Niemisen tuvassa.
KATRI (Pekalle). Elä koko iltapäivää ole tuvassa tuon piippunysäsi
kanssa, vaan mene jo laittamaan pihan veräjä kuntoon niinkuin käsketty
oli.
PEKKA (loikoen penkillä). No ei niin kiirettä, ettei tehdä ennätä.
KATRI. Mutta näethän, että ilta alkaa olla jo käsissä, eikä isäntä ole
tyytyväinen, ellei se aikanansa tule laitetuksi.
PEKKA. Ei hätä hyväksi ole eikä kiirettä ole luotukaan.
KATRI. Mutta on käsketty joutumaan.
PEKKA. Isäntä tietää, etten minä usein laiskan jalkineissa kulje.
KATRI. Mutta minkätähden juuri nyt on tarvis laiskotella?
PEKKA. Vielä kai isäntäväkikin on tuolla kamarissa univirsiä
vetelemässä. Eikä hyvä pahaa tee rengillekään. Näethän, että näin on
mukava olla köllötellä ja miettiä.
KATRI. Miettiä! No sitä ei liene ennen tapahtunut. Mikä ihme nyt
sai meidän Pekan miettivälle tuulelle? Aiotko papiksi pyrkiä vaiko
kirjanpainajaksi?
PEKKA (nousee istumaan). Luulet kai, ettei minun aivoihini ole
ajatuksia annettukaan. Ole huoletta! Kyllä ne ovat siellä tallella,
vaikka ei aina tarvita.
KATRI. No mihinkäs niitä nyt tarvitaan?
PEKKA. Kas, kas, olisitpa utelias tietämään.
KATRI. En taitaisi viisastua siitä, jos tietäisinkin.
PEKKA. Elä ole noin sukkela päättämään. Et tiedä, vaikka koskisivat
sinua.
KATRI. Minua! Olisipa hauska tietää, mitä minussa on ajattelemista.
PEKKA. Tuumailin vain, että olisi sinunkin parempi hommata ja häärätä
omalla mökillä kuin kuluttaa kaikki voimasi toisen työn ääressä.
KATRI. Niin olen minäkin jo ehtinyt ajatella.
PEKKA. Oletko? No sepä vetelee! Olen aikonut pyytää isännältä
Palolahden autiotorppaa Kiviahon takalistolta viljeltäväkseni.
KATRI. Luulisitko siellä parempia etuja löytäväsi? Pois siitä nälkä
ajoi entisenkin torpparin.
PEKKA. Mitäs siitä. Eihän mies uskaltanutkaan reippaasti turpeeseen
tarttua, vaan kulki alakuloisena hurskasten seuraa hakemassa.
KATRI (totisena). Elä pilkkaa pyhää asiaa. Jospa sinäkin yhtä hartaasti
siitä paremmasta huolta pitäisit! Sillä Herran siunaus on uskovaisen
huoneessa.
PEKKA. On kyllä, mutta Herran siunaus ei kynnä eikä kylvä, ei kaiva
ojia tai lannoita maata, ellei ihminen niitä aikanansa toimita. Ja
häneltä ne jäivät, hän heitti ne sallimuksen huostaan.
KATRI. Ja sinäkö luulet muka hurskaampi olevasi.
PEKKA. En maar, vaan turpeen kuokkimisessa olisin uskollisempi.
KATRI. Tokko siinäkään.
PEKKA. No sen saat nähdä, kun tästä omalle mökille lähden.
KATRI. Isot sinulla on aikeet, mutta luuletko niistä koskaan totta
tulevan.
PEKKA. Mitenkä niin mielestäsi?
KATRI. Siltä minusta vain näyttää.
PEKKA. Sinä et tunne minua, Katri. Mutta sen olet kyllä nähnyt, että
tavalliseen maamiehen työhön minulla kyllä voimia riittää.
KATRI. Mutta mitä noilla aikeilla on yhteyttä minun ajatusteni kanssa?
PEKKA. No ei kai tästä yksin lähdetä ahoja kuokkimaan, totta kai jonkun
toisen kanssa.
KATRI. Kenenkä toisen? Vai arveletko että minä sinun kanssasi lähden.
PEKKA. Olisiko se ihme ja kumma? Kuule, Katri, sehän minulla on monta
aikaa ollut mielessä, että emmekö lähde yhteen mökkiin. Ikäväksi alkaa
käydä tämä toisen talossa palveleminen.
KATRI. Mutta olenkos minä sanonut samalla tavalla ajattelevani?