Bessonovin päiväkirjasta. Eilen Lopatin ja Helfreich tapasivat minut ja
Nadjan. Vastoin tahtoani he tutustuivat. Tänä aamuna kävin Lopatinin
luona ja tahdoin estää tuota lähenemistä, mutta en onnistunut. He
tulevat tapaamaan toisensa, istumaan joka päivä muutamia tunteja
yhdessä ja minä tiedän, mihin se päättyy.
Turhaan koetan ratkaista kysymystä siitä, miksi niin intohimoisesti
suhtauduin tähän asiaan. Eikö se ole samantekevää? Olkoonpa, että
tunnen Lopatinin jo vanhastaan ja nähtävästi olen myötätuntoinenkin
tätä kyvykästä nuorukaista kohtaan. En soisi hänelle pahaa, vaan
tuttavuus langenneen naisen kanssa, joka jo on kaikki kovat kokenut, se
on paha — varsinkin semmoiselle koskemattomalle nuorukaiselle, kuin hän
on. Olen tuntenut tuon naisen jo verrattain kauan. Tutustuin häneen,
kun hän jo oli se, mikä on. Minun täytyy itseni edessä tunnustaa, että
oli aika, jolloin heikkous sai vallan minusta ja minä, hurmaantuneena
hänen tavallisuudesta poikkeavasta ulkonäöstään ja, niinkuin minusta
näytti, erikoisista sisällisistä ominaisuuksistaan, ajattelin hänestä
enemmän kuin piti. Vaan kohta voitin itseni. Ammoin jo tietäen, että
»helpompi on kamelin käydä neulansilmän lävitse», kuin naisen, joka
kerran on tuota myrkkyä juonut, palata säännölliseen ja rehelliseen
elämään, sekä tarkastellessani häntä itseään, tulin vakuutetuksi, ettei
hänessä ole minkäänlaisia edellytyksiä ollakseen poikkeus yleisestä
säännöstä, ja raskain mielin päätin jättää hänet oman onnensa nojaan.
Yhtäkaikki olen yhä edelleen ollut hänen seurassaan.
En koskaan anna itselleni anteeksi erehdystä, jonka tein sinä iltana,
jolloin Lopatin tuli valittamaan minulle epäonnistumistaan. Vahingossa
tulin sanoneeksi hänelle, että minulla oli tiedossani henkilö, joka
kelpasi hänelle malliksi. En käsitä, kuinka ei Helfreich ollut
maininnut hänelle siitä aikaisemmin, hänhän on tuntenut hänet yhtä
kauan kuin minä, ellei kauemmin.
Varomattomuuteni ja kiivauteni pilasivat tänään koko asian. Olisi
pitänyt olla tyynempi, mutta minä sain tuon lempeäluonteisen miehen
ihan suunniltaan. Hän sieppasi käteensä jonkun keihään ja iski sen
lattiaan niin, että lasit helähtelivät ja nähtyäni, että hän oli
äärimmäisyyteen asti kiihtynyt, täytyi minun lähteä pois.
* * * * *
Muutamaan päivään en ole Lopatinia nähnyt. Eilen tapasin kadulla
Helfreichin ja varovasti aloin puhua hänen toveristaan.
Nadja käy hänen luonaan joka päivä; taulu edistyy nopeasti. Kuinkahan
hän käyttäytyy? Vaatimattomasti, arvokkaasti. On aina vaiti. Puettu
mustiin, köyhästi. Ottaa maksun istunnoista. Entäs Lopatin? Hän on
kovin tyytyväinen, että löysi semmoisen mallin, ensin ihastui kovin ja
nyt jo on käynyt hiukan miettiväiseksi.
— En tiedä, Bessonov, miksi teitä niin huvittaa tämä kaikki, — sanoi
minulle lopuksi tuo kyttyräselkäinen. — Koskaan ette ole ilmaissut
myötätuntoa tuota naista kohtaan. Ja kuitenkin on ollut aika, jolloin
olisitte voinut pelastaa hänet... Nyt on, tietystikin, myöhäistä...
niin, teille...
Myöhäistä teille!... Myöhäistä teille!... Mitä hän sillä tarkoitti?
Eiköhän sitä, että jos on myöhäistä minulle, niin ei ole myöhäistä
hänen toverilleen? Senkin hölmöt!
Ja tuokin Helfreich, joka pitää itseään hänen ystävänään ja joka
tuntee paremmin kuin minä hänen suhteensa serkkuunsa ja morsiameensa,
eikö hänkään käsitä, mitä pahaa he tekevät? Eivät he sitä naista saa
pelastetuksi; Lopatin särkee vain rakastetun tyttösen sydämen ja
omansa...
Minä tunnen, että minun täytyy, että olen velvollinen jotakin tekemään.
Menen huomenna päivällä Lopatinin luo ja koetan itse ottaa selkoa,
kuinka pitkälle asia on edistynyt. Vaan tänään menen Nadjan luo.
* * * * *
Olin Nadjan luona, vaan en tavannut: hän on muuttanut eikä tiedetä
minne. Minulle sanottiin, että hän oli myynyt vaatteensa. Koetin saada
häntä käsiini, vaan en osoiteviraston enkä talonmiehen kautta päässyt
hänen jäljillensäkään. Huomenna menen Lopatinin luo.
Ehdottomasti on entinen menettelytapa hyljättävä. Olen erehtynyt
Lopatinista: luulin, että hänen lauhkeasta luonteestaan päättäen
hänen kanssaan voisi puhua käskevällä äänellä ja semmoiseen luuloon
ovat antaneet jossakin määrin aihetta entiset välimme. Mutta nyt
täytyy, häneen kajoamatta, vaikuttaa tuohon naiseen. Oli aika, jolloin
tuntui kuin hän olisi ollut minuun vähän kiintynyt. Luulen, että jos
hiukkasenkin koetan parastani, saan heidät erotetuiksi. Ehkäpä saan
Nadjassa hereille entisen tunteen ja hän seuraa minua.
Liehitellä Nadeshda Nikolajevnaa! Se ajatus minua itseäni kammottaa,
mutta pysyn kiinni hänessä sittenkin. Tunnen, ettei minulla ole
oikeutta sallia Lopatinin langeta ja koko hänen elämänsä mennä hukkaan.
* * * * *
Tuo nainen tekee pilkkaa minusta! Käännyin hänen puoleensa kaikella
hellyydellä, mikä minulla on; kentiesi puhuttelin häntä minua itseäni
jo alentavalla äänellä, mutta hän meni pois, sanottuaan minulle muutamia
loukkaavia ja halveksivia sanoja.
Hän on ihmeellisesti muuttunut. Nuo kalpeat kasvot ovat saaneet
omituisen arvokkuuden leiman, joka ei ollenkaan sovellu hänen
yhteiskunnalliseen asemaansa. Hän on vaatimaton ja samalla kuitenkin
ikäänkuin ylpeä. Mistäpä hän voisi ylpeillä?! Tarkkaan katsellessani
Lopatinin kasvoja luulin voivani niistä päästä selville heidän
väleistään. Mutta ei mitään erikoista. Hän oli hieman kiihdyksissä,
vaikka nähtävästi vain taulunsa tähden. Siitä tulee erinomainen.
Nadeshda Nikolajevna on siinä kankaalla ilmielävänä.
Voitin vihani ja näyttämättä, että tunsin itseni loukatuksi, jäin
Lopatinin ja Helfreichin seuraan. Me tarinoimme ja he kuuntelivat
tarkkaan opetuksiani, jotka koskivat eri aineita, joita tätä nykyä
käsittelen.
Vaan mitäs tehdä? Jättääkö asia sille tolalle? Lupasin kerran
Lopatinille, etten sekoittaisi tähän juttuun hänen serkkuaan Sofia
Mihailovnaa. Minun täytyy tietysti pitää lupaukseni. Mutta enkö voisi
kirjoittaa äidilleni? Vaikkakin harvoin, tapaa hän kuitenkin Sofia
Mihailovnan ja voi kertoa hänelle. Siten en syö sanaani ja samalla...
Niin, sitä asiaa ei saa jättää oman onnensa nojaan; siihen minulla
ei ole minkäänlaista oikeutta. Mutta tuon naisen minä pakotan millä
keinoin hyvänsä heittämään saaliinsa. On otettava vain selko, missä hän
asuu. Sitte puhun hänen kanssaan... Vaan nyt jätän kaikki ja ryhdyn
työhöni. Siinä tyhjänpäiväisessä ja tarkoituksettomassa survinmyllyssä,
jota me nimitämme elämäksi, on vain yksi ainoa oikea ja tarkoin
määritelty onni: tyydytys työstä; kun siihen vajonneena unhottaa elämän
kaikki vähäpätöisyydet, niin voi sitte, sen päätettyään, ylpeänä sanoa
itselleen: niin, tänään olen luonut jotakin hyvää.