Bessonovin päiväkirjasta. Ikävä! Tämä ikävä seuraa minua kaikkialla,
teinpä mitä tahansa unhottaakseni, haihduttaakseni sen jollakin
lailla. Silmäni ovat vihdoinkin auenneet; siitä saakka kuin olen ollut
mitään kirjoittamatta tähän päiväkirjaan, on kulunut kuukausi ja
tämän kuukauden kuluessa on kaikki ratkaistu. Missä on se ylistetty
järkimiehen levollisuus! Missä työn ääressä valvomani yöt? Minä,
se samainen minä, joka ylpeilin siitä, että tänä luonteettomain
ihmisten aikana omistin luonteen, olen nyt äkkinäisen myrskyn tyysti
turmelema... Minkä myrskyn? Onko se myrsky? Halveksin itseäni ja
halveksin entisen ylpeyteni tähden, joka ei voinut estää minua
taipumasta tyhjänpäiväisen intohimon edessä; halveksin sen tähden, että
sallin tuon paholaisen naisen haahmossa saada vallan sydämestäni. Niin,
jospa minussa olisi usko yliluonnolliseen, niin en voisi muuten kuin
saatanan juoneksi selittää sitä, mikä on tapahtunut.
Luin uudelleen kirjoittamani... Mitä häpeällisiä, viheliäisiä
valituksia! Oi, missä olet ylpeyteni, missä tahdonvoimani, joka olet
auttanut minua itseäni voittamaan ja elämään ei niin, kuin eletään,
vaan niin, kuin olen tahtonut elää? Olen alentunut pikkumaista
juonittelua johtamaan: olen kirjoittanut kirjeen äidille ja hän on
epäilemättä kertonut kaikki, mitä tahdoin, hänen serkulleen, ja siitä
ei ole johtunut mitään; kärsimättömyydessäni sain tuon vanhan hölmön
kirjoittamaan virheellisen kirjeen Lopatinille, eikä siitäkään johdu
mitään, sen tiedän. Hän viskaa kirjeen tuleen tahi, mikä on vielä
pahempi, näyttää sen naiselleen, rakastajattarelleen, ja yhdessä he sen
sitte lukevat, nauravat koko tuolle jaarittelulle ja minulle, sillä sen
he kyllä oivaltavat, ettei kukaan muu kuin minä ole voinut sitä heille
toimittaa.
Rakastajattarelleenko? Niinkö? Tuo sana luiskahti kynästäni, vaan
vieläkään en tiedä, onko se niin? Mutta ellei niin ole? Ehkä minulla
vieläkin on toivoa? Mikä minut saa luulemaan, että Lopatin häntä
rakastaa, mikä muu, kuin salainen hurjan mustasukkaisuuden synnyttämä
epäluulo.
Kolme vuotta sitte kaikki oli mahdollista ja helppoa. Minä valehtelin
tässä päiväkirjassani kirjoittaessani, että jätin Nadjan sen vuoksi,
että olin huomannut mahdottomaksi pelastaa hänet. Ellen valehdellut,
niin petin itseäni. Hänet olisi ollut helppo pelastaa; ei olisi
tarvinnut muuta kuin kumartua ja ottaa ylös. Vaan minä en tahtonut
kumartua. Sen olen ymmärtänyt vasta nyt, kun sydämeni kärsii
rakkaudesta häneen. Rakkaudesta! Ei, rakkautta se ei ole, vaan
hurjaa intohimoa, tulipaloa, jossa minä hehkun ja palan. Millä sen
sammuttaisin?
Menen Nadjan luo ja puhun hänen kanssaan. Kokoan kaiken voimani
ja koetan puhua levollisesti. Valitkoon hän minut tahi Lopatinin.
Sanon vain totuuden, sanon, ettei hänen ole luottamista tuohon
tuntehikkaaseen mieheen, joka tänään häntä ajattelee, vaan jonka
huomenna on jo saanut valtaansa jokin toinen yritys ja hän näin on
unhotettu. Minä menen! Tavalla tahi toisella tästä on tehtävä loppu.
Olen liiaksi tuskaantunut enkä jaksa enää...
_Samana päivänä_.
Olin Nadjan luona. Nyt menen Lopatinin luo. Nämä ovat viimeiset rivit,
jotka kirjoitan tähän päiväkirjaan. Ei mikään enää voi hillitä minua.
En voi hallita itseäni.