Taas kasvoihin jo valtiattareni
ma olin silmät kiintänyt ja sielun,
kaikista muista miettehistä vapaan.
Mut hän ei hymyillyt, vaan virkkoi mulle:
»Jos nyt ma hymyilisin, vois sun käydä
kuin kerran Semelen, mi tuhkaks paloi.[261]
Näät kauneuteni, kuten nähnyt olet,
sikäli syttyy, kasvaa kuin me noustaan
palatsin ijäisen tään portahia,
ja hehkuu niin, jos hillitä ei sitä,
ett ihmisvoimas ois sen leimunnalle
kuin lehvä, johon tuli taivaan iskee.
Olemme nousseet soihtuun seitsemänteen,[262]
mi Jalopeuran povell' liekkivällä
säteilee kirkkaammin sen voimaa juoden.
Suo mieles seuraella silmiäsi,
tee niistä peilit kuvion sen kuultaa,
mi tässä peiliss' sulle kangastuvi.»
Jos joku tietäis, kuinka katseheni
näöstä nautti autuaasta hänen
mun kääntyessä esineihin muihin,
hän ymmärtäis, mik' onni sentään oli
totella taivaallista saattajaani,
jos vastakkain hän vaa'itsee nuo seikat.
Kristallissa, jok' kiertäin maailmata
nimeä kantaa päällikkönsä kuulun,[263]
min hallitessa paha kaikki nukkui,
näin kullanväriset ma portaat[264] ylös
kohoovan, valon läpivälkyttämät,
niin ylös, ettei nähdä voinut silmä.
Ja alas asteita sen käyvän näin ma
niin monta loistoa kuin kaikki valot
taivaalta oisi siihen siroitetut.
Kuin päivän ensi koittehella naakat
kokoontuu luonnonvaiston mukaan ynnä
lyö lämmetäkseen ilmaa siivin kylmin,
ja osa lentää pois eik' enää palaa,
taas toiset kääntyy samaan lähtöpaikkaan
ja siihen kaartamahan jäävät toiset;
niin näytti minusta, kun katsoin hehkuun
säenten, yhdess' saapuvaisten, koska
ne heljät heittyi porras-astehelle.
Ja se, mi seisoi meitä lähimpänä,
niin loisti, että lausuin itsekseni:
»Tajuan hyvin rakkautes ma merkin.»
Mut hän,[265] joit' aikaa ynnä tapaa varron
puheen ja vaitiolon, seisoo hiljaa;
siks vasten toivoani viel' en kysy.
Siks hän, mi näki, kuinka vaikenin ma
sen katselmuksissa, mi kaikki näkee,
näin virkkoi: »Tyydytä jo kuuma halus!»
Ma virkoin: »Tosin vuoksi ansioni
en oman vaatia voi, että vastaat;
mut hänen vuoks, mi mulle sallii sanan,
ah, sielu autuas, mi piilet riemus
sisällä, tee nyt mulle tiettäväksi,
mik' on sun saattanut niin liki mua.
Ja lausu, miks ei tässä taivahassa
soi Paratiisin sulosoinnut, jotka
niin hartahina alemmissa helkkää.»
»Sun kuulos kuolevaisen on kuin näkös»,
hän vastas; »syystä siitä[266] ei soi laulu,
mist' ei myös hymyile Beatrice täällä.
Pyhiä käynyt olen portahia
näin alas vain sua ilahduttaakseni
puheellain ynnä valo-vaipallani.
Ei rakkaus suurempi mua kiirehtänyt,
se hehkuu yhtä suurna, suurempana
tääll' ylhäällä, kuin näät sen leimunnasta;
vaan tunne rakkauden, mi meistä tekee
maailman-kaitselmuksen orjat alttiit,
tääll' arvat jakaa, kuten oivaltanet.»
»Nään kyllä», virkoin, »pyhä soihtu, rakkaus
näiss' että kartanoissa riittää vapaa
jo totteluhun ikikaitselmuksen.
Mut se on ymmärtää mun työläs, kuinka
sa yksin juuri kumppaneistas tähän
tekohon ennen muita määrättihin.»
Sanaani viimeiseen en päässyt vielä,
kun valo kiertäin keskipistettänsä,
nopean myllynkiven lailla pyöri.
Ja vastas rakkaus, mi asui siinä:[267]
»Jumalan valkeus mun yltä valaa
ja läpitunkee kotelon, miss' olen.
Ajuuni omaan yhtyneenä voima
sen kohottaa mun niin, ma että näen
Ylimmän Olennon, jok' on sen lähde.
Säteilemäni riemu siitä johtuu;
mikäli kirkastuu näät sielun-silmäin,
sikäli loistan Luojan rakkautta.
Mut sielu kirkkainkaan ei taivahissa,
serafi ei, jok' enin näkee Luojan,
voi selitystä kysymyksees antaa.
Näät Ikisäätämyksen onkaloihin
syvälle niin sen tutkain tunkee, että
ei sinne silmä kuolevainen kanna.
Ja päälle maan kun jälleen saavut, kerro
tää siellä, ettei julkeneisi kukaan
päämäärää tuota kohti käydä enää.
Valoisa tääll' on sielu, siellä tumma;
siis päätä, kuinka päällä maan se mahtais,
mit' ei se voi, sen vaikka Taivas korjaa.»
Sanansa mulle pani paalut moiset,
ma että rajoituin vain kysymähän
häneltä nöyrästi, ken ol' hän itse.[268]
»Niin nousevat Italian kahden rannan
välillä vuoret kotiseutus luona,
ett' ukkonen käy niitä alempana.
Ne Catria-kukkulaksi siellä kaartuu;
sen alla luostari on yksinäinen
ja vihitty vain kaitselmuksiin pyhiin.»
Näin kerran kolmannen hän mulle haastoi
ja sitten jatkoi: »Palvelukseen Luojan
lujenin siellä niin, ett' tyydyin ruokaan
mehusta öljypuun vain valmistettuun,
keveesti kestin kylmän, kuuman ajat
ja elin elämääni miettiväistä.
Tuo luostar' runsaat näille taivahille
hedelmät kantoi; nyt ei kanna mitään,
niin että pian selvinnee sen turhuus.
Pier Damiano olin siellä; Neitseen
majassa rannall' Adrian kun asuin,
nimeni Pietar' Syntinen taas oli.
Maist' elämääni vähän jäljell' oli,
kun mulle tyrkättiin tuo hattu, joka
pahasta pahempaan vain päähän vaihtuu.
Laihoina, avojaloin saapui Cephas[269]
ja astia tuo Pyhän Hengen suuri
jokaisen töllin ruokaan tyytyväisnä.
Mut raskaat nykypapit[270] tahtoo yhden,
mi tukee toisen, joka heitä ohjaa,
ja kolmannen, mi vielä liepeen kantaa.
He ratsunsa niin verhoo vaipoin, että
eläintä kaks käy saman peiton alla:
oi pitkämielisyys, mi moista siedät!»
Hän päätti. Näin nyt valoparvein aste
asteelta alas kiertävän ja käyvän
ja joka kierrokselta kaunistuvan.
Ne pysähtyivät hänen ympärilleen
ja huudon päästivät niin kovan,[271] että
ei siihen verrata voi mitään; minut
älyttömäks myös ukkonen tuo huumas.