Oli vielä kolme tahi neljä istuntoa. Nadeshda Nikolajevna saapui
luokseni kello 10 tahi 11 ja viipyi hämärään asti. Monesti pyysin häntä
syömään päivällistä kanssamme, mutta aina, niin pian kuin istunto
päättyi, hän nopeasti poistui toiseen huoneesen, muutti vaatteensa ja
meni heti.
Hänen muotonsa oli viime päivien kuluessa kovin muuttunut. Omituinen
synkkä ja tuskallinen ilme oli hänen huultensa ympärillä ja harmaiden
silmien syvennyksissä. Hän puhui harvoin kanssani ja vilkastui hiukan
vain silloin, kun työpajassani telineensä ääressä istui Helfreich, joka
huolimatta kehoituksistani ryhtyä maalaamaan jotakin vakavaa, yhä vain
kissojaan maalasi. Niitä oli emännöitsijäni hankkinut hänelle malleiksi
jo useampiakin.
Elävästi muistan vielä nuo pitkät hiljaiset istunnot. Tauluni
lähestyi loppuaan ja raskas epämääräinen tunne hiipi vähitellen
rintaani. Tunsin, että kun Nadeshda Nikolajevnaa en enää tulisi
tarvitsemaan, niin eroaisimme. Muistin puheeni Helfreichin kanssa hänen
muuttopäivänään ja usein, katsellessani Nadeshda Nikolajevnan kalpeita,
synkkiä kasvoja, kaikuivat korvissani sanat: »Voi, Andrei, Andrei, vedä
hänet ylös loasta!»
Vetää hänet ylös! En tietänyt hänestä juuri mitään. En tietänyt
edes, missä hän asui. Hän oli muuttanut entisestä asunnostaan, jonne
Helfreich häntä saattoi kohtauksemme jälkeen, toiseen paikkaan ja Senja
ei saanut häneltä selkoa, minne. Ei hän enkä minä hänen sukunimeänsä
tietäneet.
Muistan, kuinka kerran istunnon aikaan sitä häneltä tiedustelin
Helfreichin poissa ollessa. Tämä oli silloin mennyt akatemiaan ja me
olimme koko päivän kahden kesken. Nadeshda Nikolajevna oli hieman
hilpeämmällä tuulella kuin tavallisesti, ja puheliaampi. Tästä
rohkaistuna uskalsin sanoa:
— Nadeshda Nikolajevna, tähän saakka en vielä ole tiennyt sukunimeänne.
Hän ei ollut huomaavinaan kysymystäni. Vieno varjo kulki hänen
kasvojensa yli ja, silmänräpäykseksi sulkien huulensa aivan kuin jokin
olisi hämmästyttänyt häntä, jatkoi hän puhelua. Hän puhui silloin
Helfreich'istä ja minä näin, että hän etsi sanoakseen jotakin, joka
olisi saattanut puheemme toiselle tolalle. Vihdoin hän vaikeni.
— Nadeshda Nikolajevna, — sanoin minä, — sanokaa, miksi ette luota
minuun? Olenko jollakin lailla koskaan...
— Olkaahan, — vastasi hän surullisesti. — Minäkö en luottaisi teihin?
Johan nyt! Miksi en luottaisi? Mitä pahaa voisitte te minulle tehdä?
— Miks'ette...
— Siksi, ettei minun tarvitse... Maalatkaa, maalatkaa, pian tulee
pimeä... sanoi hän, koettaen puhua iloisemmin. — Semjon Ivanovitshkin
kohta tulee; mitä silloin hänelle näytätte? Tänään ette ole saanut
tehdyksi juuri mitään. Meiltä koko aika menee vain puheisiin.
— Kyllä vielä ehdimme... ja minä olen väsynyt. Jos tahdotte, tulkaa
alas. Levätään vähän.
Hän laskeutui paikaltaan ja istui tuolille, joka oli nurkassa. Minä
istuin toiseen päähän huonetta. Minun teki hirveästi mieli jutella
hänen kanssaan, kysellä häneltä kaikkia, mutta tunsin, että se
joka kerralta kävi yhä vaikeammaksi. Katselin, kuinka hän istui
kyykistyneenä, polvet käsien väliin puristettuina ja tuijottaen
johonkin kohtaan lattiaa. Yksi Senitshkan kissoista kahnasi hänen
hamettaan vastaan ja katseli ystävällisesti häntä silmiin, kehräten
leppoisasti hiljaista hyrinätään. Nadeshda Nikolajevna oli aivan kuin
kivettynyt asentoonsa... Mitä liikkui hänen ylpeässä ja onnettomassa
sielussaan?
Ylpeässä! Ei se ollut tyhjä sana, joka pääsi kynästäni. Silloin jo
ajattelin, että hänen turmionsa johtui siitä, ettei hän ollut taipunut.
Kentiesi, jos hän olisi ollut hiukan myöntäväisempi, hän olisi voinut
elää kuin kaikki muut, olisi voinut olla mielenkiintoinen neiti,
jolla on »salaperäiset silmät», olisi sitte voinut joutua naimisiin,
ja sitte vaipua päämäärättömään olemiseen miehensä rinnalla, jolla
olisi ollut tavattoman paljon tärkeitä tehtäviä virassaan. Hän
olisi komeasti pukeutunut, pitänyt vastaanottopäiviä, kasvattanut
lapsiaan, harjoittanut hieman hyväntekeväisyyttä ja päättänyt päivänsä
hiljaisesti »rakastettuna ja kaivattuna». Mutta hän oli joutunut
pois ladulta. Mikä oli saanut hänet suistumaan »kunnollisen naisen»
tasaiselta elämän uralta? Minä en sitä tietänyt ja tuskallisesti
koetin saada siitä selkoa hänen kasvoistaan. Mutta ne pysyivät
liikkumattomina, yhtä surumielisinä ja synkkinä, ja silmät tuijottivat
vain yhteen kohtaan lattiata.
— Olen jo levähtänyt, Andrei Nikolajevitsh, — sanoi hän äkkiä,
kohottaen päätään.
Nousin, katsahdin häneen, sitte kankaaseen ja vastasin:
— Tänään en voi enää jatkaa, Nadeshda Nikolajevna.
Hän katsahti minuun, aikoi sanoa jotakin, vaan vaikeni ja meni ääneti
huoneesta pukeutuakseen. Muistan, että heittäydyin nojatuoliin ja
peitin kasvoni käsiini. Tuskallinen, itselleni käsittämätön tunne
valtasi minut: intohimoinen halu saada tehdä jotakin hänen hyväkseen,
hellyys tuota onnetonta olentoa kohtaan ja samalla omituinen pelko,
jonka hänen läsnäolonsa minussa herätti; ja kaikki tuo sekaantui
yhdeksi ainoaksi painostavaksi vaikutelmaksi, enkä muista kuinka kauan
siinä olin melkein horrostilaan vajonneena.
Toinnuttuani hän seisoi edessäni jo puettuna omaan pukuunsa.
— Näkemiin!
Nousin ja ojensin hänelle kättä.
— Odottakaahan hiukan... Haluaisin sanoa teille jotakin.
Mitä niin? kysyi hän huolissaan.
— Paljon, paljon, Nadeshda Nikolajevna... Istukanhan edes kerta
olematta malli!
— Olematta malli! Mitäpä minä muuta voin teille olla? Varjelkoon Jumala
minua olemasta teille muuta ja sitä, mitä olen ollut... mitä olen,...
oikaisi hän nopeasti. Hyvästi! Joko kohta lopetatte taulunne, Andrei
Nikolajevitsh? kysyi hän ovelta.
— En tiedä. Luulen tulevani pyytämään teitä vielä pari, kolme viikkoa
käymään luonani.
Hän oli vaiti, aivan kuin ei olisi uskaltanut sanoa, mitä tahtoi.
— Tarvitsetteko jotakin, Nadeshda Nikolajevna?
— Eikös vielä joku tarvitsisi... teidän tovereistanne... sanoi hän
kangertaen.
— Elävääkö mallia? keskeytin minä. — Minä koetan järjestää, välttämättä
koetan, Nadeshda Nikolajevna.
— Kiitoksia. Hyvästi!
En ehtinyt hänelle kättä ojentaa, kun kello soi. Hän kalpeni ja vaipui
istumaan tuolille. Bessonov tuli.