Kuin laps, mi aina sinne juoksee, missä
sen lohtu varmin on, ma tyrmistynyt
myös käännyin oivaan ohjaajattareeni.
Ja hän kuin äiti, joka rientää pojan
avuksi kalpean ja huohottavan
ja haastaa äänin tätä tyyntäväisin,
nyt mulle: »Tiedät, olet Taivahassa,
ja että Taivahass' on kaikki pyhää
ja mitä tehdään, rakkaudesta tehdään.
Kuink' oiskaan laulu ja mun hymyilyni
sun muuttaneet, nyt arvaat, koska
tää huuto noin on sua hirvittänyt.
Tajunnut jos sen rukoukset oisit,
sa tietäisit jo Herran koston, jonka
näkevä olet ennen kuolematas.[272]
Korkeuden kalpa lyö ei liian varhain,
ei liian myöhään, vaikka niin ehk' uskoo,
ken sitä vartoo toivoin taikka kauhuin.
Mut käänny nyt myös puoleen näiden, olet
näkevä heissä monet kuulut henget,
jos, kuten sanon, silmäs sinne suuntaat.»
Ma katsoin, kunne käski hän, ja sata
näin pyörylätä, jotka toisiansa
säteilyin keskinäisin kaunistivat.
Ma seisoin niinkuin mies, mi itsehensä
toiveensa kärjen painaa eikä tohdi
kysyä, ettei työlästyisi toinen.
Ja suurin, heljin noista helmilöistä
nyt esiin astui vastauksellansa
vain tyydyttämään minun tahtoani.
Sisältä sen ma kuulin:[273] »Jos mun lailla
näkisit rakkauden, mi meissä palaa,
sa ilmi tuonut oisit aatoksesi.
Mut että vartoen ei viipyis sulta
päämääräs korkea, ma kohta vastaan
sun mietteeseesi, jota niin sa varot.
Huipulla vuoren sen, min rinne kantaa
Cassinon, kulki paljon kansaa ennen
erehtynyttä, tietävää ei toden.[274]
Ma ensimmäisnä siellä julki lausuin
sen nimen, joka kuolevaisten maahan
totuuden toi, mi niin nyt meidät nostaa.
Ja päälleni niin runsas paistoi armo,
ma että harha-uskonnosta, joka
maailman kiehtoo, pelastin sen seudun.
Muut valot nää kaikk' yksin-miettiviä
ol' ihmisiä; heissä hehkui lämpö,
mi kukat kasvattaa ja heelmät pyhät.
Tää on Macarius, tää Romualdus,[275]
nää veljiäni, jotka luostareissa
eläen sydämensä säilyttivät.»
Ma hälle: »Hyvyys, jota haastamalla
osoitat mulle, ynnä hohtojenne
katsanto kaunis, jonka nään ja huomaan,
mun luottamuksein niin on laajentaneet
kuin ruusun Aurinko, min aukaisevi
niin paljon se kuin aueta se jaksaa.
Siks pyydän, ja sa, taatto, vastaa mulle,
niin suuren armon voinko saada, että
näkisin sinut kasvot paljahina.»[276]
Ja hän: »Ah, veli, ylväs toivehesi
toteutuva on viime taivahassa,
muut kaikki missä täyttyvät, myös minun.
On siellä täysi, kypsä, täydellinen
jokainen toivo; vain sen piirin osat
ijäti pysyy paikallansa kukin.
Näät niill' ei paikkaa ole eikä napaa
ja niihin saakka portahamme nousee,
siks sinne ei sun kanna katsehesi.
Niin korkealle patriarkka Jakob
kohoovan näki tikapuiden huipun,
kun kulki Enkelit niit' ylös, alas.
Mut maasta jalkaansa nyt nosta kukaan[277]
ei niitä noustakseen, ja luostar-säännöt
paperin haaskuuta maan päällä ovat.
Ne muurit, jotka oli Herran majat,
pesiksi paheen tulleet on, ja hiipat
ne säkkejä vain jauhon tärveltyneen.
Mut koronkisko kovinkaan niin loukkaa
hyvyytt' ei Luojan niin kuin saalis, joka
sydämet munkkien nyt hulluttavi.
Näät kaikki, mitä Kirkko tallettavi,
on niiden, jotka 'Luojan tähden' kerjää,
ei suvun eikä vielä pahempien.
Mut liha kuolevaisten on niin heikko,
ett' enempää ei kestä alku hyvä
kuin tammen synnystä on terhoon saakka.
Kullatta, hopeatta Pietar' alkoi,
ma aloin paastoin, rukouksin, nöyryys
perustus oli Franciskani-kunnan.
Ja kummankin jos alkujuurta katsot
ja näet, niissä niiden nyt on meno,
sa huomaat: valkeast' on musta tullut.
Mut taapäin että Jordan kääntyi, että
pakeni meri Luojan tahdon mukaan,
ol' oudompaa kuin hän ett' tässä auttais.»
Näin mulle hän; ja sitten seurahansa
hän liittyi, seura kaikki kokoon kertyi,
kohosi tuulispäänä korkeutehen.
Tuo sulo Nainen heidän jälkeen ohjas
vain viitaten mun noita portahia;
niin luontoni hän voitti voimallansa.
Ja verrattava vauhtiin siipieni
maan pääll' ei ole liike nopsin, missä
on nousu ynnä lasku luonnollinen.
Lukija oi,[278] kuin totta toivon tuohon
hartaaseen voittokulkuun, jonka vuoksi
lyön rintaani ja itken syntejäni,
niin ennemmin et saanut sormeasi
tulehen ois ja pois, kuin kaksoisien
ma merkin näin ja siinä itse olin.
Oi, tähdet kirkkaat, oi, sa valkeus, voiman
valtaisan täyttämä, ma jolle kaiken
neroni velkaa oon, kuin olleekin se!
Keralla syntyi, kera teidän piili
hän, jok' on taatto kaiken maisen elon,
kun ensin hengitin Toskanan ilmaa.
Kun mulle sitten armo suotiin päästä
sees-piiriin korkeaan, mi teitä kiertää,
sain onnen tulla taivahanne tarhaan.
Hartaasti teidän puolehenne huokaa
nyt sieluni, se että saisi kyvyn
nousuunsa vaikeaan, mi viittoo, viehtää.
»Ylintä autuutta niin lähell' olet»,
Beatrice virkkoi, »että silmäis täytyy
terävät olla nyt ja nähdä selvään.
Siks ennen kuin sa enemp' astut siihen,
luo alas katsees, näe, kuinka paljon
oon maailmaa jo jalkais juureen pannut;
niin että esiintyisit mielin liedoin,
mikäli voit, tuon eessä voittoparven,
mi riemuin saapuu ikipiiriin tähän.»
Ma katsoin taapäin kehään seitsemähän
ja tämä taivaankappaleemme näytti
niin pienelt', että hymyilin ma sille.
Ja viisain on se, ken sen piennä pitää,
ja joka muuta miettii, toista toivoo,
sen vasta mainita voi järkeväksi.
Latonan tyttären[279] näin hehkussansa,
vapaana varjosta, min vuoksi uskoin
ma muinen harvaks sen ja tiivihiksi.
Sun poikas näyn, oi Hyperion, siedin
ma siellä, näin sen lähistöllä Majan,
Dionen taivahisen piiritanhun.[280]
Näin sitten, kuinka isää ynnä poikaa
Jupiter välittää, ja siellä selves
minulle, miten majaansa ne muuttaa.[281]
Ja kaikki seitsemän ne näytti mulle
niin nopeutensa kuin myös suuruutensa
ja kuinka mitatut on matkat niiden.
Se soppi, josta meill' on kiista tuima,[282]
myös näkyi merineen ja vuorinensa,
kun kiersin kanssa iki-Kaksoisien.
Taas sitten kauniit näin ma silmät Naisen.