Kun se, mi valaisee maailman kaiken,
pois painuu pallonpuoliskolta meidän
ja päivä kaikkialta katoavi,
näkyvi äkkiä taas taivas, valoin
tuhansin, vaikka yhtä heijastavin,
joit yksin äsken sai se valkeutensa.
Tuo taivas-ilmiö mun muistui mieleen,
kun maailman ja kuninkaitten kuvan
tuon vaikeni taas pyhä valtanokka.
Ja valot vilkkaat, vielä kirkastuen
säkeitä haihtuvia, haihtuneita
mun muistostani, loihe laulamahan.
Oi, sulorakkaus, hymy-hunnullinen,
sa kuinka paloit noissa kynttilöissä,
vain täyttämissä ajatusten pyhäin!
Kun laanneet oli enkel-lauluistansa
nää kalliit hohtokivet, joilla näin ma
koristetuksi kuudennen sen tähden,[248]
ma kuulin niinkuin virran kuohun kirkkaan,
mi vierii paaterelta paaterelle
ja osoittaa, kuink' on sen lähde runsas.
Kitaran kaulassa kuin ääni saapi
sointunsa ynnä puhallettu ilma
saa muodon päästen reikiin säkkipillin,
niin äkkiä ja arvaamatta kohu
tuo kumma kulki pitkin kotkan kaulaa,
mi soi kuin ontto ois se ollut aivan.
Se siinä ääneks muuttui, siitä lähti
sanoina kautta nokan, joita sydän,
ma kuhun kirjoitin ne, juuri vartoi.
»Sit' osaa minusta», soi laulu, »joka
maisissa kotkissa voi sietää päivän
säteitä,[249] katsele nyt tarkkaavasti.
Valoista, jotka minut muodostavat,
näät silmistäni sinkoovaiset ovat
korkeimmat koko tässä asteikossa.
Se, joka säihkyy silmäteränäni,
ol' lauluniekka Pyhän Hengen,[250] kantoi
hän arkin kaupungista kaupunkihin.
Nyt laulunsa hän arvon tuntee, oma
mikäli siinä tahtons' ilmi tuli,
siit' yhtä arvokkaan kun saa hän palkan.
Viidestä, jotka kulman kaaren viittoo,
se, joka lähinnä on nokkaa, kerran
lohdutti leskeä, mi suri lastaan.
Nyt tietää hän, kuink' kallihiksi käypi
Kristusta olla seuraamatta, auvon
koettuaan ja auvon vastakohdan.[251]
Seuraava kaaressa mun kertomassain
ylemmän kulmakarvan, lykkäystä
sai kuolostaan,[252] kun syvästi hän katui.
Nyt tietää hän, ett' iki-oikeus Taivaan
ei muutu, vaikka tehdä arvon rukous
maan päällä päivän tään voi huomiseksi.
Seuraava,[253] tilaa Paimenelle tehden,
kerällä lain ja minun kreikkalaistui;
tarkoitus hyvä pahan heelmän kantoi.
Nyt tietää hän, ett' työnsä hyvän seuraus
tuo paha hänt' ei vahingoita, vaikka
se turmelusta tuotti maailmalle.
Ja se, min kaaren alapäässä näet,
ol' Vilhelm,[254] jonka surmaa maa se itkee,
mi suree, että Karl ja Fredrik elää.
Nyt tietää hän, kuink' kuningasta Luoja
rakastaa oikeaa, ja hohtavalla
hän hahmollaan sen kyllä ilmi tuokin.
Ken uskois erheen maailmassa siellä,
kehässä tässä että Troijan Rifeus
on viides kaune valosarjan pyhän.
Nyt Luojan armosta hän paljon tietää
mik' outoa on maailmalle, vaikka
näkönsä kannakaan ei saakka pohjaan.»[255]
Kuin kiuru alla avaruuden laulaa
sitten vaikenevi tyytyväisnä,
sulouteen viime virren uuvahtaen,
niin näytti minusta nyt leimakuva
tuo iki-ilon, jonk' on toivo tehnyt
jokaisen seikan semmoiseks kuin on se.
Ja vaikka olin epäilyyni nähden
kuin lasi värin peittämänsä suhteen,
en vaiti varrota ma voinut, suusta
nää sanat: »Mitä mahtaa olla tämä?»
omalla voimallansa tunkeutuivat;
ja silloin sielut kirkkahammin juhli.
Nyt silmin vielä säihkyvämmin vastas
minulle pyhä lintu, etten jäisi
ma kauan kummastuksen kuorman alle:
»Nään, että uskot, mitä virkan sulle,
mun vuoks, et tietäin, kuin ne tapahtuvat,
siks, vaikka uskot, salass' on ne sulle,
teet niinkuin mies, mi hyvin tuntee seikan
nimeltä, vaan ei olemukseltansa,
jos sitä selvitä ei toinen hälle.
_Regnum coelorum_[256] väkivaltaa sietää
rakkauden kuuman taikka toivon hartaan,
mi voittaa saattaa Jumalankin tahdon;
ei niinkuin kuolevainen kuolevaisen,
vaan Taivas tahtoo voitetuksi tulla
ja voitettuna voittaa hyvyydellään.
Ens sielu silmäkulman ynnä viides
sua kummastuttaa, koska heillä näet
koristetuksi tämän enkel-kodin.[257]
He kuolleet pakanoina ei kuin luulet,
vaan kristittyinä, uskoin Vapahtajaan
vast'edes kärsivään tai kärsineesen.
Näät helvetistä, joss' ei käänny kukaan
hyvähän tahtoon, luustoonsa tuo palas,
ja palkka toivon palavan se oli;[258]
tuon toivon palavan, mi voimin kaikin
rukoili luojaa, että ruumistuis hän
ja muuttua vois vielä tahto miehen.
Se sielu mainehikas, josta puhun,
lihaansa palas, siinä hetken oli
ja uskoi Häneen, joka voi hänt' auttaa.
Ja uskoen hän tuleen moiseen syttyi
rakkauden toden, että riemun tämän
hän ansaitsi, kun toisen kerran kuoli.
Kautt' armon, joka lähtehestä läikkyy
syvästä niin, ett'ei sen alku-aaltoon
viel' ole koskaan luodun silmä nähnyt,
tää toinen rakasti niin oikeutta,
ett' armost' armoon Luoja hälle katseen
valisti lunastukseen vastaisehen.[259]
Hän siihen uskoi, sietänyt ei enää
hajua pahaa pakanuuden kansain,
vaan moitti, soimas heidän turmelustaan.
Ne kolme naista, jotka oikealla
sivulla vaunun näit, ol' hälle kaste
jo tuhat vuotta ennen kasteen aikaa.
Oi, armon-valitsemus, kuink' on juures
etäällä niiden katsehilta, jotka
ei syytä ensimmäistä täysin näe!
Ja teidän, kuolevaisten, arvostelmat
on ahtaat; mekin, jotka Luojan näämme,
viel' emme tunne joka valittua.
Mut meist' on suloinen tuo puute, sillä
täss' autuudessa autuutemme kasvaa,
me että samaa tahdomme kuin Luoja.»
Näin kuva jumalallinen tuo mulle
suloisen rohdon antoi, että lyhyt
näköni siitä selväks seijastuisi.
Ja niinkuin kielten helinällä hyvää
säestää laulajata luutun-lyöjä,
niin että laulu soreammin sointuu,
niin muistan, että hänen haastaessaan
nuo valot autuahat kaksi,[260] niinkuin
molemmat silmät räpäykseen yhtyy,
säesti heitä helohohtehillaan.