niiden suosion tavottaminen tällä hetkellä tuntunut hänestä petokselta
sekä Marttaa että häntä itseänsä kohtaan. Sentähden hän kääntyi
Martasta melkein ylpeällä päännykäyksellä, ikäänkuin olisi hänelle
vastannut: hyvästi sitten!
Niin vetäytyi Marttakin pois, eikä huoneessa ollut enää muita kuin
Edvard ja maanviljelysneuvos.
Maanviljelysneuvos olisi myöskin lähtenyt, mutta hänkin oli huomannut
ilmeen Martan silmissä, vaikka käsittänyt sen toisella tavalla. Oli
käsittänyt, että Martta rukoili häntä ja että siis hänen ainoa
isällinen tehtävänsä oli lempeydellä puhutella Edvardia ja saada hänet
vielä sittenkin järkiinsä.
Ja niin, aivan odottamatta Edvardille, joka luuli kaikki välit
rikkoneensa, rupesi maanviljelysneuvos puhumaan hänelle sangen
leppeällä ja tutunomaisella äänellä, rauhallisesti keinahdellen
verannalle siirretyssä kiikkutuolissansa.
--Minä tiedän nuo puheet, rakas Edvard,--jokainen sanasi on minulle
tuttu, ja niin kummalta kuin sinusta ehkä kuuluukin, minä itse olen
aikoinani ajatellut melkein niinkuin sinä nyt. Olen kaiken tuon läpi
käynyt.--Muistanpa ajan, jolloin palasin Münchenistä, jossa olin
Riehliä kuunnellut, palasin, ja korvissani vielä soivat tuon suuren
opettajan voimakkaat sanat meille, hänen oppilailleen: »maan sydämmeen,
kansaan, valistamaan, nostamaan, herättämään!» Täynnä aatteita, kuumana
ja hehkuvana minä asetuin tänne vanhaan perintökartanoomme. Tahdoin
panna koko elämäni täyttääkseni opettajani neuvon. Mutta pian--liian
pian--huomasin, että tuo kaikki oli suureksi osaksi pelkkää haavetta.
Ei se ole kaikessa kohdassa niin kuin Riehl sanoo. Paljon on toisin--
paljon, paljon. »Gör bonden rätt, men aldrig godt», sanotaan, ja siinä
on paljon perää.
--Antoiko setä siis heille maata?--kysyi Edvard, vielä entisellä
äänellä, vaikka maanviljelysneuvoksen leppeys olikin jo pehmentänyt
hänen mielensä.
--Minä tunsin olevani semmoisessa asemassa kuin lääkäri, joka koko
ikänsä on valmistanut parantavaa nestettä, mutta kun lääke valmistui,
niin se, jolle se oli juotettava, ei huolinutkaan ottaa sitä suuhunsa.
Niin minä seisoin kansan keskellä lusikka kädessä, mutta syödä ei
kukaan tahtonut.
Edvard aikoi vieläkin kysyä oliko se lääke maan antaminen maattomille,
mutta hän ei tahtonut enää loukata setää. Hän arvasi, että setä puhuu
niistä kouluista, joita oli aikoinaan koettanut kansan keskuuteen
perustaa. Ja setä jatkoikin itse:
--Olenko antanut heille maata, sanot sinä. Etkö luule, että olen sitä
koettanut? Anna sinä heille maata, puhtaaksi he sen nylkevät,--metsän
haaskaavat ja myyvät salaa.--Tai tarkotatko, että antaisin maata heidän
omakseen, lahjoittaisin heille osia Rauhalahdesta? Ehkä se olisi
kristillistä, en tahdo kieltää, mutta sen hyötyä uskallan epäillä.
Torppareista saisimme kyllä siten rusthollareita. Ja mitäs sitten? Nämä
rusthollarit ottaisivat itselleen torppareita, joita he nyt vuorostaan
nylkisivät,--ja pahemmin vielä kuin me osataankaan. Rikas talonpoika--
onko mitään sen vastenmielisempää ilmiötä? Se se vasta nylkeä osaa!
Raskaan painon ilme alkoi paneutua Edvardin kasvoille, ikäänkuin
hänessä olisi odottamatta horjahtanut oma luottamus siihen mitä oli
isälleen kirjottanut,--siihen ainoaan, joka oli häntä siveellisesti
kohottanut.
Tuntien jo antautuvansa hän kuitenkin vielä koetti kertoa sitä
tapausta, joka oli hänet ensin herättänyt näitä asioita ajattelemaan,--
kertoi Kinturin häädön hänen torpastaan.
En voi koskaan unohtaa--se oli julmaa katsoa--vallesmannit ja
kaikellaiset polisit rehentelivät tuvan penkeillä--lapset itkivät--se
oli heille samallalailla koti kuin meilläkin on koteja--jospa meitäkin
ajettaisiin noin omista kodeistamme!--
Maanviljelysneuvos pudisti päätänsä.
--Tiedätkö, rakas Edvard, minä luulen että sinä tuossa asiassa
liiottelet. Enhän tahdo kieltää heilläkin tunteita olevan, mutta,
mikäli minä kansaa tunnen, en ole koskaan huomannut heissä mitään
kiintymystä johonkin erikoiseen paikkaan--luonnonkauneuteen tai
sellaiseen. He vaihtavat mielellään paikkaa--aineellisen edun
perustuksella. Mitä taas olen varmasti huomannut, se on, että he
osaavat vuokramaitansa ainoastaan laihduttaa ja vierasta metsää
haaskata. Sinä et tunne kansaa, Edvard, ja--suo anteeksi--et myöskään
maalaisia oloja.
Edvard tunsi tämän perästä olevansa ikäänkuin kukistunut.
Hän huokasi raskaasti.
Nyt maanviljelysneuvoskin huomasi tuskaisen ilmeen hänen kasvoillaan,
mutta oli siitä vaan hyvillään ja uudella innolla ryhtyi asiaan kiinni,
sillä tämä masentuminen herätti hänessä jonkunlaisia toiveita Edvardin
suhteen. Antaen äänellensä iloisen reippauden hän sanoi;
--Jos sinä olet todella huvitettu näistä maataloudellisista asioista,
niin voisin suositella koko joukon valaisevaa kirjallisuutta siltä
alalta. Kirjastoni on kokonaan käytettävänäsi. Tuleppas tänne!
Ja setä vei Edvardin kirjastohuoneeseensa, suureen matoilla peitettyyn
korkeaikkunaiseen saliin, jonka seinät olivat katosta permantoon asti
kirjahyllyjen vallassa.
--Kas tässä--ystäväni!--hän puheli, vetäen esille nidoksen toisensa
perästä kaikellaisia torpparikomiteain mietintöjä ja tilastollisia
kokoelmia. Ja jokaista niistä hän erilaisin valituin sanoin
suositteli.--Paljon on, kuten näet, tehty työtä tämän kysymyksen
selventämiseksi, mutta asia ei ole niin helppo kuin luulisi.
Ja Edvard meni yhä pienemmäksi ja pienemmäksi oman itsensä tunnossa.
Maanviljelysneuvoksen äänen erinomaisessa reippaudessa alkoi sitäpaitsi
tuntua selvää tarkotusperäisyyttä; ikäänkuin hän olisi jo laskenut
hänen ympärilleen niitä salaverkkoja, joilla aikoi vetää hänet kuivalle
maalle.
Edvard oli sentähden onnellinen, kun huoneeseen tuli muita ihmisiä ja
hän sai tilaisuuden hiipiä kirjastohuoneesta. Niin pieneksi ei hän
ollut vielä ikinä itseään tuntenut.
Ison salin läpi tullessaan hän näki tyttölauman töytäävän ohitsensa,
jokin uusi huviretki-ehdotus mielessä, huutaen ja lyöden yhteen
käsiänsä. Kirjastohuoneeseen purkauduttuaan he kuitenkin kuuluivat
yhtäkkiä hiljenevän. Maanviljelysneuvoksen ääni kuului heille puhuvan.
Ei Edvard ruvennut kuuntelemaan, vaan poistui vielä kiireemmin, sillä
hän arvasi, että maanviljelysneuvos puhuu heille jotakin puolustavaa ja
sovittavaa hänestä.
Edvard kulki verannan läpi, joka oli jälleen täynnä herroja, kulki
niinkuin olisi aikonut mennä puutarhaan, mutta portaista alas tultuaan
kääntyikin oikealle, missä oli punanen pisteaita ja sen takana
väenpuoliset rakennukset, kulki niinkuin olisi tahtonut avata portin ja
mennä kenenkään huomaamatta menojaan. Mutta sitten pysähtyikin aidan
eteen, nojautui siihen huokaisten ja alkoi alakuloisena, hermostuneesti
kuivaa ruohonkortta hampaissaan pureskellen, epämääräisesti eteensä
tuijottaa. Siinä aidan toisella puolella liikkui kuivalla kalliolla
kana etsien jyväsiä ja tuon tuostakin itsekseen hiljaa kaakahdellen
niinkuin ikävästä. Ja ikävän harmaaksi paistoi iltapäivän aurinko
kuivuneen nurmen ja sen läpi hohtavan kallion.
Edvard ajatteli: »Jos tässäkin olin väärässä, niin en enää ikinä
parannu. Kaikki on siis ollut turhaa!»
Vielä vähä aikaa, ja Edvardin kasvoille nousi ivahymy. Hän viskasi
korren pois, kääntyi päin kartanoa, pyyhkäsi käsillään kasvojansa
niinkuin unta karkottaakseen, ja läksi sitten vihellellen takasin.
Mutta se oli jo toinen Edvard.
Kun hän näki neitosparven asettuneen verannalle, hän pysähtyi, laittoi
kaulahuivinsa uuteen solmuun ja kohautti tukkaansa. Äsken vielä niin
alakuloiset lapsekkaasti huolestuneet silmät olivat nyt uhkamielistä
kopeutta täynnä ja suun ympärillä leikki itsetietoisen varmuuden
väreet.
Meni suoraan verannalle neitosten keskelle, ja oli taas mitä tottunein
seuramies ja oli kaunis ja oli huimaavan rohkea heidän lähestymisessään
ja joi heidän maljojansa ja järkytti heidän mieliänsä puheillaan
vapaasta rakkaudesta. Juotuaan muutamia laseja kuohuvaa
syntymäpäivä-sampanjaa, hän viskasi esiin väitteen että kihlaus
semmoisenaan on jotakin luonnotonta ja häpeällistä, koskapa siinä
luonto ja rakkaus alistetaan riippuviksi tuloista tai asemasta.
Siitä se väittely vasta virisi!
Ei tahdottu neitosia enää saada huviretkilaivaankaan astumaan, sillä he
pysähtyivät joka käänteeseen ja laivasillallakin vielä väittelivät.
Ei tullut myös tanssista mitään, kun oli huviretkeltä palattu,--ei
tullut, vaikka nuoret herrat jo aikaa sitten olivat ujoutensa
voittaneet ja vaativat tanssiin rupeamista,--ei tullut, vaikka jo alkoi
olla ilta ja laulurastas haavistossa ilakoitsi,--vaikka värilyhdytkin
jo olivat ripustetut ympäri puutarhaa ja verannan pylväiden väliin,--
vaikka soittokin jo oli usean kerran kajahtanut, tanssiin kehottaen.
Rastas ilakoitsi, musiikki soitti ja lyhdyt tuikkivat kenenkään
kuulematta ja näkemättä. Keskustelun rätinä ja pauke, sen
sanasingahdukset, sen väitteet ja vastaväitteet vallottivat kaiken
ilman ja maa-alan. Ja liike oli siinä niinkuin muurahaiskeossa, johon
on palava kekäle heitetty, ja kekäleen nimi oli vapaa rakkaus.
Mutta Edvard oli sen heittäjä ja riehui kaiken keskellä.
Hän oli hyvin paljon juonut, ja hänen henkiset voimansa, sukkeluutensa,
taistelutarmonsa ja myös kauneutensa olivat kohonneet ylimmilleen.
--Sanokaa mitä tahdotte--kuului yhtäkkiä erään rohkeasta
uudenaikaisuudestaan tunnetun neitosen ääni, ja kätösillään hän oli
sulkevinaan korvansa kaikelta muulta rätinältä:--minä olen hänen
puolellansa!
Se oli merkki, jota oli odotettu.
Hänen puolellensa huusi yhdestä suusta itsensä suuri neitosparvi,
käsiänsä yhteen taputtaen: »me myöskin, me myöskin!»
Mutta Edvard oli jo heidän edellänsä. Hän tosin hetkeksi vaikeni, mutta
sen hän teki ainoastaan päihdyttääkseen itseänsä vieläkin enemmän.--
Ikäänkuin paeten sitä, että kukaan tässä seurassa rupesi hänen
puolellensa,--kasvot täynnä uhmaa ja juopuneen voimaa hän yhä jatkoi
hyökkäyksiänsä.
--Vai olette te minun puolellani?
Ja hän pilkkasi neitoset pahan päiväisiksi, nauroi heidän vaatteittensa
läpinäkyväisyyttä ja heidän siveellistä avokaulaisuuttansa, jonka
kaiken tarkotus oli vietellä kristillisen avioliiton lupauksiin. Mutta
hänpä ei aikonut mennä satimeen, vaan joka ei hänelle uskaltanut tulla,
sille hän ei uskaltanut mennä. Markkinatavaraksi sanoi heidät, joka oli
paksujen porvarien katseltavaksi asetettu. Sorti alas kaiken
sivistyksen sähköineen ja kulkuneuvoineen, tieteet sanoi mitättömiksi,
taidetta pilkkasi. Koko päivään ei sanonut tässä suuressa Rauhalahdessa
ainoatakaan taiteellista esitystä kuulleensa, vaikka kyllä kymmenet
olivat eri koneilla soitelleet. Nauroi ihmisten opittua
tunteellisuutta, jota he esittivät nuottien mukaan. Pani kaikki
ala-arvoiseksi, matkivaksi, tyhmän porvarilliseksi.
Tämän jälkeen kääntyivät kaikki hänestä pois, epätietoisina mitä olisi
tehtävä, kun näin häikäilemättömiä sanoja kuului.
Kaksi vävyä seisoi ovensuussa. Ne puhuivat:
--Mikä omituinen sekotus sivistyksestä ja raakuudesta!
Ja rupesivat luettelemaan hänen sukulaisiansa, mutta eivät hänen
vanhempiensa kummaltakaan puolelta löytäneet muuta kuin pelkkää
ylhäisöä, joka oli heitä itseänsä korkeammalla arvoasteella.
Martta, kalpeana ja värisevänä, istui kahden sisarensa välissä. Nämät
olivat Edvardin sanojen tähden vimmoissaan ja tuon tuostakin
kumartuivat Martan editse keskenänsä kiihkeästi neuvottelemaan. Toinen
heistä kuiskasi Martan korvaan sen hirmuisen arvelun, että Edvard ei
aikonut puheillaan vähempää kuin julkisesti purkaa kihlauksen. Martta
itse oli sanaton mielenkuohusta, sillä hän oli melkein varma siitä,
että Edvard todella tarkotti juuri heidän välisiä suhteitaan.
Sisaret olivat äärimmäisesti loukkaantuneet Martan puolesta. Toinen
sanoi:
--Minä sinun sijassasi nousisin nyt heti paikalla ja sanoisin kaikkien
kuullen: olet vapaa minun puolestani!
--Ei, ei, ei,--sanoi Martta, lujasti puristaen hänen kättään ja katsoi
jännittyneenä koko ajan Edvardiin.
Vihdoin toinenkin sisarista, joka ensin oli ollut kahden vaiheilla,
kalpeni ja sanoi:
--Se on selvä. Hän tahtoo tehdä skandaalin. Sinun täytyy ehtiä ennen
häntä. Tee niinkuin Lilli sanoi: nouse ja paiskaa hansikas vasten hänen
kasvojansa!
Nyt tuli niiden kahden vävyn viereen vielä kaksi muuta vävyä ja
alkoivat sanoa:
--Hänet pitäisi saada nukkumaan.
Toinen sanoi:
--Hänet pitäisi ajaa ulos. Toimittakaa ensin Martta pois täältä, ettei
hän näe.
Ja vävyt rupesivat lähestymään joka puolelta Edvardia, joka yhä jatkoi
raivokasta pahettansa.
Silloin yksi vävyistä tuli Martan luo ja kutsuen sormella sanoi:
--Tuleppas tänne!
Martta nyt huomasi mitä heillä oli tekeillä ja nousi hätäisenä
kysellen: missä on Vendell?--Ja kiirehti saliin yhä kysellen ja hakien
häntä. Ja hakiessaan kuuli kuinka Edvardin ääni siirtyy toiseen
huoneeseen ja muuttuu raivoisaksi ja yhtyy epämääräiseen temmellykseen
ja huonekalujen kolinaan. Martta tuskin pysyi jaloillansa.
Missä on herra Vendell?
Ja kaikki ihmiset sanoivat: mikä onneton syntymäpäivä! Missä, missä on
herra Vendell?
6.
Herra Vendell.
Herra Vendell oli jo kohta Rauhalahteen palattuansa mennyt rantaan
veneveistämölle, missä pehtori viimeisteli rakentamaansa haapaista
soutuvenettä.
Sirona se lepäsi höylänlastujen keskellä teloillaan, vaskihankoinensa,
ruskeaksi vernissattuna, kokka koholla. Ja herra Vendell löi etulaitaan
pronssipäisiä nupia, joista oli jo muodostunut M.A.R.T..
Semmoista venettä kuin tämä pehtorin rakentama ei olisi ammattimieskään
tullut rakentaneeksi;--ei olisi oksattomampia lautoja löytänyt, ei
tarkemmalla huolella niitä toisiinsa liittänyt eikä suuremmalla
hartaudella kaaria sovittanut tai nauloja päättänyt. Ukolla oli suuret,
pyöreät silmälasit päässä, kun hän mittaili ja merkkaili.
Venetekeleensä hän oli jo alkanut varhaisimmasta keväästä, mutta oli
sitten yltynyt yhä suurempaan tarkkuuteen, joka oli vienyt aikaa. Vielä
oli syy viipymiseen sekin, että silmälasit rupesivat näyttämään
ainoastaan kauvempaa katsoen, joten piti päätään taakse työntämällä
löytää se oikea välimatka näkemiselle. Sitten oli vielä siinä
tuumastukissa, jonka herra oli hänelle lahjottanut, kolmet erilaiset
mitat, nimittäin enkelskamitat, vanhat ruotsalaiset ja uudet sentit.
Senvuoksi oli mittapuu joka kerta vietävä näkömatkan päähän, josta
mittain kirjotus oli ääneen tavattava. Tämäkin vei aikaa. Mutta pehtori
nautti työstään ja tarkkuudestaan.
Koko tämä pitkällinen veneenteko oli saanut alkunsa siitä, että Martta
neiti oli kerran pehtorin kuullen sanonut: »voi-voi, kuinka minua
haluttaisi saada oma, ihan oma vene!»
Ne sanat olivat painautuneet pehtorin sydämmelle, sillä hän rakasti
tätä neitiä enemmän kuin ketään muuta kartanon lukuisista asukkaista.
Oli nähnyt hänen kasvavan sylilapsesta aikuiseksi. Pienenä tyttönä se
oli usein tullut hänen veistoksilleen, juoksennellut piilu tukkia
myöten ja toisinaan istahtanut hänen viereensä kyselemään. Eikä vielä
aikuisenakaan ollut luopunut lapsuuden tavasta kulkea pehtorin kanssa
pidellen hänen hihastaan. Ei neiti aavistanut kuinka se vanhaa pehtoria
lämmitti.
Herra Vendell ja pehtori eivät olleet kolmeen tuntiin vaihtaneet
sanaakaan keskenänsä, sen jälkeen kuin Vendell oli tullessaan vaan
sanonut tuoneensa kartanoon Martta neidin sulhasen. Herra Vendell oli
pahalla tuulella.
Hän oli Martan syntymäpäiväksi harjottanut säveltämänsä elämänkaihoa
kuvaavan pianofantasian, jonka oli aikonut soittaa aamulla, heti kun
Martta nousee ylös. Martta oli kuitenkin ollut niin levoton ja
kiihkoissaan siitä kysymyksestä ilmestyykö Edvard Rauhalahteen vai ei,
ettei soitosta tullut mitään, vaan oli Vendellin suinpäin täytynyt
lähteä Vaanikkalaan.
Mutta jotenkin kolmen tunnin kuluttua pehtori nosti lasit otsalleen, ja
katsahtaen työstään sanoi:
--Mikähän virka sillä oikein on?
Herra Vendell heräsi ajatuksistaan, katsoi kelloonsa ja vastasi:
--Eihän sillä mitään virkaa vielä olekaan.
Jonkun ajan kuluttua pehtori taas sanoi:
--Ihmiset vaan tahtovat puhua siitä herrasta kaikenlaista.
--Mitä ne puhuvat? kysyi herra Vendell äkkiä elähtyen.
Mutta ennenkuin toinen rupesi vastaamaan hän taas raukesi ja sanoi
huokaisten:
--Paljonhan sitä puhutaan.
--No niin, niin on,--pani pehtori--paljon puhutaan. Hän huokasi samalla
lailla kuin herra Vendell.
Ja vaikenivat taas tuntikausiksi.
Mutta kun jo rupesi olemaan niin pimeä, että tuskin näki työtä tehdä,
nousi pehtori polviltaan veneen alta, katsahti vielä kerran pitkin sen
kumpaakin laitaa, kallisti ikäänkuin suuntaa tähdäten pari kertaa
päätänsä eri puolille ja sanoi painavasti:
--Nyt se on valmis.
Joutuipa vene siis sittenkin valmiiksi Martta neidin syntymäpäivänä. Ja
nyt he rupesivat kohta puuhaamaan sen vesille laskemista. Pehtori meni
valjastamaan hevosta reen eteen, jolla he olisivat vieneet veneen
rannalle. Herra Vendellin taas oli määrä toimittaa niin, että neiti
pääsisi hetkeksi irtautumaan vieraista ja tulemaan rantaan venettänsä
katsomaan.
Mutta juuri kun pehtori oli mennyt pois ja herra Vendell lähteäkseen
vaan vielä puisteli vaatteistaan höylän lastuja, aukesi veistämön ovi
ja Martta juoksi hätääntyneenä sisään.
--Olen hakenut sinua kuin hullu. Tule pian minun kanssani, tule
viipymättä!
--Mikä on tapahtunut?
--Elä kysy, saat itse nähdä--he tahtovat sitoa hänet ja viedä pois--oh,
hän on niin päihtynyt, ettei pysy jaloillansa. Tämä on hirveätä!
Vendellin suun ympärillä värähti hetkeksi taas sama elähtymisen väre.
Hetkeksi hän ei kuunnellut mitä Martta sanoi ja harasi molemmin käsin
harvan tukkansa läpi. Sitten vasta rupesi todella tiedustamaan mitä oli
tapahtunut, ja vähän ajan perästä hän oli jälleen valmis tekemään
kaikki mitä Martta vaati. Tarmokkaasti hän juoksi ylös kartanolle,
jättäen Martan jälkeensä.
Ja kun Martta mielenliikutuksesta ja tuskasta väsyneenä hiljaa astuen
tuli sinne, oli Vendell Edvardin kanssa jo ajanut Rauhalahdesta.
Vieraat rupesivat kohta sen perästä lähtemään.
Jääkylmänä Martta otti vastaan heidän enemmän tai vähemmän avonaiset
surkuttelunsa, joten ne loppuivat hyvin lyhyeen. Sanatonna hän myös
kulki kotiväen ohi ja tuskin kuuluvasti sanoi hyvää yötä
vanhemmillensa. Niin että kihlauksen rikkoutuminen, josta Rauhalahti jo
oli varma, jäi kaikille sittenkin arvotukseksi.
Vasta omaan huoneeseen päästyänsä Martta antautui itkemään. Mutta se
itku ei nytkään ollut surua sen johdosta mitä oli tapahtunut, vaan
ainoastaan helpotuksen itkua ja rajatonta kiitollisuutta Vendelliä
kohtaan, joka oli ottanut tämänkin tehdäksensä ja tehnyt sen niin
taitavasti, niin melutta, niin hienosti. Semmoista ystävää ei varmaan
ollut kellään koko maailmassa. Ja lisäksi hän tiesi yhtä varmaan kuin
2 kertaa 2 on 4, että Vendell, hänen mielentilaansa ajatellen, vielä
tänä iltana saapuu Vaanikkalasta takaisin kertomaan hänelle kuinka
kaikki oli käynyt, kuinka Edvard oli rauhottunut ja nukkunut
vuoteeseensa, kuinka kaikki oli jälleen hyvin. Tiesi ja odotti
turvallisena.
Tyyni oli järvi yöllä, kun lyhdyt jo olivat sammuneet kartanon
pihalla,--kun päiväinen tohina ja sen myrsky oli jo vaijennut ja kentät
seisoivat tyhjinä, pihan koivut hyljättyinä, lehvät riipuksissa,
kenttien tyhjyyttä ihmetellen.
Tyyni oli lahden pinta ja äänetön oli yö. Sorsat vaan mulskahteli
kahilikkojen hämärässä. Lahden keskustassa väreili vielä auringon
jättämän yötaivaan himmeä heijastus, ja siihen liukui hiljaa venhe,--
seisahtui vähitellen, kun perässä istuja oli nostanut melan vedestä.
Kokkapuolella pohjassa istui valkopukuinen neiti, otsa nojautuneena
vasten käsivartta ja veneenlaitaa. Eivät puhuneet sanaakaan,--olivat
juuri lopettaneet puhumasta.
Perässä olija oli herra Vendell--kokassa oli Martta. Ja vene oli se
pehtorin rakentama.
Nyt nostaa Martta vähän päätänsä ja sanoo:
--Että sinäkin voit noin puhua--sitä en olisi ikinä odottanut--ja tulet
vielä kertomaan minulle tuollaisia!
--Martta, sinun parastasihan minä--
--Olet aivan samallainen kuin kaikki muut--
Ja Martta pyyhki kyyneleitään nenäliinan ainoalla vähän kuivemmalla
paikalla. Sitten, kun oli itkulta mahdollista, jatkoi:
--Sinulla on olevinaan niin syvät käsitykset kaikesta,--avioliitostakin
sanoit--kuinka se taas olikaan--että korkein on olla ihan vapaa,--mutta
mitä siitä, kun et kumminkaan voi toisia auttaa,--etkä sinä ole
kertaakaan hänelle sitä puhunut!--sinä olet yhtä väliäpitämätön kuin
kaikki muut,--tai ehkä vielä tahdotkin, ettei siitä mitään tulisi,
niinkuin ne toiset.
--Unohdat, että minä hain hänet tänne.
--Sen sinä teit siksi että minä pyysin,--et ollenkaan hänen tähtensä.
--Tunnustan suoraan, että olin luullut sinun jättävän hänet, kun kerran
saat nähdä millainen hän on,--minä sitäpaitsi en ole vielä kaikkea
kertonut.
--Ja vaikka kertoisit vielä kymmenen kertaa pahempaa, se ei mitään
vaikuta.
--Semmoista rakkautta minä en ymmärrä.
--Sinä et ymmärrä, sillä sinä yleensä et ymmärrä semmoista--et ole ehkä
koskaan ollut rakastunut.
Vendellin ääni värähti, kun hän sanoi:
--Sitä et sinä voi tietää.
--Minä sanoin ehkä.
Vendell sanoi vielä väräjävämmällä äänellä:
--Olen ollut ja olen nytkin.
Mutta Martta ei kuullut näitä sanoja, sillä hän itse sanoi yhtaikaa:
--En huoli mistään muusta,--enkä välitä kestään, joka ei välitä
hänestä,--vaikka hän,--niin, vaikka varastaisi, tai vaikka tappaisi
kenen tahansa, vaikka oman isäni,--en sittenkään luopuisi hänestä.
Sitten Martta yhtäkkiä oikasi itsensä ja sanoi silmät leimuavina:
--Minä sanon sinulle, että hän oli oikeassa!--ensin siinä mitä sanoi
maasta ja sitten vielä siitä kihlauksesta. Mitä ihmettä meidän täytyy
odottaa, jos me kerran rakastamme toisiamme ja vielä hänen
paranemisensa on kysymyksessä! Luuletko sinä, että minä sitten olen
niin erittäin hyvä! En ollenkaan. Tiedä, että voin koska tahansa
heittää tämän kaiken, ja menen elämään niinkuin hänkin, rupean vaikka
»semmoiseksi naiseksi.»
--Martta!
--Niin juuri! Minulla on sellaisia hetkiä, etten ollenkaan tiedä
olisiko siinä mitään pahaa,--ainakaan ei olisi hänen vuoksensa.
Kun Vendell kokonaan vaikeni, purskahti Martta hetken kuluttua
uudestaan itkuun.
Kauan, kauan he olivat ääneti.
Niin liukui vene lahden keskeltä jälleen rannan hämäryyteen.
Kun he sitten kulkivat hiekkarannasta ylöspäin ja menivät ruohikolla
olevan rantaladon ohi, risahti siellä jokin, jonka vuoksi he kumpikin
katsahtivat taakseen. Mutta kaikki oli jälleen hiljaa eikä myös mitään
erinomaista näkynyt. Se olikin vaan vanha Vilanteri, pehtori; hän oli
asettunut ladon nurkan taa kuullakseen mitä he puhuvat hänen
venheestään, jota hän oli koko kesän rakentanut. Mutta vaikka ukko
olisi kuinkakin korviaan höristänyt, ei hän kuullut odotettua
ylistelyä. Raskain askelin he sanaakaan sanomatta astuivat hitaasti
kartanolle päin, toisistaan sylenmatkan päässä.
Ja pian senjälkeen näkyi Vendellin kamarissa syttyvän yksinäinen
kynttilänliekki.
Hän oli jättänyt hyvästi Martalle, sillä jo kauvan sitten oli ollut
päätetty, että hän matkustaa heti syntymäpäivän jälkeen. Aamuksi oli jo
hevonen käsketty.