Bessonovin päiväkirjasta. Odotan, mitä on tuleva. Olin äskettäin
siellä ja näin heidät yhdessä. Ei riittänyt se tahdon voima, mikä
minulla on, voidakseni vielä kantaa ottamaani välinpitämättömyyden
ja kohteliaisuuden naamiota ja minä tunsin, että jos viivyn vielä
neljännestunnin, niin viskaan naamion pois ja näytän oman itseni.
Tuota naista ei tunne enää samaksi. Muistan hänet kolmen vuoden ajalta
ja olen tottunut pitämään häntä semmoisena, minä hän on ollut näinä
vuosina. Nyt huomaan, mikä muutos hänessä on tapahtunut enkä käsitä
häntä, en tiedä, todenperäinenkö tuo muutos on vai näytteleekö hän
vain, niinkuin itseään ja muita pettämään tottunut inhottava ihminen
taitavasti osaa näytellä...
En käsittänyt mitään heidän väleistään. En edes tiedä, onko hän hänen
rakastajattarensa. Jostakin syystä luulen, ettei ole. Ja jos se on
totta, niin on hän sukkelampi kuin olen luullutkaan. Mihinkähän hän
pyrkii? Päästäkseenkö hänen vaimokseen?
Luin uudelleen nämä rivit ja huomaan, että kaikki mitä olen tässä
sanonut, ei ole totta, paitsi se, että hän on muuttunut. Kolme vuotta
sitten näin itse hänessä jotakin tavatonta, jota harvoin näkee hänen
asemassaan olevissa naisissa. Olin itse vähällä ruveta pelastajaksi,
joksi nyt Lopatin jalomielisesti pyrkii. Mutta olin kokeneempi silloin
kuin Nadja nyt on: minä tiesin, ettei siitä tule mitään ja luovuin
yrityksestä. Hänen luonnossaan on, paitsi yleisiä esteitä siinä
suhteessa, muuan erikoinen: hirveä itsepintaisuus ja julkeus. Minä
näin, että hän välittää vähät kaikesta ja tekee vastarintaa jo ensi
yrityksessä. Siksi luovuin yrityksestäkin.
Lieneeköhän Lopatin siihen ryhtynyt? En tiedä. Näen vain, ettei tuota
naista tunne samaksi enää. Että hän on entisen elämänsä jättänyt,
sen tiedän varmasti. Hän on muuttanut johonkin huonepahaseen, jonne
ei laske Helfreichiä eikä pelastajaansa, käy tämän luona mallina ja
lisäksi ompelee. Hän elää kovin köyhästi. Hän on nyt juomarin tapainen,
joka on päättänyt olla juomatta. Jaksaakohan hän kestää? Auttaakohan
häntä siinä tuo hentomielinen taiteilija, joka ei elämää tunne eikä
siitä ymmärrä yhtään mitään.
Eilen kirjoitin äidille pitkän kirjeen. Hän tekee varmaan niinkuin
otaksun, — naiset sekaantuvat mielellään tämmöisiin asioihin, — ja
kertoo kaikki Sofia Mihailovnalle. Kenties se pelastaa Lopatinin.
Pelastaa hänet! Mitä minä hänen pelastamistaan ajattelen? Ensi kertaa
eläessäni olen näin syvästi toisen asioihin kiintynyt. Eikös ole
samantekevä minulle, joutuuko hän yhteen tuon naisen kanssa taikka
ei, vetääkö hänet pois loasta taikka itse vaipuu hänen vertaisekseen
ja tuloksettomissa yrityksissään särkee oman elämänsä, kaivaa maahan
ja jättää leiviskänsä? En ole tottunut mietiskelemään ja tutkimaan
sieluani; nyt ensi kerran eläessäni katson siihen syvään ja erittelen
tarkkaan tunteeni. En käsitä, mitä sielussani nyt on tekeillä ja mikä
näin saa minut suunniltani. Olen luullut (ja luulen vieläkin), että
ainoastaan epäitsekäs halu suojella suurelta onnettomuudelta ihmistä,
jota kohtaan olen myötätuntoinen... Mutta, tarkkaan tutkiessani
ajatuksiani, huomaan, ettei niin ole laita. Miksikä minä, koettaessani
pelastaa hänet, ajattelen enemmän tuota naista; miksikä sen kasvot,
ennen niin rajut ja uhmaavat, mutta nyt alistuvat ja lempeät, joka
hetki juolahtavat mieleeni; miksikä se nainen, eikä hän, täyttää
sieluni omituisella tunteella, josta en millään lailla pääse selville
ja joiden joukossa huonot tunteet ovat ylimpinä? Niin, voi olla totta:
en tahdo niin paljon _hänelle_ tehdä hyvää, kuin tuolle naiselle...
Mitä? Pahaako? Ei, pahaa en tahdo hänelle tehdä. Ja kuitenkin
tahtoisin saada hänet pois Lopatinin käsistä, vapauttaa hänet siitä
suojeluksesta, johon hän ehkä täydellisesti uskoo... Joko todenperään
tekee mieleni asettua Lopatinin sijalle!
Minun täytyy tänään saada nähdä Nadja. Koko tämä juttu ei anna minun
rauhassa elää ja rauhassa työskennellä. Työni käy hitaasti ja näinä
kahtena viikkona en ole saanut tehdyksi niinkään paljoa kun ennen
kahteen päivään. Täytyy jotenkuten saada tämä kysymys päätökseen:
selittäytyä, selittää kaikki itselleen... vaan entä sitte?
Peräytyäkö? Ei koskaan! Koko ylpeyteni kuohahtaa jo pelkästä
ajatuksesta. Minä hänet löysin. Minä olisin voinut hänet pelastaa, vaan
en tahtonut. Nyt tahdon.