Lopatinin muistelmat. Mitäpä jatkan enää? Eikö ole parasta lopettaa
näitä muistelmia tähän?
Ei, kirjoitanpahan loppuun. Samantekevä: jos jätän kynän ja tämän
vihkon, niin tulen kuitenkin tuhat kertaa uudelleen muistamaan tuon
kauhean päivän; tuhat kertaa tulen kokemaan samat kauhun ja omantunnon
vaivat ja häviön tuskat, tuhat kertaa tulee se tapaus, josta oitis
aion kirjoittaa, kulkemaan silmieni editse pienimpiä seikkojaan myöten
ja jokainen niistä tulee koskettamaan sydäntäni uudella hirvittävällä
iskulla. Jatkan siis ja kirjoitan loppuun asti.
Minä toin Nadeshda Nikolajevnan sisään huoneeseeni; hän pysyi tuskin
jaloillaan ja vapisi kuin vilutautinen. Hän katseli minua yhä samalla
pelästyneellä katseellaan ja ensi hetkenä ei saanut sanotuksi
sanaakaan. Saatoin hänet istumaan ja annoin hänelle vettä juoda.
— Andrei Nikolajevitsh, olkaa varoillanne! Pankaa ovi lukkoon! Älkää
laskeko ketään sisään! Hän tulee paikalla.
— Kuka? Bessonov?
— Pankaa ovi lukkoon! — kuiskasi hän.
Minut valtasi viha. Eivätkö nimettömät kirjeetkään ole kylliksi,
koskapa hän aikoo väkivaltaa käyttää.
— Mitä hän on teille tehnyt? Missä hänet näitte? Juokaahan vielä vettä
ja kertokaa! Missä hänet näitte?
— Hän kävi luonani.
— Ensimäistä kertaa?
— Ei, ei ensimäistä. Hän on jo käynyt kahdesti. En ole tahtonut sanoa
teille, etten pahastuttaisi teitä. Pyysin, että hän lakkaisi käymästä
luonani; sanoin, että minun oli kiusallista nähdä häntä. Hän meni
ääneti ulos ja pysyi poissa kolmen viikon ajan. Tänään hän tuli varhain
ja odotti, kunnes olin pukeutunut...
Hän vaikeni; hänen oli vaikea jatkaa.
— Entä sitte?
— En ole koskaan nähnyt häntä semmoisena. Hän puhui ensin
rauhallisesti. Hän puheli teistä. Ei hän puhunut mitään pahaa teistä;
sanoi vain, että olette tunteellinen ja viehätytte pian ja etten voi
teihin luottaa. Hän sanoi suoraan, että hylkäätte minut, koska pian
saatte kylliksenne minusta...
Hän vaikeni ja yltyi itkemään. Oi, ei koskaan semmoinen rakkaus ja
sääli ole saanut valtaa minusta! Tartuin hänen kylmiin käsiinsä ja
aloin suudella niitä. Olin hurjan onnellinen; sanat tulivat tulvimalla
suustani. Sanoin, että rakastan häntä koko ikäni, että hänen täytyy
tulla vaimokseni, että hän näkee ja tietää, että Bessonov on väärässä.
Minä sanoin hänelle tuhat mieletöntä sanaa, onnellista sanaa, joissa
enimmäkseen ei ollut mitään sisällystä, mutta hän ymmärsi ne kuitenkin.
Minä näin hänen sieväin kasvojensa, jotka olivat onnen kirkastamat,
lepäävän povellani ja ne näyttivät minusta aivan uusilta, hiukan
vierailta, toisenlaisilta kuin ne, joiden piirteissä olin tottunut
näkemään salaisen surun ilmeen.
Hän hymyili ja itki ja suuteli käsiäni ja painautui minua vasten. Ja
sillä hetkellä ei koko maailmassa ollut mitään, kuin me kaksi. Hän
puheli jotakin onnestaan ja siitä, että oli alkanut rakastaa minua jo
tuttavuutemme ensi päivistä saakka ja että karkasi luotani, koska oli
peljästynyt tuosta rakkaudesta; ettei hän rakkauttani ansaitse, että
hän pelkää sitoa minun kohtalooni omaansa ja taaskin hän syleili minua
ja taas itki onnen kyyneleitä. Vihdoin hän tyyntyi.
— Mutta Bessonov! sanoi hän yhtäkkiä.
— Tulkoon vain Bessonov, — vastasin minä — Mitä meitä liikuttaa
Bessonov?
— Odottakaahan, minä kerron loppuun, mitä aloin hänestä puhua.
Niin, hän puhui teistä. Sitte itsestään. Hän sanoi olevansa paljon
luotettavampi tuki kuin te. Hän muistutti minulle, että kolme
vuotta sitte rakastin häntä ja olisin mennyt hänelle vaimoksi. Ja
kun minä sanoin, että hän hairahtui, niin koko hänen ylpeytensä
puhkesi ilmituleen ja hän joutui niin suunniltaan, että syöksyi minun
kimppuuni... Odottakaahan, — sanoi Nadeshda Nikolajevna, tarttuen
käteeni, nähtyään minun hypähtävän jaloilleni; — ei hän kajonnut
minuun... Minun on sääli häntä, Andrei Nikolajevitsh... hän mateli
jalkojeni juuressa, hän, tuo itserakas mies! Jospa olisitte nähnyt!
— Mitä te hänelle sanoitte?
— Mitäpä siinä oli sanomista? Olin vaiti. Sanoin vain, etten rakasta
häntä. Ja kun hän kysyi: siksikö, että rakastan teitä, niin sanoin
hänelle, miten asia on... Silloin hänelle tapahtui jotakin hirveätä,
jota en käsitä. Hän kävi kimppuuni, syleili minua, kuiskasi minulle:
»hyvästi, hyvästi!» ja astui ovelle. En koskaan ole nähnyt niin
hirveitä kasvoja. Vaivuin tuolille milt'ei voimattomana. Ovessa hän
kääntyi, naurahti kummallisesti ja sanoi: »kyllä minä vielä tapaan
sinut ja hänet». Ja hänen kasvonsa olivat niin kauheat...
Hän lakkasi äkkiä puhumasta ja kalpeni hirveästi, tuijottaen työpajani
ovelle päin. Minä käännyin. Kynnyksellä seisoi Bessonov.
— Ette kai odottaneet? sanoi hän änkyttäen. — En tahtonut häiritä teitä
ja tulin keittiön portaiden kautta.
Minä hypähdin pystyyn ja asetuin hänen eteensä. Ja me seisoimme siinä
kauan silmäillen toinen toisiamme. Hän oli todellakin kauhistuttavan
näköinen. Kalpeana, tuijottaen vihaisesti minuun punaiseksi
tulehtuneilla silmillään, hän ei puhunut sanaakaan; hänen ohuet
huulensa sopersivat vain jotakin väristen. Minun tuli yhtäkkiä sääli
häntä.
— Sergei Vasiljevitsh, mitä varten tulitte? Jos tahdotte puhua
kanssani, niin menkää ensin rauhoittumaan.
— Olen kyllä rauhallinen, Lopatin... Olen sairas, mutta rauhallinen.
Olen jo kaikki päättänyt eikä minulla ole syytä olla levoton.
— Mitä varten tulitte tänne?
— Sanoakseni teille muutaman sanan. Te luulette tulevanne onnelliseksi
hänen kanssaan? — hän viittasi kädellään Nadeshda Nikolajevnaan. — Vaan
onnelliseksi ette tule! Minä en sitä salli.
— Menkää pois täältä, — sanoin minä, kaikin tavoin ponnistellen
voimiani voidakseni puhua rauhallisesti. — Menkää levähtämään. Itsehän
sanoitte olevanne sairas.
— Se ei kuulu teihin. Kuulkaa, mitä teille sanon. Olen erehtynyt...
Minä olen syypää. Minä rakastan häntä. Antakaa hänet minulle takaisin.
»Hän on tullut hulluksi,» vilahti ajatus päässäni.
— Minä en voi elää ilman häntä, — jatkoi hän kumealla ja käheällä
äänellä. — Minä en laske teitä, ennenkuin annatte minulle myöntävän
vastauksen.
— Sergei Vasiljevitsh!
— Te myönnytte tahi...
Tartuin häntä olkapäähän ja käänsin hänet ovea kohti; hän meni
tottelevasti. Mutta tultuaan ovelle hän, sen sijaan että olisi
tarttunut kädenripaan, kiersi avainta, survaisi minua voimakkaalla
liikkeellä ja asettui uhkaavaan asentoon. Nadeshda Nikolajevna huudahti.
Minä näin, kuinka hän siirsi avaimen vasempaan käteensä ja pisti oikean
kätensä taskuun. Kun hän sen sieltä veti esille, loisti siinä jokin
esine, jolle silloin en ehtinyt nimeä antaa. Mutta nähdessäni sen
esineen minua kauhistutti. Mielettömänä tartuin minä nurkassa olevaan
keihääseen ja kun hän ojensi revolverin Nadeshda Nikolajevnaa vastaan,
niin syöksyin minä hurjalla huudolla hänen kimppuunsa... Kaikki katosi
jonnekin kauhealla ryskeellä...
Silloin alkoi rangaistus. En tiedä, kuinka kauan makasin tunnottomana.
Kun toivuin, en käsittänyt mitään. Se, että makasin lattialla, se, että
näin omituisen sinisen usvan läpi katon, se että tunsin rinnassani
olevan jotakin, joka esti minua liikkumasta ja sanomasta mitään, —
se ei minua kummastuttanut. Näytti kuin niin ollakin pitäisi jotakin
varten, joka oli tehtävä ja jota en mitenkään voinut muistaa.
Taulu! Niin. Charlotte Corday... Tuossa toinen lukee, toinen kääntelee
lehteä ja nauraa hullusti... Joutavia!... Ei se ole sitä; ei Helfreich
siitä puhunut.
Minä liikahdan ja tunnen, että koskee kipeästi. Tietysti niin ollakin
pitää eikä toisin.
Kaikki on hiljaa. Eloon vironnut kärpänen surisee ilmassa ja sitte
ampua töksähtelee lasia vastaan. Ikkunat eivät ole vielä avatut, mutta
ulkoa kuuluu iloinen rattaiden rätinä. Usva hälvenee silmistäni, tuo
omituinen sininen usva, ja minä näen katossa selvään koukun ympärillä
olevan kipsikoristeen. Minusta se näyttää hyvin omituiselta enkä ole
sitä koskaan ennen huomannut. Ja joku koskettaa käteeni; minä käännän
päätäni ja näen jonkun pienen, hennon valkean käden lattialla. En ylety
siihen ja se minuun kovin koskee, sillä se on Nadeshda Nikolajevnan
käsi, hänen, jota rakastan ylitse kaikkea maailmassa...
Ja äkkiä kirkas säde valaisee tietoisuuteni ja minä käsitän yhdellä
kertaa kaikki, mitä on tapahtunut... Hän tappoi hänet.
Se ei ole mahdollista! Se ei ole mahdollista! Hän elää. Hän on vain
haavoitettu. Auttakaa! Auttakaa! Minä huudan, vaan ääntä ei kuulu.
Omituinen korina ahdistaa vain rintaani ja heleän punainen vaahto
pursuaa huulilleni. Hän tappoi minutkin.
Ponnistellen voimiani kohottauduin ja näin Nadeshda Nikolajevnan
kasvot. Hänen silmänsä olivat suljetut ja hän ei liikahtanut
paikaltaan. Tunsin kuinka hiukset nousivat pystyyn päässäni.
Tahdoin vaipua tunnottomaksi. Lankesin hänen rinnalleen ja suutelin
suutelemistani noita kasvoja, jotka vielä puoli tuntia sitte uhkuivat
elämää ja onnea ja luottavaisesti painautuivat poveani vastaan. Nyt
ne olivat liikkumattomat ja ankaran näköiset; pieni haava silmän
yläpuolella ei enää vuotanut verta. Hän oli kuollut.
* * * * *
Kun ovi murrettiin auki ja Semjon Ivanovitsh juoksi luokseni, tunsin
kadottavani viimeiset voimani. Minut nostettiin lattialta ja pantiin
sohvalle. Näin, kuinka Nadeshda Nikolajevna otettiin ja kannettiin
ulos; minä tahdoin huutaa, pyytää, rukoilla, etteivät sitä tekisi
ja että jättäisivät hänet tänne, viereeni. Mutta en voinut huutaa;
äänettömästi vain kuiskasin sillä aikaa, kuin lääkäri tarkasti läpi
ammuttua rintaani.
Bessonovkin kannettiin pois. Hän makasi kasvot tuiman ja julman
näköisinä ja veren peittäminä, joka pulppusi hänen päässään olevasta
kuolettavasta haavasta.
* * * * *
Minä lopetan. Mitäpä enää olisi lisättävää!
Sonja, jonka Semjon Ivanovitsh sähköteitse kutsui luokseni, saapui
heti. Minua hoidettiin kauan ja hoidetaan vieläkin. Sonja ja Helfreich
ovat vakuutetut, että jään elämään. He tahtovat viedä minut ulkomaille
ja luottavat siihen matkaan täydellisesti.
Mutta minä tunnen, ettei minulla ole pitkää aikaa elettävänä. Haavani
on kasvanut umpeen, mutta rintani on toisen taudin riuduttama; tiedän,
että minussa on keuhkotauti. Ja kolmas, vielä kauheampi on siinä
lisänä. En hetkeksikään unhota Nadeshda Nikolajevnaa ja Bessonovia;
tuon viime päivän hirvittävät yksityiskohdat ovat alati sieluni silmien
edessä ja jokin salainen ääni lakkaamatta kuiskaa minulle, että olen
tappanut ihmisen.
Minua ei tuomittu. »Juttu» raukesi. Päätös kuului, että tapoin itseäni
puolustaessani!
Mutta ihmisen omaatuntoa varten ei ole olemassa kirjoitettuja lakeja
eikä oppia syyntakeettomuudesta, ja rikoksestani kannan sielussani
rangaistuksen. Kauan sitä minun kuitenkaan ei tarvitse kantaa. Kohta
Herra antaa minulle anteeksi ja kaikki kolme tapaamme toisemme siellä,
missä intohimomme ja kärsimyksemme näyttävät meistä mitättömiltä ja
hukkuvat ikuisen rakkauden valoon.