Olen jo kauan aikonut ryhtyä muistelmiani kirjoittamaan. Omituinen syy
pakottaa minua tarttumaan kynään: toiset kirjoittavat muistelmiaan
sen vuoksi, että niissä on paljon historiallisesti mielenkiintoista;
toiset sentähden, että vielä kerran haluavat elää onnelliset nuoruuden
vuotensa; toiset senkintähden, että tekee mieli juonitella ja panetella
aikoja sitte kuolleita henkilöitä ja puhdistaa itseään ammoin jo
unhotetuista syytöksistä.
Minulla ei ole yhtään tämmöistä aihetta. Olen vielä nuori mies;
historiaa en ole ollut luomassa enkä ole nähnyt, kuinka sitä luodaan;
ihmisten panettelemiseen minulla ei ole syytä eikä liioin itseni
puhdistamiseenkaan. Vieläkö kerran sitten onnesta nauttiakseni? Se oli
kuitenkin niin lyhytaikainen ja sen loppu niin kamala, etteivät muistot
siitä, Jumala nähköön, minulle mitään iloa tuota.
Minkä tähden aivan kuin joku tuntematon ääni kuiskaa ne minulle
korvaan, minkä tähden, yöllä herätessäni, edessäni pimeässä kulkevat
tutut kuvat ja muodot ja minkä tähden, erään kalpean muodon
ilmestyessä, kasvoni hehkuvat ja käteni kouristuvat, kauhu ja raivo
sulkevat hengityksen, niinkuin sinä päivänä, jolloin seisoin kasvoista
kasvoihin veriviholliseni edessä?
En voi vapautua muistostani ja kummallinen ajatus on juolahtanut
päähäni. Ehkäpä, jos ne kirjoitan paperille, saan niistä lopputilin
suoritetuksi... Ehkäpä ne silloin jättävät minut rauhaan ja voin kuolla
levollisesti. Siinä se omituinen syy, joka pakottaa minut tarttumaan
kynään.
Joutuuko tämä vihko jonkun luettavaksi vai ei, se ei huoleta minua
paljoa. Sen vuoksi minun ei tarvitse anteeksikaan pyytää vastaisilta
lukijoiltani siitä aineesta, josta kirjoitan eikä myöskään siitä
muodosta, jossa sitä käsittelen. Tosin tahtoisin, että nämä rivit
lukisi muuan ihminen, vaan hän ei minua tuomitse. Hänelle on rakasta
kaikki, mikä minua koskee. Se ihminen on minun serkkuni.
Missä hän niin kauan tänään viipyy? Siitä on jo kolme kuukautta, kun
tulin tuntoihini sen päivän jälkeen. Ensimäinen henkilö, jonka näin,
oli Sonja. Ja siitä saakka hän on kanssani joka ilta. Siitä hänelle
on tullut kuin joku palvelustehtävä. Hän istuu vuoteeni ääressä tahi
nojatuolin vieressä, kun jaksan siinä olla, tarinoi kanssani, lukee
ääneen sanomalehtiä ja kirjoja. Hän on kovin pahoillaan siitä, että
minulle on yhdentekevää, mitä hän lukee, ja että annan hänen valita
luettavansa.
Hän lukee minulle eräästä aikakauslehdestä rouva Hay'n romaania nimeltä
»_Hän luuli, ettei se ole niin_». Minä katselen hänen alas painuneita
kasvojaan kuuntelematta tuota pitkää, opettavaista tarinaa. Ja toisin
paikoin, missä tekijättären mukaan pitäisi nauraa, kuristavat katkerat
kyyneleet minun kurkkuani. Hän laskee kirjan käsistään ja, katsottuaan
minuun läpitunkevalla ja aralla katseella, panee kätensä otsalleni.
— Rakas Andrei, taaskin... Älä nyt enää! Älä itke! Kaikki menee ohi ja
unhottuu, — puhelee hän äidin äänellä, joka lohduttelee lastaan, joka
on lyönyt otsansa kuhmulle. Ja vaikka minun kuhmuni katoo ainoastaan
sen elämän kanssa, joka, niinkuin tunnen, vähitellen jättää ruumiini,
niin rauhoitun kuitenkin.
Oi, rakkahin serkkuni, kuinka osaankin antaa arvoa naiselliselle
hellyydellesi! Siunatkoon sinua Jumala ja muuttukoot alkuelämäsi mustat
lehdet, joihin minun nimeni on kirjoitettu, iloiseksi kertomukseksi
onnesta! Vaan älköön siitä tulko sen tapaista väsyttävää tarinaa kuin
se, jota luet!
Kello soi. Vihdoinkin! Se on hän. Hän tulee tuoden mukanaan pimeään
ja tukehduttavaan huoneeseeni virkistävän tuoksun, katkaisten
äänettömyyden siellä hiljaisella, leppoisalla puheellaan ja valaisten
sen kauneudellaan.