Laidunten herrasmies

Kun Madeline Hammond astui junasta El Cajonissa, Uudessa Meksikossa,

oli jo melkein puoliyö. Tällöin hän sai ensivaikutelmansa paikasta:

vaaleina vilkkuvien tähtien alla näkyi pimeästä vain kylmätuulinen ja

eloton seutu.

"Neiti, täällä ei ole ketään teitä vastassa", sanoi junailija

jokseenkin levottomasti.

"Minä sähkötin veljelleni", vastasi Madeline. "Kun juna myöhästyi tällä

tavoin, hän ehkä väsyi odottamiseen. Hän on täällä kohta. Mutta ellei

hän tulisi -- kai minä löydän hotellin?"

"Täällä on asuntoja saatavana. Hakekaa asemapäällikkö näyttämään

teille. Suonette anteeksi, mutta tämä ei ole teidän kaltaisellenne

naiselle sopiva paikka olla yöllä yksin. Tämä on alkeellinen pieni

kaupunki -- enimmäkseen meksikolaisia, kaivosmiehiä ja cowboyta. Ja he

pitävät kemuja koko lailla. Sen lisäksi on vallankumous rajan toisella

puolen herättänyt jonkin verran levottomuutta pitkin rajaviivaa. Neiti,

arvatakseni olette kyllin turvassa, jos..."

"Kiitos. En pelkää ollenkaan."

Kun juna lähti taas liikkeelle, käveli neiti Hammond niukasti valaistua

asemaa kohti. Kun hän oli aikeissa astua sisään, kohtasi hän

meksikolaisen, jonka kasvot olivat piilossa leveäreunaisen sombreron

alla ja jolla oli peite heitettynä hartioille.

"Onko täällä ketään ottamassa vastaan neiti Hammondia?" kysyi nuori

nainen.

"En tiedä", vastasi toinen peitteen alta ja laahusti varjojen sekaan.

Neiti Hammond astui tyhjään odotushuoneeseen. Öljylampusta virtasi

samea keltainen valo. Lippuluukku oli auki ja sen lävitse hän näki,

ettei pienessä huoneessa sen takana ollut asemapäällikköä eikä

sähköttäjää. Sähkölennätin naputteli heikosti.

Madeline Hammond seisoi koputtaen sievällä jalallaan lattiaa ja vertasi

huvikseen vastaanottoaan El Cajonissa siihen, mikä hänellä oli ollut

lähtiessään junasta Grand Centralissa. Ainoa kerta, jolloin hän saattoi

muistaa milloinkaan olleensa näin yksin, oli kerran, kun hän ei

kohdannut kamarineitoansa ja junaansa muutamassa paikassa Versailles'n

ulkopuolella -- seikkailu, joka oli muodostanut romaanin ja

miellyttävän keskeytyksen hänen tarkasti vartioidun elämänsä kulussa.

Hän meni odotussalin yli ikkunan luo ja katseli ulos pitäen huntuaan

sivulla. Alussa hän saattoi erottaa vain muutamia himmeitä valoja,

mutta kun hänen silmänsä tottuivat pimeyteen, näki hän jalomuotoisen

hevosen seisovan lähellä ikkunaa. Toisella puolen oli autio tori. Tai

jos se oli katu, oli se laajin, minkä Madeline oli milloinkaan nähnyt.

Himmeät valot loistivat matalista laakeakattoisista rakennuksista. Hän

saattoi erottaa monen hevosen tummat hahmot, jotka seisoivat

liikkumattomina. Ikkunalasissa olevan aukon kautta tuli kylmä viima ja

sen mukana virtaili sisään ääni, joka tuntui törkeältä hänen korvissaan

-- se oli epäsointuinen sekoitus naurua ja huutoa sekä kenkien kopinaa

gramofonin äänekkään musiikin tahdissa.

"Lännen ilonpitoa", mietti neiti Hammond lähtiessään ikkunan luota.

"Mutta mitä tehdä? Minä odotan täällä. Ehkä asemapäällikkö palaa pian

tai Alfred tulee minua hakemaan."

Kun hän istuutui odottamaan, muisteli hän mielessään syitä, jotka

olivat aiheuttaneet tämän tilanteen. Että Madeline Hammond olisi yksin

myöhäisellä hetkellä pienellä, likaisella Lännen rautatieasemalla, oli

tosiaankin merkillistä.

Hänen tyttövuosiensa viimeisiä aikoja oli häirinnyt hänen elämänsä

ainoa onneton kokemus -- hänen veljensä joutui vanhempiensa epäsuosioon

ja lähti kotoa. Hän laski eräänlaisen mietiskelevän mielenlaadun

alkaneen tästä ajasta, samoin tyytymättömyytensä siihen loistavaan

elämään, jonka yhteiskunta tarjosi hänelle. Vaihdos oli ollut niin

asteittainen ja tasainen ennen kuin hän huomasi sen. Jonkin aikaa

toimelias ulkoilmaelämä -- golf-peli, tennis ja purjehtiminen -- esti

tätä huomiota tulemasta sairaalloiseksi itsetutkisteluksi. Tuli aika,

jolloin huvituksetkin kadottivat viehätyksensä ja silloin hän luuli

olevansa tosiaan henkisesti sairas. Matkustaminenkaan ei auttanut

häntä.

Seurasi kuukausimäärin levottomuutta ja uteliaan tuskallista

mietiskelyä siitä, ettei hänen asemansa, hänen rikkautensa, hänen

saavuttamansa suosio tyydyttänyt häntä. Hän luuli eläneensä kaikki

tytön haaveet tullakseen maailmannaiseksi. Ja hän oli jatkanut niin

kuin ennenkin kimaltelevaa näytelmää, mutta ei enää totuudelle sokeana

-- että nimittäin hänen ylellisessä elämässään ei ollut mitään, joka

olisi tehnyt sen merkittäväksi.

Kun näyttämö muuttui, kadotti hän tuon uuden epämääräisen rauhan

tunteen ja kääntyi ärtyneenä poispäin näyttämöltä. Hän katseli pitkää,

kaarevaa aitioriviä, joka edusti hänen maailmaansa. Se oli hienoa ja

loistavaa maailmaa -- sen muodosti rikkaus, hienostuneisuus, sivistys,

kauneus ja hyvä syntyperä. Hän, Madeline Hammond, oli osa siitä. Hän

hymyili, hän kuunteli, hän puhui miehille, jotka silloin tällöin

tulivat Hammondin aitioon, ja hän tunsi, ettei ollut hetkeäkään

itselleen luonnollinen ja uskollinen. Hän mietiskeli, miksi nämä

ihmiset eivät voineet olla jollakin tavoir toisenlaisia. Mutta hän ei

voinut sanoa, minkälaisia här tahtoi heidän olevan. Jos he olisivat

olleet erilaisia, eivät he olisi sopineet tähän paikkaan -- niin, he

eivät olisi olleet siellä ollenkaan. Mutta kuitenkin heiltä puuttui

jotakin.

Ja huomatessaan, että hän menisi jollekulle näistä miehistä, jos hän ei

nousisi kapinaan, oli hänet vallannut suuri väsymys, jäätävä ja

sairaaksi tekevä tunne, että elämä oli tullut hänelle vastenmieliseksi.

Hän oli väsynyt hienoon seurapiiriin. Hän oli väsynyt huolettomiin

miehiin, jotka vain halusivat miellyttää häntä. Hän oli väsynyt siihen,

että häntä juhlittiin, ihailtiin ja rakastettiin. Hän oli väsynyt

ihmisiin, meluun ja ylellisyyteen. Hän oli väsynyt itseensä!

Rohkeasti maalatun lavastuksen autiudessa ja kiihkottomissa tähdissä

hän oli väläykseltä nähnyt jotakin, joka vaikutti hänen sieluunsa.

Tunne ei ollut kestävä. Hän ei voinut uudistaa sitä. Hän kuvitteli,

että itse näyttämön rohkeus oli vedonnut häneen. Hän arvasi, että

maalari oli löytänyt innoitusta, iloa, voimaa ja tyyneyttä karussa

luonnossa. Ja vihdoinkin hän tiesi, mitä hän tarvitsi: olla yksin,

miettiä pitkiä tunteja, katsella yksinäisiin, hiljaisiin, pimeneviin

avaruuksiin, tarkastella tähtiä, tutkia sieluaan ja löytää todellinen

itsensä.

Vasta silloin hän oli ajatellut mennä katsomaan veljeään, joka oli

mennyt länteen koettamaan onneaan karjanhoitajana. Sattui siten, että

hänellä oli ystäviä, jotka aikoivat juuri lähteä Kaliforniaan, ja hän

teki nopean päätöksen mennä heidän mukanaan. Kun hän rauhallisesti

ilmoitti aikomuksensa, oli hänen äitinsä huudahtanut säikähdyksissään

ja hänen isänsä tuijottanut häneen jouduttuaan muistamaan perheen

mustaa lammasta.

"Mitä, Madeline! Sinä tahdot nähdä sen villin pojan!"

Sitten hän oli taas joutunut sen vihan valtaan, jota hän yhä tunsi

itsepäistä poikaansa kohtaan. Hän oli kieltänyt Madelinea menemästä.

Mutta Madeline oli osoittanut tahdonlujuutta, jota hänen ei koskaan

tiedetty omanneen. Hän pysyi kannallaan ja muistutti olevansa

kaksikymmentäneljä vuotta vanha ja oma määrääjänsä. Lopuksi hän oli

päässyt voitolle.

Hänen päätöksensä käydä tervehtimässä veljeä oli liian kiireisesti

tehty ja vaikutti sen, ettei hän voinut kirjoittaa veljelle. Niinpä hän

oli sähköttänyt tälle New Yorkista ja samaten päivää myöhemmin

Chicagosta. Ei mikään olisi saanut häntä kääntymään takaisin. Madeline

oli suunnitellut saapuvansa El Cajoniin kolmantena päivänä lokakuuta,

veljensä syntymäpäivänä, ja hän oli onnistunut aikeessaan, vaikka hän

tulikin viime hetkellä. Juna oli myöhästynyt useita tunteja. Oliko

hänen tiedonantonsa tullut Alfredille vai ei, sitä hän ei voinut sanoa.

Tosiasia oli se, että hän oli saapunut, mutta veli ei ollut ottamassa

vastaan.

Ei tarvittu pitkää aikaa, kun menneisyyden ajatukset väistyivät hetken

todellisuuden tieltä.

"Toivon ettei Alfredille ole tapahtunut mitään pahaa", sanoi hän

itsekseen. "Hän jaksaa hyvin ja menestyy loistavasti, kirjoitti hän.

Tosin se tapahtui kauan sitten, mutta hänhän ei kirjoita usein. Hänen

on hyvä olla. Pian hän tulee, ja miten iloiseksi minä silloin

tulenkaan! Onkohan hän mahtanut muuttua?"

Madelinen istuessa odottamassa keltaisessa hämärässä hän kuuli

lennätinkoneen heikon, ajoittain kuuluvan nakutuksen, lankojen matalan

surinan, rautakenkäisen kavion polkaisun ja etäistä naurua, joka nousi

tanssin äänten yli. Nämä jokapäiväiset asiat olivat hänelle uusia. Ja

tässä hän istui pienellä likaisella asemalla sähkölankojen valittaen

suristessa yksinäistä lauluaan tuulessa.

Heikko ääni, joka muistutti ohuiden ketjujen kilinää, veti puoleensa

Madelinen huomion. Sitten kuului astuntaa. Ovi lennähti auki ja sisään

astui suuri mies. Madeline huomasi, että kilinä tuli miehen

kannuksista. Mies oli cowboy.

"Olisitteko hyvä ja neuvoisitte minut hotelliin?" kysyi Madeline

nousten.

Cowboy otti sombreron päästään ja heilauksessa, jonka hän sillä teki,

sekä sitä seuraavassa kumarruksessa oli eräänlaista karkeata

kohteliaisuutta huolimatta niiden liioitellusta sävystä. Hän astui

kaksi pitkää harppausta tyttöä kohti.

"Lady, oletteko naimisissa?"

Menneinä aikoina oli neiti Hammondin huumorintaju auttanut häntä usein

pahastumasta arveluttavissa tilanteissa. Hän pysyi hiljaa ja kuvitteli,

miten hyvä oli että huntu peitti hänen kasvonsa. Häntä oli valmisteltu

siihen, että cowboyt olivat jokseenkin kummastuttavia, ja häntä oli

varoitettu nauramasta heille.

Tämä herrasmies kumartui varovasti ja nosti tytön vasemman käden. Ennen

kuin tämä tointui ällistyksestään, oli toinen vetänyt pois hänen

hansikkaansa.

"Hieno käsi, mutta ei vihkimäsormusta", puhui mies venytellen sanoja.

"Lady, olen iloinen huomatessani, ettette ole naimisissa."

Hän päästi tytön käden ja antoi käsineen takaisin.

"Ymmärrättehän, tämän kaupungin ainoa hotelli ei kernaasti ota vastaan

naimisissa olevia naisia."

"Todellakin?" sanoi Madeline koettaen älytä tilanteen.

"Varmasti", jatkoi mies. "Vaikeata hotellille pitää naimisissa olevia

naisia. Karkottaa pojat pois. Ymmärrättehän, tämä ei ole Reno."

Sitten hän nauroi poikamaisesti. Silloin huomasi Madeline, että hän oli

puolijuovuksissa. Kun tyttö vaistomaisesti perääntyi, ei hän ainoastaan

katsonut miestä terävämmin, vaan asettui niin, että valo loisti

paremmin tämän kasvoille. Ne olivat kuin punaista pronssia, lohkeat,

karkeat ja terävät. Mies nauroi taas kuin hyvillään ja nauru tuskin

muutti hänen piirteittensä kovaa ilmettä. Cowboy oli loukannut häntä,

mutta mitä miehen mielessä olikaan, ei tarkoituksena ollut kuitenkaan

häväistä.

"Olen hyvin kiitollinen, jos neuvotte minut hotelliin", sanoi tyttö.

"Lady, te odotatte täällä", vastasi toinen hitaasti. "Minä menen

hakemaan kantajaa."

Tyttö kiitti ja kun mies meni ulos sulkien oven, istuutui hän tuntien

helpotusta. Odottaessaan hän huomasi taas kuuntelevansa langoissa

valittavaa tuulta. Ulkopuolella seisova hevonen alkoi tömistellä ja

hirnahti. Sitten kuuli Madeline nopeata kopinaa, ensin matalana ja

sitten äänekkäämpänä, kunnes tunsi sen hevosten laukkaamiseksi. Hän

meni ikkunan luo toivoen että hänen veljensä oli tullut. Mutta kopina

kasvoi meluksi, varjoja lensi ohitse -- laihoja hevosia, liehuvia

harjoja ja häntiä, ratsastajilla sombrerot päässä, kaikki omituisen

villejä hänen silmissään. Muistaen junailijan sanat hän oli hieman

levoton. Tomupilvet varjostivat himmeät valot ikkunoista. Sitten tuli

hämäryydestä näkyviin kaksi olentoa, toinen suurikokoinen ja toinen

hoikka. Cowboy palasi kantajan kanssa.

Raskaita askelia kuului ja sitten ovi äkkiä avautui kirskuen. Cowboy

astui sisään vetäen mukanaan olentoa, jonka ulkoasu oli sekaisin --

pappia, jonka viitta oli ilmeisesti joutunut epäkuntoon kiinniottajan

tempauksesta. Oli selvää että padre oli kauhistunut.

Madeline Hammond tuijotti pikku miestä, joka oli kalpea ja kauhuissaan,

ja vastalause värisi hänen huulillaan. Mutta sitä ei lausuttu, sillä

puolijuopunut cowboy näytti nyt kylmältä, julmasti hymyilevältä

paholaiselta ja ojentaen pitkän käsivartensa hän tarttui tyttöön

lennättäen hänet takaisin penkille.

"Te pysytte siinä!" määräsi hän.

Vaikka hänen äänensä ei ollut tyly, sai se tytön tuntemaan itsensä

voimattomaksi. Ei kukaan ollut milloinkaan puhutellut häntä sellaisella

äänellä. Nainen hänessä totteli -- ei ylpeä Madeline Hammond

semmoisenaan.

Padre kohotti ristissä olevat kätensä kuin rukoillen henkensä puolesta

ja alkoi kiireesti puhua espanjaa. Madeline ei ymmärtänyt. Cowboy veti

esiin suuren revolverin ja heilutteli sitä papin kasvojen edessä.

Sitten hän laski sen ilmeisesti tähdätäkseen papin jalkoihin. Näkyi

punainen leimahdus ja sitten kuului laukaus, joka tyrmistytti

Madelinen. Huone täyttyi savusta ja ruudinhajusta. Madeline ei

pyörtynyt eikä edes sulkenut silmiään, mutta hän tunsi olevansa kiinni

kylmissä pihdeissä. Kun hän saattoi nähdä selvästi savun lävitse, tunsi

hän helpotuksen tunnetta siitä, ettei cowboy ollut ampunut padrea.

Mutta mies heilutteli yhä asettaan ja laahasi uhriaan tytön luokse.

Mikä saattoikaan olla juopuneen tarkoitus? Sen täytyi olla -- varmasti

se oli kuje. Madelinella oli hämärä muisto Alfredin ensimmäisistä

kirjeistä, jotka kuvailivat cowboyien erikoisenlaatuisia huveja. Sitten

hän muisti erään elokuvan, jonka oli nähnyt: cowboyt tekemässä

eriskummallista pilaa yksinäiselle koulunopettajalle. Heti kun Madeline

ajatteli sitä, hän oli varma siitä, että Alfred valmisti hänelle

pienen, hurjan Lännen hauskutuksen. Hän saattoi tuskin uskoa siihen,

mutta sen täytyi olla totta. Alfred luultavasti seisoi nyt oven tai

ikkunan ulkopuolella nauraen sisaren hämmennystä.

Suuttumus hillitsi Madelinen kauhun. Hän nousi pystyyn ja lähti ovea

kohti. Mutta cowboy sulki hänen tiensä -- tarttui hänen käsivarsiinsa.

Silloin Madeline arvasi, ettei hänen veljellään voinut olla mitään

osuutta tässä. Tämä ei ollut mikään kuje. Tämä oli jotakin, joka

tosiaan tapahtui, joka oli todellista, joka uhkasi. Hän koetti

vääntäytyä irti tuntien tulistuneensa siitä, että juopunut lurjus koski

häneen. Tasapaino, arvokkuus, sivistys -- kaikki hankitut ominaisuudet

pakenivat taisteluhalua. Hän oli voimakas. Hän taisteli epätoivoisesti.

Mutta mies pakotti hänet takaisin. Madeline ei ollut milloinkaan

tiennyt, että ihminen saattaisi olla noin vahva. Ja sitten miehen

kylmästi hymyilevät kasvot heikonsivat Madelinea, kunnes hän vaipui

vavisten penkkiä vasten.

"Mitä -- te -- tarkoitatte?" läähätti hän.

"Kultaseni, hellitähän vähän suitsia", vastasi toinen rattoisasti.

Madeline luuli näkevänsä unta. Hän ei voinut ajatella selvästi. Kaikki

oli ollut liian nopeata, liian kauheata hänen ymmärtääkseen. Mutta hän

ei ainoastaan nähnyt miestä, vaan myös tunsi hänen voimakkaan

läsnäolonsa. Ja vapiseva pappi, sininen savuhattara, ruudinhaju -- ne

eivät olleet epätodellisia.

Sitten leimahti aivan hänen silmiensä edessä toinen sokaiseva liekki ja

hänen korvansa juurella jyrisi toinen laukaus. Kykenemättä seisomaan

liukui Madeline penkille. Hänen havaintokykynsä kieltäytyi tekemästä

selkoa siitä mitä tapahtui muutamien seuraavien hetkien aikana, mutta

kun hänen mielensä vähän tasaantui, kuuli hän kuin unessa padren

sanelevan kiireisesti vieraita sanoja. Se loppui ja sitten cowboyn ääni

herätti hänet.

"Lady, sanokaa 'kyllä'. Sanokaa se -- nopeaan! Sanokaa se -- kyllä."

Pelkän mielijohteen takia, vastustamattoman voiman takia hän lausui

sanan 'kyllä'.

"Ja nyt, lady -- voidaksemme lopettaa tämän sopivalla tavalla -- mikä

on nimenne?"

Yhä totellen konemaisesti hän sanoi sen miehelle.

Mies tuijotti hetken ikään kuin nimi olisi herättänyt mielikuvayhtymiä

hiukan sumentuneessa mielessä. Hän nojautui taaksepäin epävarmasti.

Madeline kuuli hänen hengityksensä aiheuttaman puhalluksen,

jonkinlaisen kovan puuskan.

"Mikä nimi?" kysyi mies.

"Madeline Hammond. Minä olen Alfred Hammondin sisar."

Mies nosti kätensä ja pyyhki pois jotakin kuviteltua silmiensä edestä.

Sitten hän kumartui Madelinen yli käsi vavisten ja tapaili hänen

huntuaan. Mutta ennen kuin hän saattoi koskettaa sitä, sysäisi tyttö

sen syrjään paljastaen kasvonsa.

"Ette kai -- ole -- Majesty Hammond?"

Miten ihmeellistä -- ihmeellisempää kuin mikään mitä Madelinelle oli

tapahtunut -- oli kuulla tuo nimi cowboyn huulilta! Sillä nimellä hän

oli tuttavapiireissä tunnettu, vaikka vain hänen läheisimmillään ja

rakkaimmillaan oli oikeus käyttää sitä. Nyt se sai eloon hänen

tylsyneen havaintokykynsä ja hän sai ponnistellen taas hallituksi

itsensä.

"Te olette Majesty Hammond", vastasi mies ja tällä kertaa hän pikemmin

vakuutti kuin kysyi.

Madeline nousi ja katseli toista kasvoihin.

"Niin olen."

Mies työnsi aseensa takaisin koteloon.

"No luulenpa ettemme jatka tätä sitten."

"Mitä? Ja miksi pakotitte minut sanomaan papille 'kyllä'."

"Se oli keino, johon turvauduin näyttääkseni hänelle, että te olitte

halukas menemään naimisiin."

"Oh! -- Te -- te ..!" Madelinelta puuttui sanoja.

Tämä sai cowboyn toimimaan. Hän tarttui padreen ja veti häntä ovea

kohti kiroillen ja uhaten, epäilemättä käskien häntä salaamaan jotakin.

Sitten hän tyrkkäsi papin kynnyksen yli ja jäi seisomaan.

"Tässä -- odottakaa -- odottakaa minuutti, neiti -- neiti Hammond",

sanoi hän käheästi. "Te voisitte joutua huonompaankin seuraan kuin

minun. -- Vaikka luulen, ettette varmasti ajattele niin. Odottakaahan

minuutti."

Madeline seisoi vavisten ja hehkuen vihasta. Ovesta hän näki valkoiset

tähdet tummansinisellä taivaalla. Ne näyttivät hänestä yhtä

epätodellisilta kuin kaikki muukin tänä merkillisenä yönä. Ne olivat

kylmiä, loistavia, korkealla ja kaukana, ja katsoessaan niihin hän

tunsi vihansa vähenevän ja tekevän hänet rauhalliseksi.

Cowboy kääntyi ja alkoi puhua:

"Tehän huomaatte -- minä olin kokolailla sekaisin. Täällä oli juhlat --

ja häät. Minä teen hulluja tekoja, kun olen päissäni. Löin vedon, että

menen naimisiin ensimmäisen tytön kanssa, joka tulee kaupunkiin. Jos

teillä ei olisi ollut huntua -- toverit tekivät pilaa minusta..."

Hän ei voinut seisoa hiljaa: hiki nousi helminä hänen otsalleen; hän

pyyhki pyyhkimistään kasvojaan kaulaliinallaan ja hengitti niin kuin

mies, joka on kestänyt kovia ponnistuksia.

"Tehän huomaatte -- minä olin kelpo..." aloitti hän.

"Selitykset eivät ole tarpeellisia", keskeytti toinen. "Olen hyvin

väsynyt -- pulassa. Aika on myöhäinen. Onko teillä pienintäkään

aavistusta siitä, mitä tarkoittaa olla herrasmies?"

Miehen pronssiset kasvot hehkuivat liekehtivän punaisina.

"Onko veljeni täällä kaupungissa tänä yönä?" jatkoi Madeline.

"Ei, hän on karjatalollaan."

"Mutta minä sähkötin hänelle."

"Luultavasti on sanoma hänen laatikossaan postitoimistossa. Hän tulee

kaupunkiin huomenna. Hän laivaa karjaa Stillwellille."

"Sitten minun täytyy mennä hotelliin. Oletteko niin ystävällinen..."

Jos toinen kuuli hänen viimeiset sanansa, ei hän ainakaan näyttänyt

kuulleen niitä. Ulkopuolelta kuuluva melu oli saanut hänen huomionsa

puoleensa. Miesten ja naisen ääniä kuului avoimen oven lävitse. Sitten

naisen ääni, joka kiireisenä ja katkonaisena kohosi korkeammalle,

kuului kuin vetoaisi turhaan.

Cowboyn käytös sai Madelinen hätkähtäen odottamaan jotakin pelottavaa.

Hän ei pettynytkään. Ulkoa kuului meteliä -- tukahdutettu laukaus,

ähkinää, kaatuvan ruumiin jysähdys, naisen matala huudahdus ja askelia,

jotka menivät poispäin kuin paeten.

Madeline Hammond nojautui voimattomana taaksepäin istuimellaan, kylmänä

ja sairaana, ja hetken ajan hänen korvansa jyskyttivät toisella

puolella tietä olevain tanssijain poljennan sekä kehnon musiikin

tahdissa. Sitten ilmestyivät avonaiselle ovelle tytön kärsivät kasvot

mustien hiusten kehystäminä. Tyttö tarttui ruskealla kädellä

ovenpieleen ja piteli siitä kuin kannattaakseen itseään pystyssä.

"Señor -- Gene!" huudahti hän ja hämmästynyt, iloinen jälleentunteminen

karkotti äkkiä hänen kauhunsa.

"Bonita!" Cowboy juoksi tytön luo. "Oletko loukkaantunut?"

"En!"

Mies tarttui tyttöön:

"Minä kuulin -- jotakuta ammuttiin. Oliko se Danny?"

"Ei."

"Ampuiko Danny? Sano minulle."

"Ei."

"Olenpa sitten iloinen. Ajattelin, että Danny oli sekaantunut tähän.

Hänellä oli Stillwellin rahoja pojille -- pelkäsin... Sano, Bonita,

muuten joudut ikävyyksiin. Kuka oli kanssasi? Mitä te teitte?"

"Ne riitelivät minusta. Minä vain tanssin vähän, hymyilin vähän ja he

riitelivät. Minä pyysin niitä olemaan siivosti..."

"Ota minun hevoseni ja mene Peloncilloon päin. Bonita, lupaa pysyä

poissa El Cajonista."

Mies vei hänet ulos. Madeline kuuli hevosen korskuvan ja purevan

kuolaimiaan. Cowboy puhui matalalla äänellä. Vain muutamia sanoja

saattoi ymmärtää:

"Jalustimet -- odota -- pois kaupungista -- vuori -- polku -- nyt

ratsasta!"

Seurasi hetken hiljaisuus ja sen rikkoi kavioiden töminä ja hiekan

narskunta. Sitten Madeline näki vilaukselta tuulen liehuttaman

kaulaliinan ja tukan sekä pienen olennon satulassa. Hevonen erottautui

mustana himmeätä valojuovaa vasten. Sen juoksussa oli jotakin villiä ja

loistavaa.

Seuraavassa tuokiossa cowboy ilmestyi taas ovelle.

"Neiti Hammond, luulen että meidän täytyy lähteä nopeasti tiehemme

täältä. On sattunut huonoja asioita. Ja juna on tulossa."

Madeline kiiruhti ulos uskaltamatta katsoa taakseen tai sivullensa.

Hänen oppaansa astui nopeasti. Tytön oli miltei juostava pysyäkseen

rinnalla. Monet mielenliikutukset hämmensivät häntä.

Huomatessaan että hänet oli viety talorivin taakse sanoi hän:

"Mihin te viette minut?"

"Florence Kingsleyn luo", vastasi mies.

"Kuka hän on?"

"Luulenpa, että hän on veljenne paras ystävä täällä."

Madeline pysyi vielä muutamia hetkiä cowboyn rinnalla ja sitten hän

pysähtyi. Yhtäkkiä hän huomasi, kuinka vähän hyötyä hänellä oli ollut

kasvatuksestaan tämänlaisia kokemuksia varten. Cowboy, joka ei nähnyt

häntä, astui takaisin muutamat välillä olevat askelet. Sitten hän

odotti, yhä vaiteliaana.

"On niin pimeätä, niin yksinäistä", sopersi tyttö. "Miten minä

tiedän... Minkä vakuuden voitte antaa minulle, ettette -- ettei minulle

tapahdu mitään ikävyyksiä, jos menen eteenpäin."

"En mitään vakuutta, neiti Hammond, paitsi että olen nähnyt kasvonne."

Tästä omituisesta vastauksesta sai Madeline luottamusta mennäkseen

eteenpäin cowboyn kanssa. Mikä vastaus tahansa olisi kelvannut hänelle,

jos se olisi ollut ystävällinen. Hän värisi ajatellessaan, että pitäisi

palata asemalle, jossa hän luuli tapahtuneen murhan, eikä hän tuntenut

halua kuljeskella yksin pimeässä.

Opas kääntyi polulta ja koputti erään matalakattoisen talon ovelle.

"Halloo -- kuka siellä?" kuului syvä ääni.

"Gene Stewart", sanoi cowboy. "Kutsukaa Florence -- pian!"

Seurasi askelten kolinaa sekä ihmisten ääniä. Madeline kuuli naisen

huudahtavan:

"Gene täällä, vaikka kaupungissa on tanssit! Jokin on hullusti."

Valo leimahti ja loisti kirkkaasti. Ovi aukeni ja nainen piti lamppua.

"Gene! Al ei ole..."

"Alilla ei ole hätää", keskeytti cowboy.

Madelinella oli silloin kaksi tunnetta; toinen ihmetteli naisen äänessä

ilmenevän pelästyksen ja rakkauden sävyä ja toinen oli sanomaton

helpotus siitä että hän oli turvassa veljensä ystävän luona.

"Täällä on Alin sisar -- tuli tämäniltaisessa junassa", sanoi cowboy.

"Minä satuin olemaan asemalla ja toin hänet sinun luoksesi."

Madeline tuli esiin varjosta.

"Onko -- onko hän todellakin Majesty Hammond!" huudahti Florence

Kingsley.

Hän miltei pudotti lampun ja katsoi niin hämmästyneenä, ettei voinut

uskoa silmiään.

"Kyllä minä olen", vastasi Madeline. "Juna myöhästyi ja samasta syystä

ei Alfred tavannut minua. Mr Stewart katsoi sopivaksi tuoda minut

teidän luoksenne sen sijaan että olisi vienyt minut hotelliin."

"Olen iloinen saadessani tavata teidät", vastasi Florence lämpimästi.

"Tulkaa sisään. Olen niin hämmästynyt, että unohdan mitä minun pitäisi

tehdä. Al ei ole maininnut mitään teidän tulostanne."

"Hän ei varmaankaan saanut sähkösanomaani", sanoi Madeline sisään

astuessaan.

Florence pani lampun pöydälle. Madeline näki nuoren naisen, jolla oli

hymyilevät, ystävälliset kasvot ja ylenpalttisen tuuheat vaaleat

hiukset, jotka riippuivat hänen aamunuttunsa yli.

"Nyt Al tulee iloiseksi!" huudahti Florence. "Tehän olette valkoinen

kuin lakana. Olette varmasti väsynyt. Kuinka kauan teidän täytyi

odottaa asemalla? Minä kuulin junan tulevan tunteja sitten. Tämä asema

on yöllä yksinäinen. Jospa olisin tiennyt, että te olitte tulossa!

Tosiaan, te olette hyvin kalpea. Oletteko sairas?"

"En. Olen vain hyvin väsynyt. Matkustaminen oli raskaampaa kuin

kuvittelin. Minulla oli jokseenkin pitkä aika odottaa saavuttuani

asemalle, mutta en voi sanoa, että siellä olisi ollut yksinäistä."

Florence Kingsley tutki Madelinen kasvoja tarkoin ja katsoi sitten

vaikenevaa Stewartia pitkään ja merkitsevästi. Sitten hän sulki

huolellisesti ja rauhallisesti toiseen huoneeseen vievän oven.

"Neiti Hammond, mitä on tapahtunut?" hän kysyi hiljaa.

"En halua palauttaa mieleeni kaikkea, mitä on tapahtunut", vastasi

Madeline. "Mutta sen sanon Alfredille, että olisin mieluummin tahtonut

tavata apashin kuin cowboyn."

"Älkää sanoko Alille siten", huudahti Florence. Sitten hän tarttui

Stewartiin ja veti tämän lampun ääreen. "Gene, sinä olet juovuksissa!"

"Olin kelpo lailla päissäni", vastasi toinen ja painoi päänsä alas.

"Mitä sinä olet tehnyt?"

"No, katsohan, Flo, minä vain..."

"Minun ei tarvitse tietää. Minä voisin sanoa sen. Gene, etkö

milloinkaan opi säädyllisyyttä? Etkö milloinkaan lakkaa juomasta? Sinä

kadotat kaikki ystäväsi. Stillwell on kiintynyt sinuun. Al on ollut

paras ystäväsi. Molly ja minä olemme hartaasti pyytäneet sinua, ja nyt

sinä olet mennyt ja tehnyt -- Jumala ties mitä."

"Miksi naisten tarvitsee pitää huntuja?" murisi Stewart. "Minä olisin

tuntenut hänet, ellei olisi ollut tuota huntua."

"Ja sinä et olisi loukannut häntä. Mutta seuraavaa tyttöä olisit, joka

olisi tullut vastaan. Gene, sinusta ei ole toivoa. Nyt sinä menet ulos

täältä etkä tule milloinkaan takaisin!"

"Flo!" rukoili mies.

"Minä tarkoitan juuri sitä."

"Luulenpa sitten, että tulen huomenna takaisin ottamaan lääkkeeni",

vastasi toinen.

"Uskallapas vain!" huudahti Florence.

Stewart meni ulos ja sulki oven.

"Neiti Hammond, te -- te ette tiedä, miten tämä koskee minuun", sanoi

Florence. "Mitä te ajattelettekaan meistä! On niin onnetonta, että

teille sattui tämä. Nyt teillä ehkä ei ole rohkeutta jäädä. Neiti

Hammond, Gene Stewart on paholainen, kun on juovuksissa. Yhtä kaikki

tiedän, että hän ei tarkoittanut mitään pahaa. Tulkaa nyt, älkää

ajatelko sitä enää." Hän otti lampun ja vei Madelinen pieneen

huoneeseen. "Tämä on Lännen tapaan", jatkoi hän hymyillen osoittaessaan

harvoja huonekaluja, "mutta te voitte levätä. Olette aivan turvassa.

Ettekö antaisi minun auttaa itseänne riisuutumaan -- enkö voisi tehdä

jotakin hyväksenne?"

"Olette hyvin ystävällinen, kiitos siitä, mutta minä voin tulla

toimeen", vastasi Madeline.

"No hyvää yötä sitten. Mitä pikemmin menen, sitä pikemmin pääsette

levolle. Koettakaa unohtaa, mitä on tapahtunut. Ja ajatelkaa minkä

mainion yllätyksen valmistatte veljellenne huomenna."

Näin sanoen hän pujahti ulos ja sulki oven.

Kun Madeline pani kellonsa piirongille, huomasi hän, että se oli jo yli

kahden. Tuntui olevan pitkä aika siitä kun hän oli lähtenyt junasta.

Kun hän oli vääntänyt lampun sammuksiin ja ryöminyt väsyneenä

vuoteeseen, tunsi hän, mitä oli olla liian väsynyt. Hänen aivonsa

surisivat.

Tuhansia toisiaan pois tunkevia mielteitä tuli, meni ja palasi taas.

Siinä oli junan jyrinää, tömisevien kavioiden ääntä, hänen veljensä

kasvojen kuva sellaisena kuin hän oli ne viimeksi nähnyt viisi vuotta

sitten, pitkä himmeä valorivi, hopeakannuksien kilinä, yö, tuuli,

pimeys, tähdet, tukahdutettu laukaus, kuolemantuskaa osoittava

valittaminen, naisen korvia särkevä huuto.

Tämä muistojen vuorovesi vyöryi Madelinen yli uudestaan ja uudestaan

sekä menetti asteittain voimansa ja katosi. Kaikki tuska katosi ja hän

tunsi olevansa tuuliajolla. Kuinka pimeä huone olikaan, ja hiljaisuus

oli kuin vaippa. Ei kuulunut ainoatakaan ääntä. Hän oli tullut toiseen

maailmaan. Hän ajatteli vaaleatukkaista Florencea ja Alfredia ja heitä

ihmetellessään hän vaipui uneen.

Kun hän heräsi, oli huone auringonpaisteen valaisema. Viileä tuuli,

joka puhalsi vuoteen yli, pakotti hänet panemaan kätensä peitteen alle.

Hän tutkisteli laiskasti ja unisesti pienen huoneen saviseiniä, kun hän

äkkiä muisti, missä hän oli ja miten hän oli tullut sinne.

Hän ei hämmästynyt huomatessaan ajan myöhäiseksi ja oli juuri menossa

ulos kysyäkseen veljeään, kun muuan ääni pysähdytti hänet. Hän tunsi

neiti Kingsleyn äänen puhuttelevan jotakuta ja äänessä oli terävyyttä,

jota hän ei ollut huomannut ennen.

"Sinä siis tulit takaisin, niinkö? No etpä näytä kovin ylpeältä tänä

aamuna. Miksi olet tullut?"

"Sanoin, että tulin ottamaan lääkkeeni."

"Tarkoittaen, ettet mene pakoon Al Hammondilta? Gene, sinun kallosi on

yhtä paksu kuin vanhalla lehmällä. Al ei saa milloinkaan tietää mitään

siitä, mitä teit hänen sisarelleen, jollet sinä sano hänelle. Ja jos

sanot sen, ampuu hän sinut."

"Se olisi hyvä asia", vastasi cowboy alakuloisesti.

"Gene Stewart, niin olisi, jollet paranna elämääsi", vastasi Florence.

"Mutta älä ole mieletön." Ja tässä tyttö kävi vakavaksi ja pyytäväksi.

"Mene pois. Mene kapinallisten joukkoon rajan toiselle puolen -- sinä

aina uhkaat tehdä sen. Joka tapauksessa älä jää tänne äläkä anna Alille

aihetta kiivastua."

Madeline kuuli Florencen tulevan sisälle, seuraavalla hetkellä

koputtavan ovelle ja sanovan vienosti:

"Neiti Hammond! Oletteko hereillä?"

"Hereillä ja pukeutunut, neiti Kingsley. Tulkaa sisään."

"Te olette levännyt. Te näytätte niin -- niin erilaiselta. Olen

iloinen. Tulkaa ulos nyt. Me syömme ensin aamiaista ja sitten voitte

odottaa veljeänne tänne millä hetkellä hyvänsä."

"Odottakaa, olkaa hyvä. Minä kuulin teidän puhuvan Stewartille. Minun

täytyy nähdä hänet. Tahtoisitteko pyytää häntä tulemaan hetkeksi

vierashuoneeseen?"

"Kyllä", vastasi Florence nopeasti. Kun hän kääntyi ovella, katsahti

hän Madelineen naisen merkitsevällä tavalla. "Pitäkää huolta, että hän

pitää suunsa kiinni!"

Samassa kuului hitaita empiviä askelia ulkopuolelta, sitten tuli

pysähdys ja ovi aukeni. Stewart seisoi auringonpaisteessa paljaspäin.

Madeline tunsi jonkinlaista väristystä nähdessään taas korkean

vartalon, kirjotut hirvennahkaliivit, kiiltävät nahkakalvosimet,

hopeahelaisen vyön ja housut. Hänen katseensa näytti kulkevan miehen

yli salaman nopeudella. Mutta kun hän nyt näki tämän kasvot, ei hän

tuntenut niitä enää.

"Tahdotteko ystävällisesti tulla sisään?" kysyi hän.

"En, luullakseni", sanoi mies.

Hänen äänensä toivottomuus merkitsi, että hän tiesi ettei sopinut astua

samaan huoneeseen tytön kanssa ja ettei hän ollut asiasta huolissaan

tai sitten oli siitä liiankin huolissaan.

Madeline meni ovelle. Miehen kasvot olivat kovat, mutta myös

surulliset. Ja se liikutti häntä.

"Minä en puhu veljelleni teidän karkeasta käytöksestänne minua

kohtaan", aloitti hän. Hänen oli mahdotonta saada kylmyys pois

äänestään, puhua toisin kuin luokkansa ylpeällä ja ylhäisellä tavalla.

Mutta kuitenkin, huolimatta hänen tuntemastaan vastenmielisyydestä,

näytti ystävällisyys ja sääli seuraavan pakosta. "Minä pidän parempana

olla välittämättä siitä mitä teitte, koska ette ollut täydelleen

vastuunalainen teoistanne ja koska ei saa olla mitään epäsopua Alfredin

ja teidän välillänne. Voinko luottaa siihen, että pysytte hiljaa ja

suljette sen papin huulet? Ja tehän tiedätte, että viime yönä siellä

tapettiin tai haavoitettiin joku mies. Minä haluan unohtaa sen

tapauksen. En tahdo että tulisi tietoon minun kuulleen..."

"Sekarotuinen ei kuollut", keskeytti Stewart.

"Niinkö! Sitten ei asia olekaan huonosti. Olen siitä iloissani

ystävättärenne takia -- sen pienen meksikkolaisen tytön."

Hidas tumma aalto levisi miehen kasvoille, ja hänen häpeäntuntoansa oli

kiusallista nähdä. Tämä juurrutti Madelinen mieleen vakaumuksen, että

vaikka tuo mies oli pakana, ei hän ollut kuitenkaan aivan kelvoton. Ja

se oli niin suuri ero asiassa, että hän hymyili miehelle.

"Te säästätte minut enemmiltä huolen aiheilta. Teettehän sen?"

Miehen käheä vastaus oli epäselvä, mutta hänen tarvitsi nähdä vain

kasvot huomatakseen hänen katumuksensa ja kiitollisuutensa.

Madeline meni takaisin huoneeseensa. Florence tuli hakemaan häntä ja he

istuutuivat heti aamiaiselle. Vaikutelma, jonka Madeline Hammond sai

veljensä ystävättärestä, oli muodostettava uudestaan aamun valossa. Hän

huomasi tytöllä olevan nuorekasta hehkua ja kiihkoa, ulkoilmassa saatu

heleä ihonväri, kasvot, joissa ei ollut Idän naisten pehmeitä

kaarroksia ja viivoja. Hänen silmänsä olivat vaaleanharmaat, vakavat,

miltei läpitunkevat ja hänen tukkansa levisi kauniina, vaaleana ja

aaltoilevana.

Florencen sisar oli vanhempi tanakka nainen, jolla oli ankarat kasvot

ja rauhalliset silmät. He tarjosivat vieraalleen yksinkertaista ruokaa

ja Madeline tunsi heidän yksinkertaisuutensa olevan rauhoittavaa. Hän

oli kyllästynyt arvonantoon ja väsynyt imarteluun. Tuntui hyvältä, kun

nuo Lännen naiset kohtelivat häntä niin kuin olisivat kohdelleet

jotakuta muutakin vierasta. He olivat miellyttäviä ja ystävällisiä. Ja

sen mitä Madeline oli ensin pitänyt ilmeikkyyden tai eloisuuden

puutteena, sen hän pian huomasi olevan sellaisten naisten luonnollista

pidättyväisyyttä, jotka eivät eläneet pintapuolista elämää. Florence

oli raikas ja suora, hänen sisarensa hiljainen. Madeline ajatteli, että

hän mielellään pitäisi nämä naiset lähellä itseään, jos hän olisi

sairas tai huolissaan.

"Osaatteko ratsastaa?" kysyi Florence. "Osaatteko ratsastaa niinkuin

miehet -- kahareisin, tarkoitan? Se on mainiota! Meillä on täällä

muutamia hienoja hevosia. Luulen, että Alin tultua menemme Bill

Stillwellin karjatalolle. Me saamme metsästää ja kiivetä ja eniten

saamme ratsastaa. Minä rakastan hevosia -- minä rakastan tuulta

kasvoillani sekä avaruutta, missä vuoret viittaavat ylöspäin. Teidän

pitää saada seudun parhain hevonen. Me emme ole kaikki yksimielisiä

hevosista paitsi mitä tulee Gene Stewartin raudikkoon."

"Onko herra Stewartilla paras hevonen?" kysyi Madeline.

"Kyllä, ja siinä on kaikki mitä hänellä on", vastasi Florence.

Tässä keskeytti keskustelun terävä naputus vierashuoneen ovelle.

Florencen sisar meni avaamaan. Hän palasi heti ja sanoi:

"Siellä on Gene. Hän naputti antaakseen meidän tietää, että neiti

Hammondin veli on tulossa."

Florence kiiruhti vierashuoneeseen Madelinen seuraamana. Ovi oli

avoinna, ja siitä näkyi Stewart kuistin portailla. Alhaalta tieltä

kuului kavioiden kopsetta. Madeline katseli Florencen olan yli ja näki

tomupilven lähestyvän ja siinä hän erotti hevosten sekä ratsastajain

hahmoja. Lämmin tunne levisi hänen ylitseen, pieni iloisuuden häive, ja

hän tunsi tyttömäisen rakkautensa veljeään kohtaan.

"Gene, onko Jack pitänyt suunsa kiinni?" kysyi Florence, ja Madeline

huomasi terävän soinnun tytön äänessä.

"Ei", vastasi Stewart.

"Gene! Ei kai asiasta synny tappelua?"

"Tappelua ei tule."

"Käytä nyt aivojasi", lisäsi Florence ja sitten hän kääntyi sysätäkseen

Madelinen lempeästi takaisin vierashuoneeseen.

Kavioiden kopse pysähtyi oven eteen. Katsoessaan ulos näki Madeline

joukon tomuisia, jänteviä hevosia kaaputtavan soraa ja nakkelevan

päätään. Hänen nopea katseensa liukui notkeiden hevosmiesten yli

koettaen etsiä veljeä. Sitten yksi ratsastaja heitti ohjaksensa,

hyppäsi alas satulasta ja tuli harpaten kuistin portaille. Florence

tuli häntä vastaan ovelle.

"Hei Flo! Missä hän on?" huusi hän kiihkeästi. Samaila hän katseli

Florencen olan yli. Hän hyppäsi sisarensa luo. Tämä tuskin tunsi

korkean vartalon ja pronssinväriset kasvot, mutta sinisten silmien

lämmin liekehtiminen oli tuttua. Veli kiersi kätensä hänen ympärilleen

lausuen katkonaisen tervehdyksen, sitten hän irtautui sisarestaan ja

katseli häntä tutkivasti.

"No, sisar", aloitti hän, kun Florence kääntyi ovelta kiireisesti ja

keskeytti hänet.

"Al, luulen että sinun olisi paras keskeyttää kiistely tuolla."

Alfred tuijotti puhujaan, kuuli kadulta tulevat kovat äänet ja sanoi

sitten päästäen Madelinen irti:

"Totta tosiaan! Minä unohdin, Flo. Siellä on pieni asia selvitettävänä.

Pidä sisartani täällä, äläkä hätiköi suotta."

Hän meni ulos kuistille ja huusi miehilleen:

"Lopeta, Jack! Ja sinä myös, Blaze! En halunnut, että olisitte tulleet

tänne. Mutta koska tahdoitte tulla, on teidän lopetettava nyt. Tämä on

minun asiani."

Sen jälkeen hän kääntyi Stewartin puoleen:

"Taas juonut viime yönä?"

"No jos tahdot tietää, niin minä olin kelpo lailla päissäni", vastasi

Stewart.

"Hitto vieköön! Tilanne on tällainen: koko kaupunki tietää, että sinä

kohtasit sisareni viime yönä asemalla -- ja solvasit häntä. Jack on

saanut tietää, niin myös nämä toiset pojat. Mutta se on minun asiani.

Ymmärrä, etten minä tuonut heitä tänne. Gene, sinä olet ollut jonkin

aikaa väärällä jäljellä, juopotellut ja tehnyt kaikkea sellaista. Sinä

menet pahaan päin. Mutta Bill luulee ja minäkin luulen, että sinä olet

vielä mies. Emme ole koskaan huomanneet sinun valehtelevan. Mitä

sinulla nyt on sanottavana puolustukseksesi?"

"Olin kelpo lailla päissäni. No, minä tapasin neiti Hammondin yksin

asemalla. Hänellä oli huntu, mutta minä tiesin, että hän oli

säätyläisnainen. Luulen että neiti Hammond huomasi minun

ritarillisuuteni jokseenkin yllättäväksi ja..."

Tässä kohdassa Madeline totteli äkillistä mielijohdetta, livahti

Florencen ohi ja meni kuistille. Sombrerot vilahtivat alas ja laihat

hevoset hypähtelivät.

"Herrat", sanoi Madeline jokseenkin hämillään, eikä hänen

rauhallisuuttaan lisännyt sekään, että hän tunsi kuuman punotuksen

poskillaan. "Minä en tunne Lännen tapoja, mutta luulen että te olette

käsittäneet väärin. Haluan oikaista tehdäkseni oikeutta Stewartille.

Niin, hän oli jokseenkin jyrkkä ja omituinen. Mutta olen rehellinen

sanoessani, ettei hän lausunut minulle yhtään sanaa, joka ei olisi

ollut kunnioittava. Ja hän saattoi minut turvaan tänne neiti Kingsleyn

kotiin."

Sitten Madeline palasi pieneen vierashuoneeseen mukanaan veli, jonka

hän tuskin oli tuntenut jälleen.

"Majesty!" huudahti tämä. "Ajatella että sinä olet täällä!"

Lämpö valui takaisin Madelinen suoniin.

"Miten sinun näkemisesi tuo mieleen kodin!" Alfred jatkoi. "Tuntuu

olevan sata vuotta siitä kun lähdin. Olen kaivannut sinua enemmän kuin

ketään muuta."

Madeline oli niin kummissaan veljessä tapahtuneesta muutoksesta, ettei

voinut uskoa silmiään. Hän näki pronssi-ihoisen, vahvaleukaisen,

kotkasilmäisen miehen. Madeline oli sanonut jäähyväiset epäsuosioon

joutuneelle, perinnöttömäksi tehdylle ja kevytmieliselle pojalle. Hän

muisti hyvin sievät, kalpeat kasvot, niiden huolettoman hymyn ja

ikuisen savukkeen, joka riippui huulten välissä. Vuodet olivat

kuluneet, ja nyt hän näki veljen miehenä -- Länsi oli tehnyt hänestä

miehen. Ja Madeline Hammond tunsi iloa ja kiitollisuutta.

"Majesty, sinä teit hyvin kun tulit! Miten tulit tehneeksi tämän

matkan?"

Veli syyti kysymyksiä ja sisar kertoi hänelle äidistään ja vanhoista

ystävistä, jotka olivat menneet naimisiin, hajaantuneet ja kadonneet.

Mutta hän ei kertonut isästä.

Aivan äkkiä kyseleminen pysähtyi. Kyselijä oli tukehtua, oli hetken

vaiti ja puhkesi sitten kyyneliin. Sisaresta näytti, että pitkällinen

katkeruus oli purkautumassa. Hänen sydämeensä koski nähdä veljeään.

Olivatko isä ja äiti tehneet oikein Alfredille? Madelinen valtimo sykki

nopeasti. Kohtaus tunkeutui syvälle Madeline Hammondin sydämeen. Hän

näki, mitä veli oli kadottanut ja voittanut.

"Alfred, miksi et vastannut viimeisiin kirjeisiini?" kysyi Madeline.

"Minä en ole kuullut sinusta kahteen vuoteen."

"Niin pitkään aikaan? No, asiani kävivät huonosti viime kerralla, kun

kuulin sinusta. Minä aioin kirjoittaa, mutta en tullut tehneeksi sitä."

"Asiat menivät huonosti? Kerro minulle!"

"Majesty, sinun ei pidä kiusata itseäsi minun huolillani. Haluan että

sinä nautit täällä olostasi etkä ole huolissasi minun vaikeuksistani."

"Ole hyvä ja kerro. Minä epäilin, että jokin oli mennyt huonosti. Sen

takia päätin tulla tänne."

"No niin, jos sinun täytyy tietää", aloitti toinen. Madelinesta näytti,

että hän iloitsi purkaessaan huoliansa. "Sinä muistat, mitä kerroin

pienestä karjatalostani? Minä kirjoitin sinulle kaikesta siitä.

Majesty, ihminen hankkii itselleen vihollisia kaikkialla. Joka

tapauksessa minä sain useita. Oli muuan karjanhoitaja, Ward nimeltään

-- hän on mennyt nyt -- ja hänellä sekä minulla oli kinaa karjasta. Pat

Hawe, täkäläinen sheriffi, on ollut myös vaikuttamassa asiaini

vahingoittamiseksi. Hän ei ole juuri mikään karjanhoitaja, mutta

hänellä on vaikutusta. Minä sain hänestä vihollisen. En tehnyt hänelle

milloinkaan mitään. Hän vihaa Gene Stewartia, ja erään kerran minä tein

tyhjäksi hänen pikku juonensa, jolla hän aikoi saada Genen kynsiinsä.

Todellisena syynä hänen vihaansa minua kohtaan on se, että hän rakastaa

Florencea ja Florence aikoo ottaa minut."

"Alfred!"

"Mikä hätänä? Eikö Florence vaikuttanut edullisesti?" kysyi toinen

katsoen terävästi.

"No -- kyllä. Minä pidän hänestä. Mutta en ajatellut hänen olevan

suhteissa sinuun -- tuolla tavoin. Olen hämmästynyt."

"No, minä jatkan kertomustani. Täällä on Don Carlos, meksikolainen

karjanomistaja ja hän on minun pahin viholliseni. Minä jouduin velkaan

Don Carlosille ennen kuin tiesin että hän oli niin halpamielinen. Don

Carlos on kurja sekarotuinen, hän tuntee maat, hänellä on kaivoja ja

hän on vailla kunniantuntoa. Siten hän sai minut pelistä pois. Ja nyt

minä olen itse asiassa hukassa. Hän ei ole saanut haltuunsa

karjataloani, mutta se on vain ajan kysymys. Nykyään minulla on

muutamia satoja päitä karjaa Stillwellin mailla ja minä olen hänellä

päällysmiehenä."

Madeline tunsi sisäistä palamista. Hänen tarvitsi ponnistella

pysyäkseen rauhallisena.

"Eikö sinun maatilaasi voi saada takaisin?" kysyi hän. "Paljonko olet

velkaa?"

"Kymmenentuhatta dollaria selvittäisi asiani ja päästäisi minut uuteen

alkuun. Mutta tässä maassa se on koko joukko rahaa enkä minä ole

kyennyt saamaan sitä. Stillwell on huonommassa asemassa kuin minä."

Madeline meni Alfredin luo ja pani kätensä hänen olkapäilleen.

"Me emme saa olla velassa."

Veli tuijotti häneen.

"Et kai aio pyytää minua ottamaan rahoja sinulta?"

"Aion."

"No, minä en tee sitä. En tehnyt sitä koskaan silloinkaan kun olin

yliopistossa. Ja silloin ei minulla ollut niitä liikaa."

"Kuule, Alfred", jatkoi sisar vakavasti. "Tämä on kokonaan eri asia.

Minulla oli vain määrärahani silloin. Sinä et tiedä, että sen jälkeen

kun viimeksi kirjoitin, olen saanut perintöni Grace-tädiltä. Se oli --

no, se ei merkitse mitään. Joka tapauksessa, en ole voinut kuluttaa

puoliakaan tulojani. Ne ovat minun. Ne eivät ole isän rahaa. Teet minut

onnelliseksi jos suostut. Alfred, minä olen niin -- niin kummastunut

muutoksestasi. Olen onnellinen! -- Mitä on kymmenentuhatta dollaria

minulle? Joskus kulutan sen verran yhdessä kuukaudessa. Minä syydän

rahaa menemään. Jos annat minun auttaa itseäsi, on se yhtä hyvin tehty

minua kuin itseäsikin kohtaan. Tee nyt niin, Alfred."

Veli suuteli häntä, ilmeisesti hämmästyneenä hänen vakavuudestaan. Ja

itse asiassa oli Madeline hämmästynyt itsekin.

"Jos todella huolit -- jos todella haluat auttaa minua, olen

sanomattoman iloinen. Tämä on hienoa! Florence tulee aivan villiksi. Ja

se sekarotuinen ei vaivaa minua enää. Majesty, aivan pian joku

arvonimellä varustettu veitikka tulee kuluttamaan rahojasi. Minä voin

yhtä hyvin ottaa vähän ennen kuin hän saa ne kaikki", lopetti hän

leikillisesti.

"Mitä sinä tiedät minusta?" kysyi sisar hilpeästi.

"Enemmän kuin luuletkaan! Vaikka olemmekin hukkuneet tänne

ihastuttavaan Länteen, saamme me sentään uutisia. Jokainen tietää

Anglesburyn asian. Ja sen Dagon herttuan, joka ajoi sinua takaa yli

Euroopan, ja että lordi Castleton on nyt liikkeellä ja näkyy lisäksi

olevan voiton puolella. Miten on asianlaita, Majesty?"

Madeline huomasi veljen iloisessa puheessa ivaa. Ja syvällä Alfredin

etsivässä katseessa hän näki liekin. Hän kävi miettiväiseksi. Hän oli

unohtanut Castletonin ja ylhäisöpiirit.

"Alfred", aloitti hän vakavasti. "En luule että kukaan arvonimellä

varustettu herrasmies milloinkaan kuluttaa minun rahaani niin kuin sinä

ilmaiset asian hienosti."

"Minä en välitä siitä. Vaan sinusta!" huudahti veli intohimoisesti ja

tarttui sisareen niin rajusti, että tämä hämmästyi.

"Sano minulle, miten tulit saaneeksi tietoja minusta täällä syrjässä?

Olin hämmästynyt huomatessani neiti Kingsleyn tuntevan minut Majesty

Hammondina."

"Luulen että se oli sinulle yllätys", vastasi veli naurahtaen. "Minä

kerroin Florencelle sinusta -- annoin hänelle sinun kuvasi. Ja

tietysti, koska hän oli nainen, näytteli hän kuvaa ja puhui sinusta.

Sitten, rakas sisareni, me saamme sanomalehtiä tänne silloin tällöin ja

me osaamme lukea. Sinä et ehkä tiedä, että sinä ja ylimystöystäväsi

olette tarkan huomion kohteina Yhdysvalloissa yleensä ja lännessä

erikoisesti. Sanomalehdet ovat täynnä tietoja sinusta ja mahdollisesti

niissä on koko joukko sellaista, mitä et ole milloinkaan tehnyt."

"Tuo Stewart tiesi myöskin minusta."

"Älä välitä hänen hävyttömyydestään!" huudahti Alfred. "Gene

on kelpo poika, kunhan vain olet oppinut tuntemaan hänet. Minä sanon

sinulle, mitä hän teki. Hän sai käsiinsä yhden noista sinun

sanomalehtikuvistasi. Se oli ratsastuspuvussa otettu kuva palkitun

hevosesi kanssa, Valkosukan -- muistathan? No, Stewart naulasi kuvan

majansa seinälle ja risti hevosensa Majestyksi. Cowboyt tiesivät sen.

He kävivät katsomassa kuvaa ja pilkkasivat häntä. Mutta hän ei

välittänyt. Eräänä päivänä minä satuin pistäytymään hänen luonaan ja

tapasin hänet juuri tointumasta kemujen jälkeen. Minäkin näin kuvan ja

sanoin hänelle: 'Gene, jos sisareni tietäisi, että sinä olet juomari,

ei hän ylpeilisi siitä että hänen kuvansa on ripustettu sinun

huoneeseesi.' Majesty, hän ei maistanut tippaakaan kuukauteen, ja kun

hän taas rupesi juomaan, otti hän kuvan pois eikä pannut sitä

paikoilleen."

Madeline hymyili nähdessään veljensä mielihyvän, mutta ei vastannut.

Madeline oli tuskin tuntematta vastenmielisyyttä. Tästä hänet kuitenkin

pelasti veljen luonnollinen ilo siitä, että Stewart oli sukkelan

otaksuman avulla saatu taivutetuksi olemaan kunnollisena kuukauden

ajan. Jokin loukkasi Madeline Hammondin ylpeyttä, kiihotti sitten hänen

älyään sekä sai hereille hänen mielenkiintonsa, vieläpä sai hänet

tekemään päätöksen oppia tuntemaan hieman tätä käsittämätöntä Länttä.

"Majesty, minun täytyy kiiruhtaa asemalle", sanoi veli katsoen

kelloaan. "Me lastaamme karjaa. Tulen takaisin illallisen aikaan ja

tuon Stillwellin mukanani. Sinä varmaan pidät hänestä. Anna minulle

kuitti matkatavaroistasi."

Sisar meni pieneen makuuhuoneeseen ja otti muutamia kuitteja.

"Kuusi! Kuusi matka-arkkua!" huudahti veli. "Olen iloissani siitä että

aiot pysyä täällä jonkin aikaa."

Hevonen hypähti, kun Alfred pani jalkansa jalustimeen, ja oli

juoksussa, kun ratsastaja heilautti jalkansa satulan yli. Madeline

katseli häntä ihaillen. Veli näytti liittyvän höllästi satulaan

liikkuen hevosen mukaan.

Sitten Madeline istuutui kustille ja syventyi tarkastamaan

ympäristöään. Käden ulottuvilla ei se tosiaan ollut puoleensavetävää.

Katu oli paksulti pölyssä ja viileä tuuli tuprutti pieniä tomupilviä.

Talot olivat mataloita, nelikulmaisia, laakeakattoisia rakennuksia,

jotka oli tehty jonkinlaisesta punaisesta sementistä. Ei ollut yhtään

ihmistä näkyvissä. Pitkällä kadulla ei näyttänyt olevan loppua, vaikka

talorivi ei ulottunut kauaksi. Kerran hän kuuli hevosen ravaavan jonkin

matkan päässä ja useita kertoja veturinkellon soivan. Missä olivat

vuoret? ihmetteli Madeline. Pian hän näki matalalla talojen kattojen

yläpuolella himmeän, tummansinisen, rosoisen rajaviivan. Se näytti

ihastuttavan hänen silmiään ja kiinnitti hänen katseensa. Hän oli

nähnyt Alpit ja hän oli seisonut Himalajan suuressa, mustassa,

valkohuippuisessa varjossa. Mutta ne eivät olleet vetäneet

häntä puoleensa niin kuin nämä syrjäiset kalliot. Tämä himmeä

taivaanrantaviiva, joka erottautui selvästi sinistä taivasta vasten,

lumosi hänet. Florence Kingsleyn lause "ylöspäin viittaavat vuoret"

palasi Madelinen mieleen.

Madeline meni huoneeseensa aikoen levätä hetken ja vaipui uneen. Hänet

herätti Florencen koputus.

"Neiti Hammond, teidän veljenne on tullut takaisin Stillwellin kanssa."

"Mitä, kuinka minä olen nukkunutkaan!" huudahti Madeline. "Kello on

melkein kuusi!"

"Olen iloinen että nukuitte. Olitte väsynyt. Ja täkäläinen ilma tekee

vieraat unisiksi. Tulkaa!"

Madeline seurasi Florencea kuistille. Hänen veljensä hypähti ylös ja

sanoi:

"Hei, Majesty!" Ja kun hän pani käsivartensa sisarensa vyötäisille,

kääntyi hän jykevää miestä kohti, jonka leveät, ryhmyiset kasvot

alkoivat väreillä ja rypistyä. "Minä haluan esitellä ystäväni

Stillwellin sinulle. Bill, tämä on minun sisareni, josta olen niin

usein puhunut sinulle -- Majesty."

"Niin, tämä on iloisin kohtaus elämässäni", vastasi Stillwell. Hän

ojensi suuren käden Madelinelle. "Neiti Majesty, teidän näkemisenne on

yhtä tervetullut kuin sade ja kukat vanhalle erämaan karjanhoitajalle."

Madeline tervehti ja saattoi töin tuskin pidättää huutoaan, kun toinen

rutisti kättä rautaotteella. Mies oli vanha, valkohapsinen ja

ahavoitunut, hänellä oli syvät juovat poskissa ja harmaat silmät olivat

melkein ryppyihin peittyneet. Jos hän hymyili, ajatteli Madeline, oli

hymy erikoista. Sitten miehen kasvot näyttivät lakkaavan värehtimästä,

valo katosi ja kasvot olivat kuin karkeasti hakattua kiveä.

"Neiti Majesty, on suorastaan nöyryyttävää kaikille meille, ettemme

olleet teitä vastassa", sanoi Stillwell. "Minä ja Al menimme

postitoimistoon ja sanoimme muutamia lempeitä sanoja. Niiden olisi

pitänyt lähettää tieto karjatalolle. Pelkään, että teillä oli jonkin

verran epämiellyttävää viime yönä asemalla."

"Minä olin jokseenkin huolissani alussa ja ehkä peloissani", vastasi

Madeline.

"No niin, olen hyvin iloinen saadessani sanoa teille, ettei näillä

seuduin ole ketään miestä, jonka olisin mieluummin halunnut olevan

teitä vastassa kuin Gene Stewartin."

"Todellakin?"

"Kyllä, ja silloin otan huomioon myöskin Genen heikkouden. Hän on

nuori, mutta hän on myöskin ritarillinen. Ihmiset ovat vihaisia

Stewartille. Ja minä sanon hyvän sanan hänen puolestaan, koska hän on

epäsuosiossa, ja viime yönä hän mahdollisesti saattoi pelotella teitä,

kun tulitte tuoreeltanne Idästä."

Madeline piti vanhasta miehestä, mutta kun hänellä ei tuntunut olevan

mitään sanottavana, pysyi hän vaiti.

"Neiti Majesty, karjanhoitajan työ on menemässä. Ei ole paikkaa

Genelle. Jos nyt ei olisi uudet ajat, olisi hänestä melkein tullut

pyssymies. Mutta hän ei voi sopia mihinkään nyt. Hän ei voi pitää

kiinni mistään hommasta ja hän on menossa alaspäin."

"Minua surettaa kuulla sitä", mutisi Madeline. "Mutta eivätkö nämä

uudet ajat ole täällä hieman villejä? Junailija kertoi minulle

kapinoista, rosvoista ja ryöstöretkistä."

"No, näinä päivinä on hieman miellyttävämpää ja innostavampaa kuin

moneen vuoteen", vastasi Stillwell. "Pojat ovat taas ryhtyneet

pyssyihinsä. Mutta siihen on syynä Meksikon vallankumous. Rajalla on

selkkauksia. Luulen, etteivät Idän ihmiset tiedä, että on vallankumous.

No, Madero tahtoo kukistaa Diazin ja sitten joku muu kapinallinen

tahtoo kukistaa Maderon. Se tietää levottomuuksia rajalla. Enpä

ihmettelisi, jos setä Samin olisi pistettävä kätensä peliin. Meillä on

ammuskeltu ja veitsi on heilunut ja hieman on karjaakin ryöstetty."

"Niin, todellakin, Majesty", puuttui Alfred puheeseen. "Sinä olet

osunut mielenkiintoiseen aikaan vierailulle meidän luoksemme."

"Niin, siten asia varmaan näyttää olevan", vastasi Stillwell. "Viime yö

ei ollut erikoisen kehno, kun ottaa lukuun muutamat muut yöt äskettäin.

Ei ollut paljon tehtävää. Mutta minulla oli kova kolaus. Kun eilen

tulimme, mukana joukko karjaa, lähetin minä erään cowboyni, Danny

Mainsin, edelläpäin tuomaan rahaa, joka minun oli maksettava

käteisellä, ja minä halusin saada rahan kaupunkiin ennen pimeän tuloa.

No, Danny ryöstettiin. Minä kyllä luotan poikaan. Kaupungissa on ollut

sekarotuisia ja he tiesivät mahdollisesti rahan tulosta.

"No, kun minä saavuin karjoineni, olin hieman pulassa saadakseni asiat

laidalleen. Ja tänään minä en ollut enkelimäisellä tuulella. Kun olin

saanut asiani toimitetuksi, lähdin liikkeelle koettaen saada hajua

rahasta. Ja minä satuin meillä olevaan taloon, joka käy vankilasta,

sairashuoneesta, vaalipaikasta ja mistä tahansa. No, juuri silloin se

oli sairashuoneena. Muuan sekarotuinen, joka oli pahasti loukkaantunut,

makasi salissa, jonne hänet oli tuotu asemalta. Joku oli lähettänyt

hakemaan tohtoria, mutta hän ei ollut vielä tullut. Minulla on ollut

vähän kokemusta ampumahaavoista ja minä tarkastin sitä kaveria.

Häneen ei ollut ammuttu pahasti, mutta minä ajattelin että oli

verenmyrkytyksen vaara. Joka tapauksessa minä tein kaiken minkä voin.

"Olin menemäisilläni tieheni, kun Pat Hawe tuli sisään. Hän on

sheriffi. Mutta Pat Hawe -- no, luulen ettei minun ole hyvä sanoa, mitä

ajattelen hänestä. Hän tuli saliin, kiljui ja aikoi pidättää Danny

Mainsin. Minä sanoin Patille kohteliaasti, että raha oli minun ja ettei

hänen tarvinnut olla huolissaan siitä. Ja jos minä halusin päästä

varkaan jäljille, saatoin tehdä sen yhtä hyvin kuin joku muukin. Pat

ulvoi, että laki on laki ja aikoi ruveta selittämään lakia. Minusta

näytti siltä, että Pat oli vahvasti päättänyt pidättää ensimmäisen

miehen, johon hän saattoi jollakin tekosyyllä käydä käsiksi.

"Sitten hän tyyntyi vähän ja rupesi juuri kyselemään haavoittuneen

sekarotuisen asiaa, kun Gene Stewart tuli sisään. Aina kun Pat ja Gene

sattuvat yhteen, muistuu minulle mieleen aikaisemmat ajat

seitsemänkymmenluvulla. Luonnollista oli että jokainen vaikeni. Sillä

Pat vihaa Geneä ja Gene ei ole oikein suopea Patille. He ovat

ensiksikin vihollisia ja tapausten kulku täällä El Cajonissa on

vahvistanut vihollisuutta.

"'Halloo, Stewart, sinä juuri olet se, jota minä haen', sanoi Pat.

"Stewart katseli häntä ja sanoi kylmästi ja pilkallisesti:

"'Hawe, sinä haet minua aika lailla, kun minä tallustelen aivan toisia

teitä.'

"Pat kävi punaiseksi, mutta hillitsi itsensä.

"'Kuulehan, Stewart, sinähän huolehdit siitä päistärikkö hevosestasi,

jolla on ylimyksellinen nimi?'

"'Luulenpa, että teen niin', vastasi Gene lyhyesti.

"'No, missä se on?'

"'Se ei ole sinun asiasi.'

"'Ohoo, eikö ole? Stewart, viime yönä oli muutamia omituisia

sattumuksia, joista sinä tiedät jotakin. Danny Mains ryöstetty --

Stillwellin raha mennyt -- sinun hevosesi mennyt -- tuo pieni homsu

Bonita mennyt -- ja tämä sekarotuinen miltei mennyt myöskin. Nyt,

ottaen huomioon että sinä olit myöhään ylhäällä ja maleksit asemalla,

mistä tämä sekarotuinen löydettiin, ei ole epätodenmukaista ajatella,

että sinä saattaisit tietää, miten hän sai köniinsä -- eikö niin?'

"Stewart nauroi ja pyöritti savukkeen katsellen Patia. Sitten hän

sanoi, että jos hän olisi antanut sekarotuiselle köniin, ei siitä olisi

milloinkaan tullut tällaista hutiluksen työtä.

"'Minä voin pidättää sinut epäluulon alaisena, Stewart. Mutta ennen

kuin menen niin pitkälle, tarvitsen vähän todistuksia. Minun täytyy

saada käsiini Danny Mains ja se pieni sekarotuinen tyttö. Minä haluan

saada selville, missä sinun hevosesi on. Sinä et ole milloinkaan

lainannut sitä eikä ole ryöstöretkeilijöitä tällä puolen rajaa

varastamassa sitä sinulta. On omituista että se hevonen on mennyt.'

"'Sinä olet varmaan mainio salapoliisi, Hawe, ja minä toivotan sinulle

onnea', vastasi Stewart.

"Se näytti ärsyttävän Patia ylenmäärin ja hän polki jalkaansa. Sitten

sai hän erään ajatuksen ja hän pudisti sormeaan Stewartin kasvojen

edessä.

"'Sinä olit päissäsi viime yönä?'

"Stewart ei räpäyttänyt silmäänsäkään.

"'Sinä tapasit jonkun naisen, eikö niin?' huusi Hawe.

"'Minä kohtasin ladyn', vastasi Stewart rauhallisena ja uhkaavan

näköisenä.

"'Sinä kohtasit Al Hammondin sisaren ja veit hänet Kingsleyn luo. Ja

huomaa tämä, herra ritari cowboy, minä aion mennä sinne ja tehdä sille

maailmannaiselle muutamia kysymyksiä. Ja jos hän on yhtä umpisuinen

kuin sinä, minä pidätän hänet.'

"Gene Stewart meni valkoiseksi. Minä melkein odotin hänen lentävän

toisen kimppuun, niin kuin hän tekee kun häntä ärsytetään. Mutta hän

oli rauhallinen ja ajatteli. Sitten hän sanoi:

"'Pat, jos teet sen tempun, saat miettiä sitä koko elämäsi loppuajan.

Ei ole mitään syytä pelottaa neiti Hammondia. Ja koettaa pidättää hänet

olisi semmoinen häväistys, jota ei siedettäisi El Cajonissa. Jos olet

vihainen minulle, lähetä minut vankilaan. Minä kyllä menen. Jos haluat

vahingoittaa Al Hammondia, tee se jollakin miesmäisemmällä tavalla. Älä

rupea purkamaan kiukkuasi meitä kohtaan häpäisemällä ladya, joka on

tullut tänne pienelle vierailulle. Me olemme kylliksi pahoja olematta

silti halpamaisia kuten sekarotuiset.'

"Se oli pitkä puhe Geneltä ja ajatella että Gene Stewart puhui hiljaa

ja lempeästi punasilmäiselle sheriffille. Ja Pat, hän näytti niin

pirullisen iloiselta, että jollei jokin seikka Genen esiintymisessä

pitänyt minua alallani, olisin minä itse ryhtynyt leikkiin. Oli selvää

että Pat Hawe oli unohtanut lain ja virkamiesasemansa kiukuissaan.

"'Minä menen juuri nyt', huusi hän.

"Ja tämän jälkeen olisi jokainen voinut kuulla kellon tikittävän mailin

päästä. Stewart näytti olevan tukehtumaisillaan ja lopuksi hän puhkesi

puhumaan:

"'Mutta mies, ajattelehan kuka hän on! Hän on neiti Hammond! Jos olisit

nähnyt hänet, niin vaikka olisit päästäsi sekaisin tai juovuksissa,

sinä et voisi tehdä sitä.'

"'Enkö voisi? No näytänpä sinulle hiivatin äkkiä! Mitä minä huolin

siitä, kuka hän on. Ne mainiot idän naiset -- minä olen kuullut niistä.

Se Hammondin naisihminen...'

"Äkkiä Hawe lopetti ja punainen naama muuttui vihreäksi kun hän meni

hakemaan revolveriaan."

Stillwell keskeytti kertomuksensa vetääkseen henkeä ja kuivasi kosteata

otsaansa. Nyt hänen kasvonsa alkoivat kadottaa karkeuttaan. Ne

muuttuivat, ne pehmenivät, värähtelivät, ja hän hymyili.

"Ja sitten, neiti Majesty, sitten tapahtui jotakin. Stewart otti Patin

revolverin ja heitti sen lattialle. Ja se mikä seurasi oli kaunista.

Varmaan se oli kaunein näky minkä olen ikinä nähnyt. Kun tohtori tuli,

hänellä oli toinenkin haavoittunut ja hän sanoi, että uusi potilas

tarvitsisi neljä kuukautta ennen kuin olisi ylhäällä ja taas reippaan

näköinen. Ja Gene Stewart lähti rajalle päin."

Lännen tähtien alla · 第 6 / 21 题