Hän astui sisään iloisena ja teeskentelemättömän näköisenä. Minusta
ensin näytti, että hän oli hieman laihtunut näinä päivinä, joina emme
olleet toisiamme nähneet, mutta hetkisen kuluttua huomasin erehtyneeni.
Hän tervehti minua iloisesti, kumarsi Nadeshda Nikolajevnalle, joka
edelleen istui tuolillaan, ja alkoi hyvin vilkkaasti puhella:
— Tulin katsomaan. Minua kovin huvittaa työnne. Tahtoisin tietää,
saatteko todellakin jotakin syntymään, vieläpä nyt, kun teillä on malli
parempi kuin mitä varmaan kaipaattekaan.
Hän vilkaisi Nadeshda Nikolajevnaan, joka istui samassa asennossaan.
Minä luulin, että tämä menee pois ja toivoinkin sitä, mutta hän vain
istui kuin naulattuna tuoliinsa, ääneti ja siirtämättä silmiään
Bessonovista.
— Se on totta, — vastasin minä. — Mitään parempaa en kaipaakaan. Olen
kovin kiitollinen Nadeshda Nikolajevnalle hänen suostumuksestaan.
Tämän sanoessani siirsin telineen pois seinästä ja asetin sen
paikalleen.
— Katsokaa, — sanoin minä.
Hän imeytyi katseellaan tauluun. Näin, että se hämmästytti häntä ja
itserakkauteni, sen luoja kun olin, tunsi suloista tyydytystä.
Nadeshda Nikolajevna nousi äkkiä.
— Näkemiin, sanoi hän kumealla äänellä.
Bessonov kääntyi jyrkästi ja astui muutaman askeleen häntä kohti.
— Minnekä te, Nadeshda Nikolajevna? En ole nähnyt teitä niin pitkään
aikaan ja nyt kun tapasin teidät täällä milt'ei sattumalta, niin
aivan kuin pakenette minua. Odottakaahan vähäsen edes, vaikka viisi
minuuttia, niin mennään yhdessä ja minä saatan teitä. En ole mitenkään
saanut teitä tavatuksi. Entisessä asunnossanne sanottiin minulle teidän
lähteneen pois kaupungista; tiesin, ettei se ollut totta. Tiedustelin
sitte osoitevirastosta, vaan siellä ei vielä ollut uutta osoitettanne.
Aioin käydä siellä vielä huomenna toivossa, että sen silloin sieltä
saisin, vaan nythän ei tarvitse: sanottehan itse, missä asutte; minä
saatan teitä.
Hän puhui nopeaan ja uudella, minulle tähän saakka oudolla, hänen
puheekseen hellällä äänensävyllä. Kuinka erilainen olikin tuo nykyinen
äänensävy verrattuna siihen, miten hän puhutteli Nadeshda Nikolajevnaa
sinä iltana, jolloin Helfreichin kanssa satuimme yhteen heidän kanssaan!
— Ei ole tarvis, Sergei Vasiljevitsh, kiitän teitä, — vastasi Nadeshda
Nikolajevna, — menen kyllä yksin. Saattajia en kaipaa, ja teidän
kanssanne, — lisäsi hän hiljaa, — minulla ei ole mitään puhuttavaa.
Bessonov teki kädellään liikkeen, tahtoi sanoa jotakin, mutta joku
omituinen ääni vain tuli hänen rinnastaan. Minä näin, että hän hillitsi
itseään. Hän astui muutaman askeleen huoneessa ja sanoi sitte, kääntyen
Nadeshda Nikolajevnaan päin:
— Menkää... Ellette minua tarvitse, niin sitä parempi meille
molemmille... ehkäpä kaikille kolmelle...
Nadeshda Nikolajevna meni, heikosti puristaen kättäni, ja me jäimme
Bessonovin kanssa kahden kesken. Kohta saapui Helfreich ja pyysin
Bessonovia jäämään päivälliselle. Hän ei vastannut heti, vaan mietti
jotakin, mutta hoksasi sitte yhtäkkiä ja sanoi:
— Päivälliselle? Miksi ei... En ole pitkään aikaan teillä ollut. Tänään
tekisi mieleni tarinoida.
Ja hän rupesi todellakin tarinoimaan. Alkupäästä päivällistä hän
enimmäkseen oli vaiti ja vastasi vain katkonaisesti Senitshkalle,
joka taukoamatta jutteli kissoistaan, mitkä muka oli päättänyt jättää
ryhtyäkseen vakavaan työhön, mutta sitte, kentiesi kahden viinilasin
vaikutuksesta, tarttui Helfreichin vilkkaus häneenkin ja minun
täytyy sanoa, etten koskaan ollut nähnyt häntä niin vilkkaana ja
kaunopuheliaana, kuin sen päivällisen aikana ja sinä iltana. Lopuksi
hän kokonaan piti keskustelun vallassaan, jopa piti kokonaisia luentoja
sisä- ja ulkopolitiikasta, hän kun kahden vuoden kuluessa oli vain
kirjoitellut pääkirjoituksia lehtiin kaikellaisista kysymyksistä,
joista meillä Helfreichin kanssa harjoitelmiimme vajonneina oli hyvin
hämärä käsitys.
— Semjon Ivanovitsh, — sanoin minä Bessonovin mentyä, — tunteehan
Bessonov Nadeshda Nikolajevnan sukunimen?
— Mistä sinä sen tiedät? kysyi Helfreich.
Minä kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut ennen hänen tuloaan.
— Miks'et häneltä kysynyt? Vaikka kyllä ymmärrän; minä otan siitä itse
selon.
Miks'en todenperään kysynyt Bessonovilta? Siihen kysymykseen en
vieläkään voi vastata. Silloin en vielä mitään ymmärtänyt hänen
suhteestaan Nadeshda Nikolajevnaan. Vaan jokin salaperäinen aavistus
siitä, mitä oli heidän välillään tapahtuva, valtasi minut jo silloin.
Ja minä puhuin siitä Helfreichille. Sanoin näin:
— En tiedä itse, mikä minua estää puhumasta tuosta naisesta kuin
tavallisesti. Heidän välillään on jotakin. En tiedä mitä...
Senitshka, joka käveli huoneessa, oli vaiti, meni ikkunan luo ja,
katsoen jonnekin mustaan kaukaisuuteen, vastasi:
— Minäpä tiedän. Bessonov halveksi häntä ennen, mutta alkaa nyt
rakastaa, sillä hän näkee... Voi, mikä kuiva, itsekäs sydän, ja mikä
kateellinen sydän sillä miehellä on, Andrei! — huudahti hän, kääntyen
minuun päin ja pudistellen molempia käsiään. — Ole varoillasi, Andrei!
Kateellinen sydän? Kateellinenko?... Mitäpä se voisi kadehtia?