kesähuoneessaan, istahti toisinaan tuolille; kumartui avatun
matkalaukkunsa eteen, heitti sinne jonkun kirjan, vaipui mietteihinsä,
asetti kirjan viereen mansettinsa, kauluksensa, taas vaipui
mietteihin. Vastahakoiselta ja tuskaiselta näyttivät nämä hänen
lähtövalmistuksensa. Sillä todella hän oli ollut ja oli yhä rakastunut.
Ja kehen muuhun hän oli ollut ja oli yhä rakastunut, ellei juuri
Marttaan!
Herra Vendellin silmäterät olivat suurentuneet ja kiihkoisina paloivat
kuopissansa.
Ei hän voinut suostua siihen ajatukseen, etteivät he enää Martan kanssa
toisiansa tapaisi. Ei voinut myöskään ymmärtää omaa äskeistä itseänsä.
Mistä vaikuttimesta hän oikeastaan oli katsonut tarpeelliseksi vaieta
ja olla kertomatta kaikkea mitä tiesi Edvardista? Ettei Martta muka
luulisi, että hän vaan siksi tahtoo puhua pahaa Edvardista, että itse
on Marttaan rakastunut! Ettei hän luulisi, että minä luulen, että hän
luulee...! Mikä ikuinen vaikutinten seulominen! Sepä onkin minun
elämäni jäytävä onnettomuus! Niin juuri, onnettomuus, turmio, se oli
hyvä sana, en ota sitä takasin!
Mitä on rakkaus?!--Jos minä todella rakastan Marttaa, niin kuinka voin
sallia, että sama Martta syöksyy suinpäin onnettomuuteen!
Kun sydäntäni komisti ja huuleni vapisivat, ajattelin: se on merkki
etten saa kertoa. Mutta minä olin raukka, minä en voittanut turhaa
vavistusta, minun olisi pitänyt huutaa julki! Hänen onneansa minä
etsin. Tietysti, tietysti, tietysti! Nyt minä sen vielä teen! Jätän
tähän pöydälle kirjeen, maalaan sen miehen semmoiseksi kuin hän on, ei
yhtään paremmaksi, ei hituistakaan!
Ja herra Vendell kulki pitkin askelin edestakasin, silmät säkenöivinä,
koko kasvot hehkuksissa.
Maalaan hänet inhottavaksi raukaksi. Saastaiseksi roistoksi! Mustaksi
kuin korppi, ihan mustaksi!
Vihdoin hän pui molemmin käsin nyrkkiä päänsä päällä ikäänkuin olisi
tehnyt kauan kypsytetyn valan. Sinisen selvinä näkyivät tällöin hänen
käsiensä voimakkaasti pullistuneiden suonien keskellä kirjaimet S. V.
Semmoinen olisi varmaan Vendell ollut katsella, ellei hän olisi
milloinkaan saanut Marttaa nähdä eikä olisi siten saanut lujaa uskoansa
sivistykseen, vaan jäänyt mastoihin kiipeilemään.
Tässä raivon tilassa hän istui pöydän ääreen kirjottamaan kirjettä.
Kuitenkaan ei Vendell enää edes raivon tilassa voinut olla
välinpitämätön siitä, mimmoinen se kynä ja mimmoinen se paperi oli,
jolle hänen oli kirjottaminen. Myös oli hänen aivan mahdoton istua
tomuisen pöydän ääreen ja kirjottaa siinä tunnossa, että takin hihat
tahraantuvat.
Kun siis pöytä siitä edestä oli puhtaaksi pyyhitty, kun
postipaperiarkki oli sovitettu asianomaiseen vinoon kirjotusasentoon,
kun läkkipullo oli avattu ja kun oli valoa vasten tarkastettu ettei
teräskynässä ollut karvoja, silloin vasta Vendell oli valmis alkamaan.
Hän nosti sentään vielä kynän ylös poikittain pitkin otsaa päättääkseen
vaan aivan ensimäisistä alkusanoista.
Silloin alkoi nenä hänen isojen sieramiensa kohdalla värähdellä ja
silmät täyttyivät kyynelillä. Hän tarttui kynään oikealla tavalla, ja
kirjotti:
»Otan takasin kaikki mitä tänä iltana Edvardista puhuin. Erittäin kadun
mitä sinulle kerroin siitä Helsingissä niin paljon pahennusta
herättäneestä teosta, kun hän kolmen aikaan päivällä käveli maalatun
naisen kanssa esplanaadilla; annoin asialle toisen värin kuin
millaisena olen sitä itse pitänyt ja yhä pidän. Ja hänen teostansa
ajattelin jo silloin, kuin siitä puhuttiin,--että se oikeastaan ei
sisällä muuta kuin pilkkaa ja uhmaa sitä porvarillista kaksinaisuutta
vastaan, jossa tuo hieno, esplanaadilla kello 3 liikkuva
säätyläisluokkamme elää. Minä näen siinä teossa jotain miehekästä,
jotain miellyttävää luonteen leveyttä, jotain, joka on paljon enempää
kuin tavalliset kulttuurikukkamme. Jos kerran sellaisia naisia
tarvitaan, niin tässä ne ovat ja tulkoot esille!--Tosin tekee Edvard
näitä tekoja juovuksissa, mutta en minä edes hänen juoppoudessaan näe
muuta kuin semmoista joka todistaa hänen edukseen. Hänellä on paljon
hienompi omatunto kuin muilla, ja senvuoksi hän juo. Hän tuntee liian
itsetietoisesti sivistyselämämme valheellisuuden, voidakseen elää siinä
selväpäisenä. Hänelle ei riitä tarmoa irtaantuakseen peritystä
valhe-elämästä, mutta hän ei myös voi saada mitään elämänhalua siitä,
ja tuon haluttomuutensa hän korvaa juomisella. Kuinka paljon, paljon
edempänä hän on niitä porvarillisia puolikykyjä, jotka selväpäisinä ja
tyytyväisinä kulkevat samoja valherappusia ylöspäin, mitään onttoutta
allamme aavistamatta!
Vielä sanon sinulle, koska luulen voivani sillä edes johonkin määrin
lohduttaa sinua, että erityisen sattuman kautta, juuri tänä aamuna
Vaanikkalassa käydessäni, olen saanut vihiä hänen sisällisimmistä
sielunliikkeistään--tosin hänen tietämättään,--ja että luullakseni hän
tarvitsee ainoastaan apua ja tukea, niin kaikki vielä voi muuttua.
Erittäin tärkeätä on myös, ettei hän huomaa, että häneen tahdotaan
vaikuttaa. Tietysti minä koetan parastani, enkä ainoastaan sinun
tähtesi, vaan hänen itsensä tähden,--ja ehkä enin kaikesta oman
itsekkään uteliaisuuteni tähden, sillä olen aina ollut hyvin huvitettu
hänestä.
Nyt hyvästi, Martta. Kun sinä tätä luet, olen minä jo kaukana. On hyvin
luultavaa, että matkastani Atlantin yli tulee tosi.»
Entinen tyyni herra Vendell nousi kirjeen lopetettuansa pöydän
äärestä,--sama liikkeissään hillitty ja kohtuullinen, puvussaan ja
käytöksessään säntillinen ja huolellinen Vendell, jota ei koskaan
kukaan muullaisena nähnyt. S. V. oli vetäytynyt taas tuskin näkyvään
sineensä, kasvoilla lepäsi rauhallinen ja tasainen punaruskeus,
viiksien karkeus oli taas vaan hienoutta hänen lumivalkean
pysty-kauluksensa rinnalla.
Yksinäinen kynttilä sammui ja hänen uutimettoman, pienen kesähuoneensa
pimeys tuli välittömään yhteyteen tähdistä väräjävän taivaan kanssa.
7.
Maanalaiset voimat.
Oletteko nähnyt maan raukeamaa, kuusia, honkia, kiviä, katajia--yhteen
ruhjoutuneina, juuret ilmassa, tyvet maata kohden? Se on jylhä
hävityksen näky.
Maanalaiset vedet ovat hiekkapenkereen alle syöneet salaisen onttouden
Vuosisatain aikana on se penger, onttoutta aavistamatta, tehnyt
nurmettumista ja sammaloitumista, kanerva kukkiansa kasvattanut, kataja
hakenut ravintonsa sorakivien koloista, petäjä latvaansa laajennellut.
Niin kuusi kuin kataja ja honka ovat juuriansa kuulematta vuosisatain
kuluessa humisseet toistensa korvaan uskon, että he kalliopohjalla
kasvavat, joka ei ilmoisna ikänä sorru.
Mutta tulee päivä, jona penger ei enää lisäpainoa kestä. Ensin
vierähtää vaan joku kivi, joka tuki toista kiveä. Se oli ensimäinen
merkki. Silloin yhdessä silmänräpäyksessä vyöryy alas kaikki, minkä
vuosisadat ovat kasvattaneet, vyöryy ja hirmupauhussa ruhjoutuen
raukeaa syvyyteen, petäjät ja kuuset mullin mallin, mustat juuret
maalle.
Mutta oletteko nähnyt samallaisen hävityksen tapahtuvan
ihmismaailmassa?
Ei niin, että häviää joku mäentöyräälle satunnaisesti kyhätty ja
suullisen lupauksen varaan perustettu torppa,--että vallesmannit ja
polisit tulevat matalaan tupaan, istuvat penkeille ja vasarakaupalla
myyvät pienen kodin vähäiset irtaimistot, hevosen, kaksi lehmää ja
kolme lammasta, ei niin että jotkin paljaskinttulapset hajotetaan
ympäri maailmaa ja isä ja äiti vanhoilla päivillään joutuvat
vaivaistaloon.
Vaan niin, että sortuu kartano itse, jonka alla ei mitään onttoutta
epäilty, jonka lupakirjat olivat selvillä papereilla, joka oli
peruslaeilla sidottu ja ikivaloilla vakuutettu, jota yhtä tuhannet
käsnäiset työmiehen kädet olivat vuosisatain kuluessa rakennelleet ja
levitelleet, jota yhtä myös sadat torpparit, omat hökkelinsä unohtaen,
olivat tilkinneet ja vuorailleet, jonka ojia ojennelleet, jonka peltoja
perkailleet. Missä onni kukoisti ja eli taiteen henki, missä huilut
soivat, missä nuoret lauloivat ja tanssi, ja vanhat levon siunausta
nautti, se pyhä koti raukesi kuin pettäväinen penger, maanalaiseen
onttouteen luhistuen.
Niin kävi Rauhalahden kartanon.
Aavistamatta, kohtalon kauheana yllätyksenä!
Sillä niinkuin aina ennenkin, syksyhämärän laskeutuessa maahan, metsäin
kadotessa sumuiseen usvaan, pihan pimetessä,--niinkuin aina ennenkin
oli rauhallinen lamppu syttynyt maanviljelysneuvoksen pehmytmattoisessa
työhuoneessa ja erottanut huoneen pihan kosteitten sumujen keskellä
lämpimäksi kotirauhaksi. Niinkuin aina ennenkin oli maanviljelysneuvos
asettanut lampunlasin sytytetyn sydämmen päälle ja pujottanut lasin
ylitse varjostimen, jonka viheriä valo tutusti heijastui hänen
tyytyväisyydestä pyöristyneihin poskipäihinsä ja leppeäryppyisten
silmäkulmain alle. Niinkuin aina ennenkin hän oli istahtanut
keinutuoliinsa, siihen vanhaan punapuiseen, jossa hänen esi-isänsäkin
olivat istuneet, ja luisen paperiveitsen osottamalta kohti avasi
nahkakantisen kirjan, jossa oli selvää tekstiä ja leveät reunat.
Niinkuin aina ennen myös hänen rouvansa, vietettyään hämärähetken
miehensä työhuoneessa, kun lamppu syttyi, nousi sohvalta, jossa he
olivat istuneet, ja meni nurkkahyllyn ääreen täyttämään sitä suurta
merenvahapiippua, jota eräs maanviljelysneuvoksen esi-isistä, eräs
Suomen sodan sankareista, oli tässä samassa huoneessa aikoinaan
polttanut,--täytti ja oli juuri asettanut pöydälle, ja itse, rauhasta
ja onnesta hymyillen suudellut miestään ja sanonut hänelle hyvästit
illalliseen asti. Juuri sinä hetkenä kuului palvelustytön askeleet
salista, ja rouva otti vastaan avonaisen paperin työhuoneen
kynnyksellä.
--Tämä on sinulle, Rafael,--sanoi rouva ja saamatta selkoa mitä siinä
seisoi toi sen miehellensä.
Maanviljelysneuvos oli tuskin ottanut paperin käsiinsä ja tuskin
aukaissut sen kuin hänen silmäteränsä mustuivat ja kamala kalpeus
jyrkästi piirtäytyi suupieliin.
Tämän nähtyään rouvan sydän sykähti kipeästi, mutta hän sanoi vaan
rauhallisesti:
--Mitä se on, Rafael?
Maanviljelysneuvos nousi ylös ja kääntyi vähän poispäin. Nytkin sama
kotilampun viheriä valaisi hänen kasvojansa. Mutta kaikki veri oli
niistä paennut, ja kun hän koetti naurahtaa, rauhottaakseen vaimoansa,
eivät huulet taipuneet, ja naurahdus ilmaisi enemmän kuin salasi. Nyt
rouva näki, että paperi tärisee miehen vakavassa kädessä.
--Mitä se on, Rafael?--hän huusi, itsekin jo kalveten.
Palvelustyttö juoksi samassa työhuoneeseen ja sanoi hätääntyneenä:
--Niitä tuli kaksi sisälle, muut jäi ulos.
--Keitä niitä?--kysyi rouva hämmästyneenä.
--Rouva, siellä on miehiä ja vallesmanni ja polisi, yksi on upseeri--se
tuli sisälle--ja sotamiehiä.
--Rafael,--huusi rouva,--tämä on kotitarkastus!--Ja hän taisi tuskin
pysyä pystyssä sydämen kouristuksen vuoksi.
--Siltä näyttää, sanoi maanviljelysneuvos, koettaen kerta toisensa
perästä oikaista itseään ja tulla mielensä herraksi. Sillä pitkällinen
elämä keinutuolissa, kotikahvien höyryissä ja piippu tupakin savuissa
oli hänet veltostuttanut, ja vaikka hänen vanha aatelismielensä heti
heräsi, ei ruumis jaksanutkaan niin äkkiä valveutua. Hän rupesi
juomaan, mutta puolet vedestä läikkyi tärisevästä lasista maahan. Eikä
hän juotuaankaan saanut voimaa jalkoihinsa, vaan rupesi jälleen
istumaan ja peitti kasvot käsiinsä.
--Missä sinulla on »Vapaat Sanat»?
--Ne jääkööt paikoillensa. Jumalan nimessä, elä ilmaise kellekään, että
minä--että minä olen näin voimaton--kirotut jalkani!
Hän ponnisti viimeiset voimansa, nousi käsin itseänsä sohvan selkään
tukien ja tavotteli seinältä revolveria.
--Minä ammun heidät joka miehen!
--Rauhotu Rafael, jumalan nimessä, Rafael, sinä voit pahoin, istu
tähän--
--Heidän täytyy tietää kenen luo ovat tulleet. Minä ammun--!
--Sinä et ajattele--Rafael! Rafael!--tule järkiisi! Sinä olet sairas,
minä kutsun pehtorin.
Ja nähtyään että miehensä, voimatta tavottaa revolveria, jälleen vaipui
sohvalle, rouva uskalsi jättää hänet ja juosta apua hakemaan.
Hän suuntautui salin ja eteisen väliselle ovelle, joka kylmän aikaan
pidettiin suljettuna. Mutta kun hän työnsi sen auki, seisoi pimeässä
eteisessä ulko-oven edessä santarmi, pitkä vaskihelapää miekka
kupeella, ja torjui mykällä kädenliikkeellä rouvan ulosmeno-aikeen.
Siitä ei saanut mennä.
Rouva ei ensin tiennyt mitä ajatella.
--Ne eivät päästä minua ulos, Rafael,--huusi hän hämmästyneenä,
loukkaantumisesta vapisevin huulin miehensä työhuoneeseen.
--Mitä tämä on, herra nimismies?--kääntyi hän virkapukuisen,
kultanappisen nimismiehen puoleen, joka, tullen kyökin ja ruokasalin
kautta, astui nyt arvokkaana Rauhalahden isoon saliin.
Nimismies kohautti vastaukseksi olkapäitänsä, niinkuin olisi tahtonut
sanoa: ikävä velvollisuus! Mutta ei sanonut mitään. Ei myös voinut
tässä ikävässään salata hienoa tyytyväisyyttään siihen, että hän nyt
niin paljon merkitsevänä asteli siinä samassa salissa, jossa hän vasta
jokunen kuukausi sitten, ilman minkäänlaista virkapukua, ujona,
jonkinlaisena vallesmanni pahasena, maanviljelysneuvoksen käskyläisenä
istui muiden vieraiden takana ovensuussa ja ujoudesta vavisten ratkaisi
kysymystä, onko soveliasta asettaa teeleipiä polvelle siksi aikaa kuin
kaataa kuumaa nestettä vadille jäähtymään.
»Ikävä velvollisuus», puhui hänen rypistynyt silmäinvälyksensä, mutta
nenävartta myöten kävi hieno, näkymätön kutku, joka oli vielä
suloisempi kuin se nautinto, minkä nuuska hänen nenällensä tuotti.
--Minun mieheni voi pahoin,--minun täytyy tavata pehtoria. Käskekää
tuon miehen heti avata minulle ovi!--sanoi rouva.
Sama olkapäiden kohautus oli vallesmannin vastaus, ja hän meni
kohtaamaan tuntematonta, vierasta, sinipunervatakkista upseeria, jolle
se eteisessä oleva santarmi oli avannut salin oven.
Upseeri sekä vielä kaksi tuntematonta sivilipukuista miestä menivät
maanviljelysneuvoksen työhuoneeseen. Vallesmanni osotti heille tietä.
Silloin rouva juoksee telefonille ruokasaliin.
Hän soittaa.
Ei vastausta.
Soittaa uudelleen. Hallo! Halloo!
Ei mitään vastausta.
Kaksi santarmisotamiestä, jotka olivat jääneet vahdeiksi kyökkiin
menevälle ovelle nauravat hänelle ja koettavat vieraalla kielellä
jotakin selittää.
Mutta rouva ei heitä ymmärrä.
--Eeh baarina! sanoo kättänsä heiskauttaen toinen santarmeista,
ruskeasilmäinen, mustaverinen aromaan asukas, ja koettaa
kädenliikkeillä tehdä itsensä ymmärretyksi. Hänen on nähtävästi tullut
surku rouvaa. Molemmin käsin hän on murtavinaan kahtia jotakin ja
viskaavinaan pois. »Da, da» hokee hän tällöin, ja taas murtaa ja taas
viskaa.
Kun rouva jälleen soittaa, juoksee palvelustyttö hänen luoksensa ja
sanoo nähneensä kyökin ikkunasta kuinka langat katkaistiin.
Silloin rouva viskaa telefoonitorven luotaan kuin käärmeen. Vieläkään
uskomatta, että kaikki ovet ovat häneltä teljetyt, hän, ikäänkuin
tulipalossa apua hakevainen, suuntautuu milloin salin eteiseen päin
milloin takasin kyökin ovelle.
Sitten hän ottaa äkkiä itseään molemmin käsin ohimoista ja juoksee
saliin, mennäkseen miehensä työhuoneeseen. Mutta ovella on vallesmanni,
joka taas kohauttaa olkaansa ja selittää, että häntä on pyydetty
valvomaan, että toimitus saisi tapahtua häiritsemättä.
--Enkö minä ole omassa kodissani? Millä oikeudella te suljette minulta
ovet? Millä oikeudella te tulette sisälle minun tietämättäni?--huusi
rouva lyöden rintaansa. Ja melkein raivostuneena hän jatkoi:
--Ymmärrättekö, tämä on minun, minun kotini, ja te kiellätte minua
omassa kodissani!--Mikä te luulette olevanne--te, _Pekka Hentunen_?
--Minä olen virkamies.
--Niin, virkamies! Mutta kuka on sinut kuskipojasta kouluun auttanut?
Ja minkä maan kouluissa sinä olet käynyt? Vastaa! Et vastaa! Siksi että
häpeät, raukka? Häpeä itsesi maan alle!--Ovi auki!
Nimismies säpsähti tätä ojennetuin käsin annettua käskyä, kääntyi, ja
niin hiljaa kuin mahdollista raotti oven maanviljelysneuvoksen
työhuoneeseen, sitten avasi sen kokonaan, kieltäen kuitenkin menemästä
sisälle.
Tärisyttävä näky kohtasi rouvaa.
Kirjotuspöydän kaikki laatikot olivat vedetyt ulos ja niiden sisällys
levitetty mullin mallin pitkin permantoa. Kaappeja ja niiden laatikoita
paraikaa availtiin, myöskin se laatikko, jossa säilytettiin Rauhalahden
esi-isien historiallisia kirjeitä. Makuusohva oli leikattu auki.
Korkeitten, koko seinän peittävien kirjahyllyjen ääressä,
astinpalleilla, seisoi kaksi miestä, heitellen alas nidoksia, joita oli
korkea läjä lattialla, historiallisia teoksia, mietintöjä
irtolaisuudesta ja maataloudesta, kaikki sekasin. Muutamia kirjoja he
antoivat alas lyhytkasvuiselle upseerille, joka, silmälasit päässä,
kirjapakkojen ympäröimänä, rauhallisena ja toimeensa perehtyneenä
selaili kirjoja, lyhytnäköisesti kulettaen nenäänsä riviltä riville.
Mutta tämän hävityksen keskellä seisoo Rauhalahden vanha, harmaantunut
herra, kalpeana ja liikkumattomana kuin marmoripatsas, kädellään
pöytäänsä nojaten.
Kun nimismies huomasi, että rouva liiallisen mielen jännityksen
raukaisemana oli vaipunut sohvalle ja, osottamatta enää mitään halua
tottelemattomuuteen, sanattomana vaan tuijotti työhuoneeseen, lähestyi
hän sohvaa ja päätti antautua vähän tuttavallisempiin selityksiin.
--Ymmärtäkäähän toki minua:--olenhan minä tehnyt virkavalan; mitä voin
minä?
Rouva ei liikahtanut eikä kääntänyt päätänsä.
Nimismies jatkoi:
--Rouva sanoo siihen: ottakaa ero virasta,--mutta se on helppo sanoa.
Minä olen perheellinen mies, minulla on vaimo ja lapset. Mistä minä
leivän otan?
Ja kun rouva ei sittenkään liikahtanut, sanoi nimismies:
--Uskokaa minua, tämä toimitus on minulle yhtä epämiellyttävä kuin
teille. Enkä minä ole sitä alkuun pannut. Maanviljelysneuvoksen
viholliset ovat hänen ympärillänsä, paljon lähempänä kuin luulettekaan.
--Mitä Hentunen tarkottaa?--kavahti rouva.
--Te olette ilmiannetut. Teidän omat torpparinne.
--Se on valhe! huusi rouva kohottautuen, mutta heti hän taas vaipui
entiseen hervottomaan asentoonsa.
--Omat torpparinne, arvoisa rouva. He ovat antaneet ilmi ja
todistaneet, että maanviljelysneuvos on uhannut sanoa irti ne
torpparit, joiden pojat noudattavat kutsuntaa. Semmoisia ne on, kyllä
minä ne konnat tunnen.
--Se on valhe, se on hirmuinen herjaus! He eivät ole sitä tehneet.
Mieheni on kyllä ollut ankara alustalaisillensa, vaan vääryyttä hän ei
ole koskaan tehnyt. Heistä ei olisi kukaan pystynyt tähän konnantyöhön!
--Luvalla sanoen, rouva, te ette tunne talonpoikia. He eivät tarvitse
mitään syytä. Puhe käy heidän keskellänsä, että he saavat maan
omakseen, sittenkuin herrat karkotetaan. Siinä kaikki, Lupaa
talonpojalle maata, hän pettää kenen hyvänsä. Semmoisia ne ovat, kyllä
minä tunnen. Kurjan leipäkannikan vuoksi!
--Rafael, Rafael,--huusi rouva käsi sydämmellä työhuoneeseen päin aivan
kuin olisi apua huutanut.
Maanviljelysneuvos katsoi silloin ympärilleen, huomasi vaimonsa ja
ojennetuin käsin riensi hänen luoksensa.
--Rafael, hän sanoo, että meidän torpparimme ovat ilmiantaneet.
Maanviljelysneuvos nyykäytti päätänsä ja samalla hänen päänsä painui
toivottomasti alas.
--Valitettavasti siinä taitaa olla perää, samaa sanoi tuokin tuolla,--
hän puhuu saksaa.
--Oo, Rafael, mitä tästä tulee! He karkottavat sinut maasta. Rafael,
Rafael, kaikki on lopussa!
--Karkottavat maasta, karkottakoot, mutta että minun torpparini--sitä
en olisi aavistanut, omat mieheni--se on kamalinta kaikesta! Minä tulen
hulluksi.
Rouva veti hänet sohvalle viereensä, unohti oman kauhunsa ja hellästi
lohdutellen pujotti kätensä vanhuksen kaulan ympärille.
Nimismies oli tyhmän uteliaana jäänyt suu auki tuijottamaan Rauhalahden
kukistuvaan herraan, voimatta ymmärtää miksi juuri tuo asia
saattoi tässä olla »kamalinta kaikesta». Hän heräsi vasta kun
maanviljelysneuvos, odottaen hänen poistumistaan, katsahti häneen
tuuheitten kulmiensa alta. Silloin hän tahtomattaan hätkähti, ja
huomattuaan arvolleen sopimattoman hätkähdyksensä, pian kokosi ryhtinsä
viimeiset jäännökset, kääntyi, ja niin mahtavana kuin mahdollista
siirtyi kynnyksen yli työhuoneeseen.
Kului neljää pitkää tuntia ennenkuin työhuoneen kirjasto oli maahan
hajotettu. Sitten alkoi ison kirjaston tarkastus.
Ja kynttilät olivat jo melkein loppuun palaneet, ja aamu jo sarasteli,
kun toimitus vihdoin päättyi. Kaikissa huoneissa oli hävitys käynyt,
kaikki oli alasviskattu, avattu, auki oli murrettu yksin sekin
mahonkinen rasia, joka sisälsi rouvan kirjekokoelman hänen tyttö- ja
morsius-ajoiltansa. Riutuvasti läpättivät kynttiläinliekit valkenevien
avattujen huoneiden ristivedossa.
Ennen lähtöänsä Rauhalahden kotitarkastajat kokoontuivat saliin ja
upseeri alkoi huonolla saksallaan tehdä jonkinlaista hyvästijättöä
maanviljelysneuvokselle ja rouvalle, jotka seisoivat vierekkäin. Hän
sanoi löytäneensä tosin paljon semmoista, mikä saattoi raskauttavasti
vaikuttaa ja olla lisätodistuksena ilmiannettuihin tosiasioihin, jotka
sisälsivät valtiorikoksen ja joihin nähden maastakarkotuksen rangaistus
oli pidettävä miltei armahduksena. Personallisena arvelunaan hän
kuitenkin lausui, että asia voisi tulla myöskin kokonaan unohdetuksi,
jos maanviljelysneuvos esimerkiksi tahtoisi asianomaiseen paikkaan
antaa vakuutuksen siitä, että kutsunnat vastedes tällä paikkakunnalla
tulevat tapahtumaan häiriöttä. Semmoinen asian käänne olisi hänen
nähdäkseen molemmilta puolin suotavin, ja tarjosi hän sen tähden siinä
suhteessa personallisesti palvelustaan.
Hetken oli maanviljelysneuvos vaiti, ja menneet onnen vuodet kulkivat
hänen näkönsä editse.
Hetken painoi myös rouva kädellään sydänalaansa vasten, ja katse
harhaili autiossa kodissa, huoneesta huoneeseen, ja pysähtyi
viimeiseen, jossa marmori-kristus häämöitti, levittäen käsiään
hajalleen työnnetyn, alasraastetun kaksoisvuoteen ylitse.
Hetken aikaa heissä molemmissa liikahti ajatus: äänetön myöntymyksen
nyykäys odottavalle muukalaiselle--ja kaikki palautuu entiselleen,
Rauhalahden lukemattomat nopeat kädet nostavat paikoilleen kaiken mikä
on alas kukistettu, nostavat ja jälleen järjestävät, eikä kotilehmusten
takaa kohoava aurinko ole yön sekasorrosta vähintäkään jälkeä
havaitseva, havahtuu koko Rauhalahti entiseen elämäänsä, rikkoutuneen
kotirauhan repivä haava menee umpeen--paranee----
--Rafael!--vavahti rouvan ääni hänen painautuessa miehensä käsivartta
vastaan.
Mutta maanviljelysneuvoksen ruumis oli jo aikaa sitten päässyt hänen
henkensä tasalle. Ei vavissut hänen äänensä, ei sorahdellut hänen
puheensa, ei rävähtänyt silmänsä, vaan horjumattomana, vankkana, kuin
ikuinen tammi hän seisoi muukalaisen edessä, ja rauhallisena virtana
tulivat ne muutamat sanat, joilla hän vastasi:
--En tiedä onko teidän maassanne aatelia. Meidän maassamme on. Se ei
ole vielä koskaan vääryydelle selkäänsä notkistanut.
Ja hän nosti vaimonsa pään nähdäkseen hänen silmiinsä ja luki niiden
kirkkaasti kimeltävien kyynelten takaa: niin, Rafael, juuri niin!
--Nu da, nu da,--pani muukalainen, ikäänkuin sanoakseen, että jotakin
sellaista hän oli odottanutkin, ja lyhyeen kumartaen poistui.
Muut eivät ymmärtäneet saksankieltä. Niin paljon he kuitenkin
ymmärsivät, ettei tässä oltu tehty mitään sopimusta leipäkannikasta.
Noloina, toisiansa ovensuussa töykkien he kiirehtivät päällikkönsä
jälkeen, ja katosivat pian ulos aamuhämärään.
Kahden päivän kuluttua saapui karkotuskäsky.
Rauhalahti oli täyttynyt sähkösanomista ja osanottavista sukulaisista.
Hirmuinen hälinä ja kiire oli noussut, kaikki oli mennyt sekasin.
Mitä enemmän aikaa kului ja mitä lähemmäksi lähtöpäivä tuli, sitä
suurempia vaikeuksia alkoi esiintyä talon hoitoon ja asiain
järjestämiseen nähden.