Kului talvi! Aurinko kohosi yhä korkeammalle ja lämmitti yhä
voimakkaammin Pietarin katuja ja kattoja; kaikkialla virtasi kouruista
vesi ja nuoskea lumi pudota romahteli sen mukana katoilta. Kaduille
ilmestyivät rattaat ja pyörivät paljastuneilla kivillä korville jälleen
oudolla räminällä.
Olin lopettamaisillani tauluani. Jäljellä oli vielä muutama istunto.
Sitte voin viedä sen akatemiaan näyttelyn juryn arvosteltavaksi.
Helfreich onnitteli minua jo edeltäkäsin menestyksestä. Nadeshda
Nikolajevna iloitsi taulua katsellessaan ja hänen kasvoillaan huomasin
minulle siihen saakka tuntemattoman levollisen tyytyväisyyden ilmeen.
Jopa hän toisinaan oli iloinenkin ja laski leikkiä, enimmäkseen
Senitshkasta. Senitshka taas oli täydellisesti vajonnut monien kirjojen
lukemiseen, mikä hänelle, hänen sanojensa mukaan, oli välttämätöntä
hänen tauluaan varten. Kissat olivat juosseet tiehensä, niin että
oli jäljellä vain se punakarvainen ja siitäkään sen isäntä ei enää
välittänyt malliksi. Muuten hän ihmeekseni ei ollenkaan ollut
huolissaan pitkä-aikaisesta olostaan minun asunnossani, missä hänen
elämänsä ei maksanut hänelle mitään.
Me vietimme kolmen kesken melkein koko vapaan ajan. Helfreich hankki
jostakin Nadeshda Nikolajevnalle puhtaaksi kirjoitettavaksi erään
käsikirjoituksen, niin ettei hänkään puutetta kärsinyt, kun lisäksi
sai maksun istunnoistaan minun luonani. Hän asui samassa pienessä
huoneessa, jonne oli muuttanut minulta piiloittuakseen. Se oli matala
ja kapea huone, jossa oli vain yksi ikkuna, ja pimeänpuoleinen;
kalustoa siinä oli vain vuode, säilikkö, kaksi tuolia ja pelipöytä,
jota käytettiin sekä kirjoittamista että teen juontia ja syöntiä
varten. Kun me Senitshkan kanssa kävimme siellä, niin kävi tämä emännän
keittiöstä noutamassa itselleen jakkaran. Muutoin tapahtuivat käyntimme
siellä harvoin. Enimmäkseen kokoonnuttiin minun luonani, jossa oli
tilavaa ja valoisaa.
En kertaakaan puhunut hänelle siitä, mitä sielussani liikkui.
Olin rauhallinen ja tyytyväinen tilaani; käsitin, että varomaton
koskettaminen hänen vielä ehkä avoimiin sielunsa haavoihin saattoi
hänestä tuntua kipeältä. Saatoin kadottaa hänet ainiaaksi, jos nyt
olisin yrittänyt vaatia salaisimman ajatukseni, haluni ja toivoni
toteuttamista. Kentiesi en olisi voinut käyttäytyä niin levollisesti
ja hillitä itseäni niin kauan, ellei tämä toivo olisi ollut niin
voimakas. Uskoin varmasti, että oli vielä kuluva puoli vuotta, vuosi,
jopa kaksikin (ajasta en välittänyt), kunnes hän rauhoittuneena ja
toipuneena saa nähdä rinnallaan lujan turvan ja tuen, johon voi
luottaa, ja tulee omakseni elinajakseni. Minä en ainoastaan toivonut,
vaan varmasti tiesin, että hän oli tuleva vaimokseni.
En tiedä, huomasiko sen Bessonov... Hän kävi välistä luonamme, häiriten
rauhaamme ja aikaansaaden tukalan tunnelman. Hän näytti levolliselta
ja suhtautui kylmästi Nadeshda Nikolajevnaan. Tämä ei ryhtynyt pitkiin
puheisiin hänen kanssaan, vaan vastasi hänen kysymyksiinsä ja kuunteli
hänen juttujaan mitä erilaisimmista aineista. Bessonov oli paljon
lukenut ja puhui hyvin. Jostakin syystä minusta tuntui, että hän oli
näin puhelias ja opettavainen ainoastaan salatakseen meiltä jotakin,
joka piili hänen siloisen puheensa alla eikä antanut hänelle rauhaa.
Perästäpäin sain tietää, että niin olikin asia, että hän ulkonaisella
levollisuudellaan vain salasi kuolettavaa haavaa rinnassaan. Vaan kun
sen sain tietää, oli jo liian myöhäistä.
Bessonov oli muuttanut siihen matkailijakotiin, jossa Senitshka
ennen asui. Kävin kerran hänen luonaan. Siellä hän käyttäytyi toisin
kuin meillä Nadeshda Nikolajevnan läsnä ollessa: hän puhui vähän ja
astuskeli vain nurkasta nurkkaan paperossia poltellen. Tunsin, että
olin siellä liikaa ja päätin olla sinne enää menemättä. Kaksi tapausta
selvitti minulle piankin hänen käytöksensä.
Ensiksikin Sonja lähetti minulle kirjeen, jossa kertoi keskustelustaan
Bessonovin äidin kanssa, joka usein kävi häntä tervehtimässä.
Sillä kertaa, kirjoitti Sonja, oli hän tullut hyvin huolestuneen
ja salaperäisen näköisenä ja pian ilmaissut käyntinsä syyn. Sergei
Vasiljevitsh oli hänelle tarkkaan kirjoittanut kaikesta, mitä meillä
oli tapahtunut, eikä hän ollut osannut kuvata asian tilaa kylliksi
synkin värein. Ei hän ollut pyytänyt äitiään kertomaan Sonjalle kirjeen
sisällystä, mutta äiti oli itse katsonut velvollisuudekseen mennä ja
kertoa kaikki, jotta hän ryhtyisi toimenpiteisiin niinkauan kuin minua
vielä saattoi pelastaa. Vanhuksen oli muka ollut vaikea puhua nuorelle
tytölle semmoisista asioista, mutta muu ei auttanut. Andrei raukka oli
pelastettava mistä hinnasta tahansa. Sonjan sijassa hän olisi itse muka
paikalla matkustanut Pietariin asiaa selvittämään.
»Sergei Vasiljevitsh», — kirjoitti Sonja, — »näyttelee tässä jutussa
omituista osaa. En usko, että hän olisi kaikesta kirjoittanut äidilleen
tietämättä, että tämä varmaan kertoo kaikki minulle, jopa, niin kuin
luulen, toivomatta, että hän sen tekisikin. Pietariin tulen kyllä,
mutta vasta tutkinnon jälkeen. Jos haluat, voimme asua kesän jossakin
huvilassa. Siellä minä voin hiukan valmistautua helpottaakseni
opintojani jatko-opistossa».
Tämä kirje sai minut huonolle tuulelle, mutta sen jälkeen saamani
toinen pitkä nimetön epistola täytti kärsimysteni maljan kokonaan.
Siinä tuntematon kirjoittaja korkealentoisin, konstikkain lausein,
varoitti minua joutumasta kovan kohtalon uhriksi, onnettoman
»avioliiton kahleihin, jotka alussa näyttävät keveiltä, mutta sitte
muuttuvat raskaaksi taakaksi, jonka vertaista vain kurjat pakkotyöhön
tuomitut vangit saavat kantaa». Niin lausui tuntematon kirjeen
kirjoittaja, jatkaen: »Uskokaa, herra Lopatin, kokeneen vanhuksen
vakavaa sanaa, että kahden ihmisen aseman erilaisuus on avioliitossa
sangen hirvittävä asia. Se on riistänyt maailmalta monta suurta kykyä;
pyydän teitä muistamaan sen, herra Lopatin». Sitte seurasi kokonainen
syytöskirja »Nadeshdaa» vastaan, jonka sielu sanottiin »tulisen
järven omaksi» (siitä jo varmasti tunsin matkailijakodin isännän
puhetavan). Häntä syytettiin pitkästä irstaasta elämästä, josta olisi
voinut vapautua, jos olisi tahtonut, vaan sen sijaan hän, luonteensa
mukaisesti, mieluummin tahtoi vajota lokaan, josta häntä nyt turhaan
koetettiin vetää ylös. Häntä syytettiin siitä, että oli tappanut
miehen, joka myöskin oli kunnon mies ja joka, vaikka pienipalkkainen
virkamies olikin, silti olisi kyennyt heitä molempia elättämään, ja
että hän hänet hyljäten piti parempana jatkaa inhottavaa elämäänsä.
Tämä kirje oli kovin pitkä, ja lukematta sitä loppuun heitin sen
uuniin. Ei ollut epäilemistäkään, että Bessonovilla oli osansa sen
laatimisessa. Mistä syystä matkailijakodin isäntä olisi huolehtinut
minun sieluni pelastuksesta? Veri syöksähti päähäni ja ensi aikeeni
oli rientää Bessonovin luokse. En tiedä, mitä olisin hänelle tehnyt.
Sieppasin hattuni ja olin jo ovella, kun muutin mieleni. Parempi oli
ensin rauhoittua ja sitte päättää, mitä oli tehtävä.
Vakaannuin tässä päätöksessäni ja odotellessani Nadeshda Nikolajevnaa
koetin maalata joitakin tauluni sivuesineitä, toivoen siten työn
kuluessa rauhoittuvani, vaan sivellin hypähteli pitkin kangasta
ja silmäni eivät erottaneet värejä. Pukeuduin mennäkseni ulos ja
hengittääkseni raitista ilmaa; avattuani oven näin, että edessäni
seisoi Nadeshda Nikolajevna kalpeana, hengästyneenä, kauhun ilme
suuriksi auenneissa silmissään.