(Tapaus Hämeessä.)
Mukailtu huvinäytelmä yhdessä näytöksessä.
Henkilöt:
_Kustaa Tani_ | opettajat yliopistossa.
_Voitto Tani_ |
_Sanna_, heidän tätinsä.
_Liisa_, neiti, heidän serkkunsa.
(Näyttämö kuvaa huvihuonetta, oikeassa on asunhuoneesen vievä ovi.
Huoneessa on pöytä, peitetty kirjoilla y.m.s. Huoneen toisella puolella
puun juurella on pöytä ja tuoleja. Perällä on pensas).
Ensimäinen kohtaus.
Kustaa ja Voitto.
(Istuvat nojatuoleilla pöydän ääressä, puettuna pitkiin viittanuttuihin
yölakit päässä, vaipuneina lukuun eli kirjoitustyöhön. Rouva Sanna
tulee jonkun ajan kuluttua huoneesta näyttämölle jotenkin kiivaana).
SANNA. No niin! tuossa nuo kirjatoukat taas nuhjustelevat nenä kiinni
vasikan nahassa. Ei ne ota tietääksensäkään, vaikka maailma menisi
nurin narin, ei vaikka maa halkeisi -- Hää te kirjakoit, te nahkamadot;
aamiainen odottaa jo aikaa sitten; vai ilmastako elätte.
VOITTO. (Nostaen päätänsä rauhallisesti). Johan te olette sen meille
kolmasti kertonut.
KUSTAA. (samoin). Täti kulta! älkää häiritkö, ei hätää pahaa (kumpikin
jatkaa lukuaan).
SANNA (Vihaisesti). Vai niin? Luuletteko te ettei minulla ole muuta
työtä kuin odottaa, milloin te kahvilla käytte! Kaiken päivää sitä
pitää kuumentaa. (Voitolle). Ja koska sen juuri jo kolmasti olen
kertonut pitää teidän tottelemaan!
VOITTO. (Hänestä huolimatta). Bulgarien kotoperä on aivan varmaan
Hintostanissa. Heidän ja Petchenegien kielen yhtäläisyys osoittaa sen
selvään.
SANNA (Vimmastuneena). Viis bulvaaneille, kalmukeille ja
koirankuonolaisille! Tämä on liikaa! Ikään kuin meidän kaltaisia
ihmisiä ei maailmassa olisikaan olemassa.
KUSTAA. Huutonne, tätikulta, osoittaa selvään, että te ainakaan olette
olemassa.
VOITTO. Aivan hyvä olisi, jos ette joutavilla jutuilla häiritsisi
tutkimisiamme.
SANNA. Joutavillako jutuilla? Oiva aamiainen, kahvi, munat, paisti,
ovatko ne joutavia? Ainoastaan teidän kaltaisenne läkkisormet saattavat
niin sanoa. Sanokaapas mikä teidän tieteellisistä tuhmuuksistanne olisi
tärkeämpi?
KUSTAA. Täti kulta! ette te sitä käsitä.
SANNA (Pikastuen). No kaikkia vielä! Pitäiskö minunkin tuommoisilla
loruilla päätäni pyörryttää. Kyllä minä tiedän, miksi te minua näin
halveksien katsotte; vaan kumminkin te ilman minua saisitte ripustaa
hampaanne naulaan.
VOITTO. (Pikaisesti). Kyllä kai! Me pitäisimme teidän kelvollisuuttanne
vallan hyvin arvossa, jos ette aina sillä niin kerskaisi.
SANNA. Katsoppa vaan. Johan Joppikin tästä tuskastuisi! Se on synti ja
häpeä, että kaksi nuorta oivallista ja rotevaa miestä näin kuivettuu
kirjainsa ääressä, kuin savutut sillit uunin piipussa.
VOITTO. Mikä profetallinen vertaus!
SANNA. Mutta totinen ja tuntuva! Tuuman paksuinen pöly peittäisi
teidätkin jollen teitä välistä koristelisi. Ja mitä te sitten
oikeastaan tiedätte? Ette mitään, ette rahtuakaan.
KUSTAA. Aivan oikein, valitettavasti liiankin oikein! Ihmisen tieto on
vaillinainen.
SANNA. Niin! Mokomain narrien tieto on. Muut ihmiset, jotka eivät näin
koko päivää istu nenä kirjassa, tietävät kyllä mikä on kohtuus ja
oikeus. Ne osaavat hoitaa talouttaan ja omaisuuttaan, osaavat elää
niin, että sekä itsellään että muilla on siitä iloa.
KUSTAA. Tieteet olisivat vielä huonommalla kannalla kun ovat, jos
kaikki niin ajattelisivat.
VOITTO. Oppimaton maailma ei voi pitää oppineita liian korkeassa
arvossa. Rahan kokoaminen, syöminen, juominen ja makaaminen nekö
mielestänne ovat elämä? Useat eivät tiedäkään elävänsä ja miksi he
maailmaan ovat luodut. Täti! miksi te oikeastaan olette maailmassa?
SANNA. Mitä? Minäkö? Miksikä elän maailmassa? Ompas kaikkea! Minä --
minä elän huvikseni.
VOITTO. Sekin muka syy! Ei kelpaa. Sanokaa parempia.
SANNA (Vihaisesti). Miksikä elän? Sitä en ole tullut tuumanneeksi! Sitä
ei ole minulle kukaan sanonut. Minä elän sitä varten, että tuommoiset
puustavit ihmishaamussa saisivat minua kiusata ja äköittää. Sitä
varten, että te saisitte kaikki huoleni ja vaivani palkita
kiittämättömyydellä, siksi, että te saisitte toivottaa kuolemaa tälle
vanhalle tädille, joka on teitä ruokkinut, vaatettanut ja pitänyt
murheen teidän vähäisestä taloudestanne! Mielestänne varmaan olenkin
liian sitkeä henkinen? Minä tiedän jo olevani teille kuormaksi!
VOITTO. Vaan eihän sitä nyt ole puhettakaan, täti kulta.
KUSTAA. Kuka mitä kaapii, se sitä saapi. Mitä rupesit kinaan vaimoväen
kanssa. Eihän ne pysy koskaan asiassa.
SANNA (Vimmastuen Kustaalle). Vai niin! Siis meidän kanssa ei maksa
vaivaa edes puhellakaan? Aivan oikein, sinä olet vanhempi ja osotat
siis hyvää esimerkkiä. Neuvollasi turmelet vielä hänen kokonaan. --
Hänellä toki on vielä hiukan sydäntä ja tunnetta. Mutta sinä! Paras
olisi, jos nidottaisit itsesi parkittuun perkamenttiin ja asettaisit
itsesi kirjakaappiin niiden joutavain lorukirjaisi sekaan.
VOITTO. Siinä sait! Se oli aivan oikein sinulle. Kuka käski sekaantua
Sinun meidän riitaamme.
SANNA (Kävellen edestakaisin). Tämä ei käy laatuun; muutos on tehtävä,
ja vieläpä tänäpäivänä! Kylläpä te saatte kyytinne. (Lähenee heitä
vakaisena). Meidän pitää naida! Pari rouvaa pitää tulla taloon. Sitten
täytyy teidän ihmistapojakin oppia!
VOITTO. ja KUSTAA. (hämmästyen). Taivaan Herra!
KUSTAA. Herran tähden täti, elkää taas uudistako vanhaa uhkaustanne.
VOITTO. Tule veli! tehkäämme hänelle mieliksi ja mennään syömään.
SANNA. Ähäh! Jopa sattui! (ääneen) Niin, naida teidän täytyy ja tällä
kertaa on se täyttä totta. Minä olen kyllin teille ehdottanut neitoja,
valitkaa nyt!
KUSTAA. Vieläkö meidän pitää taas kertoa, että siinä asiassa on tarkoin
tuumailtava.
SANNA. Ikäsikö sinä tuumailisit. Katsoppa peiliin ja ole iloinen jos
joku neito huolisi tuommoisesta harakan hirmusta.
VOITTO. Naimiseen on meillä vielä kyllin aikaa. "Ei kiirettä kirkkoon,
ei hätää häihin". Millä oikeudella te meitä noin kiiruhdatte?
SANNA. Milläkö oikeudella? Kuka on teidät kasvattanut? Kuka käsillään
kantanut? Kuka seisomaan ja puhumaan opettanut? Tosin niin kauas ei
teidän muistinne riitä, mutta minä, -- minä joka olen rakastanut teitä
kuin omia lapsiani, minä en sitä ole unhottanut.
KUSTAA. Koska te siis meitä rakastatte, niin älkää häiritkö onneamme,
sallikaa meidän rauhassa ja hiljaisuudessa jatkaa oppimisiamme ja
tutkimisiamme.
SANNA. Minä tiedän paremmin mikä teidän rauhaanne sopii. Joll'ette
tottele minua ja heti päätä, erkanen minä teistä ja teen teidät
perinnöttömiksi.
VOITTO. Hyvä täti! emmehän me haluakaan teidän omaisuuttanne.
KUSTAA. Vaatimuksemme ovat vähäiset ja tarpeemme tuiki pienet. Me
mielellämme luovumme rahoistanne, kunhan ette vaan kiusaa meitä
naimiseen.
SANNA. Hyvä, olkoon niin! Mutta lähdenkö samassa ja jätän teidät
onnenne nojaan. Saadaanpa nähdä etteköhän ole kuin kissa liukkaalla
jäällä.
KUSTAA. ja VOITTO. (hämmästyneinä). Täti kulta mitä te tuumaatte?
SANNA. Minä jätän tämän talon, sillä tämmöistä elämää en saata kärsiä.
Vaikka muka olette niin suuresti oppineet, olette kuitenkin sitten
pahemmassa kuin pulassa. Sitten vasta opitte pitämään arvossa vaimon
käsiä, vaikka ne olisivatkin vaan vanhan tätinne kädet.
KUSTAA. ja VOITTO. (Katselevat hämillään tosiaan). Herran tähden täti!
-- Älkää toki noin peljättäkö!
SANNA. Hävetkää toki! Te ette koskaan tee vanhan tätin mieliksi. Ja
jollette minusta pitäisikään väliä, pitäisihän teidän muistaa kuolevan
isänne tahtoa. Minä tosin en ole kouluja käynyt, vaan kuitenkin tiedän
vanhempain tahdon pyhää velvollisuutta.
VOITTO. (Masentuneena Kustaalle). Se on totta, se oli myös isämmekin
viimeinen tahto.
KUSTAA. Se oli hänen viimeinen sanansa; (tädille) vaan, täti! hän
sanoi, että toisen meistä välttämättömästi piti naiman.
VOITTO. (Rohkeammin). Vaan te vaaditte kumpaakin naimiseen. Mitähän me
kahdella rouvalla tekisimme. Silloinhan ei olisi mitään rauhaa talossa.
SANNA. "Sitä et sinä käsitä". Mitä enemmän rouvia sitä suurempi osa.
Kunhan vaan toinen alkaa, kyllä toinen seuraa. Mutta toinen teistä nyt
täytyy alkaa.
KUSTAA. (Raappien korvansa taustaa). Siis toisen meistä täytyy naida.
VOITTO. Eihän tässä muuta liene tarjona.
KUSTAA. Noh veli, mitä mietit sinä, joka olet vielä nuori, sinä saatat
koettaa.
VOITTO. (Peljästyen). Jumala varjelkoon! Sinä olet vanhempi, sinun on
aljettava.
KUSTAA. Sinä pikemmin sovit avioliittoon. Sinulla ovat somemmat tavat
ja temput, ja suoraan sanoen -- -- oletpa myös kauniinlainen.
VOITTO. Sinä olet paljoa vakavampi ja viehettäämpi; sinä olet paljo
sopivampi aviomieheksi, kuin minä.
KUSTAA. Minä en voi! Se on mahdotonta minulle.
VOITTO. (Epätoivossa). Minulle myös! Minä en taida.
SANNA (Suuttuneena keskeyttäen). Taasko sitä vanhaa häilymistä ja
horjumista? Emme siis ole päasneet tuota tuonnemmaksi. Siinä sitä nyt
seisotaan kuin pitäisi hirteen mennä. Rohkaiskaa toki sydäntänne, te
jänekset, eihän se teiltä henkeä vie.
KUSTAA. Voitto on ollut aina rohkeampi minua.
VOITTO. Kustaan olisi pitänyt jo aikoja sitten alkaa. Hän ei ole
huolinut yhdestäkään neidosta vaikka olette sen tuhannetki hänelle
esitellyt. Valitkoon nyt yhdenki niistä.
KUSTAA. Ne varmaan kaikki ovat jo kuolleet taikki menneet naimisiin.
(Tädille): Minä olen varma siitä ettei teilläkään tällä haavaa ole
ketään esitettävänä.
SANNA. Eikö vain olisi? Vaikkapa kymmenen! Ja onpa aika kelpo tyttö
niiden joukossa, liiankin hyvä teille. Mutta te nahjukset ette huomaa,
vaikka teitä nenästä vetäisi. Ei teillä ole silmiä eikä kauneuden
tunnetta.
VOITTO. Kuinka niin, täti?
SANNA. Ettekö siis ole ollenkaan huomanneet, miksi tuotin tänne
veli-vainajani tyttären?
KUSTAA. Jaa Liisanko?
SANNA. Hän ei ole rikas, mutta kaunis ja oiva neiti, siis pitkittä
puheitta päättäkää nyt heti, sillä ei kaikki kypsy, jota kauan
keitetään. Toisen teistä täytyy tohvelia totella. Miettikää siksi kun
palaan, vaan sitte tahdon tietää kumpiko teistä on tuleva sulhaseksi.
(Menee huoneeseen).
Toinen kohtaus.
KUSTAA. ja VOITTO. (Kävelevät miettiväisinä kädet selän takana).
KUSTAA. (Hetken kuluttua). Saakelin kohta!
VOITTO. Kirottu seikka!
KUSTAA. (Aina vaan kävellen). Pääni on kuin pyörällä! Ja mitenkä sitten
käynee, kun rouva taloon tulee.
VOITTO. (Samoin). Kauheata! Hirveätä! Eiköhän mitään keinoa
pelastukseen! Minkä näköinen se serkku sitte lienee?
KUSTAA. Minä en ole häntä edes silmäillytkään.
VOITTO. Enpä minäkään. Mutta täti ei anna meille pahaakaan rauhaa,
kyllä minä sen tiedän. Hän täyttää uhkauksensa ja jättää meidät.
KUSTAA. Mitä me sitte teemme? Me olemme niin perinjuuri juurtuneet
vanhoihin tapoihimme!
VOITTO. Niin kyllä, rohkaise mielesi ja ota rouva!
KUSTAA. Minäkö? En ikänäni! (tarttuu Voiton käteen hellästi). Veliseni!
Ole järkevä! Sinä olet nuori, täynnä toivoja, täytä pyyntöni, nai sinä
serkkumme!
VOITTO. (samoin). Veli kulta! Kaikki mitä tahdot, vaan en tätä.
KUSTAA. Katsoppas, minä tiedän, että sinä ennenkin olet naisia
miellyttänyt. Sinua on myös jo ennen rakastettu. Minulle ei koskaan ole
semmoista tapahtunut; minä olisin aivan kuin tanssiva karhu.
VOITTO. Eipä se olekaan sen hullumpi. Kerran näin semmoisen elävän.
KUSTAA. Sinulla on enemmän taipumusta naimiseen. Sinä tulisit varmaan
onnelliseksi. Avioliittoa ja perhe-elämää kehutaan niin viehättäväksi.
Minä kuvittelen jo sinua ihanan, oivallisen vaimon puolisoksi,
kaunisten lasten, onnellisten tenavain isäksi; voi kuinka ne sinua
halaavat ja suutelevat, sinä hypität heitä polvillasi ja kaikki te
elätte ilossa, rauhassa, rakkaudessa ja onnessa. Usko minua! semmoista
onnea ei joka mies saavuta.
VOITTO. No, hyvä veli, hanki itsellesi tuo onni.
KUSTAA. Eihän minusta ole puhettakaan. Minulla ei ole taipumusta
avioliittoon; vaan sitä enemmän minä iloitsen sinun onnestasi. Minä
kasvatan lapsiasi ja rakastan heitä kuin omiani. Minä teen mitä suinkin
saatan -- ja mietippäs kuinka kaunis tyttö Liisa on.
VOITTO. Ethän häntä vielä ole katsellutkaan.
KUSTAA. No minusta vaan niin tuntuu ja niinhän tätikin sanoi. -- Päälle
päätteeksi on hän niin sievä ja oiva neiti. Et varmaankaan kadu
kauppaasi.
VOITTO. Niinhän se tätikin sanoo. Siis toivotan vaan sinulle onnea.
KUSTAA. (Tuskaisena). Taivaan herra! eihän tuohon pysty mikään. Minä
koetan kaikki voimani, kuvaan avioelämän kirjavimmilla väreillä ja sinä
pysyt tunteettomana kuin kivi. Sanohan taivaan tähden miksi et siis
tahdo naida?
VOITTO. Miksi ei sinua haluta?
KUSTAA. Etkö ymmärrä, etten minä saata?
VOITTO. Etkö sinä ymmärrä etten minäkään saata?
KUSTAA. Siis sinä varmaankaan et tahdo.
VOITTO. (Kylmäkiskoisesti). Minä en voi.
KUSTAA. Nyt minä tiedän min verran sinä veljeäsi rakastat.
VOITTO. Jos sinä minua rakastaisit, niin sinä itse naisit. Vaan
osottaakseni, etten ole niin kovasydäminen, kuin sinä, esittelen
seuraavat keinot.
KUSTAA. Mitkä?
VOITTO. Tämä on ensimäinen: kumpi meistä pikemmin pidemmän lauseesen
sopivan suomalaisen sanan löytää, on vapaa avioliitosta, siinä
tapauksessa, jos hän myös voittaa seuraavassakin koetuksessa, joka
lopullisesti ratkaisee pulmamme.
KUSTAA. (Päättävästi). Hyvä, ryhtykäämme siis miettimään! (Istuvat
hetken ääneti kirjoittaen).
VOITTO. Oppimattomuudellansakin. Tässä on sanani. Entäs sinun.
KUSTAA. Määritelmällisentelemättömyydellänsäkään. Onhan tässäkin ensi
hätään, kaiketi se kilpailussa kestää!
VOITTO. (Hätäisesti). Tosiaan! kyllä riittää, vaan nytpä lähenee se
toinen keino. -- Heittäkäämme arpaa!
KUSTAA. Arpaako? Ei! Se olisi kevytmielistä.
VOITTO. Niin minustakin, senpätähden nai suorastaan!
KUSTAA. Saattaahan arpa kohdata minuakin!
VOITTO. Tosin, vaan paha kyllä, myös minuakin.
KUSTAA. Mitä minä sitte teen?
VOITTO. Nait.
KUSTAA. En minä rupea arpaa heittämään; en minä tahdo koskaan antaa
itseäni semmoisen vaaran alaiseksi.
VOITTO. Olkoon niin. Mutta silloin sinun täytyy varmaankin naida, sillä
minä en sitä koskaan tee.
KUSTAA. (Rukoillen). Veliseni!
VOITTO. (Äkäisesti keskeyttäen). Jätä minut rauhaan! Jomman kumman se
täytyy tehdä. Kumpikaan ei tahdo, siis arpa määrätköön, kumpi on
uhriksi joutuva. Tämä on viimeinen sanani ja ainoa, mitä sinulle
mieliksi tehdä saatan.
KUSTAA. (Huokaillen). No olkoon sitte! Vaan kuinkas tässä menetellään?
VOITTO. Siinä ei suurta taitoa tarvita (menee pöydän ääreen). Me
valitsemme kaksi palloa, toisen valkean toisen mustan.
KUSTAA. (Tuskallisesti kertoen). Toisen valkean, toisen mustan.
VOITTO. Täällä ei nyt ole niitä yhtään.
KUSTAA. (Iloisena). Luojalle kiitos!
VOITTO. Sitä parempi, me otamme kaksi lappua.
KUSTAA. (Kertoen) Kaksi lappua!
VOITTO. Niin toiseen piirustan ristin, toinen jääpi puhtaaksi.
KUSTAA. Toiseenko ristin!
VOITTO. Risti velvoittaa avioliittoon (käärii sen).
KUSTAA. Tämä on oikein, asian laadun mukaan!
VOITTO. Puhdas lappu vapauttaa naimisesta (käärii senkin).
KUSTAA. Voi, jos sen saisin!
VOITTO. Kyllä kai; mikä hätä sitte olisi arvanheittoon ruvetessa.
KUSTAA. Mitäs sitte tehdään?
VOITTO. (Hakien). Nyt tarvitsisimme uurnaa; paremman puutteessa otan
sinun yölakkisi (tavottaa Kustaan päätä).
KUSTAA. Älä veli veikkoseni, ota omasi! Minulla on paha onni.
VOITTO. Tahtosi tapahtukoon! (ottaa omansa päästänsä, heittää laput
siihen ja pudistelee lakkia). Näin nyt onnemme seulotaan!
KUSTAA. (Vavisten). Mutta rehellisesti, veli, rehellisesti.
VOITTO. Arvattavasti. Oikeus ja kohtuus. No ota nyt.
KUSTAA. En minä ... en minä uskalla, ota sinä!
VOITTO. Älä tee verukkeita, ota sukkelaan.
KUSTAA. Totisesti, minä en uskalla. Minä varmaan saan tuon onnettoman
ristin. Ole niin hyvä, ota ensin!
VOITTO. Vai sekin vielä (pudistelee kauan lakkia ja ojentaa lakin
Kustaalle kylmästi). Ota!
KUSTAA. (Tuskallisesti lähenee lakkia, vapisevana ja huokaillen ottaa
lapun) Näin!
VOITTO. Nyt on kummallakin osansa (kurottaa lappuaan).
KUSTAA. (Samoin). Niin vaan minä vapisen, kuin haavan lehti!
VOITTO. Aukaistaan vaan viipymättä!
KUSTAA. Minä en uskalla! aukaise sinä ensin!
VOITTO. (Äkäisesti). Miksikä minun täytyy aina kaikki ensin tehdä? Ei
nyt auta! Avatkaamme molemmat samalla kertaa. Minä luen kolmeen asti
(lukeissaan käy verkalleen pöytää kohden, Kustaa puuta kohden). Siis
yksi.
KUSTAA. (Läheten puuta). Yksi!
VOITTO. (Edelleen käyden). Kaksi!
KUSTAA. (Samoin ja vapisee). Kaki!
VOITTO. Kolme! (aukaisee).
KUSTAA. (On myös aukaissut lapun ja huomannut ristin). Voi, nyt tuho
tuli.
VOITTO. Hä, hurrah! Nyt iloitaan!
KUSTAA. (Vaipuu tuolille). Voi kovaa onnea! Voi onnettomuutta!
VOITTO. (Iloiten). Nyt olen vapaa, vapaa kuin taivaan lintu, vaimoväen
pauloista irti jo päässyt! Hei! hurrah! Tahtoisimpa syleillä koko
maailmaa (hyppää ympäri).
Kolmas kohtaus.
Edelliset. SANNA (tulee huoneesta).
SANNA. (Ihmetellen). Mikä meteli täällä on? Voitto, oletko pyöräpäinen?
VOITTO. (Syleillen ja tanssittaen häntä). Saanko syleillä, saanko
suudella? Minä olen onnellisin auringon alla!
SANNA. Päästätkö irti sinä tuulen tuoma! Kymmeneen vuoteen en ole sinua
tuommoisena nähnyt, -- mitä on tapahtunut? (huomaa Kustaan). Ja mikäs
tuota vaivaa? Toinen hyppii ja tanssii kuin hullu, toinen on kuin
ukkosen lyömä.
VOITTO. (Koomillisesti osoittaen Kustaata). Ei, täti, hän on vaan
kamppauksen kestänyt ja päätöksen tehnyt; se on häntä niin väsyttänyt.
SANNA. (Iloisesti). No, Kustaa?
VOITTO. Niin, täti, hän päätti naida.
SANNA. (Taputtaen Kustaata olalle). Kas niin! Se oli miehen työ!
Viimeinkin viisastuit.
KUSTAA. (Tointuu ja nousee ylös). Voi minua kovan onnen leikkikerää!
Kyllähän minä kohtakin arvasin. Taivaan Luoja! Minunko pitää naiman!
SANNA. (Tyytyväisenä hieroen käsiään). Siis Kustaa on tuo onnellinen.
Sepä on sangen hauskaa. Tiesinhän minä, että hän on järkevämpi. Seuraa
sinä nyt veljeäsi!
VOITTO. Te olette oikeassa, täti. Kustaa on hyväsydäminen poika. Me
tuumailimme tyyskästi asiaa ja hän suostui vapaaehtoisesti täyttämään
tahtonne.
KUSTAA. (Toiselta puolen läheten Voittoa hiljaa). Vaan minäpä en sitä
tee. Asia ei käynyt rehellisesti. -- Sinä otit ensin ja siten sinä
voitit.
VOITTO. (Pikastuen). Ethän sinä rohjennut ensin ottaa. Älähän toki revi
asiaa auki uudelleen.
KUSTAA. Täti sen ratkaiskoon!
VOITTO. (Hiljaa ja vakuuttavasti). Ethän toki hänelle ilmoittane meidän
heittäneen arpaa. Sehän olisi aivan sopimatonta.
KUSTAA. Olisiko niin?
VOITTO. Aivan varmaan. Sinä häpäisisit itsesi ijäksi päiviksi. Ole hyvä
veli nyt järkevä ja tyydy kohtaloosi.
SANNA. Mitä juonia te siellä taas kudotte?
VOITTO. Ei mitään erinomaista; Kustaa vaan ei tiedä miten varustaisi
häätoimet, puvut ynnä muut tarpeet.
KUSTAA. Puvutko ja tarpeet.
SANNA. Ohoh! Älkää siitä surko, ne minä paraiten toimitan. Sen toimen
tunnen perin pohjin ja tänään jo ryhdyn toimeen.
KUSTAA. Eihän tässä vielä kiirettä ole.
SANNA. Onpa vaan kiirettä! Pitää siivota huoneet, varustaa vaatteet,
laittaa ruoat. Myös tarvitaan uusia huonekaluja, kyökkikapineita,
morsiusvaatteita ja tuhansia muita tarpeita. (Tyytyväisenä). Niin, niin
Kustaa, luota vaan tätiisi. Minä en unhota mitään, en edes lapsen
sukkia ja paitojakaan.
KUSTAA. (Pannen kätensä ristiin). Taivas! Lapsen paidatkin!
VOITTO. (Ilkkuen). Sukat myöskin.
SANNA. Lapseni! Minä olen ikään kuin kymmentä vuotta nuoremmaksi
tullut. Jumala sinun päätöstäsi siunatkoon, Kustaa. Pane vaan
päätöksesi heti toimeen, sillä ei kaikki kypsy, jota kauan keitetään ja
parempi pyy pivossa kuin kaksi kuusessa.
KUSTAA. (Pyyhkien hikeä otsaltaan). Kyllä nyt hikoillaan.
VOITTO. (Katsellen vasemmalle). Ellen erehdy, tulee Liisa paraikaa
puutarhasta.
SANNA. (Katsoen). Oivallista! hän tulee kuin käsketty. Siis, Kustaa,
asiaan käsiksi; kosi nyt heti!
KUSTAA. Nytkö heti?
SANNA. Se on tietty, ja ole oikein hempeä ja hieno, ettet saisi
rukkasia!
KUSTAA. Kunhan ne vaan saisin.
SANNA. Vaan minkä näköinen sinä olet? Kampaa tukkasi ja partasi. Heitä
nurkkaan tuo yönuttusi ja pukeudu uuteen mustaan takkiin taikka vielä
paremmin frakkiin.
KUSTAA. Ei minulla taida frakkia ollakaan.
SANNA. Entäs uusi, joka oli ylläsi maisteritutkinnossa?
VOITTO. Kunhan vaan koit eivät olisi sitä syöneet. Tule, Kustaa.
KUSTAA. Sano paremmin alttarille vietäväksi uhriraavaaksi. (Tädille).
Vaan saattepa nähdä, täti, että minä saan rukkaset.
VOITTO. (Taluttaen häntä pois). Vielä mitä, noin pulska poika.
Koristettu, ja kaunistettu puettu mustaan hännystakkiin ja valkoiseen
liinaan, saapi vaikka kymmenen joka sormeen -- ja ettei Liisa sinulle
rukkasia anna, se olkoon minun huolenani (viepi hänet huoneesen).
SANNA. (Juosten jälestä). Menkää, menkää, kohta on Liisa täällä.
Laittakaatte pian valmiiksi!
Neljäs kohtaus.
(Sanna yksin, sitte oitis Liisa).
SANNA. (Palatessaan). No viimeinkin ollaan näin pitkällä. -- Mutta
kylläpä siinä saikin vaivaa nähdä. Nyt pitää vaan kuulustella Liisaa.
Olisinpa aika pahassa pulassa, jos hän puolestaan nyt panisi vastaan.
LIISA. (Tulee vasemmalta, lukien kirjaa).
SANNA. Mutia mitä minä näen tuossa! kirja kädessä. Tuota vielä puuttui!
Tarttuuko tuo rutto vielä häneenkin. Liisa! mitä tämä on? Mitä sinä
lueskelet?
LIISA. Tätikulta, tämä on oiva kirja. Se on Voiton uusin teos, hänen
matkakertomuksensa Pohjoismaista. Voi kuinka nerollista! Sitä
lukeissaan aivan luulee näkevänsä nuo seudut ja ihmiset. Kuinka tarkka
tapojen ja luonteiden kuvaus, kuinka syvät mietteet, kuinka sopivat
arvostelut! Ah, Voitto, hän on nerollinen mies!
SANNA. Vai niin! Voittoko? Jätähän nuo joutavat, ne panevat vaan pääsi
pyörälle, eivätkä hyödytä rahtuakaan.
LIISA. Mikä sitte olisi hyödyllisempi, kuin hyvä kirja? Erittäinki näin
opettavainen, kuin tämä Voiton teos?
SANNA. Heitä jo hiiteen Voittosi! Kustaa kirjoittaa myös kirjoja ja
vieläpä paksumpia.
LIISA. Saattaa kyllä, vaan Kreikan ja Latinan kielisiä, minä en niitä
ymmärrä. Vaan Voiton kirjat -- --!
SANNA. (Pikastuen). Jätä toki jo tuo Voittosi sikseen. Nyt on muuta
mietittävää. Sano miltä tuntuu olosi täällä.
LIISA. Kyllä vallan hyvältä, välistä kuitenkin on vähän yksinäistä.
SANNA. Miellyttävätkö serkkusi sinua?
LIISA. No kyllä ne ovat hyvin totisia ja harvapuheisia. Kustaa ei ole
vielä minua edes nähnytkään. Luultavasti hän on jörömäinen. Sitävastoin
Voitto -- --.
SANNA. Niin kai, kyllä kai. Mutta Kustaa on pohjaltaan hyvä ja kunnon
mies, sen sanon sulle.
LIISA. Sen kyllä uskon; kuitenkin täytyy olla jotenkin rohkea, kun
häntä tohtii katsellakaan. Minusta tuntuu aina, kuin hän olisi minulle
vihoissaan. Voiton katse on paljoa lempeämpi.
SANNA. (Äkäisesti). Vai niin! Voitonko on lempeämpi. (Astuen sivulle
vihoissaan): Kas niin! Tämäpä on kaunis juttu, kun yksi esti on poissa,
on jo toinen edessä. Nyt on taas tyttönen mieltynyt Voittoon! Aivan
tässä pakahtuu sulasta harmista, kun työ ja vaiva noin käyvät turhiksi.
LIISA. (Ihmetellen). Tätiseni! mikä teitä vaivaa?
SANNA. Mutta hän ei saa saattaa hankettani hukkaan, kyllä minä avaan
hänen silmänsä. (Liisalle). Sinä et ole oikein tarkastellut Kustaata.
Hän on sievä ja lempeä mies. Katsoppas vaan hänen kauneita, sinisiä
silmiänsä. Ne ovat paljoa lempeämmät ja suloisemmat kuin Voiton (jatkaa
puhettaan Liisan kanssa).
Viides kohtaus.
(Edelliset, Voitto, Kustaa pitkässä frakissa ja valkoisessa
huivissa korkea hattu päässä).
VOITTO. (Tuoden Kustaata huoneesta). Kas niin, rohkeasti eteenpäin
vaan. Tosiaan sinä olet oikein soman näköinen.
KUSTAA. Voitto! minä joudun koko maailman nauruksi. (Pysähtyvät
oikealle puolelle ja puhelevat keskenään hiljaa).
SANNA. (Huomaten heidät). Tuossa hän onkin. Katso kuinka kaunis! Komea
vartalo, jalo muoto.
KUSTAA. (Voitolle). Luullakseni täti jo häntä neuvottelee.
SANNA. Älä ole noin kaino. Katso suoraan, kyllä hän sitte on
ystävällisempi. (Kustaalle lähteissään). Minä jätän teidät nyt kahden
kesken. Voitto tulkoon kanssani. Aja nyt hyvin asiasi.
KUSTAA. E-ei! Voitto jääköön tänne! yksinäni en saa mitään toimeen
(katselee pelolla Liisaa).
SANNA. Niin kuin tahdot (menee Liisan luo, joka on istunut pöydän
ääreen). Huomaatko nyt kuinka lempeästi hän sinua katselee? kun hän
sinua puhuttelee, niin ole sinäkin puoleltasi lempeä ja lempeä juuri
hänelle, ymmärrätkös? (menee taas Kustaan luo), Noh, Kustaa! eteenpäin,
rohkaise sydämesi! Tuommoiseltako kosiomies näyttää? Jos vaan minä
olisin mies, en minä noin kuhnailisi, tuulessa ja tuiskussa minä tytöt
naisin! Sinä jänesjalka! (menee kehottaen ja uhkaellen huoneesen).
Kuudes kohtaus.
(Voitto ja Kustaa oikealla, Liisa vasemmalla lukupöydän ääressä).
KUSTAA. (Varustelee itseänsä, panee nuttunsa nappiin). Tässä sitä nyt
siis ollaan (katselee pelolla toiselle puolelle).
VOITTO. Ja tyttönen on myös tässä?
LIISA. (Sivulle). Heillä on varmaan jotain tekeillä (kurkistaa
kirjastaan toiselle puolelle).
VOITTO. Mene nyt vaan puhuttelemaan häntä!
KUSTAA. Hän lukee! enhän nyt saata häiritä häntä.
VOITTO. Miks'et? Vai tuumaatko odottaa kunnes hän on läpi lukenut tuon
paksun kirjan?
KUSTAA. Mutta mitäs minä sanon hänelle?
VOITTO. Mitä tahdot, astu esiin vaan, puhele ja ilmoita rakkautesi.
KUSTAA. Peijakas! Enhän minä häntä rakastakaan.
VOITTO. Se on se sama, sinun täytyy nyt olla kuitenkin rakastavinasi.
KUSTAA. Niinkö? -- Taivas ja maa, vaan miten pääsisin sen alkuun?
VOITTO. Sehän on helppo. Ensin sanot: Hyvää päivää serkkuseni! mitä
kuuluu, mitä teette, miten voitte? Taikka muuta sievää ja sukkelaa.
KUSTAA. Minä en saata, se on niin vaikeaa.
VOITTO. Eikö mitä? Esimerkiksi ole sinä olevinasi serkku ja minä olisin
sinä. Huomaa nyt kuinka minä teen, (astuu muutaman askeleen takaperi,
laitautuu kuntoon ja lähestyy sievistellen ja kumartaen Kustaata).
Hyvää päivää hyvä serkku.
KUSTAA. (Kumartaen). Jumal' antakoon serkkuseni.
VOITTO. (Hämillään). Tuota, hm -- -- hm -- kuinka olette maannut viime
yönä?
KUSTAA. Niin ja näin, kiitos kysymästä!
VOITTO. Hauskaa kuulla, hm -- tuota hm -- -- tänään on kaunis ilma.
KUSTAA. Onpa kyllä.