Tulen räiskynä herätti Madelinen seuraavana aamuna. Hän töintuskin
muisti hämärästi, että oli saapunut karjatalolle ja viety äärettömän
suureen taloon ja äärettömän suureen himmeästi valaistuun huoneeseen.
Ja hänestä tuntui, että hän oli mennyt heti nukkumaan ja herännyt
muistamatta, miten oli tullut vuoteeseen.
Mutta hän oli tuokiossa hereillä. Vuode oli suuren huoneen toisessa
päässä. Seinät muistuttivat vanhan läänityslaitoksen aikaisen linnan
salia, samoin kivilattiat ja seinät sekä suuret mustuneet orret, jotka
kulkivat poikki katon. Harvat huonekalut olivat kuluneet ja ränstyneet.
Valoa tulvi kahdesta ikkunasta. Katsellen makuupaikaltaan ulos
ikkunasta Madeline näki tumman vuoren, joka nousi loivasti ylöspäin.
Huone oli kylmä. Kun hän nosti paljaat jalkansa kivilattialle, veti hän
ne pian takaisin lämpimien peitteiden alle. Ja hän oli yhä vuoteessaan
koettaen koota rohkeuttaan, kun Florence astui sisään tervehtien
iloisesti. Hänellä oli mukanaan höyryävän kuumaa vettä.
"Hyvää huomenta, neiti Hammond! Toivon, että nukuitte hyvin. Eilen
illalla te olitte varmasti väsynyt. Tämä vanha karjatalo on kylmä kuin
lato. Se lämpiää heti. Al on mennyt poikien ja Billin kanssa. Meidän on
mentävä laitumelle hetken kuluttua, kun teidän matkatavaranne ovat
saapuneet."
Florencella oli villapusero, liina kaulansa ympärillä, lyhyt
halkonainen hame sekä saappaat. Puhuessaan hän kasasi tarmokkaasti
puita liedelle, pani Madelinen vaatteet vuoteen jalkapäähän, lämmitti
maton ja pani sen lattialle vuoteen viereen. Ja vihdoin hän sanoi
hymyillen:
"Al sanoi minulle -- ja tosiaan minä näin itsekin -- että te ette ole
tottunut olemaan ilman kamarineitsyttä. Sallitteko minun auttaa
itseänne?"
"Kiitos, minä aion olla oma kamarineitsyeni jonkin aikaa. Otaksun että
näytän hyvin avuttomalta ihmiseltä, mutta itse asiassa en tunne itseäni
sellaiseksi. Ehkä minua on palveltu liian kauan."
"Hyvä on. Aamiainen on heti valmiina ja sen jälkeen katselemme
paikkoja."
Madeline oli ihastunut vanhaan espanjalaiseen taloon. Ja mitä enemmän
hän katseli sitä, sitä enemmän hän ajatteli, minkä miellyttävän kodin
siitä saattaisi tehdä. Kaikki ovet avautuivat pihalle. Talo oli matala,
suorakaiteen muotoinen ja tilava. Monet huoneet olivat pimeitä ja ilman
ikkunoita, ne olivat tyhjiä. Toiset olivat täynnä karjapaimenten
työkaluja, jyväsäkkejä ja heinäpaaluja. Talo itse näytti vahvalta ja
hyvin säilyneeltä ja oli sievä. Mutta asuinhuoneissa oli vain
tärkeimmät tarvekalut ja ne olivat kuluneita ja ikävännäköisiä.
Mutta kun Madeline tuli ulos, unohti hän ilottoman ja paljaan
sisustuksen. Florence vei hänet kuistille ja viittasi kädellään laajan
värikkääseen autiuteen.
"Tästä Bill pitää", sanoi hän.
Alussa ei Madeline voinut sanoa, mikä oli taivasta ja mikä maata.
Näyttämön suunnattomuus herpaisi hänen käsityskykynsä. Hän istuutui
vanhaan keinutuoliin ja katsoi katsomistaan sekä tiesi, ettei hän
tajunnut sen todellisuutta, mikä avautui ihmeellisenä hänen edessään.
"Me olemme kunnaiden reunalla", sanoi Florence. "Te muistatte, että me
kuljimme vuorijonon pohjoisen pään ympäri? No, se on nyt meidän
takanamme ja te voitte nähdä yli rajaviivan Arizonaan ja Meksikoon. Tuo
pitkä harmaa rinne on San Bernardinon laakson pää. Suoraan toisella
puolella näette mustat Chiricahua-vuoret ja tuolla etelässä
Guadalupe-vuoret. Tuo kauhea välillä oleva punainen rotko on erämaa ja
kaukana himmeiden, sinisten huippujen takana on Sierra Madre
Meksikossa."
Madeline kuunteli, katseli jännittäen silmiään ja ihmetteli, oliko se
vain hämmästyttävä kangastus ja miksi se näytti niin erilaiselta kuin
kaikki muut, mitkä hän oli nähnyt, niin loputtomalta, niin
erehdyttävältä, niin suurenmoiselta.
"Teiltä varmaan kuluu aikaa tottuaksenne olemaan näin ylhäällä ja
näkemään näin paljon", selitti Florence. "Siinä on salaisuus -- me
olemme korkealla, ilma on kirkas ja koko tuo paljas maailma on allamme.
Eikö se tavallaan rauhoita teitä? No, se tekee sen vielä. Katsokaa nyt
noita pilkkuja laaksossa. Ne ovat asemia, pieniä kaupunkeja. Rautatie
menee tuota pitkin alas. Suurin pilkku on Chiricahua. Sinne on yli
neljäkymmentä mailia. Täällä toisella puolen, pohjoisessa, voitte nähdä
Don Carlosin karjatalon. Se on viidentoista mailin päässä. Ja minä
toivon että se olisi tuhannen päässä. Tuo pieni, vihreä neliö noin
puolitiessä tämän paikan ja Don Carlosin välillä -- se on Alin
karjatalo. Aivan meidän alapuolellamme ovat meksikolaisten talot.
Siellä on kirkkokin. Ja täällä vasempaan näette Stillwellin
karja-aitaukset, majat ja hänen tallinsa, kaikki hajoamassa palasiksi.
Karjatalo on mennyt raunioiksi. Kaikki karjatalot ovat menossa
raunioiksi. Mutta useimmat niistä ovat pieniä ja vähäpätöisiä
yrityksiä. Ja täällä -- näettekö tuon tomupilven laaksossa? Siellä on
karjantarkastus. Odottakaahan, minä haen kaukoputken."
Kaukoputken avulla Madeline näki etualalla suuren karjalauman, jossa
karjan muodostamat tummat vahvat virrat ja täplikkäät viivat kulkivat
joka taholle. Hän näki tomuviiruja ja -pilviä, juoksevia hevosia.
"Karjantarkastus! Haluan tietää kaikki siitä -- nähdä sen", selitti
Madeline. "Olkaa hyvä ja sanokaa, mitä se merkitsee, mitä varten se on,
ja viekää minut sitten sinne alas."
"Se on mainio näky! Minä vien ilomielin teidät alas, mutta luulen
ettette halua mennä lähelle. Harvoilla Idän ihmisillä on käsitystä
avoimesta laitumesta ja taistelusta, joka karjalla on toimeentulossaan,
sekä cowboyn kovasta elämästä. Tämä varmaan avaa teidän silmänne, neiti
Hammond. Olen iloissani että haluatte oppia tuntemaan näitä asioita.
Teidän veljenne olisi saavuttanut suurta menestystä karjataloudessaan,
elleivät kilpailevat karjanhoitajat olisi menetelleet kehnosti. Mutta
hän onnistuu vielä heistä huolimatta."
"Totisesti hän tekee sen", vastasi Madeline. "Mutta kertokaa minulle
kaikki, mikä koskee karjantarkastusta."
"No, ensiksikin jokainen karjanomistaja merkitsee polttomerkillä oman
laumansa. Ilman sitä ei kukaan voi tuntea omaa karjaansa suuressa
laumassa. Meidän laitumillamme ei ole aitoja. Eri laumat ovat
laitumella yhdessä. Jokainen vasikka on mikäli mahdollista otettava
kiinni ja merkittävä emänsä polttomerkillä. Se ei ole helppo tehtävä.
Maverick on merkitön vasikka, joka on vieroitettu ja elää yksikseen.
Maverick kuuluu sitten sille miehelle, joka löytää sen ja varustaa
merkillään. Niillä pikkuvasikoilla, jotka kadottavat emänsä, on kova
aika jälkeenpäin. Monet niistä kuolevat. Meillä on joka vuosi kaksi
suurta karjantarkastusta, mutta pojat tekevät polttomerkkejä jokseenkin
koko vuoden. Vasikka pitäisi varustaa merkillä heti kun se löydetään.
Se on varokeino karjanvarkaita vastaan. Varkailla on monta kavalaa
temppua. He tappavat vasikan emän, he varastavat ja kätkevät vasikan ja
merkitsevät sen sitten.
"Meillä on suuri karjantarkastus syksyllä, kun on runsaasti ruohoa ja
vettä ja kun kaikki eläimet ovat hyvässä kunnossa. Laakson
karjanhoitajat ajavat yhteen kaiken karjansa, minkä voivat löytää.
Sitten he varustavat polttomerkillä ja leikkausmerkiliä jokaisen lauman
sekä ajavat sen kotiin. Siihen menee viikkoja. On niin monta
sekarotuista, joilla on pieni karjakanta, ja he ovat voimakkaita sekä
ahnaita. Bill sanoo, että hän tuntee sekarotuisia, joilla ei
milloinkaan ollut sonnia tai lehmää ja nyt heillä on yhä kasvavia
laumoja."
"Ja hevoset? Haluan tietää niistä", sanoi Madeline.
"Tulkaa, mennään tarhaan katsomaan harvoja jäljelle jätettyjä hevosia."
Madelinelta menivät aamutunnit kuistilla katsellessa aina
muuttuvaa näköalaa. Puolen päivän aikaan tuli ajomies tuoden hänen
matka-arkkujaan. Murkinan jälkeen hän vaihtoi vaatteensa
ratsastuspukuun ja mennessään ulos huomasi Florencen odottavan
hevosineen.
Lännen tytön kirkkaat silmät näyttivät tarkastavan Madelinen ulkomuodon
kauttaaltaan yhdellä ainoalla nopealla tutkivalla katseella ja sitten
ne loistivat mielihyvästä.
Madelinea hämmästytti se seikka, että vaikka hän ja Florence olivat
ratsastaneet jo melkoisen ajan, eivät he ilmeisesti tulleet yhtään
lähemmäksi karjantarkastuspaikkaa. Laakson loivenemisen saattoi huomata
vasta kun oli päästy muutamia maileja kauemmas. Katsoessaan eteenpäin
Madeline kuvitteli laaksoa vain muutaman mailin laajuiseksi. Hän olisi
ollut varma siitä, että saattoi kävelyttää hevosensa sen lävitse
tunnissa. Kuitenkin tuo Chiricahua-vuorten musta jyrkkäpiirteinen jono
oli pitkän päivämatkan päässä ratsastamaan tottuneelle cowboyllekin.
Vain taakseen katsomalla saattoi Madeline käsittää etäisyyksien oikean
suhteen.
Asteittaisesti mustat pilkut laajenivat sekä muodostuivat karjaksi ja
hevosiksi, jotka liikkuivat suuren tomuisen täplän ympäri. Seuraavan
puolen tunnin kuluessa Madeline ratsasti Florencen takana saapuen
toimintapaikan ulommaisille reunoille. Tytöt pysähdyttivät hevosensa
lähellä suuria vaunuja, joiden ympäristössä oli enemmän kuin sata
hevosta, jotka söivät, kiljuivat, ravasivat ympäri sekä nostelivat
päätään tarkastaakseen tulijoita. Neljä cowboyta oli ratsain
vartioimassa tätä hevosjoukkoa. Tömisevien kavioiden kopina täytti
Madelinen korvat. Liikkuvat karjajonot olivat sulaneet suureksi
liikkuvaksi laumaksi, jonka tomu teki puolittain näkymättömäksi.
"Minä en voi käsittää mitä tapahtuu", sanoi Madeline. "Haluan mennä
lähemmäksi."
He menivät puolet matkasta, ja kun Florence taas pysähtyi, ei Madeline
ollut vieläkään tyytyväinen vaan pyysi päästä lähemmäksi. Tällä kertaa
Al Hammond näki heidät, huusi jotakin, jota Madeline ei ymmärtänyt, ja
pysäytti heidät sitten.
"Kyllin lähellä ei ole turvallista. Villejä härkiä! Olen iloinen että
tulitte, tytöt. Majesty, mitä ajattelet tästä karjajoukosta?"
Madeline saattoi tuskin vastata mitä ajatteli, sillä melu, tomu ja
lakkaamaton liike hämmensi hänet.
Ammuminen ja mylviminen, sarvien ritinä ja kavioiden töminä, karjan
tomuinen tuoksina ja kiitävät cowboyt saivat Madelinen hämmentymään ja
pelottivat häntä vähän. Mutta hän tunsi innokasta mielenkiintoa ja
aikoi pysyä siinä, kunnes itse näkisi, mitä tämä sekasotku merkitsi.
"Aiotteko viipyä kauemmin?" kysyi Florence. Saatuaan myöntävän
vastauksen hän varoitti Madelinea: "Jos karannut härkä tai vihainen
lehmä tulee, antakaa hevosenne mennä. Se osaa mennä pakoon."
Tämä antoi tilanteelle lisäkiihdytystä ja Madeline syventyi näytelmään.
Suuri karjajoukko näytti kuohuvan kuin vesipyörre. Tapahtui niin monta
asiaa ja niin nopeasti, ettei Madeline voinut nähdä kymmenettä osaakaan
siitä mitä tehtiin. Näytti siltä että ratsastajat tunkeutuivat laumaan
ja ajoivat karjan hajalle. Madeline näki erään cowboyn, joka ratsasti
valkoisella hevosella ja ajoi takaa härkää. Hän pyöritti lassoa päänsä
ympäri ja viskasi sen menemään. Köysi lensi ja silmukka tarttui härän
jalkaan. Valkoinen hevonen pysähtyi äkkiä ja härkä kaatui tomuun.
Nopeasti kuin leimaus oli cowboy satulasta maassa ja tarttuen härän
jalkoihin hän sitoi ne köydellä. Kaikki oli tehty miltei ajatuksen
nopeudella. Toinen mies tuli mukanaan polttorauta. Hän sovitti sen
härän kupeeseen ja rauta kärvensi nahkaa. Madeline näki savun nousevan
ja näky sai hänet sävähtämään sekä tuntemaan halun kääntyä poispäin.
"Katsokaa, neiti Hammond, tuolla on Don Carlos!" sanoi Florence.
"Katsokaa tuota mustaa hevosta!"
Madeline näki tummakasvoisen meksikolaisen ratsastavan ohi. Tämä oli
liian kaukana hänestä, että olisi erottanut kasvonpiirteet, mutta mies
muistutti italialaista rosvoa. Hän ratsasti mainiolla hevosella.
Stillwell ratsasti tyttöjen luo ja tervehti heitä kovaäänisesti.
"Aivan keskellä tuoksinaa, mitä? No, tämä on tosiaan hienoa. Olen
iloinen, neiti Majesty, kun ette pelkää tomua tai palavan nahan hajua."
"Ettekö voisi merkitä vasikoita vahingoittamatta niitä?" kysyi
Madeline.
"Hohhoo! Eivät ne ole ollenkaan vahingoittuneet. Ne vain mölisevät
mammojaan."
Cowboyt osoittivat ihmeteltävää ratsastustaitoa ja vaikka he olivat
välinpitämättömiä, kuvitteli Madeline näkevänsä huolenpitoa ratsuista
ja karjasta. He vaihtoivat ratsuja usein. Vasta tehtyään tunnin ajan
huomioitaan Madeline rupesi näkemään, mikä vaivalloinen ja vaarallinen
työ cowboyilla oli suoritettavana. He olivat alituiseen villien,
pahankuristen ja suurisarvisten härkien joukossa. Monessa tapauksessa
he saivat kiittää hevostaan hengestään. Vaara uhkasi useimmiten, kun
cowboy hypähti maahan sitomaan ja merkitsemään vasikkaa, jonka hän oli
syössyt kumoon. Jotkut lehmät hyökkäsivät heidän päälleen. Aika ajoin
Madelinen sydän hypähti kurkkuun pelosta, että mies saisi surmansa
sarvien lävistämänä.
Koko ajan oltiin puuhassa lakkaamatta. Kuului meteliä, mylvinää ja
ammumista, tömähdyksiä, kun raskaat ruumiit iskivät toisiinsa ja
kaatuivat. Joku lauloi hupaista laulua, toinen vihelteli, muuan poltti
savuketta. Aurinko paistoi kuumasti ja hevoset tippuivat hikeä.
Madeline alkoi tuntea itsensä sairaaksi. Tomu tukahdutti häntä ja haju
miltei läkähdytti. Mutta tämä sai hänet vain päättäväisemmäksi pysymään
paikoillaan. Florence pyysi häntä tulemaan pois tai ainakin siirtymään
taaksepäin pahimmasta paikasta. Stillwell yhtyi Florenceen. Mutta
Madeline kieltäytyi hymyillen. Sitten hänen veljensä sanoi:
"Kuulehan, tämä tekee sinut sairaaksi. Sinä olet kalpea."
Mutta tyttö vastasi aikovansa pysyä siinä, kunnes päivän työ olisi
lopussa. Al katsoi häneen kummallisesti eikä sanonut mitään. Sitten
alkoi ystävällinen Stillwell puhua.
"Neiti Majesty, te näette karjanhoitajan ja cowboyn elämän aivan
sellaisenaan. Katsokaahan tuota Nelsiä. Huomatkaa, että ne vähät
hiukset, mitä hänellä on, ovat lumivalkoisia. Hän on punainen, laiha ja
kova -- palanut. Hän näyttää kuusikymmenvuotiaalta -- vanhalta
mieheltä. No, Nels ei ole nähnyt neljääkymmentä. Neiti Majesty, Arizona
se teki Nelsin siksi, mikä hän on, Arizonan erämaa ja lehmäpaimenen
työ. Hän oli ampunut pahoja valkoisia miehiä ja pahoja puoliverisiä
ennen kuin oli kahdenkymmenenyhden vanha. Hän on nähnyt jonkin verran
elämää, tuo Nels. Hän kuuluu erämaahan, voi sanoa että hän on kiveä,
tulta, hiljaisuutta, kaktusta ja voimaa. Hän on ihmeellinen mies. Hän
näyttää teistä karkealta. No, minä näytän teille kvartsipalasia
karjataloni takaosassa olevasta vuoristosta. Ne ovat niin karkeita,
että ne haavoittavat teidän käsiänne, mutta niissä on puhdasta kultaa.
Ja niin on Nelsin sekä monen muun cowboyn laita.
"Ja tuolla on Price, Monty Price. Hän on loukkaantunut luullakseni. Se
on syynä siihen, että hän on ilman hevosta ja köyttä ja ontuu noin. No,
hän on saanut pienen viilloksen."
Madeline näki hyvin lyhyen, kurtistuneen pikku miehen, hassunnäköisen
ja vääräsäärisen, jolla oli kasvoilla loppuunpalaneen tuhan väri ja
kovuus. Mies ontui vankkureita kohti.
"Hänessä ei ole paljon katseltavaa, vai mitä?" jatkoi Stillwell. "No,
Monty Price näyttää hitonmoiselta. Mutta ulkonäkö totisesti pettää.
Montylla on takanaan kokonaisten vuosien retkeilyt Missourin alangoilla
ja suurilla ruohoaavikoilla, missä on korkeata ruohoa ja joskus
tulipaloja. Montanassa on lumimyrskyjä, jotka jäädyttävät karjan
paikoilleen. Ja hevoset paleltuvat kuoliaiksi. Kertomus Montysta, mikä
tuli meidän korviimme, kuuluu näin: Hän oli joutunut ruohoaavikkotuleen
ja olisi voinut pelastautua helposti. Mutta siellä oli yksinäinen
karjatalo aivan tulilinjalla ja Monty tiesi, että sen omistaja oli
poissa ja vaimo sekä pikkulapsi kotona. Hän tiesi myöskin, että tuulen
puhaltaessa karjatalo joutuisi tulen uhriksi. Hän pani paljon
alttiiksi. Hän pani vaimon taaksensa, kietoi pikkulapsen ja hevosensa
peitteeseen sekä ratsasti pois. Se oli tosiaan ratsastusta, olen
kuullut! Mutta tuli saavutti Montyn lopulta. Vaimo putosi ja oli
hukassa ja sitten kaatui hänen hevosensa. Ja Monty juoksi, käveli ja
ryömi tulen lävitse sen pikkulapsen kanssa ja pelasti sen."