mielestään synkkeni synkkenemistään. Vaikka hän tuolla ratkaisevalla
hetkellä olikin niin täydellisesti osannut päästä ruumiinsa herraksi,
ja vaikka vielä jälestäkin päin, kun karkotuskäsky jo oli tullut, hän
ihmisten edessä oli onnistunut säilyttämään ylpeän ryhtinsä, ei hän
kuitenkaan aina voinut itseänsä hillitä, vaan antoi vallan mielensä
masennukselle. Ollessaan kahden kesken vaimonsa kanssa, kun ei ollut
ihmisten tähden välttämätöntä teeskennellä, hänet joskus kohtasi miltei
mielenhäiriötä lähestyvä hermotäristys, niin että hän kulki huoneessaan
ja löi tuskissaan päätänsä seinään.
Semmoinen on ihminen, joka kodistansa karkotetaan. Kaikki horjahtaa,
kaikki käsitykset pimenevät, ei hän enää näe minkään alkua eikä minkään
loppua, ja olevaisen päivän paiste on hänelle järjettömyyttä.
Nurkumatta voi hän ummistaa silmänsä viimeiseen uneen, tietäen ettei
hän niitä ikinä enää aukase omaa kotiansa näkemään; mutta tulla elävänä
temmatuksi irti omalta maaperältänsä, niiltä poluilta, joita on
lapsuudessa astunut, niiltä vainioilta, jotka ovat hänen silmäinsä alla
kukoistaneet, se on enemmän kuin ihminen voi murtumatta kestää. Se on
hänelle kaiken sortuminen, niinkuin jos ikihonka, maanalaisten voimain
vaikutuksesta temmaistaisiin irti, latva löisi maahan, ja mustat,
vuosisatain kasvattamat juuret ilmaa kohden viskautuisi.
8.
Enkelien töitä.
Missä ovat enkelit silloin kuin kaikki kukistuu, kun kaikki hajoaa ja
liitoksistaan irtaantuu?
Eivätkö enkelit ole niitä entisyyden jumalia, jotka ikiluojalta saivat
käskyn kahtia hajonneen kansan jälleen yhdeksi yhdistää?
Missä ovat siis jumalat hajaannuksen ja hädän hetkellä?
Vai ovatko he itse tämän hajaannuksen ja hädän synnyttäneet, että he
näin ihmiset yhteen pakottaisi?
Voi etteivät he saaneet aseita maailmaa muuttaaksensa! Voi että heidän
äänensä on hiljainen kuin aamutuuli, joka vaan ihmisten tunnoissa
soipi!
Suuret ja meluisat ovat ihmisten kaupungit, ei enkelien ääni siellä
kuulu, ja erotakseen ihmiset sinne kokoontuvat, ei yhtyäkseen. Siellä
vallottajat vaunuilla ajelevat, mutta vallotetut kuormia kantavat;
siellä vallottajat palatseissa asuvat, vallotetut kellareissa; siellä
ihmiset samankaan katon alla asuvina eivät tunnusta toisiansa yhdeksi
sukuperäksi, eivät yhden pöydän ääreen istu, eivät kädenannolla
lähesty, vaikka toinen joka päivä toisen vuodetta laittaa, kaikki hänen
alusensa ja liinasensa, sukkansa ja paitansa pesee ja silittelee,
aamusta iltaan hänen ympärillään siivoo, lakasee, raastaa, hänen
kertaakaan mieleensä juolahtamatta, kuka on se ihmislapsi hänen
vieressänsä? minkä äidin tuudittama? minkä kodin kasvattama? minkä
kohtalon alainen? Tietää vainen etunimen, jolla jakaa käskyjänsä. Eikö
siis missään koko maan piirillä eikä kaikella kaupungin alalla enkelit
ole saaneet vallottajia ja vallotettuja yhteen?
On harmaan vihertävä talo kaupungin laidassa, jota kaikki ihmiset
häpeävät. Rappeutuneena se seisoo hiukan erillään muista rakennuksista,
ja kadun säädetystä suorasta suunnastakin se poikkeaa. Arveluttavan
maineensa tähden on se lähimpien naapurien hartaasta pyynnöstä, yleisön
toivomuksesta, järjestysvallan suostumuksella ja vihdoin kaupunginisien
omasta päätöksestä jo aikaa sitten tuomittu maahan hajotettavaksi.
Mutta arentisopimus on ikuiseksi laadittu, eikä asukkaiden häätämiseen
viisaimmat lakimiehetkään ole pykäliä löytäneet. Se ei ole toki mikään
torpan kontrahti! Niinkauan kuin kaupunki seisoo ja vallottajat
vaunuissa ajavat ja palatseissa asuvat, ja niinkauan kuin vallotetut
kellareissa asuvat, ja rääsyissä käyvät, niinkauan on tämä talokin
kukistumatta seisova. Ja vaikka ihmiset sen maahan tasottaisivat,
nousisi se raunioista jälleen arentioikeutensa lujalle perustalle
seisomaan.
Mutta jos ihmiset sitä taloa häpeävät, mitä tekevät enkelit?
Katso, kuinka talvisen pakkasaamun kirkastuessa, kun öinen taivaanranta
jo kellastuu ja näkymätön koitar viskaa valkoset säteensä korkealle
taivaan laelle, Tapion sinipiiat ja ilman immet, jätettyään metsät ja
pilvien pihat, sen kaupunkilaisen talon ympärillä leikkiä lyövät!
Sillä tämä on koko maan piirillä ja kaikella kaupungin alalla ainoa
paikka, missä vallottajain ja vallotettujen lapset ovat yhdenarvoisina
yhtyneet.
Se talo ei ole vallottajan palatsi, ei myös vallotetun hökkeli. Se on
hökkeli, joka on korulla ja komeudella täytetty ja matkii palatsia.
Tekosilkkiä ovat sen verhot ja varjostimet, tekosamettia sen kukkaiset
tuolit. Valekulta kiiltää sen korkean kaksoisvuoteen kulmapalloista.
Valheväri punertaa myös sen nuoren ihmisen poskilla, joka vuoteessa
nukkuu, eikä se väri voi aamuvalon tähden enää niiden kalpeutta
peittää.
Olipa aika jolloin näillä poskilla oma puna punersi, kun hän pienenä
torpan tyttönä noilla samoilla kätösillään ahomarjoja poimi ja jumalat
hänen viattomiin silmiinsä mättäiltä tirkistelivät. Tuli aika ettei
torppa enää häntä elättänyt, tuli maailmalle lähtö alaikäiselle. Eron
hetkellä kävi äitiin kiinni, eikä saatu päästämään. Isä itki, mutta
rupesi kuitenkin repimään irti. Kun isä jo oli saamassa irti, silloin
tyttö äkkiä päästi äidin, mutta tarttui isän kaulaan vielä lujemmin.
Vasta yksissä voimin isä ja äiti saivat irtaantumaan ja veivät väkisin
rekeen. Ensin tuotiin leipurille palvelukseen, sitten sai paikan
kaupungissa, ja siellä unohti ahomarjat ja jumalat.
Mutta kuka toinen on, joka hänen olkaansa vasten on juopuneena
nukkunut? Hienot ovat hänen kasvonsa, jalomuotoiset kaikki hänen
jäsenensä, palatsin kaunein valiolapsi hän on, enkelien eksyttämä
torpan tyttären poluille. Olipa aika, jolloin jumalat hänenkin
silmiinsä katsoivat, kun hän auringonpaahteisena päivänä istui
kirjotuspöytänsä ääressä kynänvartta pureskellen ja ajatuksissaan koko
maailman muutti ja myllersi, hävitti kaikki raja-aidat, vapautti kansan
ja kaikki korvet viljelykselle avasi. Silloin istui enkeli nurmikolla,
pitkiä horsmia lystiksensä heilutellen, ja näki navetan kautta, sen
vastakkain sattuvien ikkunain läpi, puutarhan ylitse, suoraan hänen
silmiinsä. Ja olisi antanut hänen mieleensä käärmeen viisauden ja hänen
sydämmeensä kyyhkysen laupeuden, niinkuin kaikille, jotka jumalien
ääntä kuuntelevat.
Voi ettei enkeleille annettu aseita! Voi että heidän äänensä on
hiljainen kuin aamutuuli, joka vaan ihmisten tunnoissa soipi!
Mutta katso! Jo tulee se, joka on viisas kuin käärme ja laupeas kuin
kyyhkynen. Jo enkelit iloitsevat.
9.
Viisas kuin käärme ja laupeas kuin kyyhkynen.
--Täältäkö minä sinut löydän, Edvard, keskellä päivää naisten ja
pullojen seasta!
--Kuka sinä olet?
--Vai niin! Vaikeampi pitäisi olla minun sinua tuntea: silmät
muljottavat, tukka sekasin, vaatteet tuhkaan ryvettyneet! Kuinka mones
vuorokausi onkaan jo menossa?
--Sinä o-olet Vendell!
--Ja minkä äänenkin olet jo saavuttanut! Mestarillista!
--Kuule sinä Vendell, sinä olet hyvä mies, mutta älä rupea minua
parantamaan. Katsos, piispat ja arkkipiispat ovat sitä turhaan
koettaneet; mitä sinä luuletkaan olevasi?
--Ei taitaisi parannus sinua juuri pilatakaan, mutta valitettavasti
minä en nyt semmoiseen jouda. Minulla on muuta asiaa. Terveydeksesi!
--Siinä tapauksessa hae itsellesi tuhkaton istumapaikka. Jaha, sinä et
uskalla asettaa silinteriäsi edes pianolle,--pidä vaan päässäsi. Kuule,
Vendell, sinun näkyy olevan vaikea keksiä sopiva alkulause; annas kun
minä alotan sinun puolestasi: Edvard, sinä tiedät, että Rauhalahti on
nyt isännätön talo ja että--
--Hyvä, hyvä,--erehdyit kuitenkin. Etkö todellakaan ole tähän päivään
asti huomannut, että minä itse olen Marttaan rakastunut? No, muuttuiko
nyt naamasi! Ymmärrätkö nyt, etten ole koskaan erityisesti tahtonut
että sinä parantuisit. Ja olenpa suoraan sanoen nytkin siitä jotenkin
välinpitämätön. Niin että nyt sen tiedät.
--Vendell, rakas, sinäkö rakastunut Maittaan! Ja minä kun en semmoista
olisi aavistanutkaan,--sinä raukka--
--Kun kaikki suhteet sinun ja hänen välillä tietysti täytyy pitää
rikkoutuneina--ainakin sinun puoleltasi, eikö niin?--
--Vendell, elä viitsi puhua siitä asiasta--
--No niin, kun kaikki on teidän välillänne lopussa--ja kun Rauhalahti
todella välttämättömästi kaipaa miespuolista hoitajaa,--ymmärräthän
itse ettei Martta yksin voi ajan pitkään suurta hovia hallita, vaikka
hän sitä väittäisikin--
--Väittääkö hän sitä?
--Kyllä hän sitä väittää: antakaa minun koettaa, sanoo hän,--edes yksi
vuosi vielä eteenpäin!--Mutta elä sekota minua. Niin,--ja kun nyt koko
sukukin kehottaa minua siihen,--ei ainakaan kellään ole sitä vastaan,--
olen minä aikonut kosia häntä.
--Jaha--
--Mitä? Se taisi kummastuttaa sinua?
--Ei, ei, minä vannon, että Martta ei voisi saada parempaa miestä--
--No niin, se ilahuttaa minua. Minä aijon siis kosia häntä. Mutta,
siinä on eräs suuri »mutta». Katsos, jos minun on ottaminen vastaan
Rauhalahti, tulee asemani kömpelöksi sen puolesta, että täytyy hakea
suuria kiinnityslainoja, joilla lunastan vävyt--
--Minä autan sinua, sinä saat kaikki minulta etkä tarvitse ollenkaan
kiinnittää.
--No kas niin, tunnustaakseni se olikin salainen toivoni. Kätesi tänne
ja kiitos!
--Vai niin Vendell, että sinusta siis tulee Rauhalahden isäntä, ja
rupeat polttamaan piippua ja istumaan keinutuolissa, niinkuin setä
ennen!
--Rauhalahden herra minusta tulee, jos vaan kaikki käy niinkuin
ajattelen. Mutta nyt on niin, että asialla olisi kiire, sillä tärkeätä
on juuri se, ettei Martta saisi omin päin hallita kartanoa vielä yhtä
vuotta, kuten hän tahtoisi. Hän tekee siitä talosta lopun. Ajattele
sitä tyttöä: se on saanut päähänsä, että koko maatila on vähitellen
luovutettava pieninä palstatiloina sen omille torppareille ja muille
maattomille!
--Vai niin?
--Niin, oletko moista kuullut! Keltä se on tuon saanut, vai liekö itse
jostain lukenut, en ole päässyt selville. Maan omistaminen--? sanoo
hän--on hirveätä vääryyttä--
--Kuinka--kuinka se oli, sanos vielä kerran.
--Maan omistaminen on nyt yhtäkkiä tullut hirveäksi vääryydeksi muka.
--Sinä et ymmärrä: hän tarkottaa suuren maan omistamista, jota ostetut
voimat viljelevät--sitä hän tarkottaa.
--No eikö se ole hassua! Mutta hän vaan hokee: »maa on sen, joka sitä
viljelee»,--»me, olemme parasiitteja, kansan kuristajia»,--»kansa on
vapautettava»--Sanalla sanoen, tyttö on aivan suunniltaan ja valmis
mihin hurjuuksiin hyvänsä, jos hänelle vaan annetaan valtaa ja aikaa,--
ja sedän hän kirjeillään kietoo sormensa ympäri missä asiassa tahansa,
kuten hyvin tiedät. Tahdotko nähdä mitä setä kirjottaa hänelle
Norjasta? Saat itse kuulla:--»Viihdymme erinomaisesti täällä vapaassa»
--jaha tuo alku ei kuulu asiaan.--
--Lue kaikki--
--»Viihdymme erinomaisesti täällä vapaassa ja vilposessa Norjassa,--
niinkin hyvin, että jos minulle nyt sanottaisiin: saat tulla takasin,
minä jäisin kahden vaiheille. Ei niin, että olisin jo unohtanut armaan
synnyinmaani, vaan niin, että personallista kotia ei minulla siellä
enää löydy. Mitä silloin meni rikki, sitä en saa tunteissani enään
ehjäksi. Mutta minä olen siihen jo asettunut, eikä se minua enää
murra.--Mitä tulee sitten sinun aatteihisi Rauhalahden tulevaisuuteen
nähden, niin tietysti kaikki riippuu siitä, rakas lapseni, onko
todennäköistä, että sinä myymällä kartanosta palstatiloja köyhälle
väelle ja pitkällä maksuajalla voit lunastaa muut osakkaat. En tahdo
kuitenkaan mieltäsi masentaa, vaan toivon sydämmestäni, että joitakin
mahdollisuuksia vielä ilmaantuu sinun niin hartaan halusi
toteutumiseksi. Katsonhan muuten minäkin maailmaa jo toisilla silmillä
kuin ennen. En tuntenut ennen sitä onttoutta, jonka päällä me kaikki
elimme. Nyt sen tunnen. Paljon pitäisi olla toisin,--koko pohja pitäisi
olla toinen, sen minä myönnän, mutta en vaan enää pysty ajattelemaan
itseäni toteuttajaksi. Minä olen siihen liian vanha.--Mutta sinä, nuori
täyteen tarmoosi heräävä tyttöni--ja sinun tuleva miehesi, jota en voi
lakata sinulle toivomasta--»--Etkö luule, Edvard, hänen tarkottavan
minua? No niin:--»sinä ja sinun miehesi jota»--ja niin edespäin--
»toteuttakaa te mitä hyväksi ja jaloksi ymmärrätte,--siihen toivoo
teille voimia ja pitkää ikää teidän»--Hä? Mitä sanot? Tyttö hupakon
tyhmyydet ovat kuin ovatkin tarttuneet ukkoon.
--Aasi! Sinä olet täydellinen aasi, Vendell!
--Mitä nyt?
--Se, mikä ihmisessä on viisainta, sitä sinä sanot tyhmyydeksi! Minä
kysyn sinulta: mitä maailma siitä paranee, että sinä nyt vuorostasi
rupeat istumaan Rauhalahden keinutuolissa ja polttelemaan piippuja?
Emmekö ole sinun kanssasi satoja kertoja puhuneet, että elämä--niinkuin
se nyt on, on nurin päin,--että taide ei ole taidetta eikä sivistys ole
sivistystä? Ja nyt tulee ihmisiä, jotka juuri sitä tuntevat ja tahtovat
vapauttaa kansan, että maailmasta vihdoin jotain tulisi,--ja sinä
sanot: se on tyhmyyttä! Sinussa taitaa sittenkin olla joku määrä
nousukkaan verta, Vendell parka!
--Anna tulla vaan, kyllä kestetään.
--Mutta se Martta, huomaan minä, onkin sellainen tyttö, ettei teistä
vävyistä kukaan tule viisaudessa hänen rinnalleen.
--Vai niin sinä nyt ajattelet!
--Tukea teidän pitäisi häntä ja kannattaa kaikin tavoin hänen
aikeitansa,--kaikissa tapauksissa iloita, että on yksikin valoisa pää
teidän joukossanne.
--Jos hän todella on niin viisas, niin hän varmaani on jumalatar, sillä
viisaus ei ole sittenkään hänen etevin ominaisuutensa. Lienetkö koskaan
toden teolla katsahtanut hänen silmiinsä?
--Sinä poloinen taidat puhua hänen ulkonäöstään. Ei Vendell,--kauniita
ja siveellisiä on joka askeleella, myös on joka paikassa rikkaiden
kartanoiden tyttäriä, mutta että joku sellainen sanoo: me olemme
parasiitteja,--kas se on todella jotain. Vuorena seisoo hän teidän
keskellänne, Vendell, niin lapsi kuin onkin. Minä sanon sinulle, että
se tyttö on timantti tavallisten rapakivien seassa, niin, juuri se sama
Martta, jossa sinä näet vaan ulkonaista kauneutta, juuri se Martta,
sanon minä, se sama Martta----
--Älä viitsi huutaa hänen nimeänsä tämmöisessä paikassa.
--Mimmoisessa paikassa?
--Tämmöisessä. Et muista missä olemme. Katso ympärillesi. No, no,
Edvard, enhän minä niin pahaa tarkottanut. Mikä sinun nyt tuli? Miksi
noin luhistuit? Seis, mihin sinä juokset? Älä toki ilman
päällysvaatteita!--Edvard, kuule minua! Edvard! Minä tulen mukaasi!
Mutta. Edvard oli jo mennyt.
Tarkkaavasti ja punnitsevasti herra Vendell jäi siihen pitkäksi aikaa
kuuntelemaan ja katselemaan Edvardin jälkeen,--kuunteli ja katseli
niinkuin kelloseppä, joka pysähtyneen koneen on saanut jälleen käymään.
Sitten katsahti ympärilleen ja kun ei ketään ollut huoneessa, istui
hattu päässä pianon ääreen.
Diskantti oli aivan epäsoinnussa.
Sensijaan olivat matalat äänet mahdollisia, ja ei Vendell diskanttia
nyt tarvinnutkaan, sillä se elämänsurua kuvaava pianofantasia, jonka
hän oli Martan syntymäpäivää varten harjottanut, kulki kokonaan vaan
matalissa äänissä, ja sitäpä hän nyt rupesikin soittamaan. Eikä hän
soittanut ainoastaan yhtä suurella innolla kuin olisi soittanut silloin
siellä, vaan vielä paljon innostuneemmin ja voimakkaammin. Eivät myös
hänen sormensa olleet milloinkaan ennen niin hyvin tehtäväänsä tehneet.
Sävelvirrat erkanivat, yhtyivät, toinen juoksi toiseen semmoisella
vauhdilla ja voimalla, että hänen omaakin selkäänsä alkoi karmia. Hän
oli tällä soitolla jättävinään ikihyvästit Martalle. Suruahan se oli,
synkkää surua, niinkuin oli alunpitäin aijottukin,--mutta sittenkin
joku merkillinen, surua korkeamman innostuksen väre rupesi--erittäinkin
oikean käden voimakkaasta kosketuksesta--tuntumaan pohjalta, kehittyi
kehittymistään, kunnes lopulla muutti koko sävellyksen kahleista
vapautuneen sielun nousuksi ylimpiin korkeuksiin.
Vendell heräsi haltioistaan vasta sitten kuin huoneeseen oli tullut
siivooja, avannut ikkunan tuoreelle pakkas-ilmalle ja ruvennut
lattialta lasinsirpaleita lakasemaan. Silloin Vendell nousi pianon
äärestä, pyyhki hihalla silinterinsä ympäri, pudisti tuhkaa
vaatteistaan, nyki takkinsa suoraksi, ojensi kauluksensa ja läksi kotia
valmistelemaan matkaansa Atlantin yli.
Hänen tehtävänsä vanhassa maailmassa oli suoritettu loppuun.
10.
Kinturin kuolema.
Jo ovat palanneet pakolaiset, jo ovat kotimaan satamat karkotetuille
jälleen avautuneet, jo ovat kotimaan rannat olleet valkosina tervetulon
huiskutuksista, jo ovat kotiportit olleet köynnöksiin kukitettuina ja
kotikatot liputettuina.
Saivat takasin maansa, jotka mailtansa karkotettiin,--mutta Kinturit
eivät vaan vielä ole maitansa takasin saaneet.
Mitä erityisesti Kinturin Janneen tulee, niin--takasinpalaamisesta
puhumattakaan--eipä enää ollut edes olemassakaan sitä mökkiä, jonka
hänen esi-isänsä olivat kiviaidoilla aidottaneet, jossa hän itse oli
syntynyt, jossa kasvanut, johon nuoren vaimonsa tuonut, jossa
kuunnellut lapsiensa pilpatusta. Kinturien kuokkimat pellot ovat
Vaanikkalan muihin viljelyksiin yhdistetyt. Kiviaidat ovat vielä
paikallaan, polutkaan eivät ole vielä kaikin paikoin umpeen kasvaneet,
sama vääräoksainen honkakin on jäänyt entisen portin kohdalle
humisemaan, mutta itse mökki on poissa, sen paikka on auralla
käännetty. Vanhan tuvanpuolen polttivat riihipuina, kamarin tukkeja
olivat vieneet sikoläätiksi Vaanikkalan ison navetan viereen.
Vaanikkalan isäntä oli kuin olikin päässyt valtiopäiville, jossa hänkin
mitä innokkaimmin oli vaatinut karkotettujen takasinkutsumista ja
laillisten olojen palauttamista. Hän oli lihonnut niin kovasti, että--
keinutuoleista puhumattakaan--ei yksikään lehti leveimmilleen
levitettynä hänen leveyttään enää voinut peittää. Ja mitä enemmän
lihosi, sitä sitkeämmin vakaantui uudessa käsityksessään että on
olemassa suuri erotus maan omistajan ja maan viljelijän välillä, sillä
maan omistaja on se, joka ei viljele maata, mutta maan viljelijä on se,
joka ei omista maata. Ja saada häntä enää tästä vakaumuksesta olisi
ollut yhtä vaikea kuin saada häntä laihtumaan. Kinturi ei voinut enää
ollenkaan nähdä häntä silmiensä edessä, vaan oli muuttanut toiseen
kylään, vanhaan, tienvarrella olevaan mäkitupaan Marinsa kanssa
asumaan. Ja vasta sieltä käsin, kun samallaisia isäntiä näkyi
yhtälailla kaikkialla muuallakin, alkoi hänen erikoisvihansa
Vaanikkalan isäntää kohtaan antaa myöden, jopa niinkin, että hän
saattoi joskus tarjoutua sinne ansiotöihinkin. Sitäpaitsi alkoi kuulua
että isäntä oli joutunut omien neitityttäriensä armottoman kurin
alaiseksi ja vielä ruvennut pahoin juomaan, erittäinkin valtiopäiviltä
palattuaan. Kinturin tuli isäntäpahaa surku. Hän ajatteli: se katuu
tekojaan!
Kinturi kävi töissä milloin missäkin,--teki kaikellaista pientä
naperrusta kelle hyvänsä, joka palkan maksoi, sillä ken työnsä
kauppaamisella elää, ei hänen auta isäntiä valikoida. Joutuipa hän
sillä tavalla kerran Rauhalahteenkin töihin, sinne vanhan vasikkaläävän
kivijalkaa ulkopuolelta rappaamaan. Siinä hän, muulle väelle
tuntemattomana ukkona, paikkaili kivijalan rakosia, seisahtui tapansa
mukaan tuontuostakin työssään ja tuijotti eteensä; välistä puheli
murahdellen itsekseen. Kun sitten kuuli askelten kopinaa, heräsi
ajatuksistaan ja ryhtyi jälleen toimeliaasti työhön, ettei luultaisi
laiskaksi.
Rappaus ei ollut vielä loppuunsuoritettu, kun hän käskettiin kartanon
puutarhaan. Siellä hän sai tehtäväkseen penkoa puhtaaksi
hyötymansikkamaata ja riipsiä irti syksystä jääneitä lonkeroita.
Täällä hänet tapasi ja tunsi se Vaanikkalassa asunut nuoriherra, jonka
nyt sanottiin lunastavan kartanon haltuunsa. Silmät innosta säihkyvinä
nuoriherra kuvaili Kinturille kuinka maaolot tulevat kohta perinpohjin
muuttumaan; selitti, että kaikki verot maan muokkauksista ja
parannuksista kokonaan poistetaan, ja veroja ruvetaan yleisiin
tarpeisiin ottamaan ainoastaan sellaisesta maaperästä, joka asemansa
tai viljavuutensa vuoksi on muita maita edukkaampi. Silloin suurten
maiden omistajat tulevat pakotetuiksi luovuttamaan viljelemättömät
maansa halukkaille viljelijöille, koska maita ei enää kannata
viljelemättöminä pitää ja heidän entiset työvoimansa siirtyvät omaa
maata muokkaamaan.--Kinturi ei voinut tätä puhetta aivan ymmärtää, ehkä
sen vuoksi, ettei osannut uskoa kuulevansa mokomalta herrasmieheltä
juuri sellaista, mitä oli kaiken ikänsä omissa luissaan tuntenut; tai
ehkä senkin vuoksi, että Edvard puhui liian nopeasti. Liian nopeasti
puhui Edvard taas sen vuoksi että oli itsekin vasta äskettäin lukenut
asiasta suuren ajattelijan Henry Georgen kirjoissa, ja että tämä
kysymys koski hänen sisimpiä sydänasioitansa, joka yksin, niin kummalta
kuin se kuuluukin, oli antanut hänelle siveellisen nousemisen voimaa.
Moiset puheet herättivät Kinturissa kuitenkin luottamusta Edvardiin.
Kohteliaisuudesta nuorta herrasväkeä kohtaan hän aina näiden
läsnäollessa koetti näyttää iloselta ja reippaalta, läskipä joskus
pientä pilaakin, sekä nauroi, molemmin käsin kuivaten vuotavia
silmiään. Mutta nuori herrasväki taisi sittenkin huomata, ettei
Kinturin ollut hyvä olla.
--Eikö Kinturin tule ikävä lapsia?--kysyi Martta kerran häneltä.
Nämät sanat kuultuaan Kinturi yhtäkkiä käännähti poispäin ja hänen tuli
hyvin tärkeäksi kumartua katsomaan mistä mansikan-juuresta muutamat
lonkerot tulivat. Mutta poskensivu, joka sittenkin näkyi Martalle, oli
tullut ruskean tiilen karvaiseksi. Erotus hänen suhteissaan
herrasväkeen yleensä ja nyt erikoisesti tähän kartanon nuoreen
herrasväkeen oli siinä, ettei hän viimemainittujen edessä tekeytynyt
tyhmäksi ja ymmärtämättömäksi, jommoiseksi hän ennen aina ja
iankaikkisesti oli herrasväen edessä tekeytynyt. Mutta että hän olisi
tunteitansa ilmaissut, se ei toki tullut nuoreenkaan herrasväkeen
nähden kysymykseen. Että hän ei ollut voinut lastensa kotia säilyttää,
saati heille jotain perintöä jättää, vaan alaikäisetkin heistä olivat
maailmalla, se oli hänen elämänsä kipeä haava. Sille kohtaa astuminen
oli niinkuin astuminen madon päälle: koko mato monin kerroin kiertyy
tuskasta; tai vielä niinkuin kynttilän syttyminen öisen varkaan silmien
edessä: varkaan sydän sätkähtää eivätkä jalat auta pakoon.
»Suuttuikohan se, kun ei mitään vastaa?» ajatteli Martta itsekseen.
Mutta samassa Kinturi olikin jo päässyt selville mihin mansikkaan
lonkerot kuuluivat. Ja sai tunteensa peitetyiksi.
--Joutaako niitä ikävä olla!--sanoi hän, kääntyen tavallisella
ketterällä toimellisuudellaan, ja vilkutti pyöreitä silmiään, valmiina
pilapuheisiin.--Jaakko pojankin taitaa käydä hyvin.
--Vai niin--sanoi Martta ja häpesi itsekseen sitä ettei ollenkaan
tiennyt mikä Kinturin lapsista oli Jaakko.
Kinturi kertoi hänelle, että Jaakko oli otettu puotipojaksi
kauppiaalle, ja kysyi eikö neiti ollut sitä siellä huomannut. »Niin se
menee siellä kuin viskattu kerä ikään makasiinista puotiin ja taas
puodista makasiiniin. Meidän Jaakkohan se on.»
Ja hän kertoi vielä muista lapsistaan, järjestään jokaisesta, yhä
höystäen puhettaan leikkisillä sanasutkauksilla.
Yhtä leikkisästi hän torjui nuoren herrasväen tarjouksen, että hän
saisi itselleen valita sopivan maapalan mistä vaan halusi Rauhalahden
maalta. Eivätkä he voineet keksiä miten auttaa häntä vielä muulla
tavalla kuin vaan maksamalla hänelle sen palkan, minkä hän oli
työpäivistään saapa. Näkyi selvästi ettei Kinturi tunnusta olevansa
minkään aineellisen avun taipeessa, ja sydämmeensä hän ei päästänyt.
Kinturi sai kovan yskän, ja rapattuaan hätimmiten läävän kivijalan
päähän asti poistui Rauhalahdesta.