En muista äitiäni, vaan isäni kuoli ollessani 14 vuoden vanha.
Holhoojani, muuan etäinen sukulainen, pani minut erääseen Pietarin
lukioon, jonka päätin 4 vuoden kuluttua. Olin aivan vapaa. Holhoojani,
jolla oli suuret asiansa hoidettavina, huolehti minusta vain sikäli
kuin vaati rahain antaminen minulle siinä määrin, etten, hänen
mielestään, kärsisi puutetta. Tuloni eivät olleet suuret, mutta
kylliksi riittävät ollakseni vapaa leipähuolista ja voidakseni valita
elämänurani.
Sen olin valinnut aikoja sitte. Jo 4 vuoden vanhana olin mieltynyt
käyttämään piirustuskynää ja maaleja, ja lukiota lopettaessani
piirustelin jo melko hyvin, niin että ilman vaikeuksia pääsin
taideakatemiaan.
Oliko minulla kykyä? Nyt, kun en koskaan enää astu kankaan eteen,
voinen tasapuolisesti arvostella itseäni ja pitää itseäni taiteilijana.
Niin, kyllä minulla oli kykyä. Päättelen niin, en toverien ja
asiantuntijain lausuntojen mukaan enkä senkään mukaan, että niin pian
lopetin oppijakson akatemiassa, vaan sen minussa piilleen tunteen
mukaan, joka aina puhkesi ilmi, kun ryhdyin työhön. Se, joka ei ole
taiteilija, ei tunne sitä ahdistavaa ja suloista mielenliikutusta,
jolla ensi kerran asettuu kankaan eteen piirtämään siihen luomustansa.
Se, joka ei ole taiteilija, ei tunne ympäristön unhottamista, kun henki
on vaipunut muotojen näkemiseen... Niin, minulla oli kykyä ja minusta
olisi voinut tulla enemmän kuin tusinataiteilija.
Tuolla ne riippuvat seinillä, minun kankaani, harjoitelmani ja
luonnokseni, keskeneräiset, vasta alulla olevat tauluni. Tuossa on
hänkin... Täytyy pyytää serkkuani korjaamaan hänet toiseen huoneeseen.
Taikka ei, hänet pitää ripustaa ihan vuoteeni jalkapuoleen niin, että
hän aina katselisi minua alakuloisella, rangaistusta aavistavalla
katseellaan. Sinisessä puvussaan, päässä kaunis valkoinen hilkka, jossa
toisella syrjällä on iso kolmivärinen kokardi ja jonka valkoreunan
alta kiertyvät esille hänen tumman tukkansa tuuheat kiharat, katselee
hän minua ilmi elävänä. Oi Charlotte, Charlotte! Siunatako vai kirota
pitäisi sitä hetkeä, jolloin päähäni pälkähti maalata sinun kuvasi?
Bessonov oli aina sitä vastaan. Kun ensimäisen kerran puhuin hänelle
aiheestani, niin hän kohautti olkapäitään ja hymähti tyytymättömänä.
— Hupsuja te olette, venäläiset maalarit, sanoi hän. — Eikö meillä
ole kylliksi omaamme?! Charlotte Corday! Mitä meillä on tekemistä
Charlotten kanssa? Ettehän te voi ajatuksissanne siirtyä siihen aikaan,
niihin oloihin.
Kenties hän oli oikeassa... Mutta ranskalaisen sankarittaren kuva
valtasi minut niin, etten voinut olla ryhtymättä häntä maalaamaan.
Ajattelin maalata hänet kokokuvaksi seisovana suoraan katsojan edessä,
silmät eteenpäin suunnattuina; hän on jo päättänyt tehdä rikoksellisen
sankarityönsä ja se näkyy hänen kasvoistaan ainoastaan: käsi, jonka on
määrä lyödä kuolinisku, riippuu vielä voimattomana ja sen valkoinen
hipiä kuvastuu vienosti tummansinistä pukua vasten; karikkokauluri,
joka on ristiin sidottu, varjostaa hentoa kaulaa, johon huomenna
piirtyy verinen juova. Muistan, kuinka hänen kuvansa muodostui
sielussani... Luin hänen tarinansa eräästä hentomielisestä ja kenties
epätodenmukaisestakin Lamartinen kirjoittamasta kirjasta; monisanaisen,
kieltään ja tyyliään ihailevan ranskalaisen teennäisen pöyhkeilevästä
kirjoituksesta muodostui minulle selväksi ja kirkkaaksi intomielisen
tytön puhdas kuva. Luin hänestä kaikki, mitä vain käsiini sain,
katselin useita hänen kuviaan ja päätin maalata hänen muotokuvansa.
Ensimäinen taulu, samoin kuin ensi lempi, valtaa sielun täydellisesti.
Katselin mielessäni tätä näin syntynyttä kuvaa, mietiskelin sen
pienimpiäkin yksityiskohtia ja saavutin vihdoin sen, että silmät
ummessa selvästi voin kuvitella itselleni Charlotteni.
Mutta alettuani tauluni onnen vavistuksella ja iloisella
mielenliikutuksella kohtasin odottamattoman ja vaikeasti voitettavan
esteen: minulta puuttui elävä malli.
Oikeastaan kyllä oli niitäkin. Valitsin, niinkuin minusta näytti,
sopivimman niistä, jotka Pietarissa tähän ammattiin antautuivat ja
aloin ahkerasti tehdä työtä. Mutta, voi Jumala, kuinka vähän tuo Anna
Ivanovna oli sen olennon näköinen, jota sielussani ihantelin ja joka
kirkkaasti kuvastui sulettujen silmien eteen! Hänen asentonsa olivat
oivalliset, hän ei hievahtanut paikaltaan tuntikauteen ja hän ansaitsi
tunnollisesti ruplansa, tuntien mielihyvää siitä, että sai puvussa
seisoa mallina, tarvitsematta ruumistaan paljastaa.
— Niin on hyvä puvussa seisoa mallina! Vaan toiset katselevat ja
katselevat, kaikki silmin tarkastelevat, — sanoi hän huoahtaen ja
vienon punan lehahtaessa kasvoille, kun ensi kerran maalasin. Hän oli
ruvennut malliksi vasta pari kuukautta sitten eikä ollut voinut tottua
ammattiinsa. Venäläiset tytöt nähtävästi eivät siihen totu koskaan.
Maalasin hänen kätensä, hartiansa ja vartalonsa, mutta kun ryhdyin
kasvoja maalaamaan, niin valtasi minut epätoivo. Nuoret täyteläiset
kasvot, hieman pysty nenä, lempeät, harmaat silmät, jotka luottavasti
ja koko lailla säälittävästi katselivat aivan pyöreiden silmäkulmien
alta, himmensivät mielikuvani kokonaan. En osannut uudelleen luoda
näitä epämääräisiä ja pieniä piirteitä toisiksi kasvoiksi. Minä
kokeilin Anna Ivanovnani kanssa kolme neljä päivää ja jätin hänet
vihdoin rauhaan. Toista mallia ei ollut ja päätin tehdä, mitä missään
tapauksessa ei olisi pitänyt tehdä: maalata kasvot ilman mallia,
»omasta päästä», niinkuin taiteilijat sanovat. Päätin tehdä näin sen
vuoksi, että näin hänet edessäni ilmielävänä. Mutta kun alkoi työ,
niin siveltimet lensivät nurkkaan. Elävien kasvojen sijasta syntyi
jonkinlainen kaavamainen kuva. Aatteelta puuttui lihaa ja verta.
Otin kankaan telineeltä ja asetin sen nurkkaan kasvot seinään päin.
Minua kovin kummastutti epäonnistumiseni. Muistan, että tartuin
oikein hiuksiinikin. Minusta tuntui, ettei maksa vaivaa elääkään,
kun on suunnitellut niin ihanan taulun (kuinka kaunis se olikaan
mielikuvituksessani!) eikä pysty sitä maalaamaan. Heittäydyin
vuoteelleni ja surusta ja harmista koetin nukkua. Muistan, että kun
jo olin unen horroksissa, niin soitettiin: postimies toi kirjeen
serkultani, Sonjalta. Hän oli ihastunut siitä, että olin ryhtynyt
suureen ja vaativaan työhön ja valitti, että oli niin vaikea löytää
mallia. »Enkö minä kelpaa, kun päätän koulunkäyntini? Odota puoli
vuotta, Andrei, — kirjoitti hän, — niin tulen luoksesi Pietariin ja
sinä saat maalata minusta vaikka kymmenen Charlotte Corday'ta... jos
minussa vain on pikkasenkin yhdennäköisyyttä sen kanssa, joka, kuten
kirjoitat, nyt on sielusi vallannut.»
Sonja ei ole lainkaan Charlotten tapainen. Ei hän kykene haavoja
iskemään. Hän mieluummin niitä parantaa ja ihmeteltävällä tavalla.
Minutkin hän voisi parantaa, jos se vain olisi mahdollista.