KUSTAA. Huomaatko nyt, ettet sinäkään pääse tuota tuonnemmaksi.
VOITTO. (Äkäisesti). No, koira vieköön, enhän toki sinua voi ruveta
hyväilemään ja sinulle koreita puheita laskemaan. Koko illussuuni
katoaa, kun katselee sinua, sinun valkoista liinaasi ja suippokärkistä
frakkiasi. Toista on, jos serkku olisit.
KUSTAA. Koettappa sitte itse miten kävisi!
VOITTO. No hyvä, voinhan minä tehdä sen sinulle näytteeksi. Astu
pensaan taakse piiloon ja pane tarkoin mieleesi mitä sanon; ehkäpä
sitten osaisit.
KUSTAA. (Iloisesti) Oivallista! velikulta! Oletpa sinä oikein kelpo
mies.
VOITTO. Huomaatko viimeinkin kuinka puolestasi uhraan itseni, ole nyt
pois lähtevinäsi, mutta sukkelaan, sillä nyt olen täydessä vauhdissa.
KUSTAA. (Kiireesti kätkeytyen pensaan taakse). Hyvä, hyvä, minä jo
riennän.
VOITTO. (Tarkastaa Kustaata kunnes hän on lähtenyt).
LIISA. He lähtevät sanaakaan minulle sanomatta. (Iloisesti). Ei vaan,
Voitto palaa. (Jatkaa lukuaan).
VOITTO. (Palattuaan). Kas niin! nyt rohkeutta on tarvis! Vaan ensin
pitää tiedustella asemaa. (Lähenee Liisaa, katselee häntä ja palaa
takaisin).
LIISA (Ihmetellen). Mitähän se tahtonee?
VOITTO. Hän on tosiaan kaunis! Hänessä on jotain haaveellista ja
runollista. Tuo yksivaltaisuus lu'ussa sopii hänelle vallan hyvin.
KUSTAA. (Pensaan takana). No veli! alappa jo!
VOITTO. Heti, odota hieman, täytyyhän minun vähän varustaida. Hm, hm
-- -- vaan minun täytyy puhutella häntä, muutoin Kustaa nauraa
minulle. (Rohkaisee itsensä ja astuu lähemmäksi). Hm, hm, -- -- -- hyvä
serkku! niin täydessä toimessa, enhän vaan häiritse?
LIISA. Ette suinkaan; minulla on niin harvoin tilaisuus puhella
kanssanne, ettei tässä häiritsemisestä ole puhettakaan. (Nousee ylös).
VOITTO. Rohkenenko kysyä mikä teitä niin miellyttää, hyvä serkku?
LIISA. (Leikillisesti). Eräs mainio Voitto Tanin kirjoittama kirja.
VOITTO. (Kummastuen). Mitä, minunko kirjoittamani?
LIISA. Niin, teidän Matkakertomuksenne Pohjoismaista. Te ette voi
käsittää minkä nautinnon tämä kirja on minulle saattanut.
VOITTO. (Ottaa kirjan ja tarkastaa sitä). Tosiaan viimeinen teokseni!
(Antaa sen takaisin). Kunhan ette vaan turmelisi sillä kauniita
silmiänne.
KUSTAA. (Tullen hieman pensaasta). Kauniit silmät, kas se kelpaa!
LIISA. Ne eivät saata katsella mitään jalompaa.
VOITTO. (Sivulle). Hänellä ovat tosiaan kauniit silmät! (Ääneen),
Kirjallisuus siis Teitä miellyttää.
LIISA. Luuletteko minulta kokonaan puuttuvan halua jalompiin
pyrintöihin?
VOITTO. (Äkkiä). En suinkaan! Päinvastoin luulen teidän haluavan
kaikkea hyvää ja kaunista. Näin ihana ja suloinen ruumis varmaan
sisältää myös jalon sielun.
KUSTAA. Jalo sielu! Se kelpaa myös.
VOITTO. (Sivulle). Hän on todella vallan viehättävä ja mikä sievä
kätönen. (Tarttuu käteen).
KUSTAA. Ahaa! Hän ottaa häntä kädestä (mukailee Voiton liikettä).
VOITTO. Minä tunnen itseni sangen onnelliseksi, nähdessäni työni
hedelmät noin kauneissa käsissä. Se on sitä hauskempaa, koska me
tiedemiehet harvoin saamme nauttia tuota onnea (suutelee Liisan kättä).
KUSTAA. Hän suutelee kättä. (Mukailee). No, peijakas!
LIISA. Valitettavasti kyllä enin osa meistä vaan pitelee sukkapuikkoja
ja neuloja -- ja jos oikein korkealle pyritään, niin haetaan joku
helppotajuinen romaani. Mutta uskokaa, Voitto, minua! ei kaikki ole
semmoisia. Moni myös mielellään harjoittaisi totisia tieteitä.
VOITTO. Mitä, Liisa, _Te, Te_ puhutte näin?
LIISA. Minä en ainoastaan puhu, minä myös tunnen.
VOITTO. Te ette siis pidä meitä oppineita pedantteina?
LIISA. En suinkaan. Siksi kovin paljo kunnioitan Teidän työtänne. Minä
surkuttelen, ettemme me naiset saata seurata heidän neronsa lentoa.
VOITTO. (Sivulle). Hän on tosiaan lumoavainen! Missähän minun silmäni
tähän asti ovat olleet.
LIISA. (Innolla). Kuinka ihanata olisi, niin kuin Te, tuntea maat ja
kansat, käsittää koko luonnon avaruus ja kohoten maan yli tutkia
aurinkojen ja maailmojen matkat! Kuinka vähäpätöiseksi tunnen itseni,
kun täältä kohotan silmäni Teihin ja huomaan olevani vailla kaikkea, --
kaikkea, paitsi halua seurata ja käsittää Teitä!
VOITTO. Serkkuniko Liisa noin puhuu? (sivulle) kuinka ihana ja
innostunut. (ääneen) Vaan Liisa! -- jos Teillä olisi tilaisuus täyttää
toivonne! jos kohtaisitte miehen, joka ilolla täyttäisi pyyntönne ja
riemulla saattaisi Teidän samalle tieteen partaalle, jolla hän itsekin
seisoo?
LIISA. Mielelläni seuraisin häntä ja olisin ahkerin oppilaansa.
VOITTO. (Vähän hämillään). Ja jos se olisi yksi Teidän serkuistanne?
LIISA. (Kääntäen päätänsä). Minunko serkuistani?
VOITTO. (Suudellen kättä). Ja jos -- -- uskallanko jatkaa -- jos se
olisin minä. (Kiertää kätensä Liisan ympäri).
KUSTAA. Oivallista! Tuo pannaan mieleen. (Mukailee).
LIISA. (Hellästi irtaantuen). Etteköhän vaan tuskastuisi heikkoon
neitoon ja suuttuisi, jos ei hän heti käsittäisi.
VOITTO. Teihinkö suuttuisin? Mitä sanotte! Koetelkaa vaan minua! Minä
olen kärsivällinen kuin lammas. Kaikki tahdon kymmenesti kertoa,
saadakseni vaan kauemmin katsella Teidän kauneihin silmiinne. Oi suuri
Luoja, Liisa! kuinka ihanat silmät Teillä ovat. Kuinka olen ne jättänyt
tähän asti huomaamatta.
LIISA. (Nuhdellen). Te ette ylimalkaan ole paljoa minusta välittäneet.
VOITTO. Entäs tämä pikku suu! Kuinka ihana olisi kuulla sen kertovan
omia sanojani! Liisa! sanokaa, sanokaa tahdotteko tulla toimeen minun
kanssani?
KUSTAA. (On viimeisiä sanoja lausuttaissa tullut esiin ja nykii Voittoa
nutusta).
VOITTO. Mitä nyt?
LIISA. (Pelästyen). Voi, Kustaa! (Menee pöydän luo ja ottaa kirjansa).
KUSTAA. Voitto! jo riittää.
VOITTO. (Äkäisesti). Eikä riitäkään, mene hiiteen!
KUSTAA. Minä jo tiedän, lähde nyt vaan.
VOITTO. En vielä sinne päinkään. En vielä ole loppuun päässyt. Nyt
vasta pääasia tuleekin.
KUSTAA. Vai niin, vieläkö enemmän.
VOITTO. Arvattavasti. Laita vaan luusi pois ja kuuntele tarkasti!
KUSTAA. Vaikka vaan! Mutta älä liian kauan enää. (Menee pensaan
taakse).
VOITTO. Sitä muka olisi tarvis, että tuo vielä tähän tunkeutuisi! Hän
näkyy vielä mielistyvän opetukseeni. Tuhat tulimaista! nyt vasta
muistanki olevani vaan Kössin puhemiehenä! Sama se, miksi valitsi hän
minut opettajakseen. Liisa miellyttää minua ja enhän nyt enää voi
perääntyä, kuu kerran pääsin alkuun.
LIISA. (Aikoen lähteä).
VOITTO. (Pidättäen häntä). Mihin niin kiire serkkuseni, ettehän toki
lähde pois?
LIISA. Kustaalla varmaan on tärkeä asia puhuttavana teille.
VOITTO. Ei suinkaan. Vaan minulla olisi teille jotain sanottavaa.
Minnekkäs tuo puheemme pysähtyikään? Tuo ilkiö sekoitti kaikki
ajatukseni.
LIISA. Te lupasitte tulla opettajaksi.
VOITTO. Ei siinä kaikki. Minä tahdoin myös sanoa teille -- että -- että
te olette minulle erinomaisesti mieluinen, että minä teitä sydämestäni
rakastan. (Ottaen Liisaa kädestä).
LIISA. Serkku, eihän tämä kuulu opetukseen. (Leikillisesti irrottaen
kätensä).
VOITTO. Mitä Liisa! vedättekö kätenne pois, Te ette vastaa mitään.
LIISA. Minä jo lupasin mielelläni olla oppilaisenne.
VOITTO. Vaan jos minä tahtoisin vielä enempää, -- olla Teidän
opettajanne ja jos Te suostutte Teidän -- -- --
LIISA. No serkkuseni, miksi ette jatka, mihinkä minun sitte pitää
suostua?
KUSTAA. Nyt pamahtaa! kyllä minä tiedän mihin on suostuttava?
VOITTO. Liisa! en sitä saa enää hillityksi! Suostutteko ottamaan minut
puolisoksenne, joka teitä kunnioittaisi, rakastaisi ja vieläpä
käsillään kanteleisi.
LIISA. (Punastuen). Voitto! tätä en odottanut -- te siis tahdotte?
VOITTO. Sekä tahdon, että toivon! Ja jos te suostutte, olen onnellisin
kaikista luoduista! (Laskeutuu polvilleen ja suutelee Liisan kättä).
KUSTAA. Ahaa! Tuoko se olisi pää-asia. (Laskeutuu myös polvilleen).
LIISA. Nouskaa ylös! Mitä täti sanonee?
VOITTO. Se on hänen hartain toivonsa.
LIISA. Mitä veljenne on sanova?
VOITTO. Hänkö? Se on hänen suurin ilonsa; mutta mitä Te sanotte Liisa?
(Nousee ylös).
LIISA. (Painaen silmänsä ales). Oikeinko te todella rakastatte minua?
VOITTO. Minä puhun täyttä totta, Liisa. Minä en tahdo teeskennellä
ääretöntä rakkautta, Mutta oikein koko sydämestäni pidän teistä. Tuo
varsinainen innokas rakkaus kyllä syntyy jälkeen päin, kunhan nyt vaan
suosionne saavuttaisin, Liisani saatatteko minulle lempenne luvata?
LIISA. (Ojentaen kätensä). Noh! -- Voitto!
VOITTO. Te siis suostutte, eikö niin?
LIISA. No olkoon niin! Minä tahdon luottaa teihin ja (katselee
ympärilleen leikillisesti), meidän kesken olkoon sanottu, kohta ensi
hetkestä asti olitte Te parhaassa suosiossani. Mutta te kovasydäminen,
ette minua huomannutkaan!
VOITTO. Minä olin sokea narri! Vaan nyt aukeavat silmäni ja minä näen
taivaan edessäni! Nyt lempeä, hellä neitoseni! nyt pikku muisku
liittomme vahvistukseksi. (Suutelee häntä).
KUSTAA. Kas p----että.
Viimeinen kohtaus.
(Edelliset, ja Sanna on viimeisiä Voiton sanoja puhuttaessa tullut
huoneesta. Kustaa on tullut lähemmäksi).
SANNA. No, Herra auttakoon! Voitto! mitä tämä merkitsee?
VOITTO. (Pelästyy ja päästää Liisan irti). Tuhat tulimaista! -- täti!
SANNA. Ja sinä seisot siinä ja annat kaikkien noin rauhallisesti
tapahtua?
KUSTAA. (Salaa tädille). Voitto vaan näyttää, kuinka minun pitää
tekemän.
SANNA. Vai niin! Miksi et sitä itse tee? Miksi et vielä ole serkkuasi
puhutellut?
KUSTAA. Jahka joudun! Voitto esti minua, hän ei ole vielä lopussa.
VOITTO. Olenpa niinkin, veli, -- nyt minä olen aivan lopussa. Hyvä täti
ja veli! tässä esittelen teille morsiameni.
SANNA. Mitä tämä on?
KUSTAA. Morsiamesiko?
VOITTO. Niin, rakas, hellä morsiameni, joka suostumuksellaan on tehnyt
minut onnellisimmaksi olennoksi taivaan alla.
SANNA. Kas nytpä kummia kuullaan! Sinä nait? Minä luulin Kustaan.
KUSTAA. Niin kai! Sehän se oli aikomuskin ja minä jo aloin mielistyä.
VOITTO. (Katsellen Liisaan nauraen). Vaan minä olin vielä enemmän
mieltynyt.
KUSTAA. Vaan kohtasipa arpa minua.
VOITTO. Sinua arpa, minua sallimus, sinä sait mustan ristin, minä
neidon, eihän yhdelle kaikkia anneta.
SANNA. Mitäs Liisa sanoo?
VOITTO. Kylläpä hän on tyytyväinen, eikö niin Liisani?
LIISA. Ellei Teillä, hyvä tätini, ole mitään sitä vastaan.
SANNA. No olkoon menneeksi. Minusta on sama kumpiko teistä naipi kunhan
häitä saadaan.
KUSTAA. (Nyreissään). Se oli oikein ilkeästi tehty, Voitto. Ethän
sanonut tekeväsi muuta kuin antavasi esimerkkiä. Miksikä minä sitte
vaivasin ja panin frakin päälleni?
VOITTO. Tämmöisissä asioissa pitää kunkin itse ajaa asiansa.
KUSTAA. (Äkäisenä). Näin käypi kaikkien, jotka vaimoväen kanssa
asioihin ryhtyvät.
VOITTO. (Liisan kanssa käsikkäin). Ei aina, pitää vaan asia oikein
laittaa.
SANNA. Eikä heti pelästyä. Koetappa toinen kerta, kyllä sitte käypi
paremmin!
KUSTAA. Kylläpä tässä yhdessäkin kerrassa on jo ollut liikaa. Minä en
annakaan vietellä ja houkutella muuta kertaa itseäni semmoisiin
houkutuksiin. Minä pysyn naimatonna kirjani ääressä ja otan silloin
tällöin kulauksen pullostani. Ja niinhän se isävainajaki, siunattu
olkoon hän haudassaan, sanoi: Toisen meistä täytyy naida.