Kun Madeline Hammond astui junasta El Cajonissa, Uudessa Meksikossa,
oli jo melkein puoliyö. Tällöin hän sai ensivaikutelmansa paikasta:
vaaleina vilkkuvien tähtien alla näkyi pimeästä vain kylmätuulinen ja
eloton seutu.
"Neiti, täällä ei ole ketään teitä vastassa", sanoi junailija
jokseenkin levottomasti.
"Minä sähkötin veljelleni", vastasi Madeline. "Kun juna myöhästyi tällä
tavoin, hän ehkä väsyi odottamiseen. Hän on täällä kohta. Mutta ellei
hän tulisi -- kai minä löydän hotellin?"
"Täällä on asuntoja saatavana. Hakekaa asemapäällikkö näyttämään
teille. Suonette anteeksi, mutta tämä ei ole teidän kaltaisellenne
naiselle sopiva paikka olla yöllä yksin. Tämä on alkeellinen pieni
kaupunki -- enimmäkseen meksikolaisia, kaivosmiehiä ja cowboyta. Ja he
pitävät kemuja koko lailla. Sen lisäksi on vallankumous rajan toisella
puolen herättänyt jonkin verran levottomuutta pitkin rajaviivaa. Neiti,
arvatakseni olette kyllin turvassa, jos..."
"Kiitos. En pelkää ollenkaan."
Kun juna lähti taas liikkeelle, käveli neiti Hammond niukasti valaistua
asemaa kohti. Kun hän oli aikeissa astua sisään, kohtasi hän
meksikolaisen, jonka kasvot olivat piilossa leveäreunaisen sombreron
alla ja jolla oli peite heitettynä hartioille.
"Onko täällä ketään ottamassa vastaan neiti Hammondia?" kysyi nuori
nainen.
"En tiedä", vastasi toinen peitteen alta ja laahusti varjojen sekaan.
Neiti Hammond astui tyhjään odotushuoneeseen. Öljylampusta virtasi
samea keltainen valo. Lippuluukku oli auki ja sen lävitse hän näki,
ettei pienessä huoneessa sen takana ollut asemapäällikköä eikä
sähköttäjää. Sähkölennätin naputteli heikosti.
Madeline Hammond seisoi koputtaen sievällä jalallaan lattiaa ja vertasi
huvikseen vastaanottoaan El Cajonissa siihen, mikä hänellä oli ollut
lähtiessään junasta Grand Centralissa. Ainoa kerta, jolloin hän saattoi
muistaa milloinkaan olleensa näin yksin, oli kerran, kun hän ei
kohdannut kamarineitoansa ja junaansa muutamassa paikassa Versailles'n
ulkopuolella -- seikkailu, joka oli muodostanut romaanin ja
miellyttävän keskeytyksen hänen tarkasti vartioidun elämänsä kulussa.
Hän meni odotussalin yli ikkunan luo ja katseli ulos pitäen huntuaan
sivulla. Alussa hän saattoi erottaa vain muutamia himmeitä valoja,
mutta kun hänen silmänsä tottuivat pimeyteen, näki hän jalomuotoisen
hevosen seisovan lähellä ikkunaa. Toisella puolen oli autio tori. Tai
jos se oli katu, oli se laajin, minkä Madeline oli milloinkaan nähnyt.
Himmeät valot loistivat matalista laakeakattoisista rakennuksista. Hän
saattoi erottaa monen hevosen tummat hahmot, jotka seisoivat
liikkumattomina. Ikkunalasissa olevan aukon kautta tuli kylmä viima ja
sen mukana virtaili sisään ääni, joka tuntui törkeältä hänen korvissaan
-- se oli epäsointuinen sekoitus naurua ja huutoa sekä kenkien kopinaa
gramofonin äänekkään musiikin tahdissa.
"Lännen ilonpitoa", mietti neiti Hammond lähtiessään ikkunan luota.
"Mutta mitä tehdä? Minä odotan täällä. Ehkä asemapäällikkö palaa pian
tai Alfred tulee minua hakemaan."
Kun hän istuutui odottamaan, muisteli hän mielessään syitä, jotka
olivat aiheuttaneet tämän tilanteen. Että Madeline Hammond olisi yksin
myöhäisellä hetkellä pienellä, likaisella Lännen rautatieasemalla, oli
tosiaankin merkillistä.
Hänen tyttövuosiensa viimeisiä aikoja oli häirinnyt hänen elämänsä
ainoa onneton kokemus -- hänen veljensä joutui vanhempiensa epäsuosioon
ja lähti kotoa. Hän laski eräänlaisen mietiskelevän mielenlaadun
alkaneen tästä ajasta, samoin tyytymättömyytensä siihen loistavaan
elämään, jonka yhteiskunta tarjosi hänelle. Vaihdos oli ollut niin
asteittainen ja tasainen ennen kuin hän huomasi sen. Jonkin aikaa
toimelias ulkoilmaelämä -- golf-peli, tennis ja purjehtiminen -- esti
tätä huomiota tulemasta sairaalloiseksi itsetutkisteluksi. Tuli aika,
jolloin huvituksetkin kadottivat viehätyksensä ja silloin hän luuli
olevansa tosiaan henkisesti sairas. Matkustaminenkaan ei auttanut
häntä.
Seurasi kuukausimäärin levottomuutta ja uteliaan tuskallista
mietiskelyä siitä, ettei hänen asemansa, hänen rikkautensa, hänen
saavuttamansa suosio tyydyttänyt häntä. Hän luuli eläneensä kaikki
tytön haaveet tullakseen maailmannaiseksi. Ja hän oli jatkanut niin
kuin ennenkin kimaltelevaa näytelmää, mutta ei enää totuudelle sokeana
-- että nimittäin hänen ylellisessä elämässään ei ollut mitään, joka
olisi tehnyt sen merkittäväksi.
Kun näyttämö muuttui, kadotti hän tuon uuden epämääräisen rauhan
tunteen ja kääntyi ärtyneenä poispäin näyttämöltä. Hän katseli pitkää,
kaarevaa aitioriviä, joka edusti hänen maailmaansa. Se oli hienoa ja
loistavaa maailmaa -- sen muodosti rikkaus, hienostuneisuus, sivistys,
kauneus ja hyvä syntyperä. Hän, Madeline Hammond, oli osa siitä. Hän
hymyili, hän kuunteli, hän puhui miehille, jotka silloin tällöin
tulivat Hammondin aitioon, ja hän tunsi, ettei ollut hetkeäkään
itselleen luonnollinen ja uskollinen. Hän mietiskeli, miksi nämä
ihmiset eivät voineet olla jollakin tavoir toisenlaisia. Mutta hän ei
voinut sanoa, minkälaisia här tahtoi heidän olevan. Jos he olisivat
olleet erilaisia, eivät he olisi sopineet tähän paikkaan -- niin, he
eivät olisi olleet siellä ollenkaan. Mutta kuitenkin heiltä puuttui
jotakin.
Ja huomatessaan, että hän menisi jollekulle näistä miehistä, jos hän ei
nousisi kapinaan, oli hänet vallannut suuri väsymys, jäätävä ja
sairaaksi tekevä tunne, että elämä oli tullut hänelle vastenmieliseksi.
Hän oli väsynyt hienoon seurapiiriin. Hän oli väsynyt huolettomiin
miehiin, jotka vain halusivat miellyttää häntä. Hän oli väsynyt siihen,
että häntä juhlittiin, ihailtiin ja rakastettiin. Hän oli väsynyt
ihmisiin, meluun ja ylellisyyteen. Hän oli väsynyt itseensä!
Rohkeasti maalatun lavastuksen autiudessa ja kiihkottomissa tähdissä
hän oli väläykseltä nähnyt jotakin, joka vaikutti hänen sieluunsa.
Tunne ei ollut kestävä. Hän ei voinut uudistaa sitä. Hän kuvitteli,
että itse näyttämön rohkeus oli vedonnut häneen. Hän arvasi, että
maalari oli löytänyt innoitusta, iloa, voimaa ja tyyneyttä karussa
luonnossa. Ja vihdoinkin hän tiesi, mitä hän tarvitsi: olla yksin,
miettiä pitkiä tunteja, katsella yksinäisiin, hiljaisiin, pimeneviin
avaruuksiin, tarkastella tähtiä, tutkia sieluaan ja löytää todellinen
itsensä.
Vasta silloin hän oli ajatellut mennä katsomaan veljeään, joka oli
mennyt länteen koettamaan onneaan karjanhoitajana. Sattui siten, että
hänellä oli ystäviä, jotka aikoivat juuri lähteä Kaliforniaan, ja hän
teki nopean päätöksen mennä heidän mukanaan. Kun hän rauhallisesti
ilmoitti aikomuksensa, oli hänen äitinsä huudahtanut säikähdyksissään
ja hänen isänsä tuijottanut häneen jouduttuaan muistamaan perheen
mustaa lammasta.
"Mitä, Madeline! Sinä tahdot nähdä sen villin pojan!"
Sitten hän oli taas joutunut sen vihan valtaan, jota hän yhä tunsi
itsepäistä poikaansa kohtaan. Hän oli kieltänyt Madelinea menemästä.
Mutta Madeline oli osoittanut tahdonlujuutta, jota hänen ei koskaan
tiedetty omanneen. Hän pysyi kannallaan ja muistutti olevansa
kaksikymmentäneljä vuotta vanha ja oma määrääjänsä. Lopuksi hän oli
päässyt voitolle.
Hänen päätöksensä käydä tervehtimässä veljeä oli liian kiireisesti
tehty ja vaikutti sen, ettei hän voinut kirjoittaa veljelle. Niinpä hän
oli sähköttänyt tälle New Yorkista ja samaten päivää myöhemmin
Chicagosta. Ei mikään olisi saanut häntä kääntymään takaisin. Madeline
oli suunnitellut saapuvansa El Cajoniin kolmantena päivänä lokakuuta,
veljensä syntymäpäivänä, ja hän oli onnistunut aikeessaan, vaikka hän
tulikin viime hetkellä. Juna oli myöhästynyt useita tunteja. Oliko
hänen tiedonantonsa tullut Alfredille vai ei, sitä hän ei voinut sanoa.
Tosiasia oli se, että hän oli saapunut, mutta veli ei ollut ottamassa
vastaan.
Ei tarvittu pitkää aikaa, kun menneisyyden ajatukset väistyivät hetken
todellisuuden tieltä.
"Toivon ettei Alfredille ole tapahtunut mitään pahaa", sanoi hän
itsekseen. "Hän jaksaa hyvin ja menestyy loistavasti, kirjoitti hän.
Tosin se tapahtui kauan sitten, mutta hänhän ei kirjoita usein. Hänen
on hyvä olla. Pian hän tulee, ja miten iloiseksi minä silloin
tulenkaan! Onkohan hän mahtanut muuttua?"
Madelinen istuessa odottamassa keltaisessa hämärässä hän kuuli
lennätinkoneen heikon, ajoittain kuuluvan nakutuksen, lankojen matalan
surinan, rautakenkäisen kavion polkaisun ja etäistä naurua, joka nousi
tanssin äänten yli. Nämä jokapäiväiset asiat olivat hänelle uusia. Ja
tässä hän istui pienellä likaisella asemalla sähkölankojen valittaen
suristessa yksinäistä lauluaan tuulessa.
Heikko ääni, joka muistutti ohuiden ketjujen kilinää, veti puoleensa
Madelinen huomion. Sitten kuului astuntaa. Ovi lennähti auki ja sisään
astui suuri mies. Madeline huomasi, että kilinä tuli miehen
kannuksista. Mies oli cowboy.
"Olisitteko hyvä ja neuvoisitte minut hotelliin?" kysyi Madeline
nousten.
Cowboy otti sombreron päästään ja heilauksessa, jonka hän sillä teki,
sekä sitä seuraavassa kumarruksessa oli eräänlaista karkeata
kohteliaisuutta huolimatta niiden liioitellusta sävystä. Hän astui
kaksi pitkää harppausta tyttöä kohti.
"Lady, oletteko naimisissa?"
Menneinä aikoina oli neiti Hammondin huumorintaju auttanut häntä usein
pahastumasta arveluttavissa tilanteissa. Hän pysyi hiljaa ja kuvitteli,
miten hyvä oli että huntu peitti hänen kasvonsa. Häntä oli valmisteltu
siihen, että cowboyt olivat jokseenkin kummastuttavia, ja häntä oli
varoitettu nauramasta heille.
Tämä herrasmies kumartui varovasti ja nosti tytön vasemman käden. Ennen
kuin tämä tointui ällistyksestään, oli toinen vetänyt pois hänen
hansikkaansa.
"Hieno käsi, mutta ei vihkimäsormusta", puhui mies venytellen sanoja.
"Lady, olen iloinen huomatessani, ettette ole naimisissa."
Hän päästi tytön käden ja antoi käsineen takaisin.
"Ymmärrättehän, tämän kaupungin ainoa hotelli ei kernaasti ota vastaan
naimisissa olevia naisia."
"Todellakin?" sanoi Madeline koettaen älytä tilanteen.
"Varmasti", jatkoi mies. "Vaikeata hotellille pitää naimisissa olevia
naisia. Karkottaa pojat pois. Ymmärrättehän, tämä ei ole Reno."
Sitten hän nauroi poikamaisesti. Silloin huomasi Madeline, että hän oli
puolijuovuksissa. Kun tyttö vaistomaisesti perääntyi, ei hän ainoastaan
katsonut miestä terävämmin, vaan asettui niin, että valo loisti
paremmin tämän kasvoille. Ne olivat kuin punaista pronssia, lohkeat,
karkeat ja terävät. Mies nauroi taas kuin hyvillään ja nauru tuskin
muutti hänen piirteittensä kovaa ilmettä. Cowboy oli loukannut häntä,
mutta mitä miehen mielessä olikaan, ei tarkoituksena ollut kuitenkaan
häväistä.
"Olen hyvin kiitollinen, jos neuvotte minut hotelliin", sanoi tyttö.
"Lady, te odotatte täällä", vastasi toinen hitaasti. "Minä menen
hakemaan kantajaa."
Tyttö kiitti ja kun mies meni ulos sulkien oven, istuutui hän tuntien
helpotusta. Odottaessaan hän huomasi taas kuuntelevansa langoissa
valittavaa tuulta. Ulkopuolella seisova hevonen alkoi tömistellä ja
hirnahti. Sitten kuuli Madeline nopeata kopinaa, ensin matalana ja
sitten äänekkäämpänä, kunnes tunsi sen hevosten laukkaamiseksi. Hän
meni ikkunan luo toivoen että hänen veljensä oli tullut. Mutta kopina
kasvoi meluksi, varjoja lensi ohitse -- laihoja hevosia, liehuvia
harjoja ja häntiä, ratsastajilla sombrerot päässä, kaikki omituisen
villejä hänen silmissään. Muistaen junailijan sanat hän oli hieman
levoton. Tomupilvet varjostivat himmeät valot ikkunoista. Sitten tuli
hämäryydestä näkyviin kaksi olentoa, toinen suurikokoinen ja toinen
hoikka. Cowboy palasi kantajan kanssa.
Raskaita askelia kuului ja sitten ovi äkkiä avautui kirskuen. Cowboy
astui sisään vetäen mukanaan olentoa, jonka ulkoasu oli sekaisin --
pappia, jonka viitta oli ilmeisesti joutunut epäkuntoon kiinniottajan
tempauksesta. Oli selvää että padre oli kauhistunut.
Madeline Hammond tuijotti pikku miestä, joka oli kalpea ja kauhuissaan,
ja vastalause värisi hänen huulillaan. Mutta sitä ei lausuttu, sillä
puolijuopunut cowboy näytti nyt kylmältä, julmasti hymyilevältä
paholaiselta ja ojentaen pitkän käsivartensa hän tarttui tyttöön
lennättäen hänet takaisin penkille.
"Te pysytte siinä!" määräsi hän.
Vaikka hänen äänensä ei ollut tyly, sai se tytön tuntemaan itsensä
voimattomaksi. Ei kukaan ollut milloinkaan puhutellut häntä sellaisella
äänellä. Nainen hänessä totteli -- ei ylpeä Madeline Hammond
semmoisenaan.
Padre kohotti ristissä olevat kätensä kuin rukoillen henkensä puolesta
ja alkoi kiireesti puhua espanjaa. Madeline ei ymmärtänyt. Cowboy veti
esiin suuren revolverin ja heilutteli sitä papin kasvojen edessä.
Sitten hän laski sen ilmeisesti tähdätäkseen papin jalkoihin. Näkyi
punainen leimahdus ja sitten kuului laukaus, joka tyrmistytti
Madelinen. Huone täyttyi savusta ja ruudinhajusta. Madeline ei
pyörtynyt eikä edes sulkenut silmiään, mutta hän tunsi olevansa kiinni
kylmissä pihdeissä. Kun hän saattoi nähdä selvästi savun lävitse, tunsi
hän helpotuksen tunnetta siitä, ettei cowboy ollut ampunut padrea.
Mutta mies heilutteli yhä asettaan ja laahasi uhriaan tytön luokse.
Mikä saattoikaan olla juopuneen tarkoitus? Sen täytyi olla -- varmasti
se oli kuje. Madelinella oli hämärä muisto Alfredin ensimmäisistä
kirjeistä, jotka kuvailivat cowboyien erikoisenlaatuisia huveja. Sitten
hän muisti erään elokuvan, jonka oli nähnyt: cowboyt tekemässä
eriskummallista pilaa yksinäiselle koulunopettajalle. Heti kun Madeline
ajatteli sitä, hän oli varma siitä, että Alfred valmisti hänelle
pienen, hurjan Lännen hauskutuksen. Hän saattoi tuskin uskoa siihen,
mutta sen täytyi olla totta. Alfred luultavasti seisoi nyt oven tai
ikkunan ulkopuolella nauraen sisaren hämmennystä.
Suuttumus hillitsi Madelinen kauhun. Hän nousi pystyyn ja lähti ovea
kohti. Mutta cowboy sulki hänen tiensä -- tarttui hänen käsivarsiinsa.
Silloin Madeline arvasi, ettei hänen veljellään voinut olla mitään
osuutta tässä. Tämä ei ollut mikään kuje. Tämä oli jotakin, joka
tosiaan tapahtui, joka oli todellista, joka uhkasi. Hän koetti
vääntäytyä irti tuntien tulistuneensa siitä, että juopunut lurjus koski
häneen. Tasapaino, arvokkuus, sivistys -- kaikki hankitut ominaisuudet
pakenivat taisteluhalua. Hän oli voimakas. Hän taisteli epätoivoisesti.
Mutta mies pakotti hänet takaisin. Madeline ei ollut milloinkaan
tiennyt, että ihminen saattaisi olla noin vahva. Ja sitten miehen
kylmästi hymyilevät kasvot heikonsivat Madelinea, kunnes hän vaipui
vavisten penkkiä vasten.
"Mitä -- te -- tarkoitatte?" läähätti hän.
"Kultaseni, hellitähän vähän suitsia", vastasi toinen rattoisasti.
Madeline luuli näkevänsä unta. Hän ei voinut ajatella selvästi. Kaikki
oli ollut liian nopeata, liian kauheata hänen ymmärtääkseen. Mutta hän
ei ainoastaan nähnyt miestä, vaan myös tunsi hänen voimakkaan
läsnäolonsa. Ja vapiseva pappi, sininen savuhattara, ruudinhaju -- ne
eivät olleet epätodellisia.
Sitten leimahti aivan hänen silmiensä edessä toinen sokaiseva liekki ja
hänen korvansa juurella jyrisi toinen laukaus. Kykenemättä seisomaan
liukui Madeline penkille. Hänen havaintokykynsä kieltäytyi tekemästä
selkoa siitä mitä tapahtui muutamien seuraavien hetkien aikana, mutta
kun hänen mielensä vähän tasaantui, kuuli hän kuin unessa padren
sanelevan kiireisesti vieraita sanoja. Se loppui ja sitten cowboyn ääni
herätti hänet.
"Lady, sanokaa 'kyllä'. Sanokaa se -- nopeaan! Sanokaa se -- kyllä."
Pelkän mielijohteen takia, vastustamattoman voiman takia hän lausui
sanan 'kyllä'.
"Ja nyt, lady -- voidaksemme lopettaa tämän sopivalla tavalla -- mikä
on nimenne?"
Yhä totellen konemaisesti hän sanoi sen miehelle.
Mies tuijotti hetken ikään kuin nimi olisi herättänyt mielikuvayhtymiä
hiukan sumentuneessa mielessä. Hän nojautui taaksepäin epävarmasti.
Madeline kuuli hänen hengityksensä aiheuttaman puhalluksen,
jonkinlaisen kovan puuskan.
"Mikä nimi?" kysyi mies.
"Madeline Hammond. Minä olen Alfred Hammondin sisar."
Mies nosti kätensä ja pyyhki pois jotakin kuviteltua silmiensä edestä.
Sitten hän kumartui Madelinen yli käsi vavisten ja tapaili hänen
huntuaan. Mutta ennen kuin hän saattoi koskettaa sitä, sysäisi tyttö
sen syrjään paljastaen kasvonsa.
"Ette kai -- ole -- Majesty Hammond?"
Miten ihmeellistä -- ihmeellisempää kuin mikään mitä Madelinelle oli
tapahtunut -- oli kuulla tuo nimi cowboyn huulilta! Sillä nimellä hän
oli tuttavapiireissä tunnettu, vaikka vain hänen läheisimmillään ja
rakkaimmillaan oli oikeus käyttää sitä. Nyt se sai eloon hänen
tylsyneen havaintokykynsä ja hän sai ponnistellen taas hallituksi
itsensä.
"Te olette Majesty Hammond", vastasi mies ja tällä kertaa hän pikemmin
vakuutti kuin kysyi.
Madeline nousi ja katseli toista kasvoihin.
"Niin olen."
Mies työnsi aseensa takaisin koteloon.
"No luulenpa ettemme jatka tätä sitten."
"Mitä? Ja miksi pakotitte minut sanomaan papille 'kyllä'."
"Se oli keino, johon turvauduin näyttääkseni hänelle, että te olitte
halukas menemään naimisiin."
"Oh! -- Te -- te ..!" Madelinelta puuttui sanoja.
Tämä sai cowboyn toimimaan. Hän tarttui padreen ja veti häntä ovea
kohti kiroillen ja uhaten, epäilemättä käskien häntä salaamaan jotakin.
Sitten hän tyrkkäsi papin kynnyksen yli ja jäi seisomaan.
"Tässä -- odottakaa -- odottakaa minuutti, neiti -- neiti Hammond",
sanoi hän käheästi. "Te voisitte joutua huonompaankin seuraan kuin
minun. -- Vaikka luulen, ettette varmasti ajattele niin. Odottakaahan
minuutti."
Madeline seisoi vavisten ja hehkuen vihasta. Ovesta hän näki valkoiset
tähdet tummansinisellä taivaalla. Ne näyttivät hänestä yhtä
epätodellisilta kuin kaikki muukin tänä merkillisenä yönä. Ne olivat
kylmiä, loistavia, korkealla ja kaukana, ja katsoessaan niihin hän
tunsi vihansa vähenevän ja tekevän hänet rauhalliseksi.
Cowboy kääntyi ja alkoi puhua:
"Tehän huomaatte -- minä olin kokolailla sekaisin. Täällä oli juhlat --
ja häät. Minä teen hulluja tekoja, kun olen päissäni. Löin vedon, että
menen naimisiin ensimmäisen tytön kanssa, joka tulee kaupunkiin. Jos
teillä ei olisi ollut huntua -- toverit tekivät pilaa minusta..."
Hän ei voinut seisoa hiljaa: hiki nousi helminä hänen otsalleen; hän
pyyhki pyyhkimistään kasvojaan kaulaliinallaan ja hengitti niin kuin
mies, joka on kestänyt kovia ponnistuksia.
"Tehän huomaatte -- minä olin kelpo..." aloitti hän.
"Selitykset eivät ole tarpeellisia", keskeytti toinen. "Olen hyvin
väsynyt -- pulassa. Aika on myöhäinen. Onko teillä pienintäkään
aavistusta siitä, mitä tarkoittaa olla herrasmies?"
Miehen pronssiset kasvot hehkuivat liekehtivän punaisina.
"Onko veljeni täällä kaupungissa tänä yönä?" jatkoi Madeline.
"Ei, hän on karjatalollaan."
"Mutta minä sähkötin hänelle."
"Luultavasti on sanoma hänen laatikossaan postitoimistossa. Hän tulee
kaupunkiin huomenna. Hän laivaa karjaa Stillwellille."
"Sitten minun täytyy mennä hotelliin. Oletteko niin ystävällinen..."
Jos toinen kuuli hänen viimeiset sanansa, ei hän ainakaan näyttänyt
kuulleen niitä. Ulkopuolelta kuuluva melu oli saanut hänen huomionsa
puoleensa. Miesten ja naisen ääniä kuului avoimen oven lävitse. Sitten
naisen ääni, joka kiireisenä ja katkonaisena kohosi korkeammalle,
kuului kuin vetoaisi turhaan.
Cowboyn käytös sai Madelinen hätkähtäen odottamaan jotakin pelottavaa.
Hän ei pettynytkään. Ulkoa kuului meteliä -- tukahdutettu laukaus,
ähkinää, kaatuvan ruumiin jysähdys, naisen matala huudahdus ja askelia,
jotka menivät poispäin kuin paeten.
Madeline Hammond nojautui voimattomana taaksepäin istuimellaan, kylmänä
ja sairaana, ja hetken ajan hänen korvansa jyskyttivät toisella
puolella tietä olevain tanssijain poljennan sekä kehnon musiikin
tahdissa. Sitten ilmestyivät avonaiselle ovelle tytön kärsivät kasvot
mustien hiusten kehystäminä. Tyttö tarttui ruskealla kädellä
ovenpieleen ja piteli siitä kuin kannattaakseen itseään pystyssä.
"Señor -- Gene!" huudahti hän ja hämmästynyt, iloinen jälleentunteminen
karkotti äkkiä hänen kauhunsa.
"Bonita!" Cowboy juoksi tytön luo. "Oletko loukkaantunut?"
"En!"
Mies tarttui tyttöön:
"Minä kuulin -- jotakuta ammuttiin. Oliko se Danny?"
"Ei."
"Ampuiko Danny? Sano minulle."
"Ei."
"Olenpa sitten iloinen. Ajattelin, että Danny oli sekaantunut tähän.
Hänellä oli Stillwellin rahoja pojille -- pelkäsin... Sano, Bonita,
muuten joudut ikävyyksiin. Kuka oli kanssasi? Mitä te teitte?"
"Ne riitelivät minusta. Minä vain tanssin vähän, hymyilin vähän ja he
riitelivät. Minä pyysin niitä olemaan siivosti..."
"Ota minun hevoseni ja mene Peloncilloon päin. Bonita, lupaa pysyä
poissa El Cajonista."
Mies vei hänet ulos. Madeline kuuli hevosen korskuvan ja purevan
kuolaimiaan. Cowboy puhui matalalla äänellä. Vain muutamia sanoja
saattoi ymmärtää:
"Jalustimet -- odota -- pois kaupungista -- vuori -- polku -- nyt
ratsasta!"
Seurasi hetken hiljaisuus ja sen rikkoi kavioiden töminä ja hiekan
narskunta. Sitten Madeline näki vilaukselta tuulen liehuttaman
kaulaliinan ja tukan sekä pienen olennon satulassa. Hevonen erottautui
mustana himmeätä valojuovaa vasten. Sen juoksussa oli jotakin villiä ja
loistavaa.
Seuraavassa tuokiossa cowboy ilmestyi taas ovelle.
"Neiti Hammond, luulen että meidän täytyy lähteä nopeasti tiehemme
täältä. On sattunut huonoja asioita. Ja juna on tulossa."
Madeline kiiruhti ulos uskaltamatta katsoa taakseen tai sivullensa.
Hänen oppaansa astui nopeasti. Tytön oli miltei juostava pysyäkseen
rinnalla. Monet mielenliikutukset hämmensivät häntä.
Huomatessaan että hänet oli viety talorivin taakse sanoi hän:
"Mihin te viette minut?"
"Florence Kingsleyn luo", vastasi mies.
"Kuka hän on?"
"Luulenpa, että hän on veljenne paras ystävä täällä."
Madeline pysyi vielä muutamia hetkiä cowboyn rinnalla ja sitten hän
pysähtyi. Yhtäkkiä hän huomasi, kuinka vähän hyötyä hänellä oli ollut
kasvatuksestaan tämänlaisia kokemuksia varten. Cowboy, joka ei nähnyt
häntä, astui takaisin muutamat välillä olevat askelet. Sitten hän
odotti, yhä vaiteliaana.
"On niin pimeätä, niin yksinäistä", sopersi tyttö. "Miten minä
tiedän... Minkä vakuuden voitte antaa minulle, ettette -- ettei minulle
tapahdu mitään ikävyyksiä, jos menen eteenpäin."
"En mitään vakuutta, neiti Hammond, paitsi että olen nähnyt kasvonne."
Tästä omituisesta vastauksesta sai Madeline luottamusta mennäkseen
eteenpäin cowboyn kanssa. Mikä vastaus tahansa olisi kelvannut hänelle,
jos se olisi ollut ystävällinen. Hän värisi ajatellessaan, että pitäisi
palata asemalle, jossa hän luuli tapahtuneen murhan, eikä hän tuntenut
halua kuljeskella yksin pimeässä.
Opas kääntyi polulta ja koputti erään matalakattoisen talon ovelle.
"Halloo -- kuka siellä?" kuului syvä ääni.
"Gene Stewart", sanoi cowboy. "Kutsukaa Florence -- pian!"
Seurasi askelten kolinaa sekä ihmisten ääniä. Madeline kuuli naisen
huudahtavan:
"Gene täällä, vaikka kaupungissa on tanssit! Jokin on hullusti."
Valo leimahti ja loisti kirkkaasti. Ovi aukeni ja nainen piti lamppua.
"Gene! Al ei ole..."
"Alilla ei ole hätää", keskeytti cowboy.
Madelinella oli silloin kaksi tunnetta; toinen ihmetteli naisen äänessä
ilmenevän pelästyksen ja rakkauden sävyä ja toinen oli sanomaton
helpotus siitä että hän oli turvassa veljensä ystävän luona.
"Täällä on Alin sisar -- tuli tämäniltaisessa junassa", sanoi cowboy.
"Minä satuin olemaan asemalla ja toin hänet sinun luoksesi."
Madeline tuli esiin varjosta.
"Onko -- onko hän todellakin Majesty Hammond!" huudahti Florence
Kingsley.
Hän miltei pudotti lampun ja katsoi niin hämmästyneenä, ettei voinut
uskoa silmiään.
"Kyllä minä olen", vastasi Madeline. "Juna myöhästyi ja samasta syystä
ei Alfred tavannut minua. Mr Stewart katsoi sopivaksi tuoda minut
teidän luoksenne sen sijaan että olisi vienyt minut hotelliin."
"Olen iloinen saadessani tavata teidät", vastasi Florence lämpimästi.
"Tulkaa sisään. Olen niin hämmästynyt, että unohdan mitä minun pitäisi
tehdä. Al ei ole maininnut mitään teidän tulostanne."
"Hän ei varmaankaan saanut sähkösanomaani", sanoi Madeline sisään
astuessaan.
Florence pani lampun pöydälle. Madeline näki nuoren naisen, jolla oli
hymyilevät, ystävälliset kasvot ja ylenpalttisen tuuheat vaaleat
hiukset, jotka riippuivat hänen aamunuttunsa yli.
"Nyt Al tulee iloiseksi!" huudahti Florence. "Tehän olette valkoinen
kuin lakana. Olette varmasti väsynyt. Kuinka kauan teidän täytyi
odottaa asemalla? Minä kuulin junan tulevan tunteja sitten. Tämä asema
on yöllä yksinäinen. Jospa olisin tiennyt, että te olitte tulossa!
Tosiaan, te olette hyvin kalpea. Oletteko sairas?"
"En. Olen vain hyvin väsynyt. Matkustaminen oli raskaampaa kuin
kuvittelin. Minulla oli jokseenkin pitkä aika odottaa saavuttuani
asemalle, mutta en voi sanoa, että siellä olisi ollut yksinäistä."
Florence Kingsley tutki Madelinen kasvoja tarkoin ja katsoi sitten
vaikenevaa Stewartia pitkään ja merkitsevästi. Sitten hän sulki
huolellisesti ja rauhallisesti toiseen huoneeseen vievän oven.
"Neiti Hammond, mitä on tapahtunut?" hän kysyi hiljaa.
"En halua palauttaa mieleeni kaikkea, mitä on tapahtunut", vastasi
Madeline. "Mutta sen sanon Alfredille, että olisin mieluummin tahtonut
tavata apashin kuin cowboyn."
"Älkää sanoko Alille siten", huudahti Florence. Sitten hän tarttui
Stewartiin ja veti tämän lampun ääreen. "Gene, sinä olet juovuksissa!"
"Olin kelpo lailla päissäni", vastasi toinen ja painoi päänsä alas.
"Mitä sinä olet tehnyt?"
"No, katsohan, Flo, minä vain..."
"Minun ei tarvitse tietää. Minä voisin sanoa sen. Gene, etkö
milloinkaan opi säädyllisyyttä? Etkö milloinkaan lakkaa juomasta? Sinä
kadotat kaikki ystäväsi. Stillwell on kiintynyt sinuun. Al on ollut
paras ystäväsi. Molly ja minä olemme hartaasti pyytäneet sinua, ja nyt
sinä olet mennyt ja tehnyt -- Jumala ties mitä."
"Miksi naisten tarvitsee pitää huntuja?" murisi Stewart. "Minä olisin
tuntenut hänet, ellei olisi ollut tuota huntua."
"Ja sinä et olisi loukannut häntä. Mutta seuraavaa tyttöä olisit, joka
olisi tullut vastaan. Gene, sinusta ei ole toivoa. Nyt sinä menet ulos
täältä etkä tule milloinkaan takaisin!"
"Flo!" rukoili mies.
"Minä tarkoitan juuri sitä."
"Luulenpa sitten, että tulen huomenna takaisin ottamaan lääkkeeni",
vastasi toinen.
"Uskallapas vain!" huudahti Florence.
Stewart meni ulos ja sulki oven.
"Neiti Hammond, te -- te ette tiedä, miten tämä koskee minuun", sanoi
Florence. "Mitä te ajattelettekaan meistä! On niin onnetonta, että
teille sattui tämä. Nyt teillä ehkä ei ole rohkeutta jäädä. Neiti
Hammond, Gene Stewart on paholainen, kun on juovuksissa. Yhtä kaikki
tiedän, että hän ei tarkoittanut mitään pahaa. Tulkaa nyt, älkää
ajatelko sitä enää." Hän otti lampun ja vei Madelinen pieneen
huoneeseen. "Tämä on Lännen tapaan", jatkoi hän hymyillen osoittaessaan
harvoja huonekaluja, "mutta te voitte levätä. Olette aivan turvassa.
Ettekö antaisi minun auttaa itseänne riisuutumaan -- enkö voisi tehdä
jotakin hyväksenne?"
"Olette hyvin ystävällinen, kiitos siitä, mutta minä voin tulla
toimeen", vastasi Madeline.
"No hyvää yötä sitten. Mitä pikemmin menen, sitä pikemmin pääsette
levolle. Koettakaa unohtaa, mitä on tapahtunut. Ja ajatelkaa minkä
mainion yllätyksen valmistatte veljellenne huomenna."
Näin sanoen hän pujahti ulos ja sulki oven.
Kun Madeline pani kellonsa piirongille, huomasi hän, että se oli jo yli
kahden. Tuntui olevan pitkä aika siitä kun hän oli lähtenyt junasta.
Kun hän oli vääntänyt lampun sammuksiin ja ryöminyt väsyneenä
vuoteeseen, tunsi hän, mitä oli olla liian väsynyt. Hänen aivonsa
surisivat.
Tuhansia toisiaan pois tunkevia mielteitä tuli, meni ja palasi taas.
Siinä oli junan jyrinää, tömisevien kavioiden ääntä, hänen veljensä
kasvojen kuva sellaisena kuin hän oli ne viimeksi nähnyt viisi vuotta
sitten, pitkä himmeä valorivi, hopeakannuksien kilinä, yö, tuuli,
pimeys, tähdet, tukahdutettu laukaus, kuolemantuskaa osoittava
valittaminen, naisen korvia särkevä huuto.
Tämä muistojen vuorovesi vyöryi Madelinen yli uudestaan ja uudestaan
sekä menetti asteittain voimansa ja katosi. Kaikki tuska katosi ja hän
tunsi olevansa tuuliajolla. Kuinka pimeä huone olikaan, ja hiljaisuus
oli kuin vaippa. Ei kuulunut ainoatakaan ääntä. Hän oli tullut toiseen
maailmaan. Hän ajatteli vaaleatukkaista Florencea ja Alfredia ja heitä
ihmetellessään hän vaipui uneen.
Kun hän heräsi, oli huone auringonpaisteen valaisema. Viileä tuuli,
joka puhalsi vuoteen yli, pakotti hänet panemaan kätensä peitteen alle.
Hän tutkisteli laiskasti ja unisesti pienen huoneen saviseiniä, kun hän
äkkiä muisti, missä hän oli ja miten hän oli tullut sinne.
Hän ei hämmästynyt huomatessaan ajan myöhäiseksi ja oli juuri menossa
ulos kysyäkseen veljeään, kun muuan ääni pysähdytti hänet. Hän tunsi
neiti Kingsleyn äänen puhuttelevan jotakuta ja äänessä oli terävyyttä,
jota hän ei ollut huomannut ennen.
"Sinä siis tulit takaisin, niinkö? No etpä näytä kovin ylpeältä tänä
aamuna. Miksi olet tullut?"
"Sanoin, että tulin ottamaan lääkkeeni."
"Tarkoittaen, ettet mene pakoon Al Hammondilta? Gene, sinun kallosi on
yhtä paksu kuin vanhalla lehmällä. Al ei saa milloinkaan tietää mitään
siitä, mitä teit hänen sisarelleen, jollet sinä sano hänelle. Ja jos
sanot sen, ampuu hän sinut."
"Se olisi hyvä asia", vastasi cowboy alakuloisesti.
"Gene Stewart, niin olisi, jollet paranna elämääsi", vastasi Florence.
"Mutta älä ole mieletön." Ja tässä tyttö kävi vakavaksi ja pyytäväksi.
"Mene pois. Mene kapinallisten joukkoon rajan toiselle puolen -- sinä
aina uhkaat tehdä sen. Joka tapauksessa älä jää tänne äläkä anna Alille
aihetta kiivastua."
Madeline kuuli Florencen tulevan sisälle, seuraavalla hetkellä
koputtavan ovelle ja sanovan vienosti:
"Neiti Hammond! Oletteko hereillä?"
"Hereillä ja pukeutunut, neiti Kingsley. Tulkaa sisään."
"Te olette levännyt. Te näytätte niin -- niin erilaiselta. Olen
iloinen. Tulkaa ulos nyt. Me syömme ensin aamiaista ja sitten voitte
odottaa veljeänne tänne millä hetkellä hyvänsä."
"Odottakaa, olkaa hyvä. Minä kuulin teidän puhuvan Stewartille. Minun
täytyy nähdä hänet. Tahtoisitteko pyytää häntä tulemaan hetkeksi
vierashuoneeseen?"
"Kyllä", vastasi Florence nopeasti. Kun hän kääntyi ovella, katsahti
hän Madelineen naisen merkitsevällä tavalla. "Pitäkää huolta, että hän
pitää suunsa kiinni!"
Samassa kuului hitaita empiviä askelia ulkopuolelta, sitten tuli
pysähdys ja ovi aukeni. Stewart seisoi auringonpaisteessa paljaspäin.
Madeline tunsi jonkinlaista väristystä nähdessään taas korkean
vartalon, kirjotut hirvennahkaliivit, kiiltävät nahkakalvosimet,
hopeahelaisen vyön ja housut. Hänen katseensa näytti kulkevan miehen
yli salaman nopeudella. Mutta kun hän nyt näki tämän kasvot, ei hän
tuntenut niitä enää.
"Tahdotteko ystävällisesti tulla sisään?" kysyi hän.
"En, luullakseni", sanoi mies.
Hänen äänensä toivottomuus merkitsi, että hän tiesi ettei sopinut astua
samaan huoneeseen tytön kanssa ja ettei hän ollut asiasta huolissaan
tai sitten oli siitä liiankin huolissaan.
Madeline meni ovelle. Miehen kasvot olivat kovat, mutta myös
surulliset. Ja se liikutti häntä.
"Minä en puhu veljelleni teidän karkeasta käytöksestänne minua
kohtaan", aloitti hän. Hänen oli mahdotonta saada kylmyys pois
äänestään, puhua toisin kuin luokkansa ylpeällä ja ylhäisellä tavalla.
Mutta kuitenkin, huolimatta hänen tuntemastaan vastenmielisyydestä,
näytti ystävällisyys ja sääli seuraavan pakosta. "Minä pidän parempana
olla välittämättä siitä mitä teitte, koska ette ollut täydelleen
vastuunalainen teoistanne ja koska ei saa olla mitään epäsopua Alfredin
ja teidän välillänne. Voinko luottaa siihen, että pysytte hiljaa ja
suljette sen papin huulet? Ja tehän tiedätte, että viime yönä siellä
tapettiin tai haavoitettiin joku mies. Minä haluan unohtaa sen
tapauksen. En tahdo että tulisi tietoon minun kuulleen..."
"Sekarotuinen ei kuollut", keskeytti Stewart.
"Niinkö! Sitten ei asia olekaan huonosti. Olen siitä iloissani
ystävättärenne takia -- sen pienen meksikkolaisen tytön."
Hidas tumma aalto levisi miehen kasvoille, ja hänen häpeäntuntoansa oli
kiusallista nähdä. Tämä juurrutti Madelinen mieleen vakaumuksen, että
vaikka tuo mies oli pakana, ei hän ollut kuitenkaan aivan kelvoton. Ja
se oli niin suuri ero asiassa, että hän hymyili miehelle.
"Te säästätte minut enemmiltä huolen aiheilta. Teettehän sen?"
Miehen käheä vastaus oli epäselvä, mutta hänen tarvitsi nähdä vain
kasvot huomatakseen hänen katumuksensa ja kiitollisuutensa.
Madeline meni takaisin huoneeseensa. Florence tuli hakemaan häntä ja he
istuutuivat heti aamiaiselle. Vaikutelma, jonka Madeline Hammond sai
veljensä ystävättärestä, oli muodostettava uudestaan aamun valossa. Hän
huomasi tytöllä olevan nuorekasta hehkua ja kiihkoa, ulkoilmassa saatu
heleä ihonväri, kasvot, joissa ei ollut Idän naisten pehmeitä
kaarroksia ja viivoja. Hänen silmänsä olivat vaaleanharmaat, vakavat,
miltei läpitunkevat ja hänen tukkansa levisi kauniina, vaaleana ja
aaltoilevana.
Florencen sisar oli vanhempi tanakka nainen, jolla oli ankarat kasvot
ja rauhalliset silmät. He tarjosivat vieraalleen yksinkertaista ruokaa
ja Madeline tunsi heidän yksinkertaisuutensa olevan rauhoittavaa. Hän
oli kyllästynyt arvonantoon ja väsynyt imarteluun. Tuntui hyvältä, kun
nuo Lännen naiset kohtelivat häntä niin kuin olisivat kohdelleet
jotakuta muutakin vierasta. He olivat miellyttäviä ja ystävällisiä. Ja
sen mitä Madeline oli ensin pitänyt ilmeikkyyden tai eloisuuden
puutteena, sen hän pian huomasi olevan sellaisten naisten luonnollista
pidättyväisyyttä, jotka eivät eläneet pintapuolista elämää. Florence
oli raikas ja suora, hänen sisarensa hiljainen. Madeline ajatteli, että
hän mielellään pitäisi nämä naiset lähellä itseään, jos hän olisi
sairas tai huolissaan.
"Osaatteko ratsastaa?" kysyi Florence. "Osaatteko ratsastaa niinkuin
miehet -- kahareisin, tarkoitan? Se on mainiota! Meillä on täällä
muutamia hienoja hevosia. Luulen, että Alin tultua menemme Bill
Stillwellin karjatalolle. Me saamme metsästää ja kiivetä ja eniten
saamme ratsastaa. Minä rakastan hevosia -- minä rakastan tuulta
kasvoillani sekä avaruutta, missä vuoret viittaavat ylöspäin. Teidän
pitää saada seudun parhain hevonen. Me emme ole kaikki yksimielisiä
hevosista paitsi mitä tulee Gene Stewartin raudikkoon."
"Onko herra Stewartilla paras hevonen?" kysyi Madeline.
"Kyllä, ja siinä on kaikki mitä hänellä on", vastasi Florence.
Tässä keskeytti keskustelun terävä naputus vierashuoneen ovelle.
Florencen sisar meni avaamaan. Hän palasi heti ja sanoi:
"Siellä on Gene. Hän naputti antaakseen meidän tietää, että neiti
Hammondin veli on tulossa."
Florence kiiruhti vierashuoneeseen Madelinen seuraamana. Ovi oli
avoinna, ja siitä näkyi Stewart kuistin portailla. Alhaalta tieltä
kuului kavioiden kopsetta. Madeline katseli Florencen olan yli ja näki
tomupilven lähestyvän ja siinä hän erotti hevosten sekä ratsastajain
hahmoja. Lämmin tunne levisi hänen ylitseen, pieni iloisuuden häive, ja
hän tunsi tyttömäisen rakkautensa veljeään kohtaan.
"Gene, onko Jack pitänyt suunsa kiinni?" kysyi Florence, ja Madeline
huomasi terävän soinnun tytön äänessä.
"Ei", vastasi Stewart.
"Gene! Ei kai asiasta synny tappelua?"
"Tappelua ei tule."
"Käytä nyt aivojasi", lisäsi Florence ja sitten hän kääntyi sysätäkseen
Madelinen lempeästi takaisin vierashuoneeseen.
Kavioiden kopse pysähtyi oven eteen. Katsoessaan ulos näki Madeline
joukon tomuisia, jänteviä hevosia kaaputtavan soraa ja nakkelevan
päätään. Hänen nopea katseensa liukui notkeiden hevosmiesten yli
koettaen etsiä veljeä. Sitten yksi ratsastaja heitti ohjaksensa,
hyppäsi alas satulasta ja tuli harpaten kuistin portaille. Florence
tuli häntä vastaan ovelle.
"Hei Flo! Missä hän on?" huusi hän kiihkeästi. Samaila hän katseli
Florencen olan yli. Hän hyppäsi sisarensa luo. Tämä tuskin tunsi
korkean vartalon ja pronssinväriset kasvot, mutta sinisten silmien
lämmin liekehtiminen oli tuttua. Veli kiersi kätensä hänen ympärilleen
lausuen katkonaisen tervehdyksen, sitten hän irtautui sisarestaan ja
katseli häntä tutkivasti.
"No, sisar", aloitti hän, kun Florence kääntyi ovelta kiireisesti ja
keskeytti hänet.
"Al, luulen että sinun olisi paras keskeyttää kiistely tuolla."
Alfred tuijotti puhujaan, kuuli kadulta tulevat kovat äänet ja sanoi
sitten päästäen Madelinen irti:
"Totta tosiaan! Minä unohdin, Flo. Siellä on pieni asia selvitettävänä.
Pidä sisartani täällä, äläkä hätiköi suotta."
Hän meni ulos kuistille ja huusi miehilleen:
"Lopeta, Jack! Ja sinä myös, Blaze! En halunnut, että olisitte tulleet
tänne. Mutta koska tahdoitte tulla, on teidän lopetettava nyt. Tämä on
minun asiani."
Sen jälkeen hän kääntyi Stewartin puoleen:
"Taas juonut viime yönä?"
"No jos tahdot tietää, niin minä olin kelpo lailla päissäni", vastasi
Stewart.
"Hitto vieköön! Tilanne on tällainen: koko kaupunki tietää, että sinä
kohtasit sisareni viime yönä asemalla -- ja solvasit häntä. Jack on
saanut tietää, niin myös nämä toiset pojat. Mutta se on minun asiani.
Ymmärrä, etten minä tuonut heitä tänne. Gene, sinä olet ollut jonkin
aikaa väärällä jäljellä, juopotellut ja tehnyt kaikkea sellaista. Sinä
menet pahaan päin. Mutta Bill luulee ja minäkin luulen, että sinä olet
vielä mies. Emme ole koskaan huomanneet sinun valehtelevan. Mitä
sinulla nyt on sanottavana puolustukseksesi?"
"Olin kelpo lailla päissäni. No, minä tapasin neiti Hammondin yksin
asemalla. Hänellä oli huntu, mutta minä tiesin, että hän oli
säätyläisnainen. Luulen että neiti Hammond huomasi minun
ritarillisuuteni jokseenkin yllättäväksi ja..."
Tässä kohdassa Madeline totteli äkillistä mielijohdetta, livahti
Florencen ohi ja meni kuistille. Sombrerot vilahtivat alas ja laihat
hevoset hypähtelivät.
"Herrat", sanoi Madeline jokseenkin hämillään, eikä hänen
rauhallisuuttaan lisännyt sekään, että hän tunsi kuuman punotuksen
poskillaan. "Minä en tunne Lännen tapoja, mutta luulen että te olette
käsittäneet väärin. Haluan oikaista tehdäkseni oikeutta Stewartille.
Niin, hän oli jokseenkin jyrkkä ja omituinen. Mutta olen rehellinen
sanoessani, ettei hän lausunut minulle yhtään sanaa, joka ei olisi
ollut kunnioittava. Ja hän saattoi minut turvaan tänne neiti Kingsleyn
kotiin."
Sitten Madeline palasi pieneen vierashuoneeseen mukanaan veli, jonka
hän tuskin oli tuntenut jälleen.
"Majesty!" huudahti tämä. "Ajatella että sinä olet täällä!"
Lämpö valui takaisin Madelinen suoniin.
"Miten sinun näkemisesi tuo mieleen kodin!" Alfred jatkoi. "Tuntuu
olevan sata vuotta siitä kun lähdin. Olen kaivannut sinua enemmän kuin
ketään muuta."
Madeline oli niin kummissaan veljessä tapahtuneesta muutoksesta, ettei
voinut uskoa silmiään. Hän näki pronssi-ihoisen, vahvaleukaisen,
kotkasilmäisen miehen. Madeline oli sanonut jäähyväiset epäsuosioon
joutuneelle, perinnöttömäksi tehdylle ja kevytmieliselle pojalle. Hän
muisti hyvin sievät, kalpeat kasvot, niiden huolettoman hymyn ja
ikuisen savukkeen, joka riippui huulten välissä. Vuodet olivat
kuluneet, ja nyt hän näki veljen miehenä -- Länsi oli tehnyt hänestä
miehen. Ja Madeline Hammond tunsi iloa ja kiitollisuutta.
"Majesty, sinä teit hyvin kun tulit! Miten tulit tehneeksi tämän
matkan?"
Veli syyti kysymyksiä ja sisar kertoi hänelle äidistään ja vanhoista
ystävistä, jotka olivat menneet naimisiin, hajaantuneet ja kadonneet.
Mutta hän ei kertonut isästä.
Aivan äkkiä kyseleminen pysähtyi. Kyselijä oli tukehtua, oli hetken
vaiti ja puhkesi sitten kyyneliin. Sisaresta näytti, että pitkällinen
katkeruus oli purkautumassa. Hänen sydämeensä koski nähdä veljeään.
Olivatko isä ja äiti tehneet oikein Alfredille? Madelinen valtimo sykki
nopeasti. Kohtaus tunkeutui syvälle Madeline Hammondin sydämeen. Hän
näki, mitä veli oli kadottanut ja voittanut.
"Alfred, miksi et vastannut viimeisiin kirjeisiini?" kysyi Madeline.
"Minä en ole kuullut sinusta kahteen vuoteen."
"Niin pitkään aikaan? No, asiani kävivät huonosti viime kerralla, kun
kuulin sinusta. Minä aioin kirjoittaa, mutta en tullut tehneeksi sitä."
"Asiat menivät huonosti? Kerro minulle!"
"Majesty, sinun ei pidä kiusata itseäsi minun huolillani. Haluan että
sinä nautit täällä olostasi etkä ole huolissasi minun vaikeuksistani."
"Ole hyvä ja kerro. Minä epäilin, että jokin oli mennyt huonosti. Sen
takia päätin tulla tänne."
"No niin, jos sinun täytyy tietää", aloitti toinen. Madelinesta näytti,
että hän iloitsi purkaessaan huoliansa. "Sinä muistat, mitä kerroin
pienestä karjatalostani? Minä kirjoitin sinulle kaikesta siitä.
Majesty, ihminen hankkii itselleen vihollisia kaikkialla. Joka
tapauksessa minä sain useita. Oli muuan karjanhoitaja, Ward nimeltään
-- hän on mennyt nyt -- ja hänellä sekä minulla oli kinaa karjasta. Pat
Hawe, täkäläinen sheriffi, on ollut myös vaikuttamassa asiaini
vahingoittamiseksi. Hän ei ole juuri mikään karjanhoitaja, mutta
hänellä on vaikutusta. Minä sain hänestä vihollisen. En tehnyt hänelle
milloinkaan mitään. Hän vihaa Gene Stewartia, ja erään kerran minä tein
tyhjäksi hänen pikku juonensa, jolla hän aikoi saada Genen kynsiinsä.
Todellisena syynä hänen vihaansa minua kohtaan on se, että hän rakastaa
Florencea ja Florence aikoo ottaa minut."
"Alfred!"
"Mikä hätänä? Eikö Florence vaikuttanut edullisesti?" kysyi toinen
katsoen terävästi.
"No -- kyllä. Minä pidän hänestä. Mutta en ajatellut hänen olevan
suhteissa sinuun -- tuolla tavoin. Olen hämmästynyt."
"No, minä jatkan kertomustani. Täällä on Don Carlos, meksikolainen
karjanomistaja ja hän on minun pahin viholliseni. Minä jouduin velkaan
Don Carlosille ennen kuin tiesin että hän oli niin halpamielinen. Don
Carlos on kurja sekarotuinen, hän tuntee maat, hänellä on kaivoja ja
hän on vailla kunniantuntoa. Siten hän sai minut pelistä pois. Ja nyt
minä olen itse asiassa hukassa. Hän ei ole saanut haltuunsa
karjataloani, mutta se on vain ajan kysymys. Nykyään minulla on
muutamia satoja päitä karjaa Stillwellin mailla ja minä olen hänellä
päällysmiehenä."
Madeline tunsi sisäistä palamista. Hänen tarvitsi ponnistella
pysyäkseen rauhallisena.
"Eikö sinun maatilaasi voi saada takaisin?" kysyi hän. "Paljonko olet
velkaa?"
"Kymmenentuhatta dollaria selvittäisi asiani ja päästäisi minut uuteen
alkuun. Mutta tässä maassa se on koko joukko rahaa enkä minä ole
kyennyt saamaan sitä. Stillwell on huonommassa asemassa kuin minä."
Madeline meni Alfredin luo ja pani kätensä hänen olkapäilleen.
"Me emme saa olla velassa."
Veli tuijotti häneen.
"Et kai aio pyytää minua ottamaan rahoja sinulta?"
"Aion."
"No, minä en tee sitä. En tehnyt sitä koskaan silloinkaan kun olin
yliopistossa. Ja silloin ei minulla ollut niitä liikaa."
"Kuule, Alfred", jatkoi sisar vakavasti. "Tämä on kokonaan eri asia.
Minulla oli vain määrärahani silloin. Sinä et tiedä, että sen jälkeen
kun viimeksi kirjoitin, olen saanut perintöni Grace-tädiltä. Se oli --
no, se ei merkitse mitään. Joka tapauksessa, en ole voinut kuluttaa
puoliakaan tulojani. Ne ovat minun. Ne eivät ole isän rahaa. Teet minut
onnelliseksi jos suostut. Alfred, minä olen niin -- niin kummastunut
muutoksestasi. Olen onnellinen! -- Mitä on kymmenentuhatta dollaria
minulle? Joskus kulutan sen verran yhdessä kuukaudessa. Minä syydän
rahaa menemään. Jos annat minun auttaa itseäsi, on se yhtä hyvin tehty
minua kuin itseäsikin kohtaan. Tee nyt niin, Alfred."
Veli suuteli häntä, ilmeisesti hämmästyneenä hänen vakavuudestaan. Ja
itse asiassa oli Madeline hämmästynyt itsekin.
"Jos todella huolit -- jos todella haluat auttaa minua, olen
sanomattoman iloinen. Tämä on hienoa! Florence tulee aivan villiksi. Ja
se sekarotuinen ei vaivaa minua enää. Majesty, aivan pian joku
arvonimellä varustettu veitikka tulee kuluttamaan rahojasi. Minä voin
yhtä hyvin ottaa vähän ennen kuin hän saa ne kaikki", lopetti hän
leikillisesti.
"Mitä sinä tiedät minusta?" kysyi sisar hilpeästi.
"Enemmän kuin luuletkaan! Vaikka olemmekin hukkuneet tänne
ihastuttavaan Länteen, saamme me sentään uutisia. Jokainen tietää
Anglesburyn asian. Ja sen Dagon herttuan, joka ajoi sinua takaa yli
Euroopan, ja että lordi Castleton on nyt liikkeellä ja näkyy lisäksi
olevan voiton puolella. Miten on asianlaita, Majesty?"
Madeline huomasi veljen iloisessa puheessa ivaa. Ja syvällä Alfredin
etsivässä katseessa hän näki liekin. Hän kävi miettiväiseksi. Hän oli
unohtanut Castletonin ja ylhäisöpiirit.
"Alfred", aloitti hän vakavasti. "En luule että kukaan arvonimellä
varustettu herrasmies milloinkaan kuluttaa minun rahaani niin kuin sinä
ilmaiset asian hienosti."
"Minä en välitä siitä. Vaan sinusta!" huudahti veli intohimoisesti ja
tarttui sisareen niin rajusti, että tämä hämmästyi.
"Sano minulle, miten tulit saaneeksi tietoja minusta täällä syrjässä?
Olin hämmästynyt huomatessani neiti Kingsleyn tuntevan minut Majesty
Hammondina."
"Luulen että se oli sinulle yllätys", vastasi veli naurahtaen. "Minä
kerroin Florencelle sinusta -- annoin hänelle sinun kuvasi. Ja
tietysti, koska hän oli nainen, näytteli hän kuvaa ja puhui sinusta.
Sitten, rakas sisareni, me saamme sanomalehtiä tänne silloin tällöin ja
me osaamme lukea. Sinä et ehkä tiedä, että sinä ja ylimystöystäväsi
olette tarkan huomion kohteina Yhdysvalloissa yleensä ja lännessä
erikoisesti. Sanomalehdet ovat täynnä tietoja sinusta ja mahdollisesti
niissä on koko joukko sellaista, mitä et ole milloinkaan tehnyt."
"Tuo Stewart tiesi myöskin minusta."
"Älä välitä hänen hävyttömyydestään!" huudahti Alfred. "Gene
on kelpo poika, kunhan vain olet oppinut tuntemaan hänet. Minä sanon
sinulle, mitä hän teki. Hän sai käsiinsä yhden noista sinun
sanomalehtikuvistasi. Se oli ratsastuspuvussa otettu kuva palkitun
hevosesi kanssa, Valkosukan -- muistathan? No, Stewart naulasi kuvan
majansa seinälle ja risti hevosensa Majestyksi. Cowboyt tiesivät sen.
He kävivät katsomassa kuvaa ja pilkkasivat häntä. Mutta hän ei
välittänyt. Eräänä päivänä minä satuin pistäytymään hänen luonaan ja
tapasin hänet juuri tointumasta kemujen jälkeen. Minäkin näin kuvan ja
sanoin hänelle: 'Gene, jos sisareni tietäisi, että sinä olet juomari,
ei hän ylpeilisi siitä että hänen kuvansa on ripustettu sinun
huoneeseesi.' Majesty, hän ei maistanut tippaakaan kuukauteen, ja kun
hän taas rupesi juomaan, otti hän kuvan pois eikä pannut sitä
paikoilleen."
Madeline hymyili nähdessään veljensä mielihyvän, mutta ei vastannut.
Madeline oli tuskin tuntematta vastenmielisyyttä. Tästä hänet kuitenkin
pelasti veljen luonnollinen ilo siitä, että Stewart oli sukkelan
otaksuman avulla saatu taivutetuksi olemaan kunnollisena kuukauden
ajan. Jokin loukkasi Madeline Hammondin ylpeyttä, kiihotti sitten hänen
älyään sekä sai hereille hänen mielenkiintonsa, vieläpä sai hänet
tekemään päätöksen oppia tuntemaan hieman tätä käsittämätöntä Länttä.
"Majesty, minun täytyy kiiruhtaa asemalle", sanoi veli katsoen
kelloaan. "Me lastaamme karjaa. Tulen takaisin illallisen aikaan ja
tuon Stillwellin mukanani. Sinä varmaan pidät hänestä. Anna minulle
kuitti matkatavaroistasi."
Sisar meni pieneen makuuhuoneeseen ja otti muutamia kuitteja.
"Kuusi! Kuusi matka-arkkua!" huudahti veli. "Olen iloissani siitä että
aiot pysyä täällä jonkin aikaa."
Hevonen hypähti, kun Alfred pani jalkansa jalustimeen, ja oli
juoksussa, kun ratsastaja heilautti jalkansa satulan yli. Madeline
katseli häntä ihaillen. Veli näytti liittyvän höllästi satulaan
liikkuen hevosen mukaan.
Sitten Madeline istuutui kustille ja syventyi tarkastamaan
ympäristöään. Käden ulottuvilla ei se tosiaan ollut puoleensavetävää.
Katu oli paksulti pölyssä ja viileä tuuli tuprutti pieniä tomupilviä.
Talot olivat mataloita, nelikulmaisia, laakeakattoisia rakennuksia,
jotka oli tehty jonkinlaisesta punaisesta sementistä. Ei ollut yhtään
ihmistä näkyvissä. Pitkällä kadulla ei näyttänyt olevan loppua, vaikka
talorivi ei ulottunut kauaksi. Kerran hän kuuli hevosen ravaavan jonkin
matkan päässä ja useita kertoja veturinkellon soivan. Missä olivat
vuoret? ihmetteli Madeline. Pian hän näki matalalla talojen kattojen
yläpuolella himmeän, tummansinisen, rosoisen rajaviivan. Se näytti
ihastuttavan hänen silmiään ja kiinnitti hänen katseensa. Hän oli
nähnyt Alpit ja hän oli seisonut Himalajan suuressa, mustassa,
valkohuippuisessa varjossa. Mutta ne eivät olleet vetäneet
häntä puoleensa niin kuin nämä syrjäiset kalliot. Tämä himmeä
taivaanrantaviiva, joka erottautui selvästi sinistä taivasta vasten,
lumosi hänet. Florence Kingsleyn lause "ylöspäin viittaavat vuoret"
palasi Madelinen mieleen.
Madeline meni huoneeseensa aikoen levätä hetken ja vaipui uneen. Hänet
herätti Florencen koputus.
"Neiti Hammond, teidän veljenne on tullut takaisin Stillwellin kanssa."
"Mitä, kuinka minä olen nukkunutkaan!" huudahti Madeline. "Kello on
melkein kuusi!"
"Olen iloinen että nukuitte. Olitte väsynyt. Ja täkäläinen ilma tekee
vieraat unisiksi. Tulkaa!"
Madeline seurasi Florencea kuistille. Hänen veljensä hypähti ylös ja
sanoi:
"Hei, Majesty!" Ja kun hän pani käsivartensa sisarensa vyötäisille,
kääntyi hän jykevää miestä kohti, jonka leveät, ryhmyiset kasvot
alkoivat väreillä ja rypistyä. "Minä haluan esitellä ystäväni
Stillwellin sinulle. Bill, tämä on minun sisareni, josta olen niin
usein puhunut sinulle -- Majesty."
"Niin, tämä on iloisin kohtaus elämässäni", vastasi Stillwell. Hän
ojensi suuren käden Madelinelle. "Neiti Majesty, teidän näkemisenne on
yhtä tervetullut kuin sade ja kukat vanhalle erämaan karjanhoitajalle."
Madeline tervehti ja saattoi töin tuskin pidättää huutoaan, kun toinen
rutisti kättä rautaotteella. Mies oli vanha, valkohapsinen ja
ahavoitunut, hänellä oli syvät juovat poskissa ja harmaat silmät olivat
melkein ryppyihin peittyneet. Jos hän hymyili, ajatteli Madeline, oli
hymy erikoista. Sitten miehen kasvot näyttivät lakkaavan värehtimästä,
valo katosi ja kasvot olivat kuin karkeasti hakattua kiveä.
"Neiti Majesty, on suorastaan nöyryyttävää kaikille meille, ettemme
olleet teitä vastassa", sanoi Stillwell. "Minä ja Al menimme
postitoimistoon ja sanoimme muutamia lempeitä sanoja. Niiden olisi
pitänyt lähettää tieto karjatalolle. Pelkään, että teillä oli jonkin
verran epämiellyttävää viime yönä asemalla."
"Minä olin jokseenkin huolissani alussa ja ehkä peloissani", vastasi
Madeline.
"No niin, olen hyvin iloinen saadessani sanoa teille, ettei näillä
seuduin ole ketään miestä, jonka olisin mieluummin halunnut olevan
teitä vastassa kuin Gene Stewartin."
"Todellakin?"
"Kyllä, ja silloin otan huomioon myöskin Genen heikkouden. Hän on
nuori, mutta hän on myöskin ritarillinen. Ihmiset ovat vihaisia
Stewartille. Ja minä sanon hyvän sanan hänen puolestaan, koska hän on
epäsuosiossa, ja viime yönä hän mahdollisesti saattoi pelotella teitä,
kun tulitte tuoreeltanne Idästä."
Madeline piti vanhasta miehestä, mutta kun hänellä ei tuntunut olevan
mitään sanottavana, pysyi hän vaiti.
"Neiti Majesty, karjanhoitajan työ on menemässä. Ei ole paikkaa
Genelle. Jos nyt ei olisi uudet ajat, olisi hänestä melkein tullut
pyssymies. Mutta hän ei voi sopia mihinkään nyt. Hän ei voi pitää
kiinni mistään hommasta ja hän on menossa alaspäin."
"Minua surettaa kuulla sitä", mutisi Madeline. "Mutta eivätkö nämä
uudet ajat ole täällä hieman villejä? Junailija kertoi minulle
kapinoista, rosvoista ja ryöstöretkistä."
"No, näinä päivinä on hieman miellyttävämpää ja innostavampaa kuin
moneen vuoteen", vastasi Stillwell. "Pojat ovat taas ryhtyneet
pyssyihinsä. Mutta siihen on syynä Meksikon vallankumous. Rajalla on
selkkauksia. Luulen, etteivät Idän ihmiset tiedä, että on vallankumous.
No, Madero tahtoo kukistaa Diazin ja sitten joku muu kapinallinen
tahtoo kukistaa Maderon. Se tietää levottomuuksia rajalla. Enpä
ihmettelisi, jos setä Samin olisi pistettävä kätensä peliin. Meillä on
ammuskeltu ja veitsi on heilunut ja hieman on karjaakin ryöstetty."
"Niin, todellakin, Majesty", puuttui Alfred puheeseen. "Sinä olet
osunut mielenkiintoiseen aikaan vierailulle meidän luoksemme."
"Niin, siten asia varmaan näyttää olevan", vastasi Stillwell. "Viime yö
ei ollut erikoisen kehno, kun ottaa lukuun muutamat muut yöt äskettäin.
Ei ollut paljon tehtävää. Mutta minulla oli kova kolaus. Kun eilen
tulimme, mukana joukko karjaa, lähetin minä erään cowboyni, Danny
Mainsin, edelläpäin tuomaan rahaa, joka minun oli maksettava
käteisellä, ja minä halusin saada rahan kaupunkiin ennen pimeän tuloa.
No, Danny ryöstettiin. Minä kyllä luotan poikaan. Kaupungissa on ollut
sekarotuisia ja he tiesivät mahdollisesti rahan tulosta.
"No, kun minä saavuin karjoineni, olin hieman pulassa saadakseni asiat
laidalleen. Ja tänään minä en ollut enkelimäisellä tuulella. Kun olin
saanut asiani toimitetuksi, lähdin liikkeelle koettaen saada hajua
rahasta. Ja minä satuin meillä olevaan taloon, joka käy vankilasta,
sairashuoneesta, vaalipaikasta ja mistä tahansa. No, juuri silloin se
oli sairashuoneena. Muuan sekarotuinen, joka oli pahasti loukkaantunut,
makasi salissa, jonne hänet oli tuotu asemalta. Joku oli lähettänyt
hakemaan tohtoria, mutta hän ei ollut vielä tullut. Minulla on ollut
vähän kokemusta ampumahaavoista ja minä tarkastin sitä kaveria.
Häneen ei ollut ammuttu pahasti, mutta minä ajattelin että oli
verenmyrkytyksen vaara. Joka tapauksessa minä tein kaiken minkä voin.
"Olin menemäisilläni tieheni, kun Pat Hawe tuli sisään. Hän on
sheriffi. Mutta Pat Hawe -- no, luulen ettei minun ole hyvä sanoa, mitä
ajattelen hänestä. Hän tuli saliin, kiljui ja aikoi pidättää Danny
Mainsin. Minä sanoin Patille kohteliaasti, että raha oli minun ja ettei
hänen tarvinnut olla huolissaan siitä. Ja jos minä halusin päästä
varkaan jäljille, saatoin tehdä sen yhtä hyvin kuin joku muukin. Pat
ulvoi, että laki on laki ja aikoi ruveta selittämään lakia. Minusta
näytti siltä, että Pat oli vahvasti päättänyt pidättää ensimmäisen
miehen, johon hän saattoi jollakin tekosyyllä käydä käsiksi.
"Sitten hän tyyntyi vähän ja rupesi juuri kyselemään haavoittuneen
sekarotuisen asiaa, kun Gene Stewart tuli sisään. Aina kun Pat ja Gene
sattuvat yhteen, muistuu minulle mieleen aikaisemmat ajat
seitsemänkymmenluvulla. Luonnollista oli että jokainen vaikeni. Sillä
Pat vihaa Geneä ja Gene ei ole oikein suopea Patille. He ovat
ensiksikin vihollisia ja tapausten kulku täällä El Cajonissa on
vahvistanut vihollisuutta.
"'Halloo, Stewart, sinä juuri olet se, jota minä haen', sanoi Pat.
"Stewart katseli häntä ja sanoi kylmästi ja pilkallisesti:
"'Hawe, sinä haet minua aika lailla, kun minä tallustelen aivan toisia
teitä.'
"Pat kävi punaiseksi, mutta hillitsi itsensä.
"'Kuulehan, Stewart, sinähän huolehdit siitä päistärikkö hevosestasi,
jolla on ylimyksellinen nimi?'
"'Luulenpa, että teen niin', vastasi Gene lyhyesti.
"'No, missä se on?'
"'Se ei ole sinun asiasi.'
"'Ohoo, eikö ole? Stewart, viime yönä oli muutamia omituisia
sattumuksia, joista sinä tiedät jotakin. Danny Mains ryöstetty --
Stillwellin raha mennyt -- sinun hevosesi mennyt -- tuo pieni homsu
Bonita mennyt -- ja tämä sekarotuinen miltei mennyt myöskin. Nyt,
ottaen huomioon että sinä olit myöhään ylhäällä ja maleksit asemalla,
mistä tämä sekarotuinen löydettiin, ei ole epätodenmukaista ajatella,
että sinä saattaisit tietää, miten hän sai köniinsä -- eikö niin?'
"Stewart nauroi ja pyöritti savukkeen katsellen Patia. Sitten hän
sanoi, että jos hän olisi antanut sekarotuiselle köniin, ei siitä olisi
milloinkaan tullut tällaista hutiluksen työtä.
"'Minä voin pidättää sinut epäluulon alaisena, Stewart. Mutta ennen
kuin menen niin pitkälle, tarvitsen vähän todistuksia. Minun täytyy
saada käsiini Danny Mains ja se pieni sekarotuinen tyttö. Minä haluan
saada selville, missä sinun hevosesi on. Sinä et ole milloinkaan
lainannut sitä eikä ole ryöstöretkeilijöitä tällä puolen rajaa
varastamassa sitä sinulta. On omituista että se hevonen on mennyt.'
"'Sinä olet varmaan mainio salapoliisi, Hawe, ja minä toivotan sinulle
onnea', vastasi Stewart.
"Se näytti ärsyttävän Patia ylenmäärin ja hän polki jalkaansa. Sitten
sai hän erään ajatuksen ja hän pudisti sormeaan Stewartin kasvojen
edessä.
"'Sinä olit päissäsi viime yönä?'
"Stewart ei räpäyttänyt silmäänsäkään.
"'Sinä tapasit jonkun naisen, eikö niin?' huusi Hawe.
"'Minä kohtasin ladyn', vastasi Stewart rauhallisena ja uhkaavan
näköisenä.
"'Sinä kohtasit Al Hammondin sisaren ja veit hänet Kingsleyn luo. Ja
huomaa tämä, herra ritari cowboy, minä aion mennä sinne ja tehdä sille
maailmannaiselle muutamia kysymyksiä. Ja jos hän on yhtä umpisuinen
kuin sinä, minä pidätän hänet.'
"Gene Stewart meni valkoiseksi. Minä melkein odotin hänen lentävän
toisen kimppuun, niin kuin hän tekee kun häntä ärsytetään. Mutta hän
oli rauhallinen ja ajatteli. Sitten hän sanoi:
"'Pat, jos teet sen tempun, saat miettiä sitä koko elämäsi loppuajan.
Ei ole mitään syytä pelottaa neiti Hammondia. Ja koettaa pidättää hänet
olisi semmoinen häväistys, jota ei siedettäisi El Cajonissa. Jos olet
vihainen minulle, lähetä minut vankilaan. Minä kyllä menen. Jos haluat
vahingoittaa Al Hammondia, tee se jollakin miesmäisemmällä tavalla. Älä
rupea purkamaan kiukkuasi meitä kohtaan häpäisemällä ladya, joka on
tullut tänne pienelle vierailulle. Me olemme kylliksi pahoja olematta
silti halpamaisia kuten sekarotuiset.'
"Se oli pitkä puhe Geneltä ja ajatella että Gene Stewart puhui hiljaa
ja lempeästi punasilmäiselle sheriffille. Ja Pat, hän näytti niin
pirullisen iloiselta, että jollei jokin seikka Genen esiintymisessä
pitänyt minua alallani, olisin minä itse ryhtynyt leikkiin. Oli selvää
että Pat Hawe oli unohtanut lain ja virkamiesasemansa kiukuissaan.
"'Minä menen juuri nyt', huusi hän.
"Ja tämän jälkeen olisi jokainen voinut kuulla kellon tikittävän mailin
päästä. Stewart näytti olevan tukehtumaisillaan ja lopuksi hän puhkesi
puhumaan:
"'Mutta mies, ajattelehan kuka hän on! Hän on neiti Hammond! Jos olisit
nähnyt hänet, niin vaikka olisit päästäsi sekaisin tai juovuksissa,
sinä et voisi tehdä sitä.'
"'Enkö voisi? No näytänpä sinulle hiivatin äkkiä! Mitä minä huolin
siitä, kuka hän on. Ne mainiot idän naiset -- minä olen kuullut niistä.
Se Hammondin naisihminen...'
"Äkkiä Hawe lopetti ja punainen naama muuttui vihreäksi kun hän meni
hakemaan revolveriaan."
Stillwell keskeytti kertomuksensa vetääkseen henkeä ja kuivasi kosteata
otsaansa. Nyt hänen kasvonsa alkoivat kadottaa karkeuttaan. Ne
muuttuivat, ne pehmenivät, värähtelivät, ja hän hymyili.
"Ja sitten, neiti Majesty, sitten tapahtui jotakin. Stewart otti Patin
revolverin ja heitti sen lattialle. Ja se mikä seurasi oli kaunista.
Varmaan se oli kaunein näky minkä olen ikinä nähnyt. Kun tohtori tuli,
hänellä oli toinenkin haavoittunut ja hän sanoi, että uusi potilas
tarvitsisi neljä kuukautta ennen kuin olisi ylhäällä ja taas reippaan
näköinen. Ja Gene Stewart lähti rajalle päin."