Viikon ajan oli karjantarkastusnäytelmä ratsastusmatkan päässä
karjatalosta ja Madeline vietti enimmän aikansa satulassa. Hän arvioi
voimansa liian suuriksi ja useammin kuin kerran oli hänet nostettava
hevosensa selästä. Stillwellin mieltymys Madelinen saattelemiseen
muuttui levottomuudeksi. Stillwell koetti taivuttaa häntä jäämään pois
tarkastuksesta ja Florence kävi vieläkin huolestunteemmaksi. Mutta
Madelinea eivät heidän pyyntönsä saaneet taipumaan.
Veli piti häntä silmällä niin paljon kuin tehtävät sallivat, mutta
moneen päivään hän ei sanallakaan maininnut sisaren väsymisestä ja
kiihotuksen tuomasta jännityksestä tai ehdottanut, että hänen oli
parempi mennä takaisin taloon. Monta kertaa Madeline tunsi hänen
terävien, sinisten silmiensä pakottavan voiman. Ja noina hetkinä hän
tunsi Alfredissa olevan enemmän kuin veljellistä huolenpitoa. Veli piti
häntä silmällä, tutki häntä ja punnitsi häntä. Madelinelle tuotti
rauhattomuutta ajatus, että Alfred ehkä oli arvannut hänen huolensa.
Aika ajoin hän toi cowboyt sisarensa luo ja esitteli, nauroi ja laski
leikkiä koettaen tehdä koettelemuksen vähemmän hämmentäväksi näille
miehille, jotka olivat niin vähän tottuneet naisiin.
Mutta ennen kuin viikko oli lopussa sai Alfred tilaisuuden sanoa
hänelle, että hänen olisi viisaampi antaa karjan tarkastuksen jatkua
kunnioittamatta sitä enää läsnäolollaan. Hän sanoi sen nauraen, mutta
siitä huolimatta oli vakava. Ja kun Madeline kääntyi häneen
hämmästyneenä, sanoi hän suoraan:
"En pidä siitä tavasta, jolla Don Carlos seuraa sinua kaikkialla. Bill
pelkää, että Nels tai Ambrose tai joku muu cowboy hyökkää meksikolaisen
kimppuun. He syyhyvät saadakseen tilaisuuden. Tietystikin se on sinusta
mieletöntä, mutta se on totta."
Mieletöntä se varmasti oli, mutta kuitenkin se saattoi osoittaa
Madelinelle, miten täydellisesti hänet oli vallanneet hänen omat
tunteensa, jotka karjantarkastuksen melu ja uurastus olivat nostaneet.
Hän muisteli, että Don Carlos oli esitetty hänelle ja että hän ei ollut
pitänyt miehen tummista, silmäänpistävistä kasvoista ja ulkonevista
silmistä, eikä hän ollut pitänyt miehen suloisesta, lempeästä ja
mielistelevästä äänestä tai hänen sirosta käyttäytymistavastaan. Hän
oli ajatellut, että Don Carlos näytti somalta ja hienolta mainion
mustan hevosen selässä. Kun Alfredin sanat saivat hänet ajattelemaan,
hän muisti, että missä tahansa hän oli ollut kentällä, oli jalo hevonen
hopeakoristeisine satuloineen ja tummine ratsastajineen aina ollut
hänen lähellään.
"Don Carlos on seurannut Florencea pitkän aikaa", sanoi Alfred. "Hän ei
ole suinkaan nuori mies. Hän on viidenkymmenen. Don Carlos on hyvin
kasvatettu ja lisäksi mies, josta tiedämme hyvin vähän. Hänenlaisensa
meksikolaiset eivät pidä naisia arvossa niin kuin me valkoiset miehet.
En halua että Nels tai Ambrose tekevät köydellään rajun heiton ja
vetävät Donin pois hevosensa selästä. Sen takia sinun on parempi
ratsastaa talolle ja pysyä siellä."
"Alfred, sinä lasket pilaa ja kiusoittelet minua", sanoi Madeline.
"En suinkaan", vastasi Alfred. "Miten asia on, Flo?"
Florence vastasi, että cowboyt kohtelisivat pienimmänkin aiheen
sattuessa Don Carlosia vähemmän kursailevasti ja lempeästi kuin
köysissä olevaa härkää. Vanha Bill Stillwell tuli paikalle ja hän ei
ainoastaan vahvistanut väitöstä todeksi, vaan myöskin tehosti asian
varmuutta omalta kohdaltaan.
"Neiti Majesty", päätti hän, "luulen että jos Gene Stewart ratsastaisi
minun sijastani, olisi tuo irvistelevä sekarotuinen saanut jo töksähtää
tomuun."
"Minä en ole varma asiasta, mutta minä antaudun", sanoi hän. "Teillä on
vain jokin syy ajaaksenne minut pois. Olen varma että sievää Don
Carlosta epäillään syyttä."
Sitten hän ratsasti Florencen kanssa pitkää harmaata rinnettä ylös
karjatalolle. Sinä yönä häntä vaivasi äärimmäinen väsymys, jonka hän
laski enemmän ajatustensa kuin ratsastamisen syyksi. Aamulla hän
ilmaisi halun käydä katsomassa meksikolaisten asuntoja, jotka olivat
kunnaiden juurella. Florence vastusti sanoen, ettei se ollut sopiva
paikka Madelinelle. Mutta Madeline piti päänsä ja tarvittiin vain
muutamia sanoja sekä miellyttävä hymy voittamaan toiset.
Kuistilta katsoen antoi adobe-talojen ryhmä kuvankauniin värien ja
vastakohdan piirteen laakson autiudelle. Lähellä ne kadottivat sen
viehätyksen, jonka etäisyys antoi. Ne olivat vanhoja, murenevia,
rappeutuneita ja likaisia. Muutamia vuohia kiipeili näiden ympärillä,
muutamat syyhyiset koirat ilmaisivat haukunnallaan vieraiden tulon ja
sitten juoksi ulos joukko puolialastomia, likaisia ja risaisia lapsia.
He olivat hyvin arkoja ja vetäytyivät takaisin. Mutta ystävälliset
sanat ja hymy herätti heidän luottamuksensa ja he seurasivat ryhmänä
kooten joukkoonsa uusia lapsia jokaisen talon luona. Madelinen mieleen
tuli heti ajatus tehdä jotakin niiiden meksikolaisraukkojen tilan
parantamiseksi ja tämä ajatus mielessään hän päätti katsahtaa sisälle.
Sillä aikaa kun Florence pani liikkeelle vähäisen espanjantaitonsa
koettaen saada naiset puhumaan, katseli Madeline kurjia pikku huoneita.
Hän rupesi tuntemaan pahoinvointia. Hän ei ollut uskonut, että
sellaista likaisuutta saattoi olla missään. Majat olivat tulvillaan
saastaa. Syöpäläisiä ryömi pitkin likaisia lattioita. Ei ollut
jälkeäkään vedestä ja hän uskoi mitä Florence hänelle sanoi, että nämä
ihmiset eivät milloinkaan kylpeneet. Vähän oli näkyvissä työn jälkiä.
Laiskat miehet ja naiset, jotka polttivat savukkeita, kuljeksivat
ympäri lörpötellen. He eivät olleet pahoillaan amerikkalaisnaisten
vierailusta eivätkä myöskään osoittaneet vieraanvaraisuutta. He
näyttivät tylsiltä.
Madeline nousi satulaan, ajoi takaisin karjataloon ja oli niin väsynyt
että Florencen oli miltei kannettava hänet sisälle. Hän voitti
heikkoutensa vain sortuakseen taas sen uhriksi, kun oli yksin
huoneessaan. Kuitenkin hän tointui pian, ettei tarvinnut apua. Aamulla
karjantarkastuksen jälkeen näyttivät hänen veljensä ja Stillwell
väittelevän eräästä hevosesta.
"No, luulen että se on vanha päistärikköni", sanoi Stillwell varjostaen
kädellään silmiään.
"Bill, ellei tuo ole Stewartin hevonen, on näköni huonontunut", vastasi
Al.
"Al, ehkä olet oikeassa. Mutta tuolla hevosella ei ole ketään
ratsastamassa. Flo, tuohan kaukoputkeni."
Florence palasi tuoden kaukoputken. Bill katseli pitkään, tarkasti
putken huolellisesti ja koetti uudestaan.
"Minua kiukuttaa sanoa, että silmäni tulevat heikoiksi. Mutta luulen,
että on jo aikakin. Se on Gene Stewartin hevonen, satuloituna ja tulee
nopeata vauhtia ilman ratsastajaa. Tämä on omituista."
"Anna minulle kaukoputki", sanoi Al. "Niin, olin oikeassa. Bill,
hevonen ei ole säikähtänyt. Se tulee vakavasti. Sillä on jotakin
mielessään."
"Se on harjoitettu hevonen, Al. Sillä on enemmän ymmärrystä kuin
muutamilla miehillä. Katsohan putkella alangosta ylöspäin. Näetkö
ketään?"
"En."
"Kohota putkesi kunnaiden yli -- missä tie kulkee. Korkeammalle --
pitkin tuota harjannetta, missä kalliot alkavat. Näetkö ketään?"
"Totta tosiaan! Kaksi hevosta! Mutta minä en voi erottaa paljon
tomulta. Ne kiipeävät nopeasti. Toinen hevonen on mennyt kallioiden
joukkoon. Noin -- nyt on toinen mennyt. Mitä sanot siitä?"
"Minä en osaa sanoa enempää kuin sinäkään. Mutta lyönpä vetoa, että
tiedämme pian jotakin, sillä Genen hevonen tulee nopeammin."
Laaja alanko, joka kohosi kunnaita kohti, näkyi esteettömästi, ja
vähemmän kuin puolen mailin päässä näki Madeline ratsastajaa vailla
olevan hevosen tulevan laukaten. Hän katseli sitä muistutellen
mieleensä olosuhteita, joiden vallitessa hän oli nähnyt sen, ja muisti
sitten sen villin paon El Cajonin himmeästi valaistujen katujen läpi
mustaan yöhön. Häntä värisytti ja hän luuli, ettei milloinkaan
ajattelisi värisemättä tähtiyön seikkailua. Hän katseli hevosta ja
tunsi jotakin, joka oli enemmän kuin uteliaisuutta. Kuului kimeä,
läpitunkeva vihellys.
"Se on nähnyt meidät, se on varma", sanoi Bill.
Hevonen läheni karja-aitauksia, katosi erääseen kujaan ja sitten
tömisti pihamaalle.
Cowboyn suuri ratsu oli sotaratsu, melkein pelottava rakenteeltaan, ja
sillä oli musta heikosti harmaanpilkukas nahka, joka loisti auringossa
kuin kiillotettu lasi.
"Tule tänne", sanoi Stillwell.
Hevonen laski päänsä, korskui ja tuli totteievasti. Se ei ollut vauhko
eikä raju. Se nuuski turvallaan ystävällisesti Stillwellia ja katseli
sitten Alia sekä naisia. Irrottaen jalustimet pitimestään Stillwell
antoi niiden pudota sekä rupesi tutkimaan satulasta jotakin. Pian hän
veti esiin jostakin satulaloimen välistä kokoon käärityn paperipalasen
ja tutkittuaan sitä ojensi sen Alille.
"Se on sinulle osoitettu. Ja lyönpä vetoa kaksi killinkiä, että tiedän
mitä siinä on."
Alfred avasi kirjeen, luki sen ja katsoi sitten Stillwelliin.
"Arvaat hyvin. Gene on lähtenyt rajalle. Hän lähetti hevosen jonkun
mukana. Mitään nimiä ei ole mainittu. Ja toivoo että sisareni ottaisi
sen jos haluaisi."
"Puhutaanko Danny Mainsista?" kysyi karjanhoitaja.
"Ei sanaakaan."
"Sepä paha. Gene tietäisi Dannysta jos kukaan. Mutta hän on umpisuinen
poika... Hän menee siis Meksikoon. Tuumailenpa, onko Dannykin menossa?
No, siinä on kaksi parasta lehmänhoitajaa menossa päin hiiteen."
Alfred nosti ohjakset hevosen pään yli ja vieden sen Madelinen luo
antoi ohjasvyyhden liukua hänen käsivarrelleen ja asetti kirjeen hänen
käteensä.
"Majesty, minä ottaisin hevosen vastaan", sanoi hän. "Stewart on vain
cowboy, mutta hän on hyvästä perheestä. Hän oli kerran yliopistossa ja
herrasmies. Hän kääntyi huonoon päin täällä niin kuin monet muutkin
miehet -- ja niin kuin melkein minäkin. Sitten on hän kertonut minulle
sisarestaan ja äidistään. Hän huolehti heistä hyvän joukon. Luulen että
hän on ollut onnettomuuden aiheena heille. Tavallisesti hän muisteli
asiaa juovuksissa. Olen aina pitänyt hänen puoltaan ja tekisin sen
vieläkin, jos olisi mahdollista. Sinä näet, miten Bill on pahoillaan
Danny Mainsista ja Stewartista. Luulen että hän toivoi saavansa hyviä
uutisia. Ei ole paljon toiveita heidän takaisintulemisestaan nyt,
ainakaan mitä Stewartiin tulee. Tämä hänen hevosestaan luopuminen
tarkoittaa, että hän aikoo liittyä kapinallisten joukkoon rajan
toisella puolen. Pidin hänestä paljon. Lue kirje ja ota hevonen
vastaan."
Madeline loi vaieten katseensa kirjeeseen.
"Al-ystävä! Lähetän hevoseni sinulle, koska lähden pois eikä
minulla ole rohkeutta ottaa sitä sinne, missä se joutuisi
vieraisiin käsiin. Anna hevonen sisarellesi ja sano samalla
terveiset minulta. Mutta jollei hän huoli siitä, silloin se
on sinun. Hevoseni ei ole milloinkaan tuntenut piiskaa tai
kannusta, ja tahtoisin ajatella ettet sinä milloinkaan tekisi
sille pahaa.
Sinun ja minun kesken sanottuna, Al, älä anna hänen tai Flon
ratsastaa yksin Don Carlosin poluilla. Jos minulla olisi aikaa,
voisin kertoa sinulle jotakin siitä liukkaasta sekarotuisesta.
Ja sano sisarellesi, että jos hänellä on jokin syy päästä pakoon
jotakuta, kun hän on päistärikön selässä, niin kumartukoon
eteenpäin ja kiljaiskoon hevosen korvaan. Hän huomaa ratsastavansa
tuulen nopeudella. -- Näkemiin!