Kahteen viikkoon en tehnyt mitään. Kävin vain akatemiassa maalaamassa
minulle annettua työtä.
Elämä kului hitaasti. Sain kirjeen Sonjalta, joka kertoili
kouluoloistaan. Liitin hänen kirjeensä entisien joukkoon, jotka olivat
yhteen sidotut ruusunpunaisella nauhalla. Mitähän Bessonov sanoisi, jos
näkisi tämän todisteen hentomielisyydestäni? Nauraisi varmaan.
Mutta minut hän todenperään suututti. Mitä on tehtävä? Jättääkö taulu
vai taas etsiä mallia?
Odottamaton tapaus tuli minulle avuksi. Kerran sohvalla loikoessani ja
lukiessani ranskalaista tusinaromaania avautui ovi ja huoneeseeni astui
Helfreich.
Kuvitelkaa mielessänne hoikat, väärät sääret, suunnaton ruho
kahden kyttyrän painon alla, pitkät, laihat käsivarret, korkealle
kohotetut olkapäät ja nuoret, kalpeat, hiukan sisään vajonneet, mutta
miellyttävän näköiset kasvot taaksepäin kumarassa päässä. Hän oli
taiteilija. Taiteen harrastajat tuntevat hyvin hänen taulunsa, jotka
kuvaavat enimmäkseen samaa, hieman muunneltua aihetta. Hänen sankarinsa
ovat — kissat: milloin nukkuvat, milloin lintuineen, milloin selkä
koukussa; jopa hän kerran on maalannut juopuneenkin kissan, joka
seisoo viinilasin ääressä, ja taiteessaan hän on saavuttanut melkoisen
täydellisyyden. Mutta jos kissojen lisäksi tarvittiin muita esineitä,
niin silloin kääntyi hän aina minun puoleeni. Nytkin hän tuli luokseni
samallaiselle asialle, sininen paperikääry kädessään. Ojennettuaan
minulle valkoisen, luisen kätensä, laski hän kääryn pöydälle ja alkoi
aukoa sitä.
— Joko taaskin kissa? kysyin minä.
— Jo... Tähän tarvittaisiin vähän mattoa, tuohon taas sohvan nurkkaa.
Hän levitti auki käärynsä: kissat olivat valmiit, mutta valkoisen
kankaan pohjalla.
— Ellei nyt juuri sohvaa, niin jotakin muuta... Tee sinä. En minä
viitsi.
— Etkö jo kohta jätä kissojesi maalaamista, Semjon Ivanitsh?
— Pitäisipä kyllä. Kiusaa niistä jo on ja koko lailla. Mutta minkä
sille tekee? Rahaa tarvitsen. Tuostakin roskasta lähtee kaksisataa
ruplaa.
Kissoistaan hän oli ollut kuuluisa jo kahden vuoden ajan. En ennen enkä
jälkeen, milt'ei poikkeuksetta, ole nähnyt semmoista mestaruutta kaiken
ikäisten ja kaiken karvaisten kissojen kuvaamisessa. Mutta keskittäen
niihin kaiken huomionsa, Helfreich jätti syrjään muun.
— Rahaa, rahaa... toisti hän miettiväisenä.
— Mitä hittoa minä, kyttyräselkäinen, niin paljolla rahalla teen?
Tunnen kuitenkin, että säännölliseen työhön ryhtyminen käy minulle
yhä vaikeammaksi. Kadehdin sinua, Andrei. Kahteen vuoteen en ole
muita olentoja maalannut... Tietysti niitä kovin rakastan, varsinkin
eläviä. Mutta minä tunnen, kuinka uppoan yhä syvemmälle... Ja olenhan
kyvykkäämpi sinua, Andrei, vai kuinka luulet? kysyi hän minulta
hyvänsävyisellä ja hienotunteisella äänellä.
— Minä en vain luule, — vastasin hänelle hymyillen, — vaan olen
_vakuutettu_ siitä.
— Entäs sinun Charlottesi?
Viittasin vain kädelläni.
— Huonostiko? kysyi hän. — Näytähän...
Ja nähtyään, että minä, paikaltani hievahtamatta, tein kieltävän
liikkeen päälläni, meni hän itse kaivelemaan nurkkaan asetettuja
vanhoja kankaita. Sitte hän pani lampulle heijastimen, pystytti tauluni
telineelle ja valaisi sitä. Hän oli kauan vaiti.
— Ymmärrän sinua, — sanoi hän. — Siitä voi tulla hyväkin. Mutta Anna
Ivanovna tuo on sittekin. Tiedätkö, miksi tulin luoksesi? Lähdehän
kanssani!
— Minne?
— Jonnekin. Kadulle. On ikävä, Andrei. Pelkään, että jälleen lankean
syntiin.
— Mitä joutavia!
— Eikä ole joutavia. Tunnen, että minua jo ikäänkuin kaivaa tuosta.
(Hän osoitti sydänalaansa.) Tulinkin luoksesi, etten olisi yksin, ja
jos taas alan juoda, niin kestää sitä kaksi viikkoa. Sitte seuraa
sairaus. Ja lopuksi se on vaarallistakin tämmöiselle ruholle.
Hän pyörähti kantapäillään kahdesti ympäri näyttääkseen kyttyräänsä.
— Tiedätkös mitä? esitin minä. — Muuta minun luokseni. Pidän sinua
aisoissa.
— Olisi se hyvä. Sopii miettiä. Vaan tulehan nyt kuitenkin kanssani!
Pukeuduin ja me läksimme.
Harhailimme kauan Pietarin kosteassa ilmassa. Oli syksy. Mereltä
puhalteli kova tuuli, joka sai veden nousemaan. Kävelimme Talvipalatsin
rantakatua. Neva kuohui vihaisesti ja pieksi laineillaan kivistä
rantasuojusta. Mustasta pimennosta toiselta puolen jokea välähteli
silloin tällöin salama ja neljännesminuutin kuluttua jyrähti kumea
pamaus: linnasta laukaistiin tykki. Vesi oli nousemassa.
— Saisi se vieläkin nousta. En ole nähnyt tulvaa ja se on hauskaa, —
sanoi Helfreich.
Istuimme kauan rantakadulla ääneti, katsellen kohisevaa pimeyttä.
— Ei se enää nouse, — sanoi Helfreich vihdoin. — Tuuli näkyy tyyntyvän.
Se on vahinko: En ole nähnyt tulvaa... Mennään sitte!
— Minne?
— Vaikka minne... Tule mukaan! Vien sinut erääseen paikkaan. Minua
pelottaa luonto tyhjänpäiväisyyksineen. Katsellaan ennemmin ihmisten
joutavuuksia.
— Missä sitte?
— Kyllä tiedän... Ajuri! — huusi hän.
Lähdimme. Fontankan varrella Helfreich pysäytti ajurin erään portin
kohdalle, joka oli puuveistoksilla ja maalauksilla koristeltu.
Astuimme likaisen pihan poikki, joka oli kahden kaksikerroksisen
ja vanhanaikaisen rakennuksen välissä. Silmiimme paistoi kaksi
valonheijastajaa kahden puolen portaita, joiden oven suussa myöskin
koreili koko joukko venäläiseen tyyliin tehtyjä puuveistoksia.
Mukanamme sinne tulvi kaikenlaista ja kaiken pukuista kansaa:
miehiä ja naisia. Naisten riisuutuessa eteisessä paljastui heidän
koko helppohintainen komeutensa sekä heidän kasvojensa ja silmäinsä
teennäinen kauneus ja loisto.
Ostettuamme kassasta liput astuimme pitkään huoneriviin, joka oli
täynnä pieniä pöytiä. Ilma siellä oli tukehduttavaa, omituisten
höyryjen raskauttamaa, joihin sekaantui tupakan savu ja oluen ja
voiteitten haju. Kansa hälisi. Toiset kävelivät, toiset istuivat
pullojensa ääressä, miehet ja naiset omituinen ilme kasvoillaan.
Kaikki tekeytyivät iloisiksi ja keskustelivat tiesi mistä. Istuuduimme
erääseen pöytään. Helfreich tilasi teetä. Siinä istuessamme
kuulin, miten läheisyydessäni pieni, lihavanläntä, tummaverinen,
mustalaismuotoinen nainen verkalleen ja arvokkaasti, saksalaisella
murteella ja hieman kopealla äänenpainolla vastasi miestoverinsa
kysymykseen, kävikö hän siellä usein:
— Käyn täällä kerran viikossa. Usein en voi käydä, sillä on oltava
muuallakin. Niinpä toissa päivänä olin Saksalaisessa klubissa, eilen
Orfeumissa, tänään olen täällä, huomenna Suuressa teatterissa,
ylihuomenna Kauppapalvelijain klubissa, sitte operetissa... Niin,
olen joka päivä jossakin ja niin kuluu koko viikko. Ja hän katsahti
ylpeästi miestoveriinsa, joka aivan kutistui kokoon kuultuaan niin
rikkaan huvitusohjelman. Se oli muuan vaaleaverinen herra, noin 25
vuoden vanha, jonka otsa oli kapea ja hiustöyhdön peitossa. Hän
huoahti arasti katsellessaan komeata naistaan. Kuinka hän, vaatimaton
kauppa-apulainen, päivästä päivään jaksaisi sitä naista seurata
kaikenmaailman huvituspaikkoihin!
Nousimme ja läksimme kävelemään huoneissa. Ihan perällä oli tanssisali:
ikkunoissa oli silkkiverhot, katto oli maalauksilla koristeltu ja
pitkin seiniä tuolit sekä salin nurkassa komero viisitoistahenkistä
orkesteria varten. Naiset kävelivät pitkin salia parittain ja
enimmäkseen käsikkäin; miehet istuivat seinustalla heitä tarkastellen.
Soittajat virittivät soittokoneitaan. Ensiviulun soittaja näytti
minusta hiukan tutulta.
— Tekö se olette, Feodor Karlovitsh? kysäsin häneltä, olkapäähän
koskettaen.
Hän kääntyi minua kohti. Jumala, kuinka hän oli turvonnut ja käynyt
harmaaksi!
— Niin kyllä, olen. Mitä te haluatte?
— Muistattehan, kuinka kävitte lukiossa tanssitunnilla viulua
soittamassa?
— Kyllä. Istun siellä vieläkin jakkarallani salin nurkassa. Muistan
teitä... Te tanssitte valssia aika nokkelasti...
— Joko täällä olette kauan ollut?
— Kolmatta vuotta jo.
— Muistatteko, kun kerran tulitte aikaiseen ja tyhjässä salissa
soititte Ernstin elegian? Minä kuulin sen.
Soittotaiteilijan vetistyneet silmät välähtivät.
— Kuulitteko, kuuntelitteko te? Luulin ettei kukaan minua kuullut.
Niin, minä soittelin toisinaan... Nyt en enää voi... Nyt olen täällä;
laskiaisena ja pääsiäisenä soitan päivällä markkinakojuissa, iltasin
olen täällä... (Hän vaikeni.)
— Minulla on neljä poikaa ja yksi tytär, lausui hän sitte hiljaa. —
Yksi poika pääsee tänä vuonna yliopistoon... En osaa enää Ernstin
elegiaa soittaa...
Kapellimestari huitaisi jousellaan muutaman kerran ja laiha,
kovaääninen orkesteri alkoi korvia huumaavasti vetää jotakin polkkaa.
Kolme, neljä tahtia huitaistuaan kapellimestari itse liitti vinkuvan
viulunsa orkesterin soittoon. Parit alkoivat pyöriä soiton jyristessä.
— Mennään, Senja [Senja, Senitshka, on hyväilymuoto nimestä Semjon,
niinkuin Sonja nimestä Sofia], — sanoin minä. Täällä on ikävä. Mennään
kotiin, juodaan teetä ja tarinoidaan jostakin hyvästä.
— Hyvästä? kysyi hän hymyillen. — No, lähdetään sitte.
Tunkeuduimme ovelle päin, kun Helfreich yhtäkkiä pysähtyi.
— Katsos, — sanoi hän: Bessonov... Käännyin ja näin Bessonovin. Hän
istui pienen marmoripöydän ääressä, edessään pullo viiniä, ryyppylasi
ja vielä jotakin. Matalalle kumartuneena hän kuiskasi jotakin saman
pöydän ääressä istuvalle, mustaan silkkipukuun puetulle naiselle, jonka
kasvoja emme voineet nähdä. Huomasin vain naisen solakan vartalon,
hoikat käsivarret ja kaulan sekä mustat hiukset, jotka olivat sileiksi
suitut niskasta ylöspäin.
— Kiitä sallimaa, — sanoi minulle Helfreich. — Tiedätkö, kuka tuo
nainen on? Iloitse, se on hän, Charlotte Corday'si!
— Hän? Täällä?