Kun veli herätti Madelinen seuraavana aamuna, ei päivä ollut vielä
noussut. Kylmyys värisytti häntä ja hänen oli haparoitava tulitikkuja
ja lamppua.
"Majesty, nyt on edessä jotakin josta saat oppia tuntemaan
todellisuutta", ilmoitti Al iloisesti. "Me ajamme sinut heti
liikkeelle, sillä meidän täytyy kiiruhtaa takaisin karjatalolle.
Yleinen karjantarkastus alkaa huomenna. Sinä saat tulla vankkureissa
Stillwellin ja Florencen kanssa. Minä ratsastan edellä poikien kanssa
ja teen vähän valmista teitä varten karjatalossa. Teidän tavaranne
tulevat jäljessä, mutta eivät ehdi sinne ennen kuin huomenna. Siitä
tulee pitkä matka -- melkein viisikymmentä mailia. Flo, älä unohda
ottaa mukaan pari vaippaa. Kääri hänet hyvin vaippoihin. Ja koeta
kiiruhtaa valmiiksi. Me odotamme."
Vähän myöhemmin, kun Madeleine meni ulos Florencen kanssa, oli päivä
valkenemassa. Hevoset pureskelivat kuolaimiaan ja tömistelivät
hiekassa.
"Huomenta, neiti Majesty", sanoi Stillwell jurosti korkeiden
ajoneuvojensa etuistuimelta.
Alfred sijoitti Madelinen takaistuimelle ja Florencen hänen viereensä
sekä kääri heidät vaippoihin. Sitten hän nousi hevosensa selkään ja
lähti. "Hei hevoset!" murisi Stillwell ja valjaikko lähti ravaamaan.
Florence kuiskasi Madelinen korvaan:
"Bill on äreä aikaisin aamulla. Hän sulaa pian kun tulee lämmin."
Oli vielä hämärä, eikä Madeline voinut nähdä, miltä kaupunki
todellisuudessa näytti. Hän oli iloinen että pääsi pois sieltä.
"Tuossa tulevat cowboyt", sanoi Florence.
Jono ratsumiehiä liittyi joukkoon Alfredin perään kadotakseen vihdoin
näkyvistä. Kun Madeline katseli heitä, valkeni harmaa hämärä
sarastukseksi. Kaikki oli hänen ympärillään paljasta ja mustaa.
Taivaanranta näytti olevan lähellä eikä yksikään kukkula tai puu
rikkonut yksitoikkoisuutta. Seutu näytti olevan laakeata, mutta tie
kulki ylös ja alas pienten harjanteitten yli. Madeline katsahti
taaksepäin edellisenä päivänä näkemiään vuoria kohti ja näki vain
paljasta ja mustaa maata, sellaista kuin sekin joka avautui edessä.
Kylmä tuulenhenkäys osui hänen kasvoihinsa ja hän värisi. Florence
huomasi sen ja veti esiin toisen vaipan sekä kääri sen tiukasti hänen
ympärilleen leukaan asti. Mutta tuuli tuntui tunkeutuvan vaippojen
lävitse. Ilma oli kylmää, puhdasta ja purevaa. Se oli niin ohutta, että
hänen oli hengitettävä nopeasti.
"Eikö teillä ole ky-kylmä?" kysyi Madeline.
"Minulla?" nauroi Florence. "Minä olen tottunut siihen. Minulle ei tule
milloinkaan kylmä."
Lännen tyttö istui kädet paljaina vaipan ulkopuolella, jota hänen ei
ilmeisesti tarvinnut vetää ympärillensä. Madeline ajatteli, ettei hän
ollut milloinkaan nähnyt niin kirkassilmäistä, tervettä ja mainiossa
kunnossa olevaa tyttöä.
"Pidättekö auringonnoususta?" kysyi Florence.
"Kyllä, luulen niin", vastasi Madeline epävarmasti. "Suoraan sanoen
minä en ole nähnyt sitä vuosiin."
"Meillä on kauniita auringonnousuja ja auringonlaskut ovat karjatalolta
katsoen ihania."
Pitkiä punertavia kuusirivejä kulki yhdensuuntaisina itäisen
taivaanrannan kanssa, joka näytti vetäytyvän poispäin. Taivaalla oli
joukko ohuita, untuvaisia pilviä. Etelään ja länteen päin oli taivas
tumma, mutta se muuttui joka hetki. Idän taivas kimalteli. Sitten
kokoontui yhteen paikkaan kultaista valoa ja se tiheni hitaasti, kunnes
oli kuin tulta. Ruusuinen pilvijoukko muuttui hopeiseksi ja
helmenväriseksi ja sen takaa pisti esiin suuri kultainen pyörä. Tumman
taivaanrannan yläpuolella loisti voimakkaan valoisana kehränä aurinko.
Se nousi nopeasti ajaen loistollaan pimeyden harjanteiden väliltä ja
antaen värien ja välimatkojen tulla näkyviin.
"Niin", sanoi Stillwell ja ojensi pitkät käsivartensa kuin olisi juuri
herännyt, "tämä joltakin tuntuu."
Florence tyrkkäsi Madelinea ja nyökäytti hänelle.
"Hieno aamu, tytöt", jatkoi Bill läiskäyttäen piiskaansa.
"Neiti Majesty, koko aamun tulee matka olemaan jotenkin vähän
mielenkiintoista. Mutta kun pääsemme ylöspäin, pidätte te varmasti
siitä. Kas tuota! Katsokaa lounaaseen, juuri tuon kauimpana olevan
harjanteen yli."
Madeline antoi katseensa kulkea pitkin harmaata taivaanrantaa sinne
missä tummansiniset huiput nousivat harjanteen yläpuolelle.
"Peloncillo-vuoret", sanoi Stillwell. "Sitten olemme määränpäässä, kun
tulemme sinne. Emme näe niitä enää ollenkaan ennen iltapäivää, jolloin
ne kohoavat äkkiä."
Peloncillo! Madeline muisteli nimeä. Missä hän oli kuullut sen? Sitten
hän muisti. Cowboy Stewart oli käskenyt tuon pienen meksikolaistytön
Bonitan mennä Peloncilloon päin. Luultavasti oli tyttö ratsastanut
suurella tummalla hevosella juuri tätä tietä yksinään. Madeline tunsi
pienen väristyksen, jota ei aiheuttanut kylmä tuuli.
"Tuossa on kaniini!" huudahti Florence äkkiä.
Madeline näki koiraskaniinin. Se oli suuri kuin koira ja sen korvat
olivat suuret. Se näytti olevan hävyttömän kesy. Siitä lähtien vanha
Bill ja Florence kilpailivat saadakseen Madelinen huomion kiintymään
tien varrella näkyviin arosusiin, jotka hiipivät pensaikkoon,
hiirihaukkoihin, jotka leijailivat lietteeseen uupuneen lehmän raadon
yläpuolella, omituisiin pikku sisiliskoihin, jotka juoksivat nopeasti
tien poikki, karjaan, joka oli laitumella, meksikkolaisten
karjapaimenten mökkeihin, villeihin hevosiin, jotka pää korkealla
katselivat heitä harjanteilta. Kaikkia näitä Madeline katseli, alussa
välinpitämättömästi, koska välinpitämättömyys oli tullut hänen
tottumuksekseen, ja sitten mielenkiinnolla, joka kohosi ja kasvoi
vähitellen. Se kasvoi, kunnes hän näki pienen repaleisen
meksikkolaispojan kahareisin pikkuruisimman aasin selässä, minkä hän
oli ikinä nähnyt. Tämä herätti hänet. Hän tunsi kauan sitten kuolleiden
tunteiden heikon heräämisen -- innostuksen ja riemun tunteen. Kun hän
huomasi sen, hengitti hän syvään kylmää kirpeätä ilmaa ja tunsi
sisäistä iloa. Ja hän arvasi, vaikka ei tiennyt miksi, että tästälähin
hänen elämäänsä tulisi jotakin uutta, jotakin jota hän ei ollut
tuntenut milloinkaan ennen, jotakin hyvää tavallisessa, luonnollisessa
ja alkuperäisessä elämässä.
Sillä välin kun Madeline katseli ympärilleen ja kuunteli tovereitaan,
nousi aurinko korkeammalle ja tuli kuumaksi. Hevoset jatkoivat
väsymättä vakavaa ravaamistaan ja maili mailin perästä livahti ohitse.
Muutaman harjanteen huipulta katsoi Madeline alangolle, mihin eräät
cowboyt olivat pysähtyneet ja istuivat tulen ympärillä ilmeisesti
puuhaten puolipäiväateriaansa. Heidän hevosensa olivat laitumella
pitkässä harmaassa ruohossa.
"Niin, tuon palavan puun haju saa veden suuhuni", sanoi Stillwell.
"Olen tosiaan nälkäinen. Me olemme täällä puolipäivän ajan ja annamme
hevosten levätä. Niillä on vielä pitkä matka karjatalolle asti."
Hän pysähtyi lähellä leiritulta ja kivuten alas alkoi päästää hevosia
valjaista. Florence hypähti ulos vankkureista ja kääntyi auttamaan
Madelinea.
"Kävelkää hieman edestakaisin", sanoi hän. "Te olette varmasti
kangistunut pitkästä istumisesta. Minä valmistan murkinaa."
Madeline tuli alas iloissaan siitä että sai oikoa jäseniään ja
kuljeksia ympäri. Hän kuuli Stillwellin heittävän valjaat maahan ja
taputtavan hevosiaan.
Murkina-ajan kuluessa huomasi Madeline olevansa ilmeisesti suuren
mielenkiinnon kohteena kolmen cowboyn puolelta. Hän vastasi
kohteliaisuuteen ja näki huvikseen, että heihin samalla mitalla
tuijottaminen tuotti heille kiusallista huolestumista. He olivat
täysikasvuisia miehiä -- yhdellä heistä oli valkoiset hiukset -- mutta
näyttivät olevan kuin poikia, jotka on tavattu varkain luomassa
kielletyn katseen sievään tyttöön.
"Cowboyt ovat tosiaan mielistelijöitä", sanoi Florence.
Madeline huomasi iloisen vilkutuksen hänen kirkkaissa silmissään.
Cowboyt kuulivat sen ja vaikutus heihin oli tehoisa. He häpesivät ja
hämmentyivät. Madelinesta oli vaikeaa nähdä, missä suhteessa he olivat
julkeita, vaikka heidät oli ilmeisesti vallannut syyllisyydentietoinen
tunne. Hän muisteli vaateliaitten englantilaisten silmien arvostelevia
katseita, hävyttömiä ranskalaisia tuijotuksia, polttavia espanjalaisia
silmäyksiä -- kujanjuoksuja, joita kenellä tahansa amerikkalaisella
tytöllä oli kestettävänään ulkomailla. Verrattuna niihin silmiin olivat
näiden miesten silmät hymyilevien, innokasten poikasten silmiä.
"Hoo, hoo!" mylvi Stillwell. "Florence, sinä olet osunut juuri naulan
päähän. Cowboyt ovat suuria mielistelijöitä. Pojat pysähtyivät,
laskivat maahan kuormansa ja odottivat vain meitä. Se ei ole niin
hämmästyttävää Boolyn ja Nedin suhteen -- he ovat nuoria ja villejä --
mutta tuo Nels, hän on kyllin vanha ollakseen teidän kummankin tytön
kummi. Se on tosiaan omituista."
Seurasi hiljaisuus. Valkotukkainen cowboy Nels puuhasi
tarkoituksettomasti leiritulen ääressä ja nousi sitten pystyyn kasvot
punaisina.
"Bill, sinä olet hitonmoinen valehtelija!" sanoi hän. "Luulen etten
välitä tulla lasketuksi samaan luokkaan Boolyn ja Nedin kanssa. Näillä
mailla ei ole yhtään cowboyta, joka pitäisi naisia suuremmassa arvossa
kuin minä. No, Bill, jos sinulla on semmoiset silmät, niin olet ehkä
nähnyt jotakin tiellä?"
"En ole nähnyt mitään", vastasi toinen lyhyesti.
Hänen huolettomuutensa katosi ja punaiset rypyt kävivät kapeammiksi
hänen silmiensä ympärillä.
"Katsohan vähän näitä hevosen jälkiä", sanoi Nels, vei Stillwellin
muutamia askelia sivuun ja osoitti suuria kavionjälkiä maassa. "Luulen
että tunnet hevosen, joka on tehnyt ne?"
"Gene Stewartin päistärikkö!" huudahti Stillwell, lysähti polvilleen ja
alkoi tutkia jälkiä. "Silmäni ovat kyllä tarkkana, mutta jäljet eivät
ole enää tuoreita."
"Luulen että ne on tehty varhain eilen aamulla."
"No mitä sitten?" Stillwell katsoi cowboyhinsa. "On yhtä varmaa kuin
tuo sinun punainen nenäsi, ettei Gene ratsastanut päistäriköllä."
"Kuka sanoi että hän ratsasti? Muukin käy vanhaksi kuin sinun silmäsi.
Seuraahan vain jälkiä. Tule mukaan."
Stillwell käveli hitaasti pää painuneena ja mutisten itsekseen. Noin
kolmenkymmenen askelen päässä leiritulesta hän pysähtyi äkkiä ja
lysähti taas polvilleen. Sitten hän ryömi pitkin maata ilmeisesti
tutkien jälkiä.
"Nels, kuka tahansa olikin Stewartin hevosen selässä, hän tapasi
jonkun. Ja he menivät eteenpäin yhdessä, mutta eivät laskeutuneet alas
hevosiltaan."
"Jokseenkin hyvin päätelty", vastasi cowboy.
Stillwell nousi ylös ja käveli nopeasti vasempaan hakemaan muutamia
vitsoja, pysähtyi ja katseli lounaaseen ja tuli sitten takaisin. Hän
katseli järkkymätöntä cowboyta.
"Nels, en pidä tästä vähääkään", murisi hän. "Jäljet menevät suoraan
Peloncilloon päin."
"Varmasti", vastasi Nels.
"No?" jatkoi Stillwell kärsimättömästi.
"Luulen että tiedät, mikä hevonen on tehnyt toiset jäljet?"
"Minulla on vahvat epäilykset, mutta en ole varma."
"Se oli Danny Mainsin poni."
"Miten tiedät sen?" kysyi Stillwell terävästi.
"Bill, tuon pikku hevosen vasemmassa etujalassa on aina kenkä, joka
menee vinoon. Kuka tahansa pojista voi sanoa sen sinulle. Minä tuntisin
tuon jäljen vaikka olisin sokea."
Stillwellin punakka naama meni pilveen ja hän potkaisi kaktusta.
"Tuliko vai menikö Danny?" kysyi hän.
"Luulen että hän meni poikkimaisin Peloncilloa kohti. Mutta en ole
siitä varma seuraamatta hänen jälkiään taaksepäin jonkin matkaa. Minä
juuri odotin että tulisit tänne."
"Nels, et kai luule, että poika on paennut sen pikku veitikan Bonitan
kanssa?"
"Hän oli varmasti mieltynyt Bonitaan, samoin kuin Genekin oli ja Ed
Linton ennen kuin hän joutui naimisiin. Ja kaikki pojat. Hän on varmaan
aika elävä, se pieni mustasilmäinen paholainen. Danny on hyvin voinut
karata hänen kanssaan. Danny ryöstettiin tiellä kaupunkiin ja sitten
hän häpeissään joi itsensä juovuksiin. Mutta hän tulee pian näkösälle."
"No ehkä sinä ja pojat olette oikeassa. Luulen että olette. Nels, eihän
voi olla epäilystä siitä, kuka ratsasti Stewartin hevosella?"
"Se on yhtä selvää kuin hevosen jäljet."
"Se kaikki on hämmästyttävän omituista. Se ällistyttää minua. Toivon
että pojat vähentäisivät juomistaan. Minä pidin paljon Dannysta ja
Genestä. Pelkään että Gene on mennyttä. Jos hän menee rajan yli sinne,
missä tapellaan, ei kulu pitkää aikaa ennen kuin hän saa
lopputäräyksen."
"Bill, luulen, että minun olisi parempi mennä Peloncilloon päin. Ehkä
löydän Dannyn."
"Sinun olisi tehtävä niin, Nels", vastasi Stillwell. "Mutta älä kuluta
enempää kuin pari päivää. Me emme voi suoriutua karjantarkastuksesta
ilman sinua."
Tähän keskustelu loppui. Stillwell rupesi valjastamaan valjaikkoaan ja
cowboyt lähtivät hakemaan hajallaan olevia hevosiaan. Madeline oli
tuntenut uteliasta mielenkiintoa ja näki että Florence oli huomannut
sen.
"Kaikenlaisia asioita tapahtuu, neiti Hammond", sanoi hän vakavasti,
miltei surullisesti.
Madeline ajatteli. Ja sitten rupesi Florence hyräilemään sekä
askartelemaan murkinan jäännösten pakkaamisessa. Madeline tunsi äkkiä
voimakasta mieltymystä ja kunnioitusta tuota Lännen tyttöä kohtaan. Hän
ihaili sitä huomaavaisuutta, hienotunteisuutta tai viisautta -- mitä se
olikaan -- joka pidätti Florencea kysymästä, mitä hän tiesi, ajatteli
tai tunsi noista tapauksista.
Pian he vierivät taas tietä pitkin alas asteittaista vierua ja sitten
alkoivat kiivetä pitkin pitkää harjannetta, joka oli neljän tunnin ajan
kätkenyt sen, mitä oli takana. Tämä kiipeäminen oli väsyttävää
auringon, tomun ja rajoitetun näköalan takia.
Kun he saapuivat huipulle, pääsi Madelinelta pieni mielihyvän huokaus.
Syvä harmaa ja sileä laakso avautui alapuolella ja kohosi toisella
puolen pieninä harjanteina, jotka olivat kuin aaltoja, ja nämä veivät
kunnaille, missä oli siellä täällä pensas- tai puuryhmiä. Niiden
toisella puolen nousi tummia vuoria mäntyjen reunustamina ja
rosohuippuisina.
"No, neiti Majesty, nyt tulemme jommoiseenkin paikkaan", sanoi
Stillwell läiskäyttäen piiskaansa. "Miksi te sanoisitte noita mustia
esineitä tuolla rinteellä?"
"Hevosmiehiksi. Ei, karjaksi", vastasi Madeline epäillen.
"Eipäs. Ne ovat vain tavallisia kaktuksia. Ja tuolla toisella puolen --
katsokaa laaksoa alas. Sievää metsää ehkä, eikö niin?" kysyi hän
osoittaen sormellaan.
Madeline näki kauniin metsän laakson keskellä.
"No, neiti Majesty, sen vaikuttaa tämä pettävä ilma. Siellä ei ole
metsää. Se on kangastus."
"Todellakin. Miten kaunis se on!" Madeline jännitti katseensa mustaa
täplää kohti. Se näytti leijuvan ilmassa, sillä ei näyttänyt olevan
tarkoin määrättyjä reunoja, se värisi ja kimalteli, sitten se haihtui
ja hävisi.
Vuoret painuivat takaisin taivaanrannan taakse ja nyt tie alkoi taas
nousta. Hevoset hiljensivät kulkunsa kävelyksi. Aallokasta harjannetta
oli mailin matka ja sitten tulivat kunnaat. Tie nousi kiemurtelevien
laaksojen läpi. Puita, pensaita ja kiviä rupesi näkymään kuivilla
solateillä. Kuumuus ja tomu tukahutti Madelinea ja hän oli jo väsynyt.
Vanha karjanhoitaja puheli sill'aikaa kun Madeline kuunteli ja Florence
torkkui istuimellaan. Aurinko alkoi kadota ja hevoset kulkivat
tasaisesti eteenpäin. Pian astui Stillwell alas jyrkän mäen alla ja
käveli ohjaten valjaikkoa. Tämän pitkän kiipeämisen aikana Madeline
sulki unisena silmänsä. Kun hän ne taas avasi, oli hohtavanvalkoinen
taivas muuttunut teräksensiniseksi. Aurinko oli laskenut kunnaiden
taakse ja ilma kävi kylmäksi. Stillwell oli noussut ajajanistuimelle ja
maiskutteli hevosille. Varjoja hiipi esiin onkaloista.
"No, Flo", sanoi Stillwell, "minä luulen, että meidän on paras syödä
loppu murkinasta ennen pimeän tuloa."
"Te ette jättäneet siitä paljoa", nauroi Florence vetäessään korin
esiin istuimen alta.
Heidän syödessään lyhyt hämärä muuttui varjoisaksi ja pimeys täytti
onkalot. Madeline näki ensimmäisen tähden, heikon, vilkkuvan
valopilkun. Taivas oli muuttunut samean harmaaksi. Yö näytti tulevan
kylmän tuulen mukana. Madeline oli iloinen siitä, että hänellä oli
vaipat käärittyinä ympärilleen ja että hän saattoi nojata Florencea
vasten. Onkalot olivat nyt mustia, mutta kunnaiden huiput hohtivat
kalpeina vienossa valossa. Hevosten tasainen astunta jatkui, samoin
pyörien kitinä ja soran kirskuna. Madeline tuli niin uniseksi, ettei
voinut estää väsyneitä silmäluomiaan vaipumasta. Oli uneliaampia hetkiä
ja uinahduksista hänet herätti pyörien tärinä epätasaisella paikalla.
Sitten tuli sisällötön väliaika, pitkä tai lyhyt, joka päättyi
tavallista voimakkaampaan vankkurien kallistumiseen. Madeline heräsi
huomatakseen päänsä Florencen olkapäällä. Hän nousi nauraen istumaan ja
pyysi anteeksi velttouttaan. Florence vakuutti hänelle, että he pian
ehtisivät karjatalolle.
Madeline huomasi sitten, että hevoset vieläkin ravasivat. Tuuli oli
kylmempi, yö pimeämpi, kunnaat litteämpiä. Ja taivas oli nyt
ihmeellisen syvää sametinsineä ja loisti miljoonien tähtien valossa.
Taas Madeline tunsi tuttujen ja kuitenkin hämmästyttävien
mielikuvayhdislmien pyrkivän esiin. Nuo valkoiset tähdet kutsuivat
häntä omituisesti ja ahdistivat häntä.