Bessonov, jolla oli viinilasi kädessään, loi minuun vilkkaiksi ja
punaisiksi käyneet silmänsä, ja hänen kasvoillensa kuvastui selvästi
tyytymätön ilme.
Hän nousi paikaltaan ja astui luokseni.
— Kuinka te olette täällä?
— Tulimme vain teitä katselemaan, — vastasin hymyillen. — Enkä ole
siitä pahoillani, sillä...
Hän huomasi katseeni, joka sattui hänen naistoveriinsa, ja keskeytti
pikaisesti puheeni:
— Turhia toivotte... Tuo Helfreich on jo ilmaissut teille,... vaan
siitä ei tule mitään. Minä en salli. Vien hänet pois...
Ja astuen nopeasti naisensa luo sanoi hän kovasti:
— Nadeshda Nikolajevna, lähdetään pois täältä.
Tämä käänsi päätään ja silloin näin ensi kerran hänen hämmästyneet
kasvonsa.
Niin, näin hänet ensi kerran tässä paheenpesässä. Hän istui täällä tuon
miehen kanssa, joka itsekkäästä ja kopeasta työelämästään heittäytyi
toisinaan humuun; hän istui tyhjennetyn viinipullon ääressä ja hänen
silmänsä olivat hieman punottavat, kalpeat kasvonsa väsähtyneet,
pukunsa huolimaton ja silmiinpistävä. Ympärillämme tungeskeli joukko
tyhjäntoimittajia, kauppiaita, jotka olivat epätoivoisia siitä, että
saattoi elää juomatta, onnettomia kauppa-apulaisia, jotka viettivät
elämänsä tiskin takana ja kävivät virkistelemässä tämmöisissä
pesissä, langenneita naisia ja tyttöjä, jotka vasta olivat huulillaan
koskettaneet tuohon inhottavaan maljaan, kaikellaisia ompelu- ja
puotityttöjä... Näin, että hän jo oli vajoamaisillaan siihen kuiluun,
josta Bessonov oli puhunut, ellei jo ollut sinne vajonnutkin.
— Lähdetään, lähdetään jo, Nadeshda Nikolajevna, kiirehti Bessonov.
Hän nousi ja, katsahdettuaan ihmetellen Bessonoviin, kysyi:
— Minkätähden? Minne?
— En tahdo jäädä tänne...
— Lähtekää... Tuo kai on tuttavanne ja Helfreich?
— Kuule, Nadja [Nadja on hyväilymuoto nimestä Nadeshda], sanoi Bessonov
tylysti.
Tämä rypisti silmäkulmiaan ja loi häneen vihaisen katseen.
— Millä oikeudella kohtelette minua tällä lailla? Senitshka, hyvää
päivää!
Semjon tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lujasti.
— Kuule, Bessonov, sanoi hän, — mitä sinä joutavia hulluttelet?
Mene kotia, jos tahdot, tahi jää, mutta Nadeshda Nikolajevna on
täällä meidän kanssamme. Meillä on hänelle tärkeätä asiaa. Nadeshda
Nikolajevna, saanko esittää teille: Lopatin, minun ja myöskin hänen
(hän osoitti pahastuneeseen Bessonoviin) ystävä, taiteilija.
— Hän rakastaa kovin tauluja, Andrei, sanoi hän minulle yhtäkkiä.
— Viime vuonna kuljetin häntä näyttelyissä. Sinunkin harjoitelmasi
nähtiin. Muistatteko?
— Muistan, vastasi Nadeshda Nikolajevna.
— Nadeshda Nikolajevna! sanoi Bessonov vielä kerran.
— Jättäkää minut rauhaan... Menkää, minne tahdotte. Minä jään tänne
Senjan ja... herra Lopatinin kanssa. Tahdon huojentaa sydäntäni...
vapaana teistä! huudahti hän äkkiä, huomattuaan, että Bessonov vielä
aikoi sanoa jotakin. — Inhoan teitä. Jättäkää minut, menkää...
Bessonov kääntyi tylysti ja meni ulos hyvästelemättä.
— Näin on parempi... ilman häntä... sanoi Nadeshda Nikolajevna ja
huoahti syvään.
— Miksi huoahditte, Nadeshda Nikolajevna, kysyi Senitshka.
— Miksikö? Siksi, että se, mikä on sallittu kaikille näille
raajarikkoisille (hän osoitti pään liikkeellä meidän ympärillämme
tungeskelevaa joukkoa), sitä ei hän saa sallia itselleen. No, kaikki
on yhdentekevää. On niin ikävää, kaikki tuo jo kyllästyttää. Eikä
vain kyllästytä, vaan vieläkin pahemmin. Sanaa en löydä. Senitshka,
juodaanko?
Semjon katsahti minuun surumielin.
— Nähkääs, Nadeshda Nikolajevna, mieleni kyllä tekisi, vaan en saa, hän
tässä...
— Mitäs hän? Hän juo kanssamme.
— Ei hän juo.
— No, juotte sitte te.
— Ei hän salli.
— Se on paha... Kuka teitä voi kieltää?
— Olen luvannut totella häntä.
Nadeshda Nikolajevna katsoi tarkasti minuun.
— Vai sillä lailla! sanoi hän. No, jokainen saa tehdä niinkuin haluaa.
Ellette tahdo, niin olkaa ilman. Juon sitte yksin.
— Nadeshda Nikolajevna, aloin minä, — suokaa anteeksi, että heti
tutustuttuamme... Minä tunsin, että veri valahti kasvoihini. Hän katsoi
minuun hymyillen.
— No, mitä tahdotte?
— Että heti tutustuttuamme pyydän teitä... olemaan sitä tekemättä,
käyttäytymään toisin. Minä tahdoin vielä pyytää teiltä yhtä palvelusta.
Hänen kasvonsa saivat surullisen ilmeen.
— Käyttäytymään toisin? sanoi hän. — Pelkään, etten voi käyttäytyä
toisin; en osaa enää. No, hyvä on; ollakseni teille mieliksi, tahdon
koettaa. Se yksi palvelus sitte?
Änkyttäen, takertuen sanoihini ja hämmentyen selitin hänelle asiani.
Hän kuunteli tarkkaan, katsellen minua suoraan kasvoihin harmailla
silmillään. Joko hänen jännitetty huomaavaisuutensa, jolla hän sanojani
punnitsi, tahi joku muu seikka antoi hänen muodolleen tylyn ja hieman
jäyhän ilmeen.
— Hyvä, — sanoi hän lopuksi. — Ymmärrän, mitä tarvitsette. Minä teen
kasvonikin sen näköisiksi..
— Ilman sitäkin tulemme toimeen, Nadeshda Nikolajevna, kunhan vain
kasvonne...
— Hyvä, hyvä. Milloinka minun pitää tulla luoksenne?
— Huomenna kello 11, jos sopii.
— Niinkö varhain? No, sitte täytyy lähteä kotiin ja panna maata.
Senitshka, saatatteko minua?
— Nadeshda Nikolajevna, sanoin minä, — emme vielä ole sopineet yhdestä
asiasta; ilmaiseksi sitä ei tehdä.
— Kuinka, tahdotteko minulle maksaa, vai? sanoi hän ja minä tunsin,
että hänen äänestään soi jotakin ylpeätä ja loukattua.
— Niin, maksaa; muuten en tahdo, sanoin minä päättävästi.
Hän mittasi minua korskalla, jopa röyhkeälläkin silmäilyllä, mutta
miltei heti saivat hänen kasvonsa miettiväisen ilmeen. Olimme ääneti.
Minun oli tukala olla. Vieno puna lehahti hänen poskilleen ja hänen
silmänsä välähtivät.
— Hyvä, sanoi hän, — maksakaa! Yhtä paljon kuin muille eläville
malleille, niin minullekin. Kuinka paljon voin saada koko Charlottesta,
Senitshka?
— Likipitäen 60 ruplaa, vastasi hän.
— Kuinka kauan tulette sitä maalaamaan?
— Kuukauden.
— Hyvä, hyvä on! sanoi Nadeshda Nikolajevna vilkkaasti. — Koetan ottaa
vastaan teiltä maksun. Kiitos teille!
Hän ojensi minulle hoikan kätensä ja puristi lujasti minun kättäni.
— Onko Senja yötä teillä? kysyi hän, kääntyen puoleeni.
— On, on.
— Minä lasken hänet heti. Hän vain saattaa minut kotia.
Puolen tunnin kuluttua olin kotona ja viisi minuuttia sen jälkeen
palasi Helfreich. Me riisuuduimme ja sammutimme valon. Aloin jo nukkua.
— Nukutko, Lopatin? kajahti äkkiä pimennosta Senitshkan ääni.
— En, kuinka niin?
— Minä antaisin vaikka paikalla hakata poikki vasemman käteni, jos vain
tuo nainen voisi elää hyvin ja siististi, sanoi hän mielenliikutuksesta
väräjävällä äänellä.
— Miks'ei oikeata kättä? kysyin minä unen horroksista.
— Hölmö! Millä minä sitte maalaisin? lausui Senitshka vakavasti.