Herätessäni seuraavana päivänä kumotti ikkunasta jo harmaja aamu.
Katsahdettuani sohvalla nukkuvan Helfreichin heikosti valaistuihin,
kalpeihin, somiin kasvoihin, muistettuani eilisen illan ja sen, että
olin saanut elävän mallin tauluani varten, käännyin toiselle kyljelleni
ja nukahdin jälleen herkkään aamu-uneen.
— Lopatin! kajahti ääni, jonka kuulin unissani. Se sattui yhteen
näkemäni unen kanssa enkä herännyt, ennenkuin joku kosketti minua
olkapäähän.
— Lopatin, herätkää, — sanoi ääni.
Hypähdin jaloilleni ja huomasin edessäni Bessonovin.
— Tekö, Sergei Vasiljevitsh?
— Minä... Ette odottanut näin varhain? sanoi hän hiljaa. — Puhukaa
hiljemmin: en tahtoisi herättää tuota kyttyräselkäistä.
— Mitä tahdotte?
— Pukeutukaa ja peseytykää, niin sanon teille. Mennään toiseen
huoneesen. Nukkukoon hän!
Sieppasin kainalooni vaatteeni ja saappaani ja läksin pukeutumaan
työpajaani. Bessonov oli kovin kalpea.
— Varmaankaan ette ole nukkunut viime yönä? kysyin minä.
— En, en ole. Nousin hyvin varhain ja tein työtä. Käskekää tuoda teetä
ja jutelkaamme! Samalla, näyttäkääpä taulunne.
— Ei nyt maksa vaivaa, Sergei Vasiljevitsh. Odottakaa, kunnes
saan sen oikeaan kuntoon. Teitä kentiesi ei miellytä, että tein
vasten tahtoanne, mutta ette usko, kuinka olen iloinen, että saan
sen lopetetuksi, että näin kävi. Parempaa mallia, kuin Nadeshda
Nikolajevna, en ole voinut toivoakaan itselleni.
— En salli, että maalaatte hänen mukaan, — sanoi hän kolkosti.
— Sergei Vasiljevitsh, varmaankin olette tullut tekemään riitaa
kanssani?
— En salli hänen käydä luonanne joka päivä, olla kanssanne tuntikausia.
En sitä salli.
— Onko teillä siihen valtaa? Millä oikeudella ette sitä salli? Millä
oikeudella ette minulle sitä salli? kysyin minä ja tunsin, että aloin
kiihtyä.
— Valta... valta on... Muutama sana riittää. Muistutan hänelle mikä
hän on. Sanon hänelle, mikä te olette. Puhun hänelle serkustanne Sofia
Mihailovnasta...
— En salli teidän hiiskahtaakaan serkustani. Jos teillä on oikeus
tuohon naiseen, — olkoon vain totta, mitä hänestä olette puhunut,
olkoon vain hän langennut nainen, olkoon vaikka kymmenellä miehellä
häneen sama oikeus kuin teillä, — niin teillä on oikeus häneen, mutta
serkkuni suhteen teillä ei ole oikeutta. Minä kiellän teitä puhumasta
hänelle mitään serkustani! Kuuletteko?
Tunsin, että äänestäni kaikui uhka. Hän alkoi saada minut suunniltani.
— Vai sillä lailla! Kynsiänne näytätte! Enpä tietänyt niitä teillä
olevankaan. Hyvä, te olette oikeassa: Sofia Mihailovnan suhteen minulla
ei ole mitään oikeuksia. Minä en uskalla lausua hänen nimeänsä turhaan.
Mutta tämä... tämä...
Hän käveli mielenliikutuksen vallassa muutaman tovin nurkasta nurkkaan.
Huomasin, että hän todenperään oli kiihdyksissä. En käsittänyt, mikä
hänellä oli. Edellisen puhelumme aikana hän sekä sanoin että äänin oli
ilmaissut peittelemätöntä halveksimista tuota naista kohtaan, mutta
nyt... Joko todenperään?
— Sergei Vasiljevitsh, — sanoin minä, — te rakastatte häntä!
Hän pysähtyi, loi minuun omituisen katseen ja lausahti jyrkästi:
— En.
— Mikä teitä sitte kiusaa? Minkä tähden koko tämä myrsky? Enhän toki
voi uskoa, että huolehditte minun sieluni pelastuksesta tuon kuvitellun
paholaisen kynsistä?
— Se on minun asiani, — sanoi hän. — Mutta muistakaa: vaikka millä
keinoin minä teitä estän... Minä en salli! Kuuletteko? huudahti hän
äreästi.
Tunsin veren syöksyvän päähäni. Siinä nurkassa, jossa silloin seisoin,
oli kasa kaikellaista romua: kangasta, siveltimiä, rikkinäinen teline.
Siinä oli myöskin rautakärkinen sauva, johon kesätöitten aikaan
kiinnitetään iso varjostin. Itsestäni olin ottanut käteeni tuon keihään
ja kun Bessonov sanoi minulle sanansa: »en salli», niin iskin minä
täydellä voimalla sen kärjen lattiaan, johon se upposi tuuman verran.
Minä en sanonut sanaakaan, mutta Bessonov katsoi minuun hämmästynein,
jopa, niinkuin minusta näytti, peljästynein silmin.
— Hyvästi, — sanoi hän. — Minä menen. Olette liiaksi kiihtynyt.
Ehdin jo rauhoittua.
— Odottakaa, — sanoin minä. — Jääkää!
— Ei, minun täytyy mennä. Näkemiin!
Hän meni. Vaivoin vedin keihään lattiasta ja muistan, että sormellani
kosketin sen hieman kuumentuneeseen rautaan. Ensi kerran pälkähti
päähäni, että se oli kamala ase, jolla saattoi iskeä ihmisen kuoliaaksi
siihen paikkaan.
Helfreich meni akatemiaan ja minä odotin malliani hiukan levottomana.
Panin uuden kankaan salakehyksiin ja valmistin kaikki, mitä tarvitsin.
En voi sanoa, että silloin olisin vain tauluani ajatellut. Muistin
edellisen illan tuossa oudossa, minulle ennen tuntemattomassa
ympäristössä, — tuon odottamattoman ja onnellisen kohtauksen, tuon
omituisen naisen, langenneen naisen, joka oitis kiinnitti puoleensa
myötätuntoni, ja Bessonovin kummallisen käytöksen... Mitä hän minusta
tahtoi? Eiköhän hän todenperään tuota naista rakasta? Mistä syystä
sitte tuo halveksiva kohtelu? Eikö hän voisi häntä pelastaa?
Mietin tuota kaikkea ja käsi kuljetti hiiltä kangasta pitkin, tein
asennonluonnoksia, miten kuvaisin Nadeshda Nikolajevnan, vaan pyyhin ne
taas pois toisen toisensa perästä.
Täsmälleen kello 11 soitettiin. Hetkisen kuluttua Nadeshda Nikolajevna
ensi kerran ilmestyi huoneeni kynnykselle. Oi, kuinka hyvin muistan
hänen kalpeat kasvonsa, kun hän liikutettuna ja ujostellen (niin,
ujous oli tullut hänen eilisen ilmeensä sijaan) ääneti seisoi ovessa.
Hän ikäänkuin pelkäsi astua siihen huoneeseen, josta sittemmin löysi
onnensa, elämänsä ainoan valoisan ajanjakson ja... turmionsa. Ei sitä
turmiota, josta Bessonov puhui... Nyt en voi siitä kirjoittaa. Täytyy
odottaa ja rauhoittua.