Se oli Mari.
Ei kukaan tiennyt hänelle neuvoa minne päin Kinturi oli täältä
lähtenyt, sen kuin että oli sanonut menevänsä töitä hakemaan.
Silloin vaimo sanoi pahaa aavistavansa, sillä ei Kinturin ollut
milloinkaan tapana näin kauan viipyä poissa, vaan aina hän oli käynyt
kotona katsomassa ja raha-ansioitaan tuomassa. Ja vaimo läksi häntä
hakemaan. Kulki kylästä kylään, paikasta paikkaan, juoksi ympäri koko
pitäjän, kunnes löysi hänet tuntemattomasta kylästä, erään pienen mökin
matalasta kamarista, jonka joku armelias muonamies oli hänelle
sairastamista varten luovuttanut. Siinä oli Kinturi jo viikon maannut
ilman hoitoa. Oli niin huonona, ettei hänestä ollut enää pois
vietäväksi, ja niin kankeana, että Mari tuskin sai hänen yllensä
puhtaan paidan, jonka oli onneksi tuonut mukanaan. Mutta sai hän sen
kuitenkin. Hankki myös puhtaamman peitteen, käänsi Kinturin makaamaan
selälleen ja ojensi hänen molemmat kätensä peitteen päälle kupeita
myöten. Sitten hän kolusi nurkista pois hämähäkin verkot, pyyhki
permannon märällä rievulla ja toi katajaista. Tämän tehtyään hän istui
ja tottumuksesta haki silmillään rukkia tai jotain muuta työtä aikansa
kuluksi, mutta silmät eivät löytäneet mitään tuttua esinettä tästä
umpivieraasta huoneesta. Ei ollut siinä tuttua muuta kuin hänen
Kinturinsa piirteet. Laihtuneihin kasvoihin ei hän niiden kärsivän
ilmeen vuoksi raskinut kauan katsoa, mutta peitteen päälle ojennettuja
käsiä hän katseli kauan. Valkosten paidanhihojen altakin hän tunsi
Kinturin tanakat, tutunsuuntaiset, ikäänkuin johonkin tarttumaan aina
valmiit käsivarret. Sitten katsoi käsiä ja ihmetteli ettei koskaan
ennen ollut niitä näin tarkkaan katsellut. Semmoiset mahtavat suonetkin
kun niissä olivat! Kyllä oli moni, moni työ niiden alla valmistunut,
moni kuokka oli tyngälle kulunut, moni varsi lahonnut. Käden selkä oli
tummanruskea, käsnäinen ja karkea, kämmen ja sormien alukset
paksunahkaiset, mutta kiiltävän sileiksi ja vaaleanpunasiksi kuluneet.
Koukistuneet olivat hänen sormensa aina, niinkuin olisivat olleet
sahran kurkeen luodut. Ja juuri sitä koukistusta katsoessa Mari nyt
ensikertaa noiden käsien mukana häpesi kaikkea sitä tyhjää naperrusta,
mitä maailma oli niiden tehtäväksi viime vuosina pannut, ja vaan niiden
käsien katselemisesta myös ensi kertaa ymmärsi kaiken hänen jäykän,
vuosikausia kestäneen vaitiolemisensa ja vieraantumisensa--ymmärsi, ja
hiljaa itseänsä vuoteen ääressä keinutellen itki.
Kinturi ei saanut yskältä ja kuumeelta sanotuksi muuta kuin että loppu
lähestyy, osotti kukkaroansa, josta Mari löysi pienen avaimen ja
3 mk 16 penniä. Avain kuului Kinturin nurkkakaappiin, jossa Kinturi nyt
ilmotti olevan vähän säästöjä Marin varalle. Nämät asiat vaivoin
selitettyänsä hän tahtoi Maria keittämään kahvit.
Aivan hyvin Mari tiesi, ettei Kinturille noin kovassa kuumeessa kahvi
maita ja että tarkotus oli vaan saada Mari itse juomaan. Se oli sitä
Kinturin vanhaa kahviylpeyttä. Jos olisi ollut jostain ottaa vehnäset,
olisi Kinturi niitäkin vaatinut. Mari siis keitti kahvin, ja haikeasti
itkien joi hänen nähtensä neljä kuppia. Kinturi tällöin raotteli tuon
tuostakin silmäluomiansa katsoakseen täyttikö Mari hänen viimeistä
tahtoansa. Mutta sittenkuin Mari oli nämä juhlakahvit juonut, ei
Kinturi sen enempää silmiänsä enää avannutkaan.
Hänen hengityksensä kävi epätasaisesti, milloin pitkään ja
harvakseltaan, milloin taas nopeasti, ikäänkuin olisi enempää ilmaa
tavottanut. Yskä antoi vähitellen myöden, kuume pakeni ruumiista ja
kalpeus nousi kasvoille. Nyt Mari ymmärsi, että kuolema todella tekee
tuloaan. Lääkäriin turvautumisen ajatuksesta oli Mari jo aikoja sitten
tottunut pois. Kaksi oli hänen lapsistaan kuollut: toinen oli kuollut
matkalla lääkärille, toinen--kun ei ollut varoja lääkäriä kotiin tuoda.
Muut olivat Marin omista keitoksista saaneet lievennystä. Kun hänellä
ei ollut täällä mitään niitä keitoksia, joita oli kotona ennen
juottanut vilustuneille lapsilleen ja kun hän kuitenkin toivoi, että
ruumiinlämmön palautuminen vielä voisi pelastaa Kinturin, ei hän muuta
keinoa tiennyt kuin lukitsi oven, riisui kaikki vaatteensa, meni
peitteen alle Kinturin luo ja painautui hänen kainaloonsa. Tässä hänet
tapasi itku. Sillä kun hän lämmittäen sivusi kädellään pitkin Kinturin
kylkeä, tunsi hän kaikki ruumiinmuodot niiltä ajoilta, jolloin he eivät
vielä olleet toisistaan vierottuneet. Erittäinkin itketti häntä se
suuri kuoppa, joka oli muodostunut kohta kylkiluiden alle. Itketti
myöskin kuunnella sydämmen tykkimistä, kun hän painoi korvansa Kinturin
rinnalle.
Vaikkei Kinturi enää jaksanutkaan herätä ja avata silmiänsä, jaksoi hän
kuitenkin--Marin lämmityksistä elähtyneenä--vielä nähdä unia. Hän näki
koko ajan unia taivaasta. Ja näki niinkuin takasin maan pinnalle.
Niinkuin usein ennen, niin nytkin taivas hänen suureksi ilokseen ei
esiinny minään paljoväkisenä juhlasalina, jonne tultua pitäisi
ujostella parempia ihmisiä, niinkuin herrasväkeä ja sillä tavalla. Vaan
milloin hänen kulkiessa taivaan esipihoilla ovi sattuu raolleen, hän
näkee siellä puhtainta luonnon luontoa, näkee mehevän nurmen, jossa
vasikat käyvät ja päivänen korkealta paistaa heidän selkäviivansa
kirkkaiksi; toisen kerran hän oli tulevinaan etummaisena lastensa
jonossa osottamaan heille viljelysmaita, ja silloinkin oli kaikki
selvää, ei pienintäkään paperiarkkia tarvittu mihinkään kontrahtiin.--
Oh, kuinka hänen sydämmensä riemuitsi ja kiitollisuudesta paisui! Nyt
hän jälleen kokoo hajonneen lapsilaumansa, näkee Iitan voimakkaat
rakkaat liikkeet, saa taas tunnustella Jaakko pojan hienoja
käsiranteita. Ja hän antaa lapsilleen suuren, hyötyisän maan, ja sanoo:
kaikki on teidän mitä te itse viljelette. Ja he kasvavat, menevät
naimisiin, lisääntyvät sukukunnasta sukukuntaan. Itse hän vaan ylhäältä
heitä näkee ja johtaa, ja on vielä lähempänä heitä kuin ennen
kotimäellä.
Mutta yhä uudestaan vaihtuvat unet, yhä uusia näkyjä kulkee hänen
editsensä.
Vihdoin tapahtuu näin:
Kun hän taas seisoo taivaan esipihoilla, katso Jumalan ääni kysyy
enkeleiltä:
--Onko Kinturi kelvollinen taivaaseen otettaa?
Enkelit vastaavat: hän on kelvollinen, sillä hän on eläessään oppinut
luopumaan pellostaan ja karjastaan ja kodistaan ja lapsistaan, ja
vieläpä on oppinut omien kättensä työllä palvelemaan niitä, jotka ovat
kaiken tämän häneltä riistäneet.
Kinturi itkee ja antaa sydämmestään viimeistenkin herrasvihain mennä.
Mutta vielä hän kerran siitäkin unesta heräsi tuskalliseen
hengästykseensä.
Viimeinen uni alkoi taas tämän maailman kärsimyksistä. Hän oli
kuulevinaan kuinka hiiren hampaat purivat rautalankaan. Hän näki hiiren
silmät rautaverkon läpi. Taas nuo liikkumattomat mustat silmät täynnä
kammoa tuijottivat satimesta. »Kaikki on hukassa--en enää milloinkaan
näe poikasiani!» ajatteli Kinturi, sillä houreissaan hän luuli itse
olevansa se hiiri, ajatteli kaikki hiiren ajatukset ja ominaan tunsi
satimen hirmuhetket. Kinturi lakkasi hengittämästä, avasi silmänsä,
katseli tajuttomana ympärilleen ja hieno vapistus kävi yli koko hänen
ruumiinsa.
Silloin kuului hänelle ystävän ääni:
--Ole huoletta, viimeisellä hetkellä aukasen Minä satimen suun ja
päästän sinut vapauteen.
Voi sitä kevennyksen ihanaa tointumusta! Olipa sittenkin olento, joka
vihdoin ymmärsi ettei häntä mitkään muruset auta, vaan ainoastaan
päästäminen vapauteen!
Ja todella: nyt hän jo astuu satimesta. Jo humahtaa vapauden tuuli, jo
aukeavat taivaan siniset portit... Ja Kinturi näkee allansa maaemon ja
kaikki sen lapset sellaisessa valossa, jota ei yksikään eläväinen vielä
ole nähnyt. Taivaan porttien kynnyksellä hänet kuitenkin tapaa ihana
raukeemus niinkuin pitkän päivätyön perästä, ja hän sanoo:
--Kohta tulen teidän luoksenne, mutta jos on sallittu levähtää, niin
levähtäisin ensin--
--Antakaa Kinturin levähtää!--kajahtaa taivaan portilta ääni korkean
kirkas.
Ja autuas hymy huulilla hän huokaa syvään ja ummistaa silmänsä----
Mari odottaa milloin hän taas herää hengittämään. Mutta mitään
hengähdystä ei tule. Ei myös sydän tykähdä. Eikä Marin ruumiinlämpö voi
enää estää Kinturin kylmenemistä.