Madeline kääri miettiväisenä kirjeen kokoon ja mutisi:
"Miten hän rakastaakaan hevostaan!"
"Niin, minä sanoisin samoin", vastasi Alfred. "Flo kertoo sinulle
siitä. Hän on ainoa henkilö, jonka Gene ikinä on sallinut ratsastaa
tällä hevosella -- jollei pieni meksikolaistyttö Bonita ratsastanut
sillä El Cajonista. No, sisareni, miten asia on -- otatko hevosen?"
"Varmasti. Olen onnellinen saadessani sen. Sinä sanoit, että Stewart
antoi sille nimen minun mukaani -- nähtyään liikanimeni
newyorkilaisessa sanomalehdessä?"
"Niin."
"No minä en muuta sen nimeä. Mutta miten voin kiivetä sen selkään? Se
on jättiläishevonen! Katsohan sitä -- se nuuskii minun kättäni! Luulen
että se ymmärsi, mitä sanoin. Oletko milloinkaan nähnyt noin hienoa
päätä ja noin kauniita silmiä?"
"Sinun on noustava sen selkään kuistilta."
"Tule, Majesty -- meidän täytyy tulla tutuiksi. Sinulla on nyt uusi
omistaja, hyvin ankara nuori nainen, joka vaatii sinulta uskollisuutta
ja tottelevaisuutta."
Madeline kuljetti hevosta sinne tänne ja oli iloinen sen lauhkeudesta.
Hän huomasi, ettei sitä tarvinnut ohjata. Se tuli hänen kutsustaan,
seurasi häntä kuin koira, hieroi mustaa turpaansa häntä vasten. Joskus
heidän kävelymatkojensa käännepaikoissa se nosti päänsä ja katseli
korvat pystyssä tietä, jota oli tullut, sekä kunnaiden taakse. Se
katseli laitumen yli. Joku ehkä kutsui sitä vuorten toiselta puolen.
Eräänä iltapäivänä Alfred nosti Madelinen suuren päistärikön selkään.
"Me ratsastamme tuonne vuoren tasaiselle huipulle", sanoi hänen
veljensä hevosen selkään noustessaan. "Pidä sen ohjaksia kireällä ja
hellitä, kun tahdot sen kulkevan nopeammin. Mutta älä kiljaise sen
korvaan, ellet tahdo että Florence ja minä näemme sinun katoavan
taivaanrantaan."
Hän ravasi ulos pihasta, alas karja-aitauksien ohi harmaan, avonaisen
kentän keskelle, joka ulottui useita maileja rinteelle asti. Florence
oli johdossa. Alfred painalsi hänen sivulleen jättäen Madelinen
jälkeen. Sitten johdossa olevat hevoset rupesivat laukkaamaan. Ne
ehtivät melko pitkän matkan edelle. Madeline tunsi tuulen
muuttumattoman, tasaisen suhinan. Häntä kummastutti miten helposti ja
mukavasti hän pysyi satulassa. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut tuulta
kasvoillaan, hevosen harjan sipaisua, kilpajuoksun hilpeätä, tasaista
menoa. Se värisytti häntä, tuotti hänelle iloa, tulistutti hänen
verensä. Äkkiä hän huomasi huumautuvansa eikä tiennyt mikä hänet sai
hellittämään ohjaksia ja eteenpäin kumartuen huutamaan: "Sinä mainio
veitikka, juokse!"
Hän kuuli kavioiden nopean kopseen ja kallistui taaksepäin Majestyn
nopeuden lisääntyessä äkkiä. Tuuli pisti hänen kasvoihinsa, ulvoi hänen
korvissaan ja tempoi hänen tukkaansa. Harmaa tasanko lensi ohi
kummallakin puolen ja näytti edessäpäin viittovan häntä kohti. Hänen
sokaistuneissa silmissään näyttivät Florence ja Alfred tulevan
takaisin. Majesty tavoitti toiset hevoset, aikoi sivuuttaa ne. Tosiaan,
se sivuutti ne syöksyen ohi, juoksi eteenpäin ja saavutti jyrkän
rinteen.
"Ihanaa!" huudahti Madeline.
Hän oli innoissaan ja jokainen lihas ja hermo värisi hänen ruumiissaan.
Kun hän koetti koota irtautuneita hiussuortuviaan, vapisivat hänen
kätensä. Sitten hän katsoi ja odotti tovereitaan.
Alfred saavutti hänet nauraen mutta myös huolestuneena.
"Eikö se osaa juosta? Pääsikö se karkaamaan käsistäsi?"
"Ei, minä huusin sen korvaan", vastasi Madeline.
Alfred ohjasi jyrkkää kiemurtelevaa polkua pitkin huipulle. Madeline
näki kauniin tasaisen pinnan, joka kasvoi lyhyttä ruohoa. Hän päästi
ihmetyksen ja innostuksen huudon.
"Mikä paikka golfia varten! Tämä olisi hienoin kenttä maailmassa."
"Kerran, kun ensin tulin Länteen, olin aivan hukassa -- olin päättänyt
lopettaa kaiken", sanoi Alfred. "Ja minä satuin kiipeämään tänne
etsiessäni yksinäistä paikkaa kuollakseni. Kun näin tämän, muutin
mieleni heti."
Madeline oli vaiti. Hän pysyi mykkänä, kun ratsastettiin laakson ympäri
ja jyrkkää tietä alaspäin. Hän ennätti karjatalolle vasta pitkän aikaa
toveriensa jälkeen ja illallisen aikana oli miettiväinen. Myöhemmin,
kun he kokoontuivat kuistille katsomaan auringonlaskua, herättivät
Stillwellin leikilliset valitukset eloon erään ajatuksen, joka leimahti
hänen mielessään nopeana kuin salama. Ja kuuntelemalla hän innosti
Stillwelliä kertomaan karjanhoitajaparan vastuksista.
"Stillwell, voisiko täällä harjoittaa karjanhoitoa suuressa mitassa,
viimeisten menettelytapojen mukaan -- ei välttämättä voittoa tuottaen,
mutta siten että se maksaa itsensä -- että se menisi ilman tappiota?"
kysyi hän.
"Luulen että voisi", vastasi toinen. "Se olisi varmaan tuottoisaa.
Niin, huolimatta kaikesta huonosta onnestani ja kehnoista varusteistani
olen elänyt melko hyvin ja maksanut velkani."
"Tahtoisitteko myydä, jos joku maksaisi pyytämänne hinnan?"
"Ottaisin heti sellaisesta mahdollisuudesta vaarin. Mutta kuitenkaan en
mielelläni lähtisi tästä paikasta. Olisin tarpeeksi mieletön
sijoittaakseni rahan toiseen karjataloon."
"Myisivätkö Don Carlos ja nuo muut meksikkolaiset?"
"Varmasti myisivät. Don on vaivannut minua vuosikausia haluten myydä
vanhan karjatalonsa. Ja nämä laakson karjanhoitajat haluavat nähdä
rahaa."
"Olkaa hyvä ja sanokaa minulle tarkalleen, mitä tekisitte, jos teillä
olisi rajattomat varat?" jatkoi Madeline.
"Hyvä Jumala!" huudahti karjanhoitaja ja hätkähti niin että pudotti
piippunsa.
Sitten hän täytti sen uudestaan kömpelöillä sormillaan, sytytti sen,
veti muutamia pitkiä savuja, kääntyi ympäri ja katseli Madelinea
tarkaten. Hänen kovat kasvonsa alkoivat lauhtua ja rypistyä hymyyn.
"Vanhaa sydäntäni lämmittää ajatella sellaista. Minä uneksin paljon,
kun ensin tulin tänne. Mitä minä tekisin, jos minulla olisi
rajattomasti rahaa? Kuulkaa! Ostaisin maat pois Don Carlosilta ja
sekarotuisilta. Antaisin työtä jokaiselle hyvälle lehmänhoitajalle.
Ostaisin kaikki hyvät hevoset laitumilta. Aitaisin parasta laidunmaata.
Poraisin vettä laaksosta. Johtaisin putkia myöten vettä alas vuorilta.
Patoaisin tuon joen. Mailia pitkä pato kukkulalta kukkulalle antaisi
minulle suuren järven. Istuttaisin puuvillapensaikkoja sen ympärille.
Täyttäisin sen järven täyteen kaloja. Istuttaisin hedelmäpuita ja
puutarhan. Tekisin tästä vanhasta karjatalosta mukavan ja hienon
olöpaikan. Laittaisin ruohoa ja kukkia ylt'ympäri sekä toisin nuoria
mäntypuita vuorilta. Ja kun kaikki se olisi tehty, istuisin tuolillani
ja tupakoisin ja katselisin karjaa, joka tulisi jonossa juomaan ja
hajautuisi sitten takaisin laaksoon."
Madeline kiitti karjanomistajaa ja vetäytyi sitten huoneeseensa, missä
hän ei tuntenut mitään pakkoa salata sen ihmeellisen ajatuksen voimaa,
ajatuksen, joka oli nyt täysin kehittynyt, sitkeä ja viekotteleva.
Seuraavana päivänä hän kysyi Alfredilta, oliko hänen turvallista
ratsastaa vuorelle.
"Minä tulen kanssasi", sanoi veli.
"Haluan mennä yksin", vastasi hän.
"Ah!" huudahti Alfred muuttuen vakavaksi. Hän katsahti sisareensa vain
kerran nopeasti ja kääntyi sitten poispäin. "Mene vain. Luulen että
on turvallista. Minä teen sen turvalliseksi istumalla täällä
kaukoputkineni ja pitämällä silmällä sinua. Ole varovainen tullessasi
alas. Anna hevosen valita suuntansa. Siinä kaikki."
Madeline ratsasti Majestylla laajan tasangon poikki, ylös mutkittelevaa
polkua, kauniin ruohoisen aukean halki ylös tasangolle ja vasta silloin
nosti silmänsä katsellakseen siniseen Sierra Madresiin, joka oli
kultahuippuinen laskevassa auringonpaisteessa. Kultainen leimu nosti
tummat, rosoiset vuoret teräväpiirteiseksi korkokuvaksi. Loputtomasta
avaruudesta, sen hiljaisuudesta ja autiudesta tuli esiin hitaasti
muuttuvia, värikkäitä varjoja.
Hän ratsasti takaisin alas tielle. Tuuli puhalsi hänen hiuksensa
hajalle. Kun ratsu tömisten pysähtyi kuistin portaille, laskeutui
Madeline hengästyneenä ja tukka epäjärjestyksessä sen selästä. Alfred
tuli vastaan ja hänen huudahduksensa sekä Florencen ihastuneet silmät
ja Stillwellin sanattomuus tekivät hänet itsetietoiseksi.
"Hattuni -- ja kampani -- menivät tuulessa. Luulin -- että hiuksenikin
menisivät... Tuolla on iltatähti... Luulen olevani hyvin nälkäinen."
Ja sitten hän luopui yrityksestään olla rauhallinen.
"Stillwell", aloitti hän. "Haluan ostaa karjatalonne -- ottaa teidät
ylipäällysmieheksi. Haluan ostaa Don Carlosin karjatalon ja muita
maatiloja. Haluan ostaa hevosenne ja karjanne -- lyhyesti, tehdä kaikki
ne parannukset, joista sanotte niin kauan uneksineenne. Sitten on
minulla omia suunnitelmia, joiden kehittämiseksi minun täytyy saada
teidän ja Alfredin neuvoja. Huomenna puhutaan siitä kaikesta ja
suunnitellaan kaupan yksityiskohdat."
Madeline kääntyi poispäin. Yhä leviävä hymy säteili häneen. Hän ojensi
kätensä veljeään kohti:
"Alfred, omituista, eikö olekin, tämä minun tuloni sinun luoksesi? Ei,
älä naura. Toivon löytäneeni itseni -- työni, onneni -- täällä Lännen
tähden valossa."