Kiviahon tuvassa. Näyttämö sama kuin ensimmäisessä näytöksessä.
KIVIAHO (tulee sisälle). Voi näitä päiviä ja matkan vaivoja!
LEENA. Johan isäntä vihdoinkin saapuu. Minä olen hyvin kauan odottanut.
Vähän väliä olen katsonut ikkunasta pihalle ja ajatellut, että on sillä
Kiviaholla paljon tuskaa ja huolta. Vähän on niitä, jotka säälivät ja
auttavat.
KIVIAHO. Kukapas enää säälisi, kun ei oma lapsikaan. Vanhaksi ja
huonoksi olen joutunut.
LEENA (kantaa ruokaa pöydälle). Minä olen keittänyt puurot ja perunat
sekä varistanut kahvipannuakin, jotta isännällä olisi jotakin lämmintä
suuhun pantavaksi kylän kylmiltä tultua. Liekö tuolla tarjottu edes
kahvikuppia.
KIVIAHO (käy ruoalle). Olipa hyvä, että meille sattui Leena, joka
ruokaa laittaa.
LEENA. Minä tässä äsken sanoinkin Lampolan Kaisalle, joka hierojaksi
pyysi, että saavat nyt sarvipussit levätä vähän aikaa, sillä en
minä henno jättää Kiviahoa oman onnensa nojaan. Tarvitaanhan tässä
vaimoihmistä, joka lehmät lypsää ja isännälle ruokaa laittaa.
KIVIAHO. Tarvitaanhan tässä. — Ei kuulu Liisaa tulevaksi. Luulin, että
äkkipikaisuudessaan uhkauksen teki, jota myöhemmin katuisi ja anteeksi
pyytäen kotiinsa saapuisi niinkuin kadotettu ja jälleen löydetty
karitsa. Mutta ei näy tulevaksi, ei.
LEENA. Ei taivu ylpeä ja pahanelkinen sisu.
KIVIAHO. Luulin, että olisin Saarimäkeä sekä Liisaa väärin tuominnut ja
syyttömästi epäillyt. Taisi olla turhaa sekin luulo.
LEENA. Jo minä olen monta kertaa sanonut, että kuritusta sietäisivät
molemmat. Aika saunan ansaitseisivatkin elkeittensä tähden. (Nyyhkien.)
Säälin niin paljon teitä vastoinkäymistenne vuoksi. Usein itkien
ajattelen ja toivon, että jos minä jollakin tavalla voisin lieventää
Kiviahon isännän murheita, te kun olette aina niin rakastavainen ja
rehellinen ihminen.
KIVIAHO. Minkäs sitten toinen voi. Jokaisen oma ristinsä kantaman pitää.
LEENA. Mutta onhan se edes hyvä, jos on toveri ja ystävä, joka kokee
auttaa. Sitä vartenhan minäkin jäin tänne teidän asunnolle.
KIVIAHO. Niinhän minä olen sanonut jo ennenkin Leenalle, että olehan
sinä edes täällä emännän töitä toimittamassa.
LEENA. Mutta maailma on niin paha ja ilkeä. Ihmiset koettavat kaikki
asiat kääntää oman väärän mielensä mukaan. Voi, Kiviaho hyvä, kuinka ne
alkavat jo puhua meistäkin, viattomista ihmisistä! (Liikutettuna.) Minä
olen aina rehellisesti vaeltanut, enkä kenenkään kunniata polkenut, sen
Kiviahokin hyvin tietää.
KIVIAHO. Mitä juttuja nyt on liikkeellä?
LEENA. Aivan olen pakahtumaisillani, kun niitä ajattelen. Sanotaan,
että me luvattomasti yhdessä eläisimme. (Itkien.) Ja me olemme molemmat
siviästi ikävuotemme täyttäneet. Emme koskaan ole hempeitä ajatuksia
sydämeemme laskeneet, vaan aina koettaneet pitää Jumalan silmäimme
edessä.
KIVIAHO. Kaikkia kuuleman pitää! Kuinka sellaiset solvaukset meidän
rehellisestä majasta syntyä voivat?
LEENA. Minä melkein arvaan, mistä ne ovat alkaneet, mutta en tahtoisi
puhua pahaa Saarimäestä, joka vävyksenne pyrkii.
KIVIAHO. Olisiko Saarimäki sellaisia juttuja liikkeelle laskenut?
(Itseks.) Jopa arvaan, mitä Nieminenkin tarkoitti leikkipuheillansa.
LEENA. Saarimäki sitä varmaankin on puhunut Niemisessä, koska Niemisen
emäntä on kertonut nostajan emännälle, nostajan emäntä kirkonisännän
emännälle, kirkonisännän emäntä rovastinnalle ja rovastinna itse
rovastille. Rovasti oli kuulemma sanonut, että hän pakottaa meidät
kuulutuksille ja vihille tai muuten manuuttaa kirkkoraadin eteen
tutkittavaksi ja nuhdeltavaksi. Voi, minkä häpeän tekevät meille.
(Itkee.)
KIVIAHO. Ettäkö rovastikin uskoisi sellaista! Tämäpä vasta ikävä juttu!
(Itseks.) Melkein luulen, että tämä on Saarimäen aikaan saama, sillä
vihoin erkani hän meistä.
LEENA. Olisi siitä häpeätä ja mieliharmia elämänijäksi, jos rovasti
vielä kirkkoraadin eteen vie. Ainoastaan yhdellä tavalla voimme
molemmat vielä kunniamme ja hyvän nimemme pelastaa.
KIVIAHO. Millä keinoin?
LEENA. Voi, uskaltanenko minä semmoista isännälle ehdottaa. Ai sentään,
eihän minun pitäisi sillä tavalla ruveta isännälle puhumaan. Isäntä
varmaan ajattelee — —
KIVIAHO. Tarkoitatko ehkä, että meidän pitäisi mielisuosiolla mennä
kuulutusta ottamaan?
LEENA. Voi, enhän minä, vaan johtui mieleeni, kun nostajan emäntäkin
oli sillä tavalla sanonut.
KIVIAHO (itseks.). Mitä tekisi? Liisakin on poissa. Eikä Leena sentään
taida sen huonompi ihminen olla kuin joku toinenkaan. (Ääneen.)
Kyllähän meillä tosin talouden pitäjätä tarvittaisiin — —
LEENA. Jottako isäntäkin meinaa niin? Sen minä olen aina sanonut, että
Kiviaho on viisas ihminen. Se hoksaa aina, miten on tehtävä.
HAKALA (tulee). Läksinpä katsomaan, joko tämä torppa pian on tyhjä
uuden omistajan asuttavaksi.
KIVIAHO. Uuden omistajan!
LEENA. Ei Kiviaho vielä ole torppaansa myynyt.
HAKALA. Mutta Nieminen on myynyt minulle omistusoikeuden tähän torppaan.
KIVIAHO. Sinulleko?
HAKALA. Onko se mikä ihme?
KIVIAHO. Mutta sinähän itse sanoit, että Saarimäki aikoisi tätä
haltuunsa saada.
HAKALA. Kenties olisi halunnutkin, mutta ei ollut rahoja. Minä annoin
ukolle puhtaat setelit kouraan.
LEENA. Mutta Kiviaholla on selvillä puumerkeillä varustetut
torpankirjat.
HAKALA. Mitähän noilla yli-ikäisillä papereilla on virkaa?
KIVIAHO. Mutta minä olen tämän torpan tehnyt ja pellot raivannut. Ja
mitä minä olen tehnyt, se on minun, olkootpa paperit vanhat tai nuoret.
LEENA. Niin on Kiviaho tehnyt ja korkea oikeus on siis hänen puolellaan.
HAKALA. Oikeus kysyy vain torpankirjoja ja todistajia. Kiviahon
torpankirjat ovat jo vanhuutensa tähden lain voiman menettäneet.
Mutta tuossa on uudet ja lujat paperit, joilla minä käyn tämän paikan
isännäksi.
KIVIAHO. Mutta sinä et tule tämän paikan isännäksi niin kauan kuin minä
elän. Minä en tiedä mitä oikeus kysyy, mitä ei, mutta sen tiedän, että
tämä torppa on minun.
HAKALA. Ihan muutaman viikon perästä saat jo muuttaa täältä pois tai
muuten nimismies tulee häätämään.
LEENA. Tuleeko nimismies häätämään? (Itseks.) Voi ukkoparkaa! Eikö
kohta tulle Kiviaholle kulkijan sauva käteen.
KIVIAHO. Elä sinä suututa minua, mies. Sillä johan sanoin sinulle,
etten lähde pois tästä torpasta.
HAKALA. Mutta se on täytyminen, sillä kruunu antaa oikeuden
itsekullekin.