Tositapauksen mukaan kerrottu.
He olivat rakastuneet toisiinsa silmittömästi "korvia myöten", kuten
sanotaan ja eihän se olekaan mikään ihmeitten ihme, koska aina Aatamin
ajoissa asti on ollut tavallista, että nuorukainen ja neitonen
rakastuvat toisiinsa, joista sitte romaanien kirjoittajat saavat
ainetta teoksiinsa. Nämä rakastavaiset, joista nyt tuumaan lyhyesti
mainita, antaisivat myös yksin kyllin aihetta kirjailijalle
suurenmoiseen romaaniin. Ja jos todella olisin romaanin kirjoittaja,
kyhäisin heistä jonkinlaisen kertomuksen tai muun semmoisen, vaan sitä
en saata tehdä, vaikka minun täytyy näin vain jutella heistä uteliaalle
yleisölle, kun en sitä salatakaan saata.
Neidon nimi oli Hanna ja nuorukainen nimeltään Kustaa. Molemmat olivat
he kasvaneet meren jyrkällä rannalla. Kauan vannoivat he uskollisuutta
ja rakkautta toisillensa, mutta tuo köyhyys näytti samassa hampaitansa
ja uhkasipa lopettaa koko heidän uskollisuutensa; Kustaa oli kumminkin
niin paljo lukenut ja kokenut ettei vallan toivottomuuteen kääntynyt,
vaan lujalla suomalaisuudellaan Luojaan luottaen päätti koota varoja
perhe-elämää varten ja aikoipa sentähden matkustaa Amerikan
kultamaille, joissa niin moni on rikkautta saavuttanut.
Minä lähden kauaksi ulkomaille, ennen vihkimistämme, sanoi Kustaa
Hannalle.
Mihin ulkomaille?
Amerikan maailman osaan.
Kyynel herahti Hannan heleänpunaisille kasvoille, kuullessaan tuon
sanan. Täytyykö minun jäädä tänne ikävissäni suremaan, kuihtumaan ja
kuolemaan?
Täytyy kyllä noin pari vuotta odottaa ja sitte saatamme alkaa
onnellista yhdyselämää täällä Suomessa taikka jossakin toisessa maassa,
ehkäpä tuolla puolla aavan valtameren.
Niin, mutta jos kuolet matkallasi eli siellä kaukaisessa maassa.
Päässyt kuollut vuorostansa.
"Kun kuulet kuolleheksi,
Tee risti rantahan ja
Aallon tuomat luuni
Ne peitä santahan".
Mene siis Jumalan haltuun ja muista minua!
Sua muistan aina ... aina.
Laiva lähti siintävien merien yli eroittaen rakastavaiset ja Hanna jäi
siis suruissansa ajattelemaan Kustaatansa ja miettimään sitä onnellista
aikaa, jolloin saisi hellänä puolisona olla, elää ja kuolla.
Pian sai hän kirjeen, jossa Kustaa kertoi matkastansa ja monenlaisista
tapauksista uudessa kohdissa. Se lohdutti Hannaa hetkeksi. Noin parin
vuoden kuluttua sai hän Amerikasta Kustaan kutsumuksen matkustaa sinne.
Tosin vallitsi hänessä ensin haikea ikävä -- kotia ei hän hentoisi
jättää eikä vanhempiansa. Halu kasvaa kuitenkin hänessä matkustamiseen.
Saapuipa hänelle pian toinenkin kirje sisältäen vapaan matkapiletin.
Ei siis muuta, kun matkaan vaan.
Vihdoin lähtee Hanna laivalla, kauniin ilman suloisella säällä. Ei
häntä enää rasita ikävä, ei pidätä kotirakkaus.
Hyvästi maani, hyvästi Suomi! En tuskin milloinkaan sinua nähdä saa.
Tämän myrskyisen meren takana mulle uusi kotimaa aukeaa.
Siellä mun toivoni maa,
Siellä armaani kohdata saan.
Hyvästi nurmet ja laaksot,
Joissa monesti leikkiä löin!
Tää siintävä meri mun
Kauaksi vie. Siell' ehkäpä
Hautane mulle jo lie.
Näin huudahteli Hanna ja katseli kaukaisia Suomen rantoja, loistavia
meren laineita, kauniita lintuparvia ynnä muita meren merkillisyyksiä.
Matkailijoita oli laivassa paljo. Hanna ei heitä tuntenut, eikä paljon
tutustunutkaan. Hänellä oli muistoja ja unelmia. Jo hän juuri kuin eli
muissa lämpymissä maissa, oli syövinänsä makeita hedelmiä, ja paljas
toivo elähytti häntä koko matkan. Ilma pysyi myös jotenkin kauniina ja
tuuli oli aina myötäinen, joten matka joutui ja tie lyheni. Kustaan oli
määrä olla rannassa vartoomassa häntä, kun ei kokematon tyttö yksinään
osaisi löytää häntä suuressa oudossa kaupungissa. Laiva rientää kovalla
vauhdilla ja pian pääseekin määrättyyn satamaan. Koko vuorokautta ennen
on laiva tullut suureen Amerikan satamaan, jossa Hannankin oli jääminen
laivasta ja seurata Kustaata.
Laivan liiallinen joutuminen oli kumminkin Kustaan ja Hannan tulevalle
onnelle ikuiseksi turmioksi, kuten kohta kuullaan. Hanna nosti pienen
arkkunsa rannalle ja ryhtyi odottamaan sulhastansa. Pitkäksi tuntui
aika. Yksi ja toinen kysyi häneltä milloin milläkin kielellä yhtä ja
toista. Suomalaiset kysymykset hän helposti ymmärtää, vaan ei
muukalaisia. Kustaata ei vain kuulu. Huomena hän tietysti tulee. Täytyy
siis olla rannassa huomiseen. Ikävältä tuntuu. Jos ei hän tulisikaan,
olisin siten vallan petetty. Hän on saanut vissiin uuden ystävän ja
unhottanut minun, köyhän tyttöraukan. Taas tulee muuan pulska herra
Hannan luo, kysyy häneltä selvällä Suomen kielellä monenlaisista
asioista. Herra huomaa tytön sieväksi ja järkeväksi.
Kysyypä vihdoin tahtoisiko hän suostua naimiskauppaan. Kyllä kai -- --
mutta en minä sentään tiedä. Olen niin outo.
Ei se haittaa mitään. Tosin on minulla vaimo, vaan eräällä toverillani
ei ole ja hän haluaisi saada suomalaisen neidon aviopuolisokseen. Vähän
ajan perästä tapaamme toisemme taas. Hyvästi siksi! Hän puristi Hannan
kättä ystävällisesti ja meni matkaansa.
Hanna ei oikein ymmärtänyt koko kohtauksesta mitään. Ei hän ainakaan
luottanut äskeisiin lupauksiin.
Hetken kuluttua tulevat jymisevällä jyrinällä uljaat vaunut kahden
korskuvan hevosen vetäminä ja pysähtyvät juuri Hannan viereen, suureksi
hämmästykseksi Hannalle.
Äsken mainittu ylhäinen herra suloisilla sanoillaan saa hänen vihdoin
ymmärtämään asian ja astumaan vaunuihin. Huimaa vauhtia riensi Hanna
vaunuissa, tietämättä minne, ja huumaavissa ajatuksissa oli hän juuri
kuin unissaan. Komean kuudenkertaisen kivimuurin eteen seisahtivat
vaunut ja matkustajat nousivat niistä. Hanna kummastellen, ihmetellen
ja monenlaisilla ajatuksilla täytettynä tuskin itsekään tietäen, mitä
tapahtui ja herrat hauskoina ja iloisina Hannaa huvittaen kävivät
siihen suuren suureen palatsiin, semmoista ei Hanna koskaan ollut
nähnyt, eikä edes ajatella saattanut. Kaikki oli hänestä vain pelkää
unelmaa, kuin Jeppe Niilonpojalle taivaassa.
Ensimäinen työ oli Hannalle sitte puhdistuminen ja pukeutuminen uusiin
uljaihin vaatteisin. Eipä isänsä ja äitinsä olisi häntä tunteneet
niissä kauniissa vaatteissa, jotka hän yllensä puki. Ja sitte, se muu
komeus huoneissa! Kaikkialla kiiltävää, loistavaa! Silmiä huikasi ja
sydämestä vihlasi koreus, kallis koreus, kaikki se kulta ja hopea, kuni
kuninkaallisessa kartanossa vaan. Ne hienot palveliat sitten! Kaikki
vain juhlavaatteissa. Hanna oli hurmaantunut. Oliko hän kerrassaan
taivaassa. Soittoa kuului niin ihanaa, niin kaunista, että oikein
korvissa kumisi ja sydämessä suloisesti, niin somasti tuntui. Oliko hän
jo taivaassa! Ei enkeleitä sentään näkynyt.
Ne olivat kaiketi vielä näkymättömissä. Ihanat immet tosin sipsuttivat
huoneissa, vaan ei heillä siipiä ollut. Muuten olivat he taivaallisia,
oikein ihmeellisiä. Ei semmoisia muualla ole kuin keisarien ja
kuninkaiden hoveissa.
Hanna oli kuin muinoin Sulamith kuningas Salomon palatsissa. Rikkautta
ja loistoa, kultaa ja kiiltoa mihin vain silmänsä käänsi. Oikein hän
vapisi ilosta eli pelvosta. Hän olisi lähtenyt poiskin, mutta mihin
suuressa, vieraassa kaupungissa.
Kustaa oli ensin kaikessa tässä loistossakin hänen mielessään. Viimein
ei hän muista häntä, ei vanhempiansa, ei köyhää Suomea, kaikki
unhottuvat tässä ilossa, tässä erinomaisessa riemussa.
Onpa hieman heidän kaltaista, oikein ruhtinaallisten häiden. Hän tuntee
jo salaista mieltymistä ja muuten ihmeellistä vaikutusta ympärillänsä
oleviin komeuksiin.
Hän toivoo pääsevänsä niiden omistajaksi edes tuokioksi, edes yhdeksi
päiväksi.
Hänen toivonsa toteutuu jollakin ihmeellisellä tavalla. Hovin marsalkka
syvällä kumarruksella pyytää Hannan vihkimyslupausta, jonka hän enempää
empimättä hurmaantuneena antaakin.
Piispa, tai muu semmoinen korkea herra, alkaa sitte vihkitoimituksen
muukalaisella kielellä, luullaksemme Englannin kielellä, josta Hanna ei
ymmärrä sanaakaan. Ei hän muuta kuin nyökkäilee päätänsä vihkijän
kysymyksiä tehdessä.
Koko tämän toimituksen hän kyllä muodon puolesta ymmärtää ja siinähän
sitä on kyllä. Häitä hän nyt siis viettää kaikessa komeudessaan,
semmoisessa hurmaavassa ilossa, jommoista ei hän ennen unissakaan ollut
nähnyt.
Muistuukohan Kustaa mieleen?
Hänestä viisi! Köyhästä miehestä, kuin kirkon rotasta. Kaikkea muuta.
Nyt on vaan iloa ja riemua. Elämä on vallan paradisillista. Toista on
kuin ennen muinoin Suomessa.
Pian on hän hienona armollisena rouvana, jolle suosionosoitukset ovat
vallan lukemattomat. Ympärillänsä näkee hän kaikensäätyisiä vieraita,
erinomaisissa pukimissa, mitkä punaisissa, mitkä heleän punertavissa,
valkoisissa, sinisissä ja monen muun värisissä vaatteissa. Hanna itse
on puettu purppuran punaiseen morsiuspukuun.
Hän on todella kaunis tämmöisessä ihanassa vaatteuksessa.
Hienot viinit, hedelmät, appelsiinit ja muut semmoiset herkut tarjotaan
näissä häissä.
Ja entäs se kaunis musiki, jolle tuskin vertoja löydetään auringon
alla. Hanna on vaan kuin taivaallisissa häissä.
Monta päivää vietettiin niitä häitä. Oikein Hanna väsyi siihen iloon ja
hurmaavaan riemuun. Vihdoin päättyivät häät ja vieraat menivät
majoillensa.
Näin Hanna pääsi armolliseksi amerikalaiseksi rouvaksi. Ei hän
milloinkaan Suomessa ollessansa aavistanut sitä semmoista tapahtuvan.
Nyt se kuitenkin oli tapahtunut.
Entäs aviosiippansa? Hän on rikas kauppias, vanhanpuoleinen järkevä
mies. Onnellisilla kaupoillaan on hän päässyt hyviin varoihinsa.
Eräänä päivänä häiden jälkeen valjastuttaa hänen miehensä kolme komeata
hevosta vaunujen eteen ja sitte lähtee nuori pari ajelemaan. Rakattua
on heillä ja rikattua myös.
Siinä ajellessa kaupungin kaduilla, sattui Hannan entinen sulho,
Kustaa, tulemaan vastaan koppa kainalossa ja aavistamatta, tietämättä,
jatkoi hän vaan matkaansa. Ei hän hoksannut, että hänen Hannansa istui
uljaissa vaunuissa, jommoisilla ainoastaan ylhäiset ihmiset ajoivat.
Hanna huomasi siinä väkijoukossa Kustaan ja pyörtyi samassa. Hänen
herransa ei tietysti arvannut, mikä sattumus rouvaansa tuli. Hän käski
kääntää palvelian kotiin ja siellä Hanna taas virkosi ja virkistyi.
Silloin tällöin on hän lähettänyt kirjeitä vanhemmillensa.
Rikas kertoo hän olevansa, niin summattoman rikas, ett'ei rikkauden
ääristä ja määristä mitään tiedetä. Ei tavaran paljoutta arvaa Hanna
itsekään, mutta täydellisesti onnellinen ei hän kuitenkaan ole, sillä
omaatuntoansa rasittaa lupauksensa rikkominen ja Kustaan pettäminen.
Piakkoin lupaa Hanna puolisonsa kanssa käydä Suomessa köyhiä
sukulaisiansa katsomassa. Silloin saamme häneltä itseltänsä kuulla
tarkemmin elämästään ja onnellisuudestaan.
Kaipauksella odottava sulho, Kustaa, oli määrättynä päivänä saapunut
laivarantaan ja nähnyt laivan jo saapuneeksi, vaan armaansa oli poissa,
häntä ei näkynyt missään. Hän kuunteli, käyskenteli ja tiedusteli
kaikkialla. Kaikki vain turhaa, ei Hannaa löytynyt.
Viimein palasi hän toivottomana ja surullisena majapaikkaansa, koettaen
unhottaa ystävänsä. Se ei kuitenkaan näyttänyt onnistuvan. Ystävänsä
kuva oli hänessä tullut pysyväiseksi. Hänessä heräsi jo itsemurhan
ajatuksia, miten toivottomalle ainakin ensi hetkinä. Kauheata oli
hänestä ajatella tulevaisuutta, joka tuntui kerrassaan mustalta ja
pimeältä. Se, johon hän oli kauan todella ystävänä luottanut, toivonut,
oli nyt poissa ja kadotettu. Kustaa oli siis onneton nuorukainen ja
petetty rakastaja. Ei mikään maailmassa saattanut häntä lohduttaa. Hän
vain hyräili itseksensä:
Toivoni petti
Ja ystäväni jätti,
Suru tuli siksi
Ett'ei se lähde
Mielestäni viideksi minutiksi.
Murheissaan muisteli hän juuri silloinkin Hannaa, kun rakas Hannansa
sattui vaunuissa ajaessaan näkemään Kustaan kadulla, kuten muistamme.
Molemmilta heiltä on onnellisuus kaukana. Hanna tosin on rikas, mutta
ei onnellinen, sillä ei rikkaus yksinään onnea myötänsä tuo.
Kustaakin on varallinen, vaan kerrassaan onneton.
Heidän molempain onnettomuutensa syyn tunnemme jo edellisestä.
Jos ystävänsä kadottaa
Niin suru sijaan jää,
Voi sitä suurta tuskaa,
Voi sitä ikävää.
Kaukaisessa kultalassa, rikkaassa Amerikassa, etäältä synnyinmaansa,
Suomen rannikoilta, on Hanna eleskellyt puolisonensa. Köyhyys on
perheestä kaukana. Onni on suosinut kauppa-asioita. Varallisuus
lisääntyy. Hanna vaan ei tunnu tulevan onnelliseksi melkoisen tavaran
paljouden keskellä. Hän ikävöitsee lapsuutensa kotia, vanhempiansa,
Suomea, -- niin "köyhän Suomen suloisia seutuja".
Kotikaipauksesta eli muustako syystä alkoi Hanna käydä
kivulloisemmaksi. Se vaikutti hänen miehensä mieleen ja terveyteen
suuresti.
Kustaa on muistunut monesti Hannan mieleen. On hän muutamia kertoja
kohdannutkin vielä hänen, kuitenkin pyörtymättä. Heissä ei kummassakaan
vanha rakkaus ruostu. Muutamia vuosia kuluu tapahtumatta mitään
ihmeellisempää elämässä. Ei ole edes perhe lisääntynyt yhdelläkään
pienellä uudella tulokkaalla. Sovinto on pysynyt kuitenkin aina heidän
keskuudessaan. Mies rakastaa hellästi vaimoansa, miten tuleekin tehdä.
Rahaseikat ovat kauppiaan talossa yleensä hyvällä kannalla. Maallisessa
onnellisuudessa käypi joskus onnettomuus mukana.
Niinpä kävi rikkaan kauppiaanki perheessä. Sattumalta sairastui Hannan
puoliso vaarallisen tautiin. Hellästi rakasti hän sentään sairaanakin
ollessaan Hannaa, "Suomen kainoa tyttöä, kuin sinivuokkoa", kuten
tapansa oli sanoa. Hänen tautinsa tuli yhä rasittavammaksi. Hän luuli
sen päättyvän ainoastaan kuolemalla.
Tehdäkseen puolisonsa tavaransa perilliseksi esitteli hän keskinäisen
testamentin tekemistä. Hannalla ei tietysti ollut mitään sitä vastaan.
He tekivät siis semmoisen perintökirjan, jonka mukaan tavarat tulevat
jäämään jälkeen jääneelle aviopuolisolle.
Muutamien päivien kuluessa kävi sairas yhä heikommaksi. Hän huomasi jo
loppunsa lähestyvän. Maallinen elämä tavaroinensa oli hänestä pelkkää
turhuutta. Taivaallista elämää halusi hän vain. -- Hanna hoiti sairasta
yöt sekä päivät väsymättä. Lääkärin apua käytettiin. Kaikki oli vain
turhaa. Jumalan apuun turvausi sairas yksistään ja toivoi pian
pääsevänsä tästä surun ja murheen laaksosta taivaalliseen kotiin.
Todellinen elämän parannus näkyi hänessä tapahtuneen ja siksi nukkui
hän rauhallisesti kuoleman uneen. Hanna toimitti sitte juhlalliset
hautajaiset, joissa monta ylhäistä vainajan ystävää ja tuttavaa
nähtiin. Näin oli Hanna saanut kokea avioelämän suloutta, ilon ja surun
hetkiä muutamia vuosia. Testamentin mukaan sai hän puolisonsa tavarat
kirjoinensa, karjoinensa, joten hänestä tuli sen paikkakunnan rikkain
leski.
Kustaa on viime aikoina joutunut rappiotilaan surussaan, jota hän on
alkanut upottaa viinapikariin. Enimmäkseen vietti hän aikansa kapakassa,
laulellen:
Näin mulle kävi,
Kun ystäväni petti:
Laski jo ihana lemmen koi;
Vaan ikinä en aukaise Uotilan ovia,
Ennen kun Hannan ääni korviini soi.
Kerran sanomalehteä lukiessaan huomasi hän Hannan ilmoituksen, jossa
Hanna kutsui Kustaan saapumaan luokseen erään tärkeän asian tähden.
Kutsumusta noudattaen päätti Kustaa mennä kuitenkin katsomaan vanhaa
morsiatansa. Yhteisesti uudistivat he sitten muinaisen lempiliittonsa
ja aikovat tulla taas Suomeen sekä ostaa täällä suuren kartanon. Kustaa
lauloi taas iloissaan:
Hannani hellä! sun sydämellä
Kannan mä aina vieläkin vaan,
Toivoen ensin luoksesi lensin
Lemmenä laulut laulemaan.
Salotki silloin siintelivät,
Kukkaset rannat, somerot sannat;
Kaikkipa mulle hymyilivät.
Sävel: "Tuulo entää
Lehtohon j.n.e."