PEKKA. Mitäs sanot tällaisesta kirjasta? Uskotko, että lähden
Austraaliaan?
KATRI. Lähdet sinä sillä hupsujen valtakuntaan, mutta et muuanne.
PEKKA. Elä sinä pilkkaa minua, Katri, sillä onpa kohta meidän
eronpäivät käsissä, ja en soisi, että mielikarvaudella muisteleisin
sinua vieraalla maalla, siellä kaukana merten takana. Ajattelen silloin
käyskenteleväni siellä niinkuin Aatami paradiisin nurmikolla ennenkuin
Eevan puolisoksensa sai. Silloin muisteleisin myös Suomen maata ja
Niemisen rusthollia, jossa äkäinen emäntä komentelee yhtä sinisilmäistä
palvelijatarta. Silloin mielisin tulla rikkaaksi ja ostaa laivan, joka
kullalta ja hopealta hohtaisi. Sillä purjehtisin Suomen rannoille
jälleen ja ottaisin sinut mukaani. Lähtisitkö, Katri?
KATRI. Mutta mikä sinulle on tullut? Johan sinä olet järkesi
kadottanut. Mene nyt sukkelaan ulos hakkaamaan keittopuita, jotta
hieman viisastuisit raittiissa tuulessa. (Menee takaisin sisälle.)
PEKKA (itseks.). Vai kadottanut järkensä! En olisi uskonut tuollaista
vastausta antavan. Nauraa parhaimmillekin unelmilleni. Olipa sekin
jotakin.
HAKALA (tulee). Niinpä kävi kuin toivoinkin. Onnen potkaus tuli ja
kohotti omalle konnulle.
PEKKA. Mitenkä niin?
HAKALA. Tuossa ovat torpankirjat. Kiviahon torppa on minun. Eikö se ole
onnen potkaus?
PEKKA. Ei kannata kiittää kivisiä turpeita.
HAKALA. Mitä! Eikö kelpaa ruveta elämään sellaisessa torpassa, jossa on
viljelykset kuin rusthollissa? (Menee.)
PEKKA. Mitähän peliä sekin mies pelannee toisen vaivannäöistä
hyötyäkseen.
EMÄNTÄ (tulee). Joko taas Pekka jäi koko illaksi maailman toilauksia
aprikoimaan! Eihän sinun töistäsi tule tänä iltana mitään. Ei sellaiset
laiskan kujeet kelpaa toisen leivän ääressä.
PEKKA. Elkää toruko! En minä kauan enää teidän kannikkaanne kuluta.
(Menee.)
EMÄNTÄ. Ei noista nykyajan palvelijoista ole enää mihinkään. Ei niihin
vaikuta edes hyvät varoitukset. Poissa on vanhan ajan nöyryys ja
yksinkertaisuus.
KIVIAHO (tulee). Päivää! Onko meidän Liisa ollut täällä?
EMÄNTÄ. Kyllä hän oli meillä tänä päivänä palvelukseen pyrkimässä.
Oletko ajanut hänet pois kotoa?
KIVIAHO. En minä ole ajanut, enkä olisi sallinut sellaista. Mutta minä
en ymmärrä, kuinka Liisa sillä tavalla saattoi menetellä minua kohtaan.
EMÄNTÄ. Semmoisia ne ovat nykyajan nuoret. Ei minun nuorena ollessani
olisi tuommoista saanut tapahtua.
KIVIAHO. Kyllä Liisa on ennen ollut kiltti tyttö.
EMÄNTÄ. Mutta kurituksen puutteessa hän aina on ollut, se on varma.
Liian helläluonteinen oli vaimovainajasi, ja itsekin nähtävästi olet
säästellyt vitsanvarpuja.
KIVIAHO. En ole ollut ankara. Mutta Liisa on ollutkin tottelevainen ja
nöyrä.
EMÄNTÄ. Eivät nämä nykyajan ihmiset enää osaa lapsiansakaan kasvattaa.
Olisipa minulla lapsia ollut, niin joka päivä antaisin heille kuritusta
ja nuhdetta. (Huoaten.) Tämä maailma turmeltuu ja pahenee yhtämittaa,
ja suurella vauhdilla se kulkee kohden hirmuista loppua, jolloin tulet
ja tiilikivet palaman pitää.
KIVIAHO. Mutta tuota, minulla olisi isännälle vähän asiaa.