita ja tuoda ne
hoidettaviksi ja ruokittaviksi. Oli kaksi cowboyta, joiden tehtävänä
oli opettaa venäläistä hirvikoiraparvea ja ajaa niiden avulla takaa
susia ja kuguaareja, jotka raatelivat laumoja. Paremmat ja kesymmät
lypsylehmät erotettiin laidunkarjasta ja pidettiin syöttömaalla
maitohuoneen vieressä. Vasikat vieroitettiin emälehmistä
sopivaan aikaan kumpienkin hyödyksi. Vanhasta polttamis- ja
luokittelumenetelmästä oli luovuttu ja sijaan oli sovitettu toinen,
jonka avulla karja, cowboyt ja hevoset säästyivät raakuudesta ja
vääryydestä.
Madeline järjesti laajan vihannes viljelyksen ja istutti
hedelmätarhoja. Ilmasto oli parempi kuin Kaliforniassa, ja veden
ollessa runsas rehoittivat ja kukkivat puut, kasvit ja puutarhat.
Madeline käveli halki maa-alueiden, jotka kerran olivat paljaita,
nyt vihreitä, loistavia ja tuoksuvia. Siellä oli kanatarhoja,
sikaloita ja vesiperäisiä olinpaikkoja hanhille ja ankoille. Täällä
karjatalon maanviljelysosastossa Madeline löysi työtä pienelle
meksikolaissiirtokunnalle. Heidän elämänsä oli ollut kovaa ja köyhää
niin kuin kuiva laakso, jossa he olivat asuneet. Mutta niin kuin laakso
oli muuttunut rikkaan vesivirran kosketuksesta, siten oli heidän
elämänsä muuttunut avun, myötätunnon ja työn avulla.
Madeline katsoi laajalti tämän maan yli. Saattoi olla kuvittelua, mutta
aurinko näytti olevan kirkkaampi, taivas sinisempi, tuuli lempeämpi.
Varmaa oli, ettei ruohon ja puutarhan tumma vihreys ollut kuvittelua,
ei kukkien valkoinen ja puna, ei niiden tuoksu eikä järven kimallus ja
äsken puhjenneiden lehtien lepatus. Siinä missä oli ollut
yksitoikkoista harmaata, oli nyt eloisia ja vaihtelevia värejä. Ennen
oli hiljaisuus vallinnut sekä päivällä että yöllä, nyt oli aurinkoisten
tuntien aikana musiikkia. Pystyyn karkaavien oriiden hirnunta kuului
ruohoisilta harjanteilta. Lukemattomia lintuja oli tullut ja jäänyt
tänne. Leivosen, mustarastaan ja punarintasatakielen laulu, joka oli
Madelinelle tuttu lapsuudesta, sekoittui erämaan kotkan läpitunkevaan
huutoon ja turturikyyhkysen alakuloiseen valitukseen.
Eräänä huhtikuun aamuna istui Madeline toimistossaan taistellen
erään pulmallisen kysymyksen kanssa. Hänellä oli joka
päivä ratkaistavanaan pulmia. Useimmat niistä koskivat
kahdenkymmenenseitsemän käsittämättömän cowboyn valvontaa. Tämä
erikoinen pulma koski Ambrose Millsiä, joka oli karannut Madelinen
ranskalaisen kamarineitsyen Christinen kanssa.
Stillwell katseli Madelinea hymyillen.
"No, neiti Majesty, me saimme heidät kiinni, mutta vasta sitten kun
padre Marcos oli vihkinyt heidät. Mutta toimme heidät takaisin ja he
ovat nyt siellä toisiinsa pihkaantuneina ja varmaan unohtavat
häpeällisen käytöksensä."
"Stillwell, mitä minä sanon Ambroselle? Miten rankaisen häntä? Hän on
tehnyt väärin pettäessään minut. Minun täytyy tehdä jotakin. Teidän
täytyy auttaa minua."
Milloin tahansa Madeline joutui pulaan, oli hänen kutsuttava vanha
karjanhoitaja avukseen. Ei kukaan ollut milloinkaan hoitanut virkaansa
ylpeämmin kuin hän. Mutta nyt hän raapi päätään hämillään.
"Hitto semmoista! Minä en ymmärrä mitään muuta kuin karjanhoitoa. Neiti
Majesty, on omituista, kuinka pitkälle cowboyt ovat menneet. Minä en
tunne heitä enää. He pukeutuvat komeasti ja lukevat kirjoja ja muutamat
ovat lakanneet kiroamasta ja juomasta. En sano, että kaikki tämä on
heitä vastaan. Mutta heidän hallitsemisensa on nyt yli minun voimieni.
Kun cowboyt rupeavat pelaamaan sitä kolohvipeliä ja karkaavat
ranskalaisten kamarineitien kanssa, luulen, että Bill Stillwellin on
luovuttava toimestaan."
"Stillwell! Ettehän aio jättää minua? Mitä maailmassa minä tekisin?"
huudahti Madeline.
"No, en minä jätä teitä, neiti Majesty. En milloinkaan tee sitä. Minä
hoidan teidän karjahommanne ja pidän silmällä hevosia sekä muuta
omaisuutta. Mutta minun on saatava päällysmies, joka voi käsitellä
omituista cowboy-joukkoa."
"Te olette koettanut puolta tusinaa päällysmiestä. Koettakaa edelleen,
kunnes löydätte", sanoi Madeline. "Älkää välittäkö siitä nyt. Sanokaa
minulle, miten on vaikutettava Ambroseen. Minun on saatava toinen
kamarineitsyt. Ja minä en halua, että uusikin vietäisiin pois muitta
mutkitta."
"No jos tuotte tänne sieviä tyttöjä, ette voi odottaa muuta. Tuo
mustasilmäinen pieni ranskalaistyttö pani cowboyt päästään pyörälle.
Seuraavan laita olisi vain pahempi."
"Voi hyvä mies", huokaisi Madeline. "Puhukaa Ambroselle asiat selviksi
ja sanokaa, että aiotte erottaa hänet. Se saa Ambrosen vakiintumaan ja
pelottaa ehkä vuorostaan muita poikia."
Madelinen näkyviin astuskeli sievä, ystävällinen, kirkassilmäinen
cowboy. Hän katsoi Madelinea suoraan kasvoihin kuin olisi odottanut
tämän toivottavan hänelle onnea. Ja Madeline huomasi tosiaan
tämänkaltaisen lauseen värisevän huulillaan. Hän pidätti sitä, kunnes
olisi vakava. Mutta hän pelkäsi, että häneltä puuttuisi paljon
vakavuudesta. Jotakin lämmintä oli tullut huoneeseen Ambrosen mukana.
"Ambrose, mitä te olette tehnyt?" kysyi Madeline.
"Neiti Hammond, olen juuri mennyt naimisiin", vastasi Ambrose. Hänen
silmänsä välähtelivät ja hänen puhtaaksi ajelluilla, ruskeilla
poskillaan oli hehkua. "Olen päässyt edelle muista pojista."
"Kuulin sen", sanoi Madeline hitaasti pitäessään silmällä toista.
"Ambrose -- rakastatteko häntä?"
Mies punastui hänen kirkkaan katseensa vaikutuksesta, laski päänsä,
hypisteli uutta sombreroaan ja hänen hengityksensä pysähtyi hetkeksi.
Madeline näki hänen voimakkaan, ruskean kätensä vapisevan. Häneen
vaikutti omituisesti se seikka, että tämä vankka cowboy, joka saattoi
sitoa villin härän, vapisi pelkästä kysymyksestä. Äkkiä hän kohotti
päänsä ja hänen silmiensä leimun edessä käänsi Madeline omat silmänsä
pois.
"Kyllä, neiti Hammond, minä rakastan häntä", sanoi cowboy. "Luulen,
että rakastan häntä sillä tavoin kuin kysytte."
"Eikö teillä ole mitään muuta sanottavaa minulle?" kysyi Madeline.
"Olen pahoillani, ettei minulla ollut aikaa puhua asiasta teille. Mutta
oli vähän kiire."
"Mitä aioitte tehdä? Mihin olitte menossa, kun Stillwell löysi teidät?"
"Me olimme juuri menneet naimisiin. En ajatellut mitään sen jälkeen.
Otaksuttavasti olisin kiirehtinyt takaisin työhöni. Minun on varmasti
tehtävä nyt työtä ja säästettävä rahani."
"Olen iloinen, että huomaatte vastuunalaisuutenne. Ansaitsetteko
tarpeeksi -- riittääkö palkkanne elättääksenne vaimoa?"
"Varmasti. En ole aikaisemmin ansainnut puoltakaan siitä. On hauska
tehdä työtä teille. Minä aion karkottaa pojat pois majastani sekä
varustaa sen Christinelle ja itselleni. Kuulkaahan, eivätkö he tule
kateellisiksi?"
"Ambrose, minä -- minä onnittelen teitä", sanoi Madeline. "Minä annan
Christinelle pienen häälahjan. Haluan puhua hänen kanssaan muutamia
hetkiä. Voitte mennä nyt."
Madelinen olisi ollut mahdotonta sanoa yhtään ankaraa sanaa.
Uteliaisuutta ja mielenkiintoa sekaantui hänen mielihyväänsä, kun hän
kutsui Christineä.
"Mrs Ambrose Mills, ole hyvä ja tule sisään."
Toisesta huoneesta ei kuulunut ääntä.
"Haluaisin nähdä morsiamen", jatkoi Madeline.
Vieläkään ei kuulunut liikettä eikä vastausta.
"Christine!" kutsui Madeline.
Tämä vaikutti. Christine oli pieni, sievä, pyöreä ja hänellä oli
valkoinen iho sekä tumma tukka. Hän oli ollut Madelinen
suosikkikamarineitsyt jo vuosia ja heidän välillään oli vilpitön
kiintymys. Oli selvää, että pieni ranskalaistyttö oli lannistunut.
Vasta kun Madeline oli ottanut tytön syliinsä, antanut anteeksi hänelle
ja tyynnyttänyt häntä, tuli hänen osuutensa karkaukseen ilmi. Christine
oli hämmentynyt. Hän näytti sormusta vasemman kätensä kolmannessa
sormessa.
* * * * *
Stillwellin mielenkiinto Meksikon vallankumoukseen oli ilmeisesti
kasvanut uutisesta, että Gene Stewart oli saavuttanut arvonantoa
kapinallisten joukkojen keskuudessa. Sen jälkeen vanha karjanhoitaja
lähetti hakemaan sanomalehtiä ja hänellä oli tapana puhua asiasta
jokaiselle joka tahtoi kuunnella. Cowboy oli suorittanut joitakin
uskaliaita urotekoja kapinallisten hyväksi. Madeline huomasi hänen
nimeään mainittavan useissa rajaseudun sanomalehdissä. Kun kapinalliset
valloittivat Juarezin kaupungin, taisteli Stewart tavalla, joka tuotti
hänelle El Capitanin nimen. Tämä taistelu ilmeisesti lopetti
vallankumouksen. Gene Stewartista ei kuultu mitään ennen huhtikuuta,
jolloin Stillwellille tuli tieto, että cowboy oli saapunut El Cajoniin
ilmeisesti etsien levottomuuden aihetta. Vanha karjanhoitaja satuloi
hevosen ja läksi kiireen kaupalla kaupunkiin. Kahden päivän kuluttua
hän palasi allapäin. Madeline sattui olemaan saapuvilla, kun Stillwell
puhui Alfredille.
"Minä tulin sinne liian myöhään", sanoi karjamies. "Gene oli mennyt. Ja
mitä luulet tästä? Danny Mains on lähtenyt juuri lastattuaan pari
aasia. En voinut saada selville, mitä tietä hän lähti, mutta lyönpä
vetoa että hän meni Peloncilloon päin."
"Danny tulee kyllä näkyviin jonakin päivänä", vastasi Alfred. "Mitä
sait tietää Stewartista? Ehkä hän läksi Dannyn mukaan?"
"En paljoa", sanoi Stillwell lyhyesti. "Gene on merkillinen! Hän ei
välitä mistään."
"No kerro minulle hänestä."
Stillwell pyyhki hikistä otsaansa ja sovittautui puhuma-asentoon.
"No, Genen laita on omituisesti. Asia on saattanut minut ymmälle. Hän
tuli El Cajoniin noin viikko sitten. Hänellä oli runsaasti rahaa --
Meksikon, sanottiin. Ja kaikki sekarotuiset olivat hulluja häneen.
Sanoivat häntä El Capitaniksi. Hän tuli juovuksiin ja kulki rähisten
ympäri, hakien Pat Hawea. Sinä muistat sen sekarotuisen, joka sai läven
itseensä viime lokakuussa -- sinä yönä, jolloin neiti Majesty saapui?
No, hän on kuollut. Hän on kuollut, ja ihmiset sanovat, että Pat aikoo
panna tapon Genen laskuun. Luulen, että semmoinen on vain turhaa
puhetta, vaikka Pat on kylliksi alhainen tehdäkseen sen. Joka
tapauksessa, jos hän oli El Cajonissa, pysytteli hän kovin tarkasti
itsekseen. Gene käveli ylös ja alas, ylös ja alas, koko päivän ja yön,
tähystäen Patia. Mutta hän ei löytänyt tätä. Ja tietystikin hän tuli
yhä enemmän juovuksiin. Hän sai aikaan koko joukon ikävyyksiä, mutta
ampuma-aseita ei käytetty. Ehkä se sai hänet ärtymään, joten hän meni
antamaan selkään Flon langolle. Se ei ollut niin pahasti. Jack tosiaan
tarvitsi kelpo saunan. No, sitten Gene kohtasi Dannyn ja koetti saada
Dannyn juovuksiin. Eikä hän voinut! Mitä ajattelette siitä? Danny ei
ollut sitä ennen ollut juomassa -- eikä tahtonut maistaa nyt
tippaakaan. Olen totisesti iloissani siitä, mutta se on omituista.
Arvaan, että hän ja Gene vaihtoivat joitakin kovia sanoja. Joka
tapauksessa Gene meni rautatielle ja nousi veturiin, kun se lähti
liikkeelle. Jos hän lähtee Arizonaan, menee hän Yuman karjatarhalle.
Minä sähkötin asemille pitkin rataa, että Stewartia pidettäisiin
silmällä ja sähkötettäisiin minulle, jos hänet on tavattu."
"Otaksutaan, että löydätte hänet."
Vanha mies nyökkäsi synkästi.
"Minä nostin hänet kerran alennuksestaan. Ehkä voin tehdä sen
uudestaan." Sitten hän kääntyi Madelinen puoleen tullen vähän
iloisemmaksi. "Minullapa on eräs aate, neiti Majesty. Jos vain voin
saada Gene Stewartin käsiini, on hän juuri se cowboy, jota tarvitsen
päällysmieheksi. Hän osaa käsitellä tätä joukkoa, joka on
tekemäisillään minut hulluksi. Ja mikä on vielä enemmän: koska hän on
taistellut kapinallisten puolesta ja saanut El Capitanin nimen,
polvistuvat maan kaikki sekarotuiset hänen edessään. Nyt me emme ole
päässeet vielä irti Don Carlosista. Tosin hän myi teille talonsa,
laitumensa ja karjansa. Mutta te muistatte, ettei ole pantu mustaa
valkoiselle siitä, milloin hänen pitäisi lähteä. Eikä Don Carlos aio
lähteä. Hän tietää jotakin minun kadottamastani karjasta ja siitä jota
te kadotatte yhtämittaa. Se sekarotuinen on yhtä poikaa kapinallisten
kanssa. Minä lyön vetoa, että kun hän lähtee, niin hän ja hänen
vaqueronsa muodostavat taas yhden niitä guerillajoukkoja, jotka
hävittävät rajalla olevia seutuja. Vallankumous ei ole vielä ohi.
Kaikki nämä lainsuojattomien joukot aikovat hyötyä siitä. No, minä
tarvitsen Gene Stewartia. Tarvitsen häntä kipeästi. Tahdotteko antaa
minun ottaa hänet palvelukseen?"
"Hakekaa Stewart ja tuokaa hänet karjatalolle", vastasi Madeline.
Stillwell kiitti ja vei hevosensa pois.
"Omituista, kuinka hän pitää siitä cowboysta!" mumisi Madeline.
"Ei niinkään omituista, Majesty", vastasi hänen veljensä. "Kun
nimittäin tiedät asian. Stewart on ollut Stillwellin kanssa kahden
muutamilla kovilla erämaan matkoilla. Ei ole mitään tunteen keskitietä
miehillä, jotka katsovat kuolemaa kasvoista kasvoihin. He joko vihaavat
toisiaan tai rakastavat toisiaan. En tiedä asiaa, mutta luulen, että
Stewart teki jotakin Stillwellin hyväksi. Pelasti ehkä hänen henkensä.
Sitä paitsi on Stewart miellyttävä poika, kun elää kunnollisesti.
Toivon, että Stillwell tuo hänet takaisin. Me tarvitsemme häntä. Hän on
syntynyt johtajaksi. Kerran näin hänen ratsastavan meksikolaisjoukkoon,
jota epäilimme varkaudesta. Oli hienoa nähdä hänet. Me olemme
kiusaantuneita Don Carlosin takia. En olisi milloinkaan uskonut
valkoista naista yksin heidän seuraansa. Mutta he ovat nyt rohkeampia.
Jotakin on tekeillä. He voivat ratsastaa pois jonakin yönä ja mennä
rajan yli."
Seuraavan viikon aikana Madeline huomasi, että osa siitä myötätunnosta,
joka hänellä oli Stillwelliä kohtaan tämän ajaessa takaa
välinpitämätöntä Stewartia, olikin huomaamatta muuttunut myötätunnoksi
cowboyta kohtaan. Oli kummallista, ajatteli hän, millaisen vastakohdan
alituisille sanomille Stewartin rajuudesta, kun tämä kulki reuhaten
kaupungista kaupunkiin, muodostivat ne hyväntahtoisuuden, luottamuksen
ja toivon ilmaukset, joita kuului kaikkien suusta. Madelinen
henkilökohtainen käsitys Stewartista ei ollut vähääkään muuttunut siitä
yöstä asti, jolloin se oli muodostunut. Mutta eräät cowboyn
ominaisuudet, jotka eivät olleet saaneet selvää ilmaisumuotoaan
Madelinen mielessä -- se seikka, että hän oli lahjoittanut kauniin
hevosensa, hänen urhoollisuutensa taistelevien kapinallisten keskellä
ja toisten kunnioitus häntä kohtaan -- saivat hänet erityisesti
valittamaan cowboyn nykyistä käyttäytymistä.
Sillä välin oli Stillwell niin vakava ja innoissaan, että olisi voinut
luulla hänen etsivän oikealle tielle oman poikansa. Hän käväisi useita
kertoja laakson pienillä asemilla ja palasi matkoiltaan synkin ilmein.
Madeline kuuli Alfredilta yksityiskohtia. Stewart oli menossa huonosta
pahempaan -- hän oli juoppo, epäsäännöllinen ja joutuisi varmasti
ojennuslaitokseen. Sitten tuli tieto, joka sai Stillwellin kiiruhtamaan
Rodeoon. Hän palasi kolmantena päivänä musertuneena miehenä. Hän oli
loukkaantunut niin katkerasti, ettei yksikään, ei edes Madeline, voinut
saada häneltä selville mitä oli tapahtunut. Hän myönsi löytäneensä
Stewartin, mutta hän ei vaikuttanut tähän mitään.
Madelinea kuohutti suuttumus cowboyta kohtaan, suuttumus, joka oli yhtä
voimakas kuin hänen surunsa rehellisen karjanhoitajan takia. Ja kun
Stillwell luopui yrityksestä, päätti hän ryhtyä asiaan. Stillwellin
järkähtämätön usko, hänen juhlalliset puolustelunsa huolimatta
kaikesta, mikä oli ollut Stewartin puolelta väkivaltaisuutta, ehkä
hävyttömyyttäkin, vaikutti häneen voimakkaasti ja sai hänet näkemään
ihmisluonnon uudelta puolen. Hän kunnioitti luottamusta, joka pysyi
järkähtämättömänä. Ja hänen mieleensä tuli ajatus, että Stewart varmaan
oli jollakin tavoin sellaisen luottamuksen arvoinen, muuten ei hän
olisi sitä ikinä kenessäkään herättänyt. Madeline huomasi haluavansa
uskoa, että maailman turmeltuneimmassa ja syntisimmässäkin heittiössä
oli syvällä sisällä jokin hyvän siemen.
Hän lähetti Nelsin Stewartin oman hevosen selässä Rodeoon hakemaan
Stewartia. Nels palasi aikanaan ohjaten ratsastajatonta päistärikköä.
"Juu, minä kyllä löysin hänet", vastasi Nels. "Minä löysin hänet
puoliksi selvinneenä. Hän oli ollut jossakin metakassa ja joku
oli pannut hänet nukkumaan, luullakseni. Kun hän näki tämän
päistärikköhevosen, päästi hän ulvonnan ja kavahti sen kaulaan. Hevonen
tunsi hänet varmasti. Sitten Gene tarttui hevoseen ja itki -- en ole
milloinkaan nähnyt ketään, joka olisi itkenyt niin kuin hän. Minä
odotin hetken ja olin juuri sanomaisillani jotakin, kun hän kääntyi
minuun päin punasilmäisenä ja pähkähulluna. 'Nels', sanoi hän, 'minä
pidän tuosta hevosesta hitonmoisesti ja minä pidin sinusta jokseenkin
paljon, mutta ellet vie sitä pois, ammun minä teidät kummankin.' No,
minä livistin tieheni. En huolinut sanoa edes hyvästiä."
"Nels, luuletteko, että on hyödytöntä -- yrittää tavata häntä --
taivuttaa häntä?" kysyi Madeline.
"Melkein luulen", vastasi Nels vakavasti. "Olen nähnyt joukon auringon
sokaisemia ja hulluja, käärmeen pistämiä ja haisunäädän puremia
lehmänpistäjiä aikanani, mutta Gene Stewart voittaa heidät kaikki."
Madeline päästi Nelsin menemään, mutta ennen kuin tämä pääsi korvain
kuuluvilta, erotti Madeline hänen puhuvan Stillwellille:
"Bill, huomaa tarkoin tämä asia -- ei mikään niistä rähinöistä, joihin
Gene on tehnyt itsensä syypääksi, ole tapahtunut naisen tähden!
Sitenhän oli tavallisesti asian laita, kun hän oli juovuksissa: hän
tappeli jokaisesta sievästä sekarotuisesta tytöstä. Sen takia luulee
Pat Hawe, että Gene antoi selkään vieraalle vaquerolle, joka oli pikku
Bonitan kanssa silloin viime syksynä. Gene mellastelee nyt tarkoittaen
päästä hengestään jostakin syystä, jonka vain kaikkivaltias Jumala
tietää."
Nelsin kertomus siitä, miten Stewart itki hevostaan, vaikutti
Madelineen voimakkaasti. Hänen seuraava toimenpiteensä oli kehoittaa
Alfredia koettamaan, eikö tämä voinut saada paremmin tolkkua
itsepäisestä cowboysta. Alfred tarvitsi vain kehoittavan sanan, sillä
hän sanoi ajatelleensa mennä Rodeoon omasta aloitteestaan. Hän meni
mutta palasi yksin.
"Majesty, en voi selittää Stewartin omituisia tekoja", sanoi Alfred.
"Näin hänet, puhuin hänen kanssaan. Hän tunsi minut, mutta ei mikään
näyttänyt tehoavan häneen. Hän on muuttunut kauheasti. Minä kuulin
hänestä kaiken, ja jollei hän ole suorastaan pois suunniltaan, on hän
helvetin halukas, niinkuin Bill sanoo, pääsemään päiviltään. Jotkut
hänen urotöistään eivät ole sopivia sinun korvillesi. Me olemme tehneet
parhaamme Stewartin puolesta. Jos sinulle olisi annettu tilaisuus,
olisit sinä ehkä pelastanut hänet. Mutta nyt on liian myöhäistä."
Madeline ei kuitenkaan unohtanut asiaa eikä luopunut siitä. Jos hän
olisi unohtanut tai mukautunut asioiden kulkuun, tunsi hän, että hän
olisi jättänyt sikseen paljon muutakin kuin toivon auttaa rappiolle
joutunutta miestä. Mutta hän oli epätietoinen siitä, mihin
toimenpiteisiin oli edelleen ryhdyttävä. Päiviä kului ja jokainen
toi lisää lörpötystä Stewartin suinpäisestä kulusta Yuman
ojennuslaitokseen. Hän oli näet mennyt rajan yli Arizonaan, missä
sheriffit pitivät tarkemmin laista kiinni. Lopuksi tuli kirje Nelsin
ystävältä, jossa mainittiin, että Stewart oli loukkaantunut eräässä
metelissä. Hänen vammansa ei ollut huolestuttava, mutta se pitäisi
hänet levossa kyllin pitkän ajan, jotta hän selviäisi. Ja tämä
tilaisuus olisi otollinen Stewartin ystäville hänen kotiin viemisekseen
ennen kuin hän joutuisi telkien taa. Tämän sepustuksen mukana oli kirje
Stewartille hänen sisareltaan. Se kertoi tarinan sairaudesta ja sisälsi
avun vetoomuksen. Nelsin ystävä toimitti tämän kirjeen eteenpäin
Stewartin tietämättä, ajatellen, että Stillwell tahtoisi auttaa
Stewartin perhettä. Stewnrtilla ei ollut rahaa, sanoi hän.
Sisaren kirje löysi tiensä Madelinen luo. Hän luki sen kyynelet
silmissään. Se sisälsi Madelinelle paljon enemmän kuin lyhyen tarinansa
sairaudesta ja köyhyydestä sekä ihmettelyn sen johdosta, ettei Gene
ollut kirjoittanut kotiin pitkään aikaan. Se kertoi äidinrakkaudesta,
sisarenrakkaudesta, veljenrakkaudesta -- kalleista perhesiteistä, jotka
eivät olleet murtuneet.
Hyvin luultavasti, mietiskeli Madeline mielessään, oli tämä kirje
yhtenä syynä Stewartin itsepintaiseen, pitkäaikaiseen alakuloisuuteen.
Se oli saatu liian myöhään sitten kun hän oli tuhlannut rahat, jotka
olisivat merkinneet niin paljon äidille ja sisarelle. Oli miten
tahansa, Madeline lähetti heti Stewartin sisarelle pankkiosoituksen
sekä kirjeen, jossa selitettiin, että raha oli otettu ennakolta
Stewartin palkasta. Kun tämä oli tehty, päätti hän itse mennä
Chiricahuaan.
Ne matkat hevosen selässä, jotka Madeline oli tehnyt tuohon pieneen
Arizonan kylään, olivat koetelleet hänen kärsivällisyyttään
äärimmilleen, mutta automatka oli mukava ja lisäksi se oli vain
muutaman tunnin asia. Nels, jota Madeline pyysi mukaansa, vastasi
epäröiden että hän tahtoi mieluummin seurata hevosellaan. Madeline
voitti kuitenkin hänen epäröimisensä ja he lähtivät matkaan, Florence
oli myös mukana. Maili mailin jälkeen oli laaksotie sileätä, kovaksi
tallattua ja heikosti viettävää. Ruohoinen tasanko liiteli taaksepäin
harmaina kaistoina. Nelsin silmät olivat villeinä ja kädet puristivat
istuinta. Kun vaunu meni hiekkaisten ja kallioisten paikkojen poikki
hiljaa, näytti Nels hengittävän keveämmin. Ja kun se pysähtyi
Chiricahuan tomuiselle kadulle, keikahti Nels iloisesti ulos.
"Me odotamme täällä autossa, kunnes haette Stewartin", sanoi Madeline.
"Luulen että Gene juoksee tiehensä, kun näkee meidät -- jos nimittäin
kykenee juoksemaan", vastasi Nels.
"No, minä menen hakemaan hänet ja mietin sitten, mitä olisi paras
tehdä."
Hän meni rautatiekiskojen poikki ja katosi matalien talojen taakse.
Pian hän ilmestyi jälleen ja kiiruhti vaunun luo.
"Neiti Hammond, minä löysin hänet. Hän oli nukkumassa. Minä herätin
hänet. Hän on selvä eikä pahoin loukkaantunut. Mutta en luule, että
teidän sopii nähdä häntä. Ehkä Florence..."
"Haluan itse nähdä hänet! -- Miksi ei! Mitä hän sanoi, kun kerroitte
että minä olen täällä?"
"En tosiaan sanonut sitä hänelle. Sanoin vain 'Halloo, Gene', ja hän
sanoi: 'Jumalani, Nels, ehkä en ole oikein iloinen nähdessäni
ihmisolennon.' Hän kysyi minulta, kuka oli mukanani, ja minä sanoin
hänelle muutamien ystävien olevan täällä. Jos todella haluatte nähdä
hänet, neiti Hammond, on siihen hyvä mahdollisuus. Mutta se on arka
asia ja te tulette ehkä kipeäksi nähdessänne hänet. Hän oleilee tuolla
toisella puolen sekarotuisten hökkelissä. Ehkä sekarotuiset ovat olleet
ystävällisiä hänelle. Mutta he ovat totisesti kurjaa joukkoa!"
Madeline ei epäröinyt hetkeäkään.
"Kiitoksia, Nels. Viekää minut heti. Tule, Florence."
He lähtivät autosta ja menivät tomuisen aukean poikki kapealle kujalle.
Kuljettuaan useiden talojen ohi Nels pysähtyi likaiselle ovelle.
"Hän on tuolla, tuon ensimmäisen kulman takana. Siinä on patio,
avonainen ja aurinkoinen. Ja, neiti Hammond, ellette pane pahaksenne,
odotan minä teitä täällä. Luulen, ettei Gene pidä siitä, että hänen
ympärillään on tovereita, silloin kun hän näkee teidät, tytöt."
Tämä sai Madelinen epäröimään ja kulkemaan hitaasti. Hän ei ollut
ajatellut, mitä Stewart tuntisi, kun hän ilmestyisi äkkiä tämän eteen.
"Florence, sinä odotat myöskin", sanoi Madeline käytävässä ja kääntyi
sisään yksinään.
Hän oli astunut rappeutuneelle patiolle. Penkillä istui selkä häneen
päin mies, joka katseli murtuneessa seinässä olevista halkeamista ulos.
Hän ei ollut kuullut Madelinen tuloa. Paikka ei ollut aivan niin
saastainen ja tukahduttava kuin käytävät. Sitä oli käytetty
karja-aitauksena. Rotta juoksi rohkeasti likaisen lattian poikki.
Ilmassa surisi kärpäsiä, joita mies huiski väsyneellä kädellään.
Madeline ei tuntenut Stewartia. Toinen puoli kasvoja oli musta,
naarmuinen ja partainen. Vaatteet olivat repaleiset ja tahraiset. Hänen
hiuksissaan oli oljenkorsia, hänen hartiansa olivat kyyryssä. Hän oli
kurjan ja toivottoman näköinen. Madeline arvasi, miksi Nels ei tahtonut
olla läsnä.
"Herra Stewart! Tässä olen minä, neiti Hammond. Olen tullut katsomaan
teitä", sanoi hän.
Toinen muuttui äkkiä liikkumattomaksi. Madeline toisti tervehdyksensä.
Stewartin ruumis nytkähti. Hän liikahti rajusti kuin kääntyäkseen ja
tarkastaakseen tunkeilijaa, mutta vieläkin nopeammin hän kääntyi
takaisin.
Madeline odotti. Omituista että tällä rappiolle joutuneella cowboylla
oli ylpeyttä, joka esti häntä näyttämästä kasvojaan! Vai oliko se
enemmän häpeätä kuin ylpeyttä?
"Olen tullut puhumaan kanssanne, jos sallitte sen."
"Menkää pois", mutisi mies.
"Stewart!" aloitti Madeline puhuen tahtomattaan ylpeästi.
Mutta hän korjasi sen ja kävi harkitsevaksi sekä kylmäksi, sillä hän
huomasi, että mies ei kuuntelisi häntä.
"Olen tullut auttamaan teitä. Sallitteko?"
"Jumalan tähden! Te -- te...!" kuuluivat sanat tukehtuneesti. "Menkää
pois!"
"Ehkä minä tulin tänne Jumalan tähden", sanoi Madeline lempeästi.
"Varmasti se on tapahtunut teidän tähtenne -- ja sisarenne..." Madeline
puri kieleensä, sillä hän ei ollut aikonut ilmaista tietävänsä
sisaresta mitään.
Stewart huokaisi raskaasti ja horjuen murtunutta seinää vasten nojasi
siihen kasvot piilossa. Madeline mietti, että varomaton huomautus oli
ehkä ollut hyväksi.
"Oletteko hyvä ja annatte minun sanoa, mitä minulla on sanottavana!"
Toinen oli vaiti. Ja Madeline kokosi rohkeutta ja innostusta.
"Stillwell on syvästi loukkaantunut, syvästi pahoillaan siitä, ettei
voinut saada teitä luopumaan tältä -- tältä vaaralliselta tieltä.
Veljeni on myöskin. He halusivat auttaa teitä. Samoin minäkin. Olen
tullut sen vuoksi että voisin ehkä menestyä siinä missä he ovat
epäonnistuneet. Nels toi sisarenne kirjeen. Minä luin sen. Tulin vain
päättäväisemmäksi auttaakseni teitä ja epäsuorasti auttaakseni äitiänne
ja Lettyä. Stewart, haluamme, että tulette karjataloon. Stillwell
tarvitsee teitä päällysmiehekseen. Paikka on avoinna ja te voitte
määrätä palkkanne. Sekä Al että Stillwell ovat kiusaantuneita Don
Carlosista, vaqueroista ja ryöstöretkistä pitkin rajaa. Minun cowboyni
ovat ilman kykenevää johtajaa. Tahdotteko tulla?"
"En", vastasi Stewart.
"Mutta Stillwell tarvitsee teitä kipeästi."
"Ei."
"Stewart, minä haluan, että tulette!"
"En!"
Hänen vastauksensa olivat käheitä ja raivokkaita. Ne saivat Madelinen
hämilleen ja hän pysähtyi koettaen ajatella keinoa miten jatkaa.
Stewart hoiperteli pois seinän äärestä ja lysähtäen penkille kätki
kasvot käsiinsä. Hänen liikkeensä niin kuin hänen puheensakin olivat
rajuja.
"Teettekö hyvin ja menette pois?" kysyi hän.
"Minä en voi jäädä tänne kauemmaksi, jos te yhä vaaditte minun
menemistäni. Mutta miksi ette kuuntele, kun haluan auttaa teitä?
Miksi?"
"Minä olen lurjus", puhkesi Stewart. "Mutta minä olin kerran
herrasmies, enkä minä ole niin alhaalla, että voin kestää sitä, kun
näette minut täällä."
"Kun päätin auttaa teitä, päätin nähdä teidät missä tahansa. Tulkaa
pois, tulkaa takaisin karjatalolle. Te olette huonossa asemassa nyt.
Kaikki näyttää teistä mustalta. Mutta se menee ohi. Kun olette taas
ystävien joukossa, tulette entisellenne. Tulette omaksi itseksenne.
Juuri se seikka, että kerran olitte herrasmies, että olette hyvästä
perheestä, antaa teille paljon suurempia velvollisuuksia itseänne
kohtaan! Niin! ajatelkaa kuinka nuori olette! On häpeä tuhlata elämää.
Tulkaa takaisin minun kanssani."
"Neiti Hammond, tämä oli lopullinen sortumiseni", vastasi toinen
nöyrästi. "On liian myöhäistä."
"Ei, niin huonosti ei ole."
"On liian myöhäistä."
"Tehkää ainakin yritys. Koettakaa!"
"Ei. Se ei hyödytä. Minä olen mennyttä. Olkaa hyvä ja jättäkää minut --
kiitän teitä..."
Cowboy oli ollut raju, sitten synkkä ja nyt vihainen. Madeline miltei
menetti voiman vastustaa hänen omituista kylmää päättäväisyyttään.
Epäilemättä mies tiesi olevansa hukassa. Mutta kuitenkin jokin pidätti
Madelinea -- pidätti häntä silloinkin kun hän astui askelen taaksepäin.
Hän, Madeline Hammond, oli tullut tähän saastaiseen loukkoon aivan
vakavana, aivan ystävällisenä, mutta hän oli tullut myös käskevänä
naisena, joka tavallisesti oli tottunut siihen että häntä toteltiin.
Hän arvasi, että kaikki ylpeys, rikkaus, sivistys, kaikki ylimalkainen
alentuva suostuttelu ja tyhmä ihmisrakkaus maan päällä ei olisi
hyödyksi tämän miehen kääntämiseksi hiuksenkaan vertaa turmioon
johtavalta uraltaan. Hänen tulonsa oli lisännyt Stewartin vihaa itseään
kohtaan. Madeline oli vaarassa epäonnistua hänen auttamisessaan. Hän
tunsi voimattomuuden tunnetta, joka kohosi miltei tuskaksi. Tilanne sai
murhenäytelmän kirpeyttä. Hän oli ryhtynyt kääntämään villin cowboyn
kohtalon kulkua, hän näki tämän elämän nopean tuhlauksen, hänen
sielunsa kadotuksen. Herkkä tietoisuus muutoksesta hänessä itsessään
oli sen uskon alkuna, jota hän oli kunnioittanut Stillwellissä. Ja
yht'äkkiä hänestä tuli vain nainen, urhoollinen, suloinen ja
kesyttämätön.
"Stewart, katsokaa minuun", sanoi hän.
Toinen värisi. Madeline lähestyi ja pani kätensä hänen olkapäälleen. Se
näytti vaipuvan kevyestä kosketuksesta.
"Katsokaa minuun", toisti Madeline.
Mutta Stewart ei voinut nostaa päätään. Hän oli murtunut. Hän ei
uskaltanut näyttää paisuneita kasvojaan. Hänen raju, kouristuksen
tapainen asentonsa ilmaisi enemmän kuin mitä hänen piirteensä olisivat
näyttäneet. Ne toivat ilmi ylpeän ja intohimoisen miehen kiduttavan
häpeän, miehen, joka oli joutunut alennustilassaan sen naisen
tarkastettavaksi, jonka kuvan hän oli uskaltanut kätkeä sydämeensä. Ne
toivat ilmi hänen rakkautensa.
"Kuulkaa sitten", jatkoi Madeline, ja hänen äänensä oli epävarma.
"Kuulkaa minua, Stewart. Suurimmat miehet ovat ne, jotka ovat vajonneet
syvimmälle liejuun, tehneet syntiä eniten, kärsineet eniten ja sitten
taistelleet pahaa luontoaan vastaan sekä voittaneet. Luulen että voitte
pudistaa päältänne tuon epätoivoisen mielialan ja olla mies."
"Ei!" huusi Stewart.
"Kuulkaa minua vielä. Minulla on jonkinlainen tieto siitä, että olette
Stillwellin arvoinen. Tahdotteko tulla takaisin kanssamme -- hänen
takiaan?"
"En. On liian myöhäistä, sanon sen teille."
"Stewart, parasta ihmiselämässä on usko ihmisluontoon. Minä uskon
teihin. Minä ajattelen että olette sen arvoinen."
"Te olette vain ystävällinen ja hyvä saneessanne siten. Te ette voi
tarkoittaa sitä."
"Tarkoitan sitä kaikesta sydämestäni", vastasi Madeline. Ja äkkiä hänen
ruumiiseensa tulvi rikas lämpö kun hän näki ensimmäisen merkin toisen
pehmenemisestä. "Tuletteko takaisin -- ellette itsenne takia tai
Stillwellin -- niin minun?"
"Mitä olen minä sellaiselle naiselle kuin te?"
"Ahdingossa oleva mies, Stewart. Mutta minä olen tullut auttamaan
teitä, näyttämään uskoani teihin."
"Jos minä uskoisin, että voisin koettaa", sanoi mies.
"Kuulkaa", alkoi Madeline kiirehtien. "Minun sanani pitää. Antakaa sen
todistaa uskoani teihin. Katsokaa minuun ja sanokaa että tulette."
Stewart kohotti mahtavan vartalonsa kuin koettaen pudistaa päältään
jättiläistaakkaa. Sitten hän kääntyi hitaasti Madelineen päin. Hänen
kasvonsa olivat tahraiset ja kauheat, mutta silmissä oli kaunis valo.
"Minä tulen", kuiskasi hän käheästi. "Antakaa minulle muutama päivä
kohotakseni tästä tilasta. Ja sitten minä tulen."