Lopatinin muistelmat. Helfreich juoksi noutamaan lääkäriä, joka asuu
samoilla portailla kuin me, minä toin vettä ja kohta meni hysteerinen
kohtaus ohi. Nadeshda Nikolajevna istui sohvan nurkassa, johon minä ja
Helfreich hänet kannoimme, ja väliin vain hiljaa nyyhkytti. Pelkäsin
häiritä häntä ja menin toiseen huoneeseen.
Semjon Ivanovitsh ei tavannut lääkäriä ja kun hän palasi, oli Nadeshda
Nikolajevna jo rauhoittunut. Tämä hankkiutui lähtemään kotia ja
Senitshka sanoi tahtovansa saattaa häntä. Nadeshda Nikolajevna puristi
kättäni katsoen minuun kyyneleitä täynnä olevilla silmillään, ja minä
huomasin hänen kasvoillaan jotakin arkaa kiitollisuutta.
Kului viikko, kaksi, kuukausi. Meidän istuntomme jatkuivat edelleen.
Totta puhuen koetin niitä pitkittääkin; en tiedä, ymmärsikö hän, että
tein sen tahallani, mutta usein hän kiirehti minua. Hän oli käynyt
tyynemmäksi ja toisinaan, tosin harvoin, oli iloinenkin.
Hän kertoi minulle koko elämäntarinansa. Olen kauan ajatellut,
pitäisikö minun sekin liittää muistelmiini vai ei? Olen päättänyt olla
sitä tekemättä. Kuka tietää, kenen käsiin tämä vihko voi joutua? Jos
varmaan tietäisin, että sitä tulevat lukemaan vain Sonja ja Helfreich,
niin en silloinkaan puhuisi tässä Nadeshda Nikolajevnan menneisyydestä:
he tuntevat molemmat sen hyvin. Kuin ennen, en serkultani mitään
salannut ja kirjeissäni kerroin hänelle silloin Nadeshda Nikolajevnan
pitkän ja surullisen tarinan täydellisesti. Helfreich oli kuullut
sen häneltä itseltään. Näin ollen ei se muistelmissani heitä varten
ole välttämätön. Enkä tahdo, että toiset häntä arvostelisivat. Sain
tietää hänen elämänsä, olen ollut hänen tuomarinsa ja antanut hänelle
anteeksi kaikki, mikä ihmisten mielestä anteeksi antoa kaipaa. Kuulin
hänen raskaan tunnustuksensa ja kertomuksen hänen onnettomuuksistaan,
hirvittävimmistä onnettomuuksista, mitä suinkin nainen kärsiä saattaa,
eikä sydämessäni herännyt syytöstä, vaan häpeä ja masentava tunne,
kuin sillä ihmisellä, joka pitää itseään syyllisenä siihen rikokseen,
josta hänelle kerrotaan. Hänen tarinansa viimeinen jakso täytti sieluni
kauhulla ja säälillä: hänen sanansa sinä iltana, jolloin Helfreich
toi hänet luokseni ja hän sai tuon kohtauksen, eivät olleet tyhjää
puhetta. Hän oli todellakin tappanut miehen tietämättään. Tuo mies oli
tahtonut pelastaa hänet, vaan ei voinut. Hänen heikot käsivartensa
eivät jaksaneet pitää Nadeshda Nikolajevnaa kuilun partaalla ja kun
hän ei jaksanut häntä auttaa, niin hän syöksyi kuiluun itse. Hän ampui
itsensä. Ilman kyyneleitä, omituisella jähmettyneellä lujuudella kertoi
Nadeshda Nikolajevna minulle tämän kauhean tarinan ja minä olen sitä
kauan ajatellut. Voikohan hänen särkynyt sydämensä vielä virota eloon,
voivatkohan semmoiset julmat haavat kasvaa umpeen?
Haavat näyttivät kasvavan umpeen. Hän muuttui yhä levollisemmaksi ja
hymy ilmestyi useammin hänen huulilleen. Hän kävi luonani joka päivä
ja jäi meille päivällisellekin. Päivällisen jälkeen me istuimme usein
kolmen kesken ja mitä kaikkia siinä puheltiinkaan Helfreichin kanssa
noina hiljaisina hetkinä!
Nadeshda Nikolajevna puuttui vain harvoin meidän keskusteluumme.
Muistan hyvin erään noista keskusteluista. Semjon Ivanovitsh kertoi
pitkän tarinan kansanrunoudestamme, jota hän joskus vielä aikoi
käyttää aiheena suureen tauluun. Siitä syntyi vilkas väittely taiteen
tarkoituksesta ja Senitshka kehitti innolla aaterikasta aihettaan
huomauttaen, että jokaisen taulun on herätettävä katsojassa jokin
sisäinen kysymys.
— Eikö ole laita sama sinunkin taulusi? Ethän sinä tiedä, tekikö tuo
nainen oikein. Sinä vain saat ihmiset ajattelemaan ja siinä kylliksi!
Paitsi esteetillistä tunnetta, minkä jokainen taulu herättää ja joka
yksin semmoisenaan ei ole suurenkaan arvoinen, eikö juuri tuossa ole se
tarkoitus, johon työssämme pyrimme?
— Semjon Ivanovitsh, Senitshka hyvä, sanoi yhtäkkiä Nadeshda
Nikolajevna, — en ole koskaan nähnyt teitä tuommoisena. Olen aina
tietänyt, että teillä on kelpo sydän, mutta...
— Mutta olette luullut, että olen tyhmä kyttyräselkäinen? Muistatteko,
että kerran minua siksi sanoitte?
Hän katsahti Nadeshda Nikolajevnaan ja, huomattuaan varmaan mielipahan
kuvastuvan hänen kasvoistaan, lisäsi:
— Anteeksi, että siitä muistutin. Nuo vuodet ovat pois pyyhittävät
muististamme. Kaikki tulee käymään hyvin. Eikö totta, Andrei, kaikki
tulee käymään hyvin?
Minä nyökäytin hänelle päätäni. Olin silloin kovin onnellinen: näin,
että Nadeshda Nikolajevna vähitellen rauhoittui ja, — kuka sen tietää,
— ehkä hänen elämänsä näiden kolmen viime vuoden ajalta muuttuu hänelle
kaukaiseksi muistoksi vain, joksikin hämäräksi, raskaaksi uneksi,
jonka jälkeen hän, avattuaan silmänsä ja nähdessään, että on hiljainen
yö, että huoneessa on kaikki ennallaan, ihastuu, että se olikin vain
pelkkää unta.