KATRI. Mutta eihän sinulla ole vielä tietoakaan torpan saamisesta, ja
nyt olet jo asuintoveria ajatellut.
PEKKA. Mutta sehän tässä onkin se ensimmäinen asia.
KATRI. Hommaahan se toinen ensisti ja ajattele sitte ensimmäistä.
NIEMINEN (tulee kamarista haukotellen). Hohoi, kauanpa satuinkin
nukahtamaan.
EMÄNTÄ (tulee isännän jälestä suorien hiuksiaan ja hamettaan korjaten).
Täälläpä kaikessa rauhassa pyhälepoa pidetään, vaikka on vasta
perjantai. Nyt on jo ilta käsissä, eikä vieläkään ole pihan veräjä
kuntoon laitettu.
PEKKA. En minä nyt luullut niin kiirettä olevan. Kyllä tämä aika vielä
tulee korvatuksi, kun työn ääreen pääsen. Sattui tulemaan torpan asiat
puheeksi, ja siinä suljahti aika huomaamatta.
EMÄNTÄ. Kuka käski joutavia jaarittelemaan.
KATRI. Minä en ole arvannut minnekään mennä, kun emäntä ei ole
ulkotyötä määrännyt.
EMÄNTÄ (Katrille). Menehän nyt ensin laittamaan kyökin uuniin valkeata,
ja laita iltakahvit valmiiksi. (Katri menee.)
NIEMINEN (Pekalle). Aikooko Pekka torppariksi ruveta, vai mitä sinä
äsken sanoit tuumailleesi?
PEKKA. Niin, siitähän minulla olisi aikomus teille haastaa, että ettekö
te antaisi sitä Palolahden autiotorppaa minulle viljeltäväksi? Siellä
tosin ovat jo pellot nurmena ja kartano ränsistynyt, mutta eikö tuosta
vielä hyvä tulisi. Kyllähän minä kohtuullisen vuokran maksan, kun
saan häiritsemättä ja häätämättä sitä viljellä. Suostutteko, isäntä,
sellaiseen esitykseen?
NIEMINEN. Jos olisit ennemmin asiasta puhunut, niin ehkä olisin
suostunut ja tehnyt kaupat. Mutta nyt olen tullut toisille tuumille.
PEKKA. Mutta tietäähän isäntä, että maa siellä on joutilasna. Olisi
kai se asuttuna ja viljeltynä parempi. Vai aiotteko itse ruveta siellä
viljelyksiä pitämään?
NIEMINEN. Enhän minä itse. — Mitenkäs minä vanha mies joutaisin
enää niin laajoja hommia pitämään vierailla työvoimilla. Mutta minä
aion myydä kaikki ne Kiviahon takalistolla olevat maat tukkiherra
Pölkkyliinille.
PEKKA. Ettehän toki sellaista tehne. Tukkiherra veisi sieltä
metsän puti puhtaaksi ja jättäisi koko maan autioksi. Kuka siellä
metsättömällä palstalla voisi torppaa pitää.
EMÄNTÄ. Mutta kyllä näkyvät torpparitkin metsää kuluttavan. Kiviahon
ympäristökin on jo hirsipuista paljas, eikä puitten hinnaksi ole saatu
rahan penniäkään. Kyllä kai siellä olisi nyt hyvä tukkimetsä, ellei
torppaa olisi tehty, ja saataisiin siitä nyt hyvät hinnat.
PEKKA. Ei Kiviahokaan puita turhuuteen ole käyttänyt. Torppanne
on rakentanut asuttavaan kuntoon ja raivatuille niityille tehnyt
heinälatoja. Eikä metsä ole autiona missään, vaan on jokapaikassa
säilynyt puolikuntoisena, josta pian voi hirsimetsäksi varttua.
NIEMINEN. Voihan se niinkin olla. Ja ei sillä ole tähän saakka ollut
väliäkään, kun on ollut parempi raha-aika. Mutta nyt on huono aika.
Palvelijain palkat kallistuvat, verot kasvavat, eikä rahoja tahdo saada
mistään.
EMÄNTÄ. Niin, ja kahvit ja sokerit maksavat kovin paljon.
PEKKA. Ei siis taida tulla mitään tästä minun ehdotuksestani?
NIEMINEN. Silleen se kai jäänee.
PEKKA (itsekseen). Enpä olisi uskonut näin käyvän. Mutta lienee
samantekevä, koska ei Katrikaan tunnu välittävän. (Menee ulos.)
NIEMINEN. Kauan viipyy tukkiherra Pölkkyliin. Tulleeko tänä päivänä,
vaikka niin varmasti lupasi.
EMÄNTÄ. Tuomosen emäntä sanoi matkustaneen kaupunkiin eilen illalla.
Tokko ehtinee sieltä niin pian takaisin.
LIISA (tulee). Päivää! Onko isä jo ehtinyt käydä täällä puhumassa
torpan kirjoista?
NIEMINEN. Ei ole käynyt vielä.
EMÄNTÄ. Istuhan nyt, Kiviahon Liisa! Mitä sinulle on tapahtunut, koska
olet noin huolekkaan näköinen?
LIISA. Olen lähtenyt kotoa pois.
EMÄNTÄ. Kotoa pois! Siunaa ja varjele! No minkä tähden?
LIISA. Aion ruveta palvelukseen ainakin vähäksi aikaa.
EMÄNTÄ. Johan sinä outoja ajattelet. Eikö Kiviahossa enää emäntää
tarvita? Kuinka voit jättää vanhan isäsi?
LIISA. Kyllä niitä on, jotka isästä huolta pitävät, En minä olisi häntä
jättänyt, ja ikävää oli vanhasta isästä luopuminen. Mutta asianhaarat
pakottivat.
EMÄNTÄ. Mitkä ne sellaiset asianhaarat ovat? Leipää ja vaatetta oli
kyllä. Ei Kiviahon torpassa puutteen kanssa eletä, eikä isäsi liene
liian ankara ollut ainoalle tyttärelleen.
LIISA. Mutta hyvä emäntä, nyt sinne varmaan tulee toinen komento. Isä
nähtävästi aikoo naimisiin.
EMÄNTÄ. Vai naimisiin! No kaikkea se ajatteleekin vanhana miehenä.
NIEMINEN. Tulevaa äitiäkö sinä rupesit niin pelkäämään, että pakoon
lähdit?
LIISA. En minä pelkäisi, jos olisi joku toinen ihminen. Mutta sellaisen
kuin Leenan kanssa en minä voi yhdessä asua. Tunnettehan muorin,
joka kulkee talosta taloon suutansa soittamassa ja parjaamassa muita
ihmisiä. Jo kerkesi minunkin mainettani häväistä isäni silmäin edessä.
EMÄNTÄ. Vaikkapa niinkin olisi, niin ajattele kuitenkin tarkemmin ja
nöyryytä itsesi. Niinhän sanassakin neuvotaan.
NIEMINEN. Vai aikoo isäsi naida Leenan. Mutta miten sitte käy torpan
hoitamisen kanssa?
LIISA. Sitä en tiedä. Mutta onnettomuutta siitä naimiskaupasta koituu
kaikissa tapauksissa, siitä olen varma. Jos isäni mielen saisi jollakin
lailla muutetuksi, niin se olisi oikein hyvä.
NIEMINEN. Taitaa olla vaikea saada häntä päätöksestänsä luopumaan.
LIISA. Mutta jotakin olisi koetettava. Ja siinä suhteessa minä pyydän
teidän apuanne. Isäni tulee tänne puhumaan torpan kirjain uusimisesta.
Silloin voisitte peloitukseksi sanoa hänelle, ettette uudistakaan enää
niitä kirjoja, vaan otatte toisen torpparin, ellei luovu onnettomasta
naimahommastaan. Te ette tietysti totta tarkoita.
EMÄNTÄ. Mutta tyttöparka, kehoitatko sinä meitä narraamaan omaa isääsi?
LIISA. Mikä keino tässä sitte auttaa?
NIEMINEN. No sittepähän nähdään, kuinka sen asian kanssa käy.
LIISA. Mutta vielä on minulla toinenkin esitys. Eikö Nieminen ottaisi
minua palvelijaksi vähäksi aikaa? En minä suuria palkkoja vaadi.
EMÄNTÄ. Nyt ovat ajat niin kalliit, ettei kannattaisi pitää paljon
vierasta työväkeä.
NIEMINEN. Ei meidän sopine tällä kertaa lisätä palvelijain lukua.
EMÄNTÄ. Eiköhän olisi parasta, että alentaisit vähän mieltäsi ja
menisit takaisin kotiisi.
(Menee.)
SAARIMÄKI (tulee). Päivää! Minulla olisi isännälle vähän asiaa. Tulin
keskustelemaan siitä torpan laitosta, josta jo ennenkin oli vähän
puhetta.
NIEMINEN. Vai niin. Mitä sinulla olisi siitä esittämistä?
SAARIMÄKI. Isäntä muistanee, että olen pyytänyt vuokrata pientä
maapalstaa Kiviahon takalistolta. Nyt tulin sitä varten, että
päättäisimme kaupat.
NIEMINEN. En varmaan muista, oliko siitä jo lupausta annettu.
SAARIMÄKI. Kyllä puheet olivat jo sinnepäin.
NIEMINEN. Kyllähän sekin esitys hyvä on, mutta minä jo äsken tässä
puhuin, että kun on niin huonot ajat, niin aion myydä takalistolla
olevat metsäpalstat, enkä siis voi sinne torppareja ottaa.
SAARIMÄKI. Oletteko sen jo ihan varmasti päättänyt?
NIEMINEN. Tänä iltana pitäisi tulla jo ostaja, tukkiherra Pölkkyliin. —
Ikävä on, etten voi auttaa, mutta meidän talollistenkin täytyy katsoa
eteemme ja ottaa silloin puhdasta rahaa kuin on saatavissa. (Menee.)
SAARIMÄKI (Liisalle). Niinhän nyt kävi, etteivät entiset lupaukset
pitäneetkään paikkaansa. Ja kun minä luotin niin varmasti. — —
LIISA. Mutta eikö täällä muiden maalla ole sopivia paikkoja? Koettaisit
tiedustaa.
SAARIMÄKI. Ei taitane saada lähiseudulta. Talolliset ovat
tukkikaupoissa kiinni ja säästelevät maitansa metsän tähden. — Mutta
kuinka sinun aikeesi onnistuivat?
LIISA. Mitäpä niistä, jos eivät tarkoin täyttyneetkään. Ei kuulu
tarvittavan palvelijoita Niemisessä. Huolittaneeko muuallekaan näin
huonona raha-aikana.
SAARIMÄKI. Ettäkö tuollaisen tytön ottajia ei olisi! Mutta oli
se ikävä juttu, etten minä saanut torpanmaata. Kohta pirtinpuut
metsässä kaatuisivat, ja ennen ensi kevättä olisi tupa saatu
salvokselle ja saunan seinät pystyyn. Keväällä hakkaisin kaskea
ja raivailisin niittyä, syksyllä navetan tekisin, jotta siihen
hankkisimme hotasarvisen lehmän. Siellä rakentaisimme pesää ahokoivujen
huminoidessa ja tuulen soittaessa riemumarssia salolammen rannalla.
LIISA. Mutta yksin siellä aluksi saisit käkeä kukuttaa ahokivellä
istuessasi. Kuulithan, ettei isäni anna lupakirjaa minulle kuulutusta
varten, ja vasta kahden vuoden perästä olen laillisessa ijässä.
SAARIMÄKI. Niin nuorikos tämä linnunpoika vielä onkin. Silloin voisi
odottaakin, kun ei pelkää liiaksi vanhettuvansa.
LIISA. Mutta mitäs nyt sanot, kun nuo äskeiset ihanat haavekuvat
tyhjiin raukesivat?
SAARIMÄKI. Ehkä aika tuo uusia neuvoja. Sinun kanssasi on pahemminkin.
Mutta etkö voisi tulla meille äitini toveriksi?
LIISA. Elä ajattelekaan sellaista. Ymmärräthän, että se on minulle
mahdotonta. Koetan saada palvelusta siksi kun tulen lailliseen ikään,
jolloin ei mikään estä meitä yhteen menemästä.
PEKKA (tulee ulkoa). Ei tunnu miellyttävän tänä iltana mikään yritys.
Miltei kesken jätin veräjänkin laittamisen.
SAARIMÄKI. Kyllästytkö jo renkinä rehuamiseen?
PEKKA. Eipä paljon muutenkaan. Ikäväksi tämä ajan pitkään käy, kun saa
raataa ja repiä hartian väellä toisen työssä, ja emännän torasanoja
kiitokseksi kannetaan.
LIMBERG (tulee). Terve taloon! Tässäpä näyttää olevan nuorta ja
reipasta väkeä. Oletteko isäntiä vai isännäksi pyrkiviä?
SAARIMÄKI. Ei olla, vaan siksi aiotaan.
LIMBERG. Oletteko tämän talon isännyyden perillisiä?
SAARIMÄKI. Ei maar siksi otettane, kun ei isännällä ole tytärtäkään,
jolle vävyksi pääsisi.
LIMBERG. Ette siis kuulukaan talonväkeen?
SAARIMÄKI. Emme.
PEKKA. Olenhan minä tässä talossa renkinä olla nahjustellut, mutta
kyllä se niin on, että renki on renki ja talonväki on talonväkeä.
LIMBERG (Pekalle). No etkö ole itsenäiseksi pyrkiä aikonut?
PEKKA. Kyllä minä äsken tiedustelin isännältä torppaa päästäkseni
oikein omalle konnulle, mutta en saanut.
SAARIMÄKI. Samaten minullekin kävi.
LIMBERG. Ettäkö te nuoret ja reippaat miehet rupeisitte täällä
kivisillä ahoilla kantoja vääntämään ja suotta voimianne kuluttamaan!
Tulisitte jo vanhoiksi ja harmaapäiksi, ennenkuin sellaisista
viljelyksistä hyötyisitte.
SAARIMÄKI. Mutta minkäs sille Jumalan luomalle maalle taitaa, kun ei
sitä ole paremmaksi tehty?
LIMBERG. Voi veikkoset! On maata muuallakin ja ilmaa edempänäkin. Minä
olen käynyt sellaisessa maassa, joka rieskaa ja hunajata vuotaa enemmän
kuin Kaanaan maa Aaprahamin tyttärille. Siellä kasvaa ruista ja ohraa
enemmän kuin mannaa korvessa, ja viinit sekä oluet virtana puista
vuotavat.
SAARIMÄKI. Sepä vasta leipämaa oli!
PEKKA. Ihanko siellä viiniäkin puista saa?
LIMBERG. No sitä tulee kuin sadetta taivaasta. Kun ämpärinsä asettaa
iltasella puun juurelle, niin aamulla on se täynnä parahinta nestettä,
mitä maa päällänsä kantaa. Niin veikkonen, ei täällä pohjolassa saa
kuninkaatkaan aamuryypyikseen sellaista juomaa.
PEKKA. Sen maan ihmiset mahtanevat kunnon kekkereitä pitää.
SAARIMÄKI. Siellä vasta asua kelpaisi!
LIMBERG. Ja lypsäviä lehmiä vilisee laitumet täynnä. Parhaimpia
juoksijahevosia on tuhatlukuisin laumoin. Niistä saa ottaa parasta.
PEKKA. Ihanko intikseen?
LIMBERG. Ilman rahatta ja hinnatta. Eikä niille tarvitse navettaakaan
tehdä, kun ei ole kylmää talvea eikä muitakaan pahoja säitä. —
Sellaisia maita annetaan noin nuorille kelpo miehille ilmaiseksi. Eikö
haluttaisi lähteä ja viedä tuommoinen tytönmansikka mukaan?
PEKKA. Kyllä kai siellä herroiksi elettäisiin. Sinne minä lähden ja
jätän nämä rengin työt isännän omille niskoille.
SAARIMÄKI. Kuinka kaukana sellainen ihmeellinen maa on, ja mikä se on
nimeltään?
LIMBERG. Ei niin kaukana, ettei mennä ennätä. Austraaliaksi sitä
kutsutaan. Lienetkö ennen kuullut siitä puhuttavan?
SAARIMÄKI. En ole kuullut puhuttavan. Mutta eikö sellaiseen maahan tule
asukkaita niinkuin muurahaisia keolle? Tokko siellä enää on kenellekään
tilaa?
LIMBERG. Ole huoletta, kyllä siellä tilaa on. Maa on avarampi kuin
yhdeksän Amerikan valtakuntaa, ja sitä paitsi harvat vielä tietävät sen
ihmeistä ja tunnusmerkeistä.
PEKKA. Mutta kuinka te itse raaskitte lähteä pois sieltä onnen
tanterilta?
LIMBERG. Tuota noin. — Niin tuota, nähkääs. Seikka on ihan sillä
tavalla, että minä olisin siellä pysynytkin ainaisesti olemassa.
Mutta sattumalta tulin tutuksi Austraalian keisarin kanssa. Hän kun
tiesi minun olevan Suomesta kotoisin, niin kutsutti kerta luoksensa
ja sanoi: hyvää päivää, Suomen Siimeoni! Kuinka ne iloiset Suonien
pojat jaksavat? — Hyvinhän ne muuten jaksavat, sanoin, mutta leivästä
ja särpimestä tahtoo usein olla puutetta, kun maat ovat kivisiä,
suot vesisiä ja kesää ei ole kuin Eskon päivästä Mikkeliin. — Se on
suuri synti, sanoi keisari, että Suomen pojat laihtuvat laihan leivän
ääressä, kutsu heitä tänne, sanoi, minä annan heille paremman ja
lihavamman maan. Minä paljon tykkään niistä Suomen miehistä. — Niin
sanoi keisari ja paiskasi kättä kuten vanhalle tutulleen ainakin. Minä
astuin keisarin laivaan ja seilasin Suomen rannalle. Ja nyt olen täällä
tuomassa iloisia sanomia luvatusta maasta.
SAARIMÄKI (itseks.). Jospa vain puoletkin noissa pulleissa olisi totta,
niin olisimme ihmemaan löytäneet. (Ääneen.) Kuinka kalliiksi kyydit
sinne tulevat?
LIMBERG. Kyllä Austraalian keisari maksaa matkat ja antaa mennessä
vielä vapaan ylöspidon viinan ja konjakin kanssa. Onhan hänellä rahaa.
Kultaa ja hopeaa kasvaa siellä maassa niinkuin täällä pieniä kiviä.
SAARIMÄKI (itsekseen). Mitähän jos lähtisi suureen maailmaan. Ei näy
onnistuvan kotoisetkaan hommat. (Liisalle.) Mitäs sanot, Liisa?
LIISA. Jos lähdet, niin lähden minäkin. Ei kai siellä elämä huonommaksi
voine tulla, jos ei paremmaksikaan.
LIMBERG. Niin vain. Se on reippaan tytön puhetta. Tuollaisen immen
kanssa on hauska lähteä kultamaahan.
PEKKA (itsekseen). Merkillisiä puhuu mies. Ja miellyttää, totta maar,
sellaiset ihmeet. (Ääneen.) Jos asiat niin on, niin kyllä minä lähden.
SAARTMÄKI. Ehkäpä mekin Liisan kanssa lähdemme.
LIMBERG. Se on oikein! Teistä tulee kelpo asukkaita Austraalian
valtakuntaan. Ehkäpä kohootte siellä sotaherroiksi tai ministereiksi.
No mitäs sitten muuta kuin minä teen kirjat ja te näytätte niitä
Austraalian pääasiamiehelle kaupungissa, niin on laivat kohta valmiit
ja tie auki onneen. (Kirjoittaa.)
PEKKA (itseks.). Mutta tämä alkaa kuulua toisenlaiselta kuin Niemisen
emännän torapuheet.
LIMBERG (Pekalle). Mikäs sinun nimesi on?
PEKKA. Nimeni on Pekka?
LIMBERG. Mikä Pekka?
PEKKA. Olen vain renki Pekka ja palvelen nyt Niemisessä.
LIMBERG (kirjoittaa. Saarimäelle). Mikäs sinun nimesi on?
SAARIMÄKI. Minä olen Juho Saarimäki, ja tämä toinen on Liisa. Mutta
meidät saa panna yhteen kirjaan.
LIMBERG. Hyvä! (Kirjoittaa.) Liisa (itseks.). Kyllä minua sentään
pelottaa.
SAARIMÄKI (itseks.). Tästäpä taitaa ihan uusi ura aueta.
LIMBERG. Kas niin. Nyt ovat kirjat valmiit. Nyt kun suoritatte niistä
minulle asiamiespalkkaa 25 markkaa kappaleelta, niin on heti matka
vapaa ja onnen pyörä liikkeessä.
SAARIMÄKI. Maksaako se niin paljon? Eikö rikas Austraalian keisari anna
teille palkkaanne?
LIMBERG. Tiedättehän, että hänelläkin on paljon menoja, kun teille
vapaan matkankin kustantaa. Mutta oma vahinkonne on, jos ette maksa,
ja sitä kyllä katua saisitte. Ilman minun suosituskirjaani ei yksikään
suomalainen voi päästä Austraalian keisarillisen riikin valtakuntaan.
PEKKA. No kun reilusti ruvetaan elämään, niin reilusti maksetaankin.
Tuossa on rahat.
LIMBERG. Se puhe kelpaa. Kiitoksia! Tätä et tule katumaan.
SAARIMÄKI. Emmekö me Liisan kanssa pääsisi kumminkin yhteisellä
maksulla?
LIMBERG. Kyllä se on vastoin sääntöjä ja parakraahveja, mutta sama se,
teidän suhteenne teen poikkeuksen.
SAARIMÄKI. Tässä olisi.
LIMBERG. Kiitoksia! — Nyt onnea matkallenne! Jos kuukauden perästä
tämän talon isäntä tietäisi, minkälaisen lykyn löysitte, niin
kadehtisipa totta maar enemmän kuin kuningasta. Hyvästi, hyvästi!
(Menee.)
PEKKA. Tämä taisi olla aika elämän käänne.
SAARIMÄKI (Liisalle). Oli miten oli, mutta nyt me yhdessä lähdemme
isäni mökille ja alamme sitte valmistautua matkalle. (Saarimäki ja
Liisa menevät.)
PEKKA. Ja minä saan jo viskata rukkaset nurkkaan. Näitä en enää tässä
talossa tarvitse.
KATRI (tulee). Mitä sinä Pekka sillä meinaat?
PEKKA. Sitä, että aion lähteä suureen maailmaan tanssimaan onnen ja
riemun polskaa.
KATRI. Mitä tarkoitat?
PEKKA. Olen myynyt itseni kahdestakymmenestä viidestä Suomen markasta
Austraalian keisarille. Kuulitko, etten aiokaan enää ruveta pientä
herraa palvelemaan.
KATRI. Mutta mitä sinä hupsuttelet?
PEKKA. Minä puhun selvällä järjellä. Annan palttua rengin viralle, ja
lähden Saarimäen sekä Liisan kanssa Austraaliaan. Tuossa on passi ja
pääsylippu, jonka äsken ostin Austraalian herralta. Sillä saan maatakin
ilmaiseksi, enkä mitään vaivaista torpanmaata.
KATRI. Maatakin ilmaiseksi?
PEKKA. Niin kyllä. Alkaako tehdä mielesi mukaan lähtemään?
KATRI. Elä luulo luuta lihaksi, pässinpäätä paistikkaaksi. Mutta kyllä
sinua Pekka lienee narrattu hyvästi. Ei minua vain haluttaisi lähteä
tuommoisille urille.
PEKKA. Mutta minua tuntuu haluttavan. Ole sinä vain ikäsi Niemisen
emännän kasakkana, jos se haluttaa. (Menee.)
KATRI (itseks.). Kyllä Pekalla sittenkin taisi olla tosi mielessä.
Mutta olkoon. En suinkaan minä lähde hänen perästään juoksemaan.
(Menee.)
NIEMINEN (tulee kamarista). On se merkillistä, ettei Pölkkyliiniä vielä
kuulu tulevaksi. Tuleneeko ollenkaan, vaikka niin varmasti lupasi antaa
tänä iltana jo käsirahoja. Kumma kun ihmiset tarvitsevat yhäti rahoja,
niinkuin esimerkiksi minäkin. Ja sehän on vielä pahempi asia, ettei
niitä tämmöisenä aikana tahdo saada riittävästi.
HAKALA (tulee ulkoa). Päivää, isäntä! Nyt tehdään ne mökin kaupat, vai
kuinka, Nieminen?
NIEMINEN. Mitkä mökin kaupat?
HAKALA. Kiviaho ei kai enää kontrahtiajan loputtua aio mökkiään
hallita. Minä annan teille kahdeksan sataa markkaa puhdasta rahaa,
jos annatte sen minulle kahdeksikymmeneksi viideksi vuodeksi samoilla
vuokramaksuilla kuin tähän asti.
NIEMINEN (itseks.). Kahdeksansataa markkaa puhdasta rahaa! Se ei
olekaan aivan joutava tarjous näin huonona raha-aikana. (Ääneen.) Mistä
olet nyt rahoja haalinut?
HAKALA. Keräilin vain entisiä säästöjäni. Tukkijoella ollessani
ansaitsin rahoja.
NIEMINEN. Vai niin. Mutta Kiviaho kai itse aikoisi torppaansa pitää.
HAKALA. Tuskin se siitä välittänee, koska on ajanut pois Liisankin,
ainoan nykyisin työhön kykenevän koko torpassa. Ja jos Leena muorin
siihen emännäkseen ottaa, niin käy kahta hullummasti. Ei Kiviaho
uskone, että te sellaisissa oloissa annatte hänen torppaa hallita.
NIEMINEN. Täällä oli Kiviahon Liisa ja pyrki palvelukseen. Leenan
emännäksi tuloa pelkäsi myös.
HAKALA. Minulla olisi rahat mukana. Suostutteko tarjoukseen?
NIEMINEN (itsekseen). Kahdeksansataa markkaa puhdasta rahaa näin
huonona aikana, ja lisäksi tulee joka vuosi tavalliset vuokramaksut!
Kiviaho ei missään tapauksessa sellaisia ehtoja suorittaisi, kun pitää
mökkiä melkein perintötalonaan. Jaa, kyllä se niin on, että ihmisen
pitää katsoa eteensä tässä maailmassa.
HAKALA. Mitä Nieminen tuumaa tästä asiasta?
NIEMINEN. Käyhän tänne kamariin, niin keskustellaan. Ehkä minä suostun.
(Menevät.)
PEKKA (tulee ulkoa). Kuinkahan sen asian kanssa mahtanee olla. Kunhan
en liene ollut liian herkkä uskomaan sitä vierasta herraa. Jos minun
vaivalla ansaitut rahani joutuivat veijarin kynsiin, niin se vasta
olisi ikävä juttu. (Katselee paperiaan.) Mitähän tässä mahtanee
olla kirjoitettuna. — Ei noista variksenvarpaista saa selvää hullu
eikä hurskas. On se merkillistä, että nuo herrasmiehet kirjoittavat
sellaisia sorkkaviivoja, joita ei tavallinen talonpoika ymmärrä iiksi
eikä aaksi.
KATRI (tulee). Mitäs meidän Pekka tavailee niin tosissaan? Vai
aapiskirjan kukkolehteäkö tunnustelet?
PEKKA. Ohoh, toista maata tykkänään! Näetkös, tässä on pojalle passi
Austraalian valtakuntaan. — Mutta lueppas, Katri, mitä tässä oikeastaan
on. Sinä olet vähän nokkelampi saamaan noista koukeroista selvää.
KATRI (lukee). 'Tämän kautta todistan minä, joka olen Austraalian
keisarillinen asiamies Suomessa, että tämä mies, renki Pekka, joka
palvelee Niemisessä, on minulle maksanut puhtaassa rahassa yhden summan
kuin seuraa, nimittäin suuren kaksikymmentä viisi, sanoo kaksikymmentä
viisi Suomen markkaa, päästäksensä Austraalian keisarillisen riikin
valtakuntaan. Se 25 päivä tätä kuuta sisällä olevana vuotena.