istuu enemmän kuin kävelee--istuu alituiseen keinutuolissansa ja
savuringit nousevat. Hän ei enää liiku maillaan kuten ennen käskyjä
jakelemassa, vaan häneltä tullaan kysymään. Levollinen raukeus on
painautunut hänen jäseniinsä, harmaat viikset ovat tupakinsavun
vaikutuksesta kodikkaasti kellastuneet ja silmäinalukset
lempeämielisesti pussiutuneet. Jos hän joskus nousi ja lähti maitansa
katsomaan, niin ei hän sitä tehnyt tarkastamisen aikeessa, vaan hän
teki sen ainoastaan nauttiakseen kaikesta mitä edessään näki,--siitä
että kaikki oli niin hyvässä kunnossa,--että kaikki kävi niinkuin
itsestään. Hän voi vapaasti pyhittää vaikka kokonaisen päivän vanhojen
historiallisten kirjeiden lukemiseen, sillä Rauhalahdessa säilytetään
esi-isien kirjeitä ja vastauksia niihin ammoisilta ajoilta;--se on
Rauhalahden tilan suuri ylpeys. Ei sitä historiallista kuuluisuutta,
joka ei olisi ollut--ellei sukulaisuussuhteissa niin ainakin jossain
tekemisissä Rauhalahden kanssa. Paitsi useilta Suomen sodan
sankareilta oli siellä omakätisiä kirjeitä muun muassa Armfeltilta,
Aminoffilta, jopa kuningas Kustaa III:ltakin,--jotka kaikki olivat
tyystin koteloihin suljetut ja sitten hienoihin nahkakantisiin
osastoihin järjestetyt. Muutamat kaikkein arvokkaimmat olivat
lasirasioihin levälleen asetetut. Näiden kirjeiden keskellä liikkui
maanviljelysneuvos kuin pyhätössä. Hän tunsi ne numerolleen,
sisällykselleen ja melkein puustavilleenkin, mutta sittenkin
lukemistaan luki niitä ja luki kokoontuneelle perheelleen, sukulaisille
ja vieraille aivan kuin olisi pyhää toimitusta suorittanut.
Maanviljelysneuvoksella on lapsia seitsemän, ja lapsenlapsiakin jo
toista kymmentä. Mutta hän on vielä vanhoilla päivillään mennyt uusiin
naimisiin--olennon kanssa, joka on koko maailman kummastuttanut sillä,
että vastoin kaikkea tavallisuutta on osannut säilyttää mitä parhaimmat
välit lapsipuoltensa kanssa, on osannut muuttua Rauhalahden
taloudellisen elämän johtajaksi ja kuitenkin pysyttää sen entisenä
niille, joilla siinä on vanhat koti-oikeudet. Kuuluisa hän on myös
siitä taidosta millä osaa erilaisimpien ihmisten kanssa seurustella,--
osaa syventyä tilapäisimpiinkin keskusteluihin, elävimmällä hartaudella
seurata toisen ajatuksenjuoksua,--ja kuitenkin samassa tietää, mitä
kyökissä tapahtuu, missä tilassa mitkin hänen hoitoonsa uskotuista
lapsenlapsista ovat, mitkä niistä ovat nukutettavat, mitkä syötettävät,
mitkä ulkoilmaan lähetettävät.
Mutta jos oli tämä kaikki suurta ja hyvää, niin vielä suurempaa ja
onnellisempaa oli isännän ja emännän keskinäinen väli.
Niinkuin he kumpikin erikseen kelpasivat esikuvaksi toinen isännästä
toinen emännästä, niin he yhteisesti kelpasivat avioparin ihanteeksi.
Mahdoton oli läheisintenkään sanoa kumpi heistä oli vallan päällä,
saati sitten syrjäisten päästä tuon arvotuksen perille. Ja senvuoksi jo
tämän tärkeän kysymyksen ratkaisemattomuus kiinnitti heihin uteliasta
huomiota, niin että kaikkia heidän erikoisimpiakin suhteitaan
seurattiin tämän kysymyksen selville saamisen aikomuksessa.
Tavallisesti heidän välillään tapahtui ainoastaan pari kolme sanaa:
Rouva tuli, kumartui keinutuolissa istuvan miehensä korvaan jotakin
puhumaan. Sen jälkeen he katsahtivat toisiinsa, vaihtoivat
kuulumattomasti muutamia sanoja, ja jos olivat eri mieltä, niin
ympärilläolevien vieraiden katseet janoisina ja jännittyneinä
uppoutuivat heidän kasvojensa ilmeihin,--mutta odotetun kiivastumisen
tai edes jonkun kärsimättömän olkapäänkohautuksen asemesta mies
naurahtaen taputti häntä kädelle, vaimo myös naurahtaen sanoi: hyvä on!
ja meni ilosena. Ja kuka tietää mitä tärkeitä asioita saattoi silloin
olla päätettynä! Eikä kukaan voinut sanoa mieskö teki päätöksensä kohta
kun huomasi mitä mieltä vaimo oli, vai vaimoko luopui omastaan, kun sai
tietää miehensä ajatuksen.
Joskus, sattumalta, jäivät ne valkoiset kaksoisovet auki, jotka monien
mattoisten salien sarjassa ja aina avonaisten vierashuoneiden läpi
tavallisesti näkyivät suljettuina. Silloin nekin vieraat, jotka muuten
eivät kotolaisten tavoin sisäisimmissä huoneissa käyneet, saivat nähdä
tämän »kaikkein pyhimmän». Esineet siellä näkyivät hyvin hämärästi,
ikkunat olivat verhotut, puolipimento siellä vallitsi; mutta sen
hämärän keskellä kiilteli kahden vierekkäin seisovan korkean ja
mahtavan vuoteen kultaiset nuput ja häämöitti valkoinen marmori-kristus,
joka verholakeisen alla siunaten levitti käsiänsä yhdistettyjen
vuoteiden ylitse.
Ja jonka silmät uteliaina tunkeutuivat tämän kaikkein pyhimmän läpi,
hänen sydämessään, jos hän oli nuori, kävi iloinen vavahdus, ja hänen
ajatuksissaan se utuinen joku, hänen ihanteensa tuli hänen luokseen,
pani hellästi kätensä hänen kaulansa ympäri ja sanoi: pois epäilykset
ja hedelmättömät seulomiset, elämä on iloinen, elämä on varma ja
taattu, sen tarkotukset ovat selvät, luonnolliset. Se, mikä näkyy
tuolla verhojen pimennossa, on elämän turvallinen satama, sen
inhimillinen päämäärä. Myrsky ja onnettomuus ja epätoivo on ainoastaan
siellä, mikä on kodin ja avio-onnen ulkopuolella.
Ja joko nyt löysimme sen väljän ja vilposen pirtin, jonka hirret ovat
vapauden veistämät ja laki onnen salvostama?
Kuule kuinka soitanto kajahtelee sen kultaisen kodin saleissa, kuinka
huilun liritykset kevyesti hyppelevät, kuinka tuntehikkaasti viulun
sävel värähtelee pianon pehmeässä säestyksessä! Ja kuultuasi kuule ilon
sohinata, joka nousee kun nuorukaiset ja neitoset valkopuvuissansa
tanssiin valmistuen piireihin asettuvat!
Korpi huokukoon yksinänsä, tyhjänä ja autiona. Täällä löysimme mitä
haimme. Täällä on onni, täällä on se vapaus, jota paitsi ei ihmisrinta
hengitä. Täällä asuvat ne taiteen ja runouden hengettäret, jotka kolean
maailman ihmiskodiksi muuttavat.
5.
Syntymäpäivä.
Olipa Rauhalahden onnellisilla haltijoilla sentään surunsa heilläkin.
Maanviljelysneuvoksella oli seitsemän tytärtä, mutta ei ainoatakaan
poikaa. Kelle siis kartano oli joutuva?
Näistä tyttäristä olivat muut naimisissa paitsi nuorin, neiti Martta.
Kaikki nuo vanhempain tytärten avioliitot olivat mitä onnistuneimpia.
Vävyt olivat poikkeuksetta sangen huomatuita miehiä tai ainakin
lupasivat siinä suhteessa varmaa tulevaisuutta; kaksi oli
sotilasuralla, toiset kaksi valtion virkamiehinä, yksi oli pankkimies
ja yksi yliopiston dosentti. Mutta suuren Rauhalahden haltijaksi ei
heistä ollut yhdestäkään.
Sentähden oli maanviljelysneuvoksen ainoa ja hartain toivo ollut, että
edes se henkilö, joka oli kerran saava hänen nuorimman, lempityttärensä
Martan, olisi ollut myös mahdollinen kartanoa vastaanottamaan.
Mutta niin ei käynyt. Seuraavista syistä:
Maanviljelysneuvoksella oli nuoruuden toveri, nyt jo vanha,
korkea sotaherra keisarikunnan palveluksessa, tunnettu paitsi
urhoollisuudestaan myös hyväntahtoisuudestaan, ylen kova-äänisestä
puhetavastaan--hän huusi aina ikäänkuin olisi pitänyt myrskyn läpi
tulla kuulluksi,--ja vielä: täydellisestä neuvottomuudestaan kaikissa
asioissa, jotka eivät koskeneet sotilas-ammattia. Kun tuli kysymys
esimerkiksi joistakin ristiriitaisuuksista tunteiden alalla, niin tämä
urhokas soturi joutui kokonaan tolalta. Silmät suurenivat ja
pyöristyivät ja hän näytti peräti säikähtyneeltä. Kaikeksi
onnettomuudeksi hän vielä jäi elämään yksin, sillä hänen huolehtiva,
syvätunteinen vaimonsa kuoli aikasin, jättäen neuvottoman, sapelia
rämistelevän miehen sotilaallisiin käsiin heidän ainoan elossaolevan
lapsensa, Edvardin. Poikaa silmittömästi rakastaen, mutta ymmärtämättä
mitään lasten kasvatuksesta isä nyt koetti suurilla rahoillaan korvata
täydellistä neuvottomuuttaan tässä suhteessa. Mitään varoja säästämättä
hän toimitti pojalle parhaat opettajat sekä tieteissä että taiteissa ja
pani näiden opettajien yli vielä erikoiset tarkastajat ja tirehtörit.--
Kaikista toimenpiteistä huolimatta näytti kasvatus kuitenkin menevän
hukkaan.
Nuorimies, yliopistoon tultuansa, ei ruvennutkaan kartuttamaan
tietojaan, vaan alkoi toveriensa kanssa hurjastella. Ja asia paheni
vuosi vuodelta, kunnes meni yli kaikkein rajojen. Ei hän ottanut enää
tunnustaakseen mitään sovinnaisia siteitä, vaan aivan kuin
uhkamielisenä jokapaikassa nousi sovinnaisuutta vastaan ja päihtyneen
hillittömillä teoilla pilasi auttamattomasti mainettansa.
Isä ryhtyi laajoihin, kaltaisiinsa toimenpiteihin tämän onnettomuuden
ehkäisemiseksi. Itse hän tosin ei osannut millään tavalla vaikuttaa
poikaan, sillä vaikka kuinka olisi päätänsä vaivannut, ei hän
ymmärtänyt muuta kuin sanoa yksinkertaisesti: elä viitsi juoda! eikä
tiennyt mitään sen kummempaa lisätä. Mutta neuvottomuudessaan hän
kääntyi useiden sielunpaimenten puoleen, joita tunsi entisiltä ajoilta
siellä täällä ympäri maata, kirjottipa itse arkkipiispallekin neuvoa
pyytäen. Arkkipiispa vastasi kauniilla kirjeellä, lausui toivonsa, että
Herra johtaa nuorukaisen kerran hänen, arkkipiispan, personalliseen
tuttavuuteen, sekä suositteli, kunnes tämä tapahtuu, muutamia
hengellisiä teoksia pojan luettavaksi, kuten myös yksi ja toinen
rovasteista oli neuvonut. Muuan neuvoi vielä henkisen ravinnon ohella
myöskin ulkomaan matkaa tai yleensä muuttamista totutulta
paikkakunnalta. Ja sotaherra seurasi uskollisesti kaikkia neuvoja; hän
alkoi pojalleen lähetellä hengellisiä kirjoja yhden toisensa perästä,
hankki hänelle sopivia matkatovereita ulkomaanretkelle, sekä koki
kaikin tavoin taivuttaa häntä arkkipiispan personallista tuttavuutta
hakemaan.
Mutta ei arkkipiispat eikä piispat tai rovastit, ei myös hengelliset
kirjat, eivätkä ulkomaanmatkat mitään vaikuttaneet.
Ja tähänpä nuorukaiseen, joka paitsi ylhäistä sukunimeään ei maailman
silmissä edustanut yhtään mitään, oli Martta neiti rakastunut,--se
Martta neiti, joka oli maanviljelysneuvoksen lempitytär,--joka oli
pehtorin lempilapsi, kaiken väen lempilapsi, vanhain vaahterain ja
lehmusten lempilapsi, veden aaltosien, rannan hiekan ja rantakivien
lempilapsi, myös päivänkukkain, kellokukkain lempilapsi, kaikkien
kartanon tilusten, metsäin ja kumpujen lempilapsi, kaikkien
pihapolkujen ja myös kaikkien huoneiden, avautuvien ja sulkeutuvien
ovien ja rappusten astuinten lempilapsi.
Kun sotaherra huomasi, että nuorien välillä oli jotakin--ja sitä ei
voinut olla huomaamatta neiti Martan alituisen punastumisen vuoksi,--
niin hän ihastui. Sillä hän oli kysynyt neuvoja myöskin maallikoilta--
tuttaviltaan kuuluisuuksilta lääkeopin alalla, ja nämät olivat muun
muassa arvelleet, että naimisiin menemisellä pitäisi aivan varmaan olla
edullinen, rauhottava ja tyynnyttävä vaikutus hänen poikaansa. Tuo
hurmaava huomio, että neiti Martta oli Edvardiin kiintynyt, eli että
Edvard siis saisi vaimokseen hänen vanhan, kunnon ystävänsä tyttären,
pani hänen sapelinsa aivan ylenmääräisesti innosta rämähtelemään.
Kuumeisella kiihkolla hän tarttui asiaan ja--mitään parempaa hän ei
osannut:--huusi ennen kaikkea sen heti julki koko maailmalle, niin että
kihlaus todella tulikin aivan itsestään julkiseksi.
Sotaherra oli ihastunut, mutta maanviljelysneuvos ei ollut ihastunut,
eikä ollut koko muu kartano ihastunut.
Tämä seikka oli päinvastoin Rauhalahden painostava onnettomuus.
Taakkana se lepäsi kaikkien sydämmellä, se oli maanviljelysneuvoksen ja
kartanon vävyjen mykkä suru, se oli kartanon tätien sekä kaikkien
niiden surusupatuksia, jotka himoitsivat kuulua Rauhalahden
läheisempään tuttavapiiriin ja joille tämä asia oli siihen salaisena
avaimena sekä ylennyksenä vieraampien rinnalla. Ei kukaan sanonut
ääneen, mutta kaikki tunsivat, ja se tunteminen oli pohjasävel myös
kaikissa äänekkäissäkin keskusteluissa, sillä sen kautta pantiin oikein
koetukselle kuka kuului rauhalahtelaisiin kuka ei.
Jos sentähden maanviljelysneuvos olisi hallitusohjiaan vaan
löyhentänyt, niin varmaan olisivat nuo mykät katseiden vaihdot ja
supatukset ilmi nurinaan puhjenneet; suuri korvia tärisyttävä melu
olisi noussut, niinkuin leirissä, kun olkikuvot vuorilla sytytetään ja
sotilaat aseitansa kalistellen juoksevat rintamaan, jokainen tahtoen
olla ensimäisenä päällikkönsä ympärillä. Eikä se suunnaton melu olisi
suinkaan vaiennut ennenkuin kihlaus olisi ollut purettu.
Mutta maanviljelysneuvos ei löyhentänyt hallitusohjiansa.
Sillä Martan tahto oli hänelle ylin kaikesta, ja kun hänelle, niin koko
kartanolle.
Ei maanviljelysneuvos vähimmällä viittauksellakaan osottanut
tyttärelleen olevansa hänen vaaliansa vastaan tai edes tyytymätön
siihen. Ja kun ei maanviljelysneuvos, niin ei kukaan muukaan.
Ei niin, ettei Martta olisi sitä tiennyt. Sillä hänen tarvitsi vaikka
vaan vahingossakin sattua sanomaan jotakin toista herraa
hyvännäköseksi, niin häntä vastaan heti tulvahti jokataholta aivankuin
hyökyaalto vakuutuksia, että todella sen kauniimpaa ja siistimpää ja
hienompaa herraa ei ole koko maailmassa, että sanalla sanoen tuo Martan
mainitsema herra on jotakin suurenmoista!--Ja myös oli aivan
silmiinpistävä se into, jolla Martan äitipuoli--tietysti
maanviljelysneuvoksen yllyttämänä--oli ruvennut panemaan toimeen
kaikellaisia juhlia ja tulituksia, joihin aina koottiin valituinta
pääkaupunkilaista nuorisoa.
Semmoinen juhla oli nyt myöskin sinä Martan syntymäpäivänä, jona hän
täytti 20 vuotta.
Viikon oli leivottu, paisteja paistettu ja kaljoja pantu. Viikon oli
värilyhtyjä liimailtu, viikon köynnöksiä sidottu, viikon myös uusia
lauluja ja tansseja harjoteltu.
Ja kun Martta sen päivän aamuna laukauksien ja laulun herättämänä
ilmestyi verannalle, olivat sen pylväät köynnöksissä, ylhäältä alas
asti ruusuilla kukitettuina, ja vieraita oli jo suuri joukko
saapuvilla, kaikilla kukkavihot, joita he kilvan hänelle tarjosivat.
Ja tätit, jotka olivat koko viikon kirjotelleet joka suunnalle
kirjeitä, puhuivat aivan kuin sopimuksesta: »katsos nyt, Martta, kuinka
sinä olet huomattu: täällä ei ole ainoatakaan kutsuvierasta, kaikki
ovat itsestään muistaneet merkkipäivääsi!» Ja heidän silmäyksensä
lisäsivät: »mutta saammepa nähdä muistaako eräs toinen mitään!»
Sentähden, kun päivä oli jo kulunut puoliväliin ja kaikki olivat varmat
siitä, että eräs ei ollut mitään muistanut, ja kasvoilla teeskennelty
pahottelu, sydämmissään siitä riemuitsivat, niin ei ollut vähäinen
kummastus, kun portit lensivät auki ja herra Vendell ajaa karautti
Edvardin kanssa pihalle.
Mitä verannalla oli ihmisiä kaikki hyökkäsivät ulommaisia kaidepuita
kohden, kurottautuen toinen toisensa selän takaa. Ja Edvardin nimi
lensi suusta suuhun tappion huokasevana kuiskauksena, niinkuin
jännitetty jousi saamatta ampua olisi vireestä päästetty. Sillä sinä
hetkenä tuntui niinkuin kaikki paistit olisivat turhaan paistetut,
kaikki kaljat turhaan käyneet, kaikki köynnökset turhaan sidotut,
kaikki värilyhdyt turhaan kokoonliimatut ja kaikki kutsumakirjeet
turhaan kirjotetut.
Entä herra Vendell sitten! kuinka on selitettävä, että herra Vendell
tuossa ajoi esille Edvardin kanssa? Tosin olihan aamulla joku kysellyt,
»missä viipyy herra Vendell», mutta nyt oli ilmeistä, että herra
Vendell oli kuin olikin käynyt muistuttamassa Edvardille. Kuinka se oli
selitettävissä, ja mitä varten?
Eikö herra Vendell siis enää ollutkaan yhtä kartanon kanssa, tuntenut
samoin kuin kaikki muut,--hän, joka oli tähän asti ollut ikäänkuin
sieluna tässä tuntemisessa,--hän, joka olematta mitenkään sukua talon
väelle oli kuitenkin sen melkein suosituin vieras, asui siellä pitkiä
aikoja ja kohdeltiin aivan kuin olisi ollut omainen? Ja eikö herra
Vendellin vielä enemmän kuin kenenkään muun etuihin olisi sopinut, että
Edvard olisi maannut tämän päivän Vaanikkalassa ja niin
laiminlyömisellään taas osottanut mikä mies hän oikeastaan oli? Eikö
herra Vendell vihdoin ollut se nuori mies, jota Martta piti parhaimpana
ystävänään ja johon moni oli pannut semmoisiakin toiveita, että se
vielä »lyö Edvardin laudalta?»
Ja nyt tämä sama Vendell--olisi tehnyt mieli antaa sille tuntuva
töykäys niskaan--toimittaa tieten tahtoin Edvardin esille!
Edvard hyppäsi rattailta, jätti Vendellin, ja, silmät paljon väen
tähden tyytymättömissä rypyissä, ainoastaan vähän nosti hattuansa
kaikille yhteisesti, sekä meni isäntäväkeä kättelemään.
Mutta Martta neiti seisoi kahden ystävättärensä rinnalla. Hän ensin
kalpeni mielenliikutuksesta, sitten nousi poskille punaset täplät,
jotka kalpeus jyrkästi jakoi kahtia.
Ei mitään kukkavihkoa, ei ainoatakaan ruusua ollut sulhasella hänelle
antaa!
Mutta juuri kun Edvard, jouduttuaan keskelle kukkaköynnöksiä ja naisten
tekotuoksuja, itsekin huomasi suuren laiminlyöntinsä ja tunsi koko
yleisön tuomitsevat katseet jäsenissänsä, kuuli hän takaansa Vendellin
huudon:
--Edvard hoi, tässä ne ovat, sinä unohdit pääasian!
Ja näki Vendellin tulevan kantaen suurta pyöreätä naisten hattukoteroa.
Kun se avattiin, oli siinä niin erinomaisia ja niin maukkaasti yhteen
koottuja ruusuja, että ehdoton pettymyksen huudahdus kuului kaikkialta
kuin yhdestä suusta.
Mistä ja milloin Vendell oli nuo hankkinut, sitä Edvard ei voinut
ymmärtää, hän nyt ainoastaan hämärästi muisti, että Vendell oli
Vaanikkalasta lähdettäissä sovitellut jotain tuontapaista koteroa
rattaille istuimen alle. Neiti Martta näytti ihastuvan ruusuista niin,
että silmät säteilivät ja punaset täplät sulivat kohta yhteen ja
levisivät hehkuvaksi punaksi yli koko kasvojen.
--Kiitoksia, Edvard!--kuinka kauniita!--tuhansia kiitoksia!--hän sai
sanotuksi ja silmät yhtäkkiä vettyivät ja hänen täytyi lähteä
huoneesta.
Kaikki ajattelivat, että se oli ilon itkua. Mutta Edvard kuitenkin
tunsi, että koko seura pitää Martan kiitollisuutta aivan liiallisena ja
pahottelee, että Martta oli näin osottanut yhä siis olevansa
silmittömästi rakastunut. Martan lähdettyä kaikki puhkesivat ylistämään
häntä, ja useat käänsivät tällöin Edvardille selkänsä nähtävällä
tarkotuksella antaa hänen haavottua vähäpätöisyytensä tunnosta Martan,
kartanon ihaellun nuorimman tyttären rinnalla.
Tuskin olivat välttämättömimmät esittelyt suoritetut ja vanhemmat
herrat jälleen istuneet mukaviin asentoihinsa verannalle, jatkamaan
keskeytynyttä väittelyään valtiollisesta asemasta, sekä nuoremmat ja
naiset, tuntien tarpeettomuutensa alkaneet vetäytyä pois, kun Edvard
oikasi itsensä ja sanoi kovalla, melkein uhkamielisellä äänellä:
--Omituista kuinka paljon tällä kartanolla on viljelemätöntä maata;
ajaessamme ei tahtonut loppua tulla!
Kaikki kääntyivät sinnepäin, ja ne, jotka olivat poistumassa, palasivat
Edvardin äänen kuultuansa takasin. Kaikki olivat hämmästyneet hänen
rohkeata asettumistansa yleisen mielialan herraksi ja keskustelun
johtajaksi. Tämmöinen rohkeus sekä veti muutamia puoleensa että herätti
toisissa kiihkeätä näsäyttämisen halua.
--Se tahtoo sanoa--alotti yksi kartanon vävyistä, pankkiherra, jolla
oli hyvin lyhyiksi leikatut vaaleat viikset,--herra maisteri tarkottaa
Rauhalahden metsiä?
Tämä vävy teititteli Edvardia, koska ei lainkaan tunnustanut häntä
Martan sulhaseksi. Edvard vastasi:
--Tarkotan sellaista maata, jota voisi viljellä, mutta jota kartano ei
viljele, ja siten estää muita viljelemästä. Se on vääryyttä!
Tuo tuli kuin pommi. Useimmat katsahtivat toisiinsa, ja joku koomikeri
pullisti tällöin niin merkillisesti silmiänsä, että muutamat
puolikasvuiset tytöt rupesivat ovensuussa tyrskimään ja katosivat
kolistellen pois.
Sitten tuli pitkä äänettömyys. Kun se päivän valtiollista asemaa
koskeva kysymys, josta herrat olivat keskustelleet ennen Edvardin
tuloa, oli ollut hyvin mieltäkiinnittävä, niin pankkiherra, nolatakseen
Edvardia ja vastaamatta hänelle enää sanaakaan, rupesi äänettömyyden
perästä hyvin rauhallisesti jatkamaan keskeytynyttä esitystään 1772
vuoden hallitusmuodosta.
Koko Rauhalahti oli tottunut kuuntelemaan häntä auktoriteettina
valtiollisissa kysymyksissä. Hän oli lakitiedetten tohtori, juureva
juristi ja ankara perustuslain mies. Aina ja alinomaa hän piti
tietoisuudessaan koottuina kaikki ne moninaiset langat, joita seuraten
saattoi historialliselta, lainopilliselta ja valtio-oikeuden kannalta
todistaa Suomen autonomian perustuslaillisen pohjan--puuttuvista
papereista huolimatta.
Erittäin mestarillinen ja ehdottomasti vakuuttava oli se päätelmäketju,
jolla hänellä oli tapana osottaa, miksi Aleksanteri I:sen Porvoon
valtiopäivillä antama suullinen lupaus perustuslakien pysyväisyydestä
tuli sitovaksi kaikille vastaisille hallitsijoille.
Hänen todistelunsa oli mehevää kuulla, ja mieltä hipova oli erittäin se
täsmällisyys, jolla hän jokaisen huippulauseensa lätkäytteli esille.
Kuitenkin, kaikitenkin, niin mieltäkiinnittäviä kuin nuo päivän
polttavat kysymykset olivatkin, herätti myös se, mitä Edvard oli
sanonut, uteliaisuutta, niin että herrojen keskustellessa passiivisesta
vastarinnasta ja »vapaista sanoista» muutamat siirtyivät kaikessa
hiljaisuudessa lähemmäksi Edvardia ja rupesivat--tosin vaan
puoliääneen--väittelemään hänen kanssansa maa-asioista.
Näin syntyi kaksi erillään olevata, yht'aikaista keskustelua. Ja vaikka
pankkiherra koetti yhä loisteliaammalla puhetaidolla ja ääntänsä yhä
korottaen saada nurkkakeskustelun tukahutetuksi, niin huomasi hän pian,
että häntä kuunneltiin ainoastaan puolella korvalla, ja puolella
koetettiin seurata mitä verannan toisessa päässä puhuttiin. Sitä paitsi
hän näki, että nuoriso ja naiset seisoivat kääntyneinä sinne päin, ja
hän alkoi jo hermostua. Hän ei tarvinnut kuin pienoiseksi hetkeksi
vetää henkeänsä ja pysähtyä, niin silloin jo kiilana tunkeutui hänen ja
hänen kuulijainsa väliin Edvardin ääni:
--Voiko semmoinen asia riippua puuttuvista papereista? Torppa oli ollut
hänen isänsä, isän-isänsä ja vielä isän-isän-isänsäkin aikana heidän
hallussaan ja jokainen tilkku oli heidän muokkaamansa, mutta nyt tulee
uusi maanomistaja, jonka alle torppa kuuluu, ja sanoo: »pois! sinulla
ei ole papereita ja muiden lupaukset ei koske minuun!» Eikö tämä ole
kuulumatonta!
--Se on kyllä ikävää--puuttui nyt jo rovastikin tähän
nurkkakeskusteluun, yksi niistä, jotka aikoinaan sotaherran
kehotuksesta olivat turhaan koettaneet parantaa Edvardia.--Se on kyllä
ikävää, mutta toiselta puolen omistusoikeuden pyhyys--
Edvard ei antanut hänen lopettaa.
--Mikä oikeus kellään on siihen maahan, jota toinen viljelee?
Anastuksen oikeus ainoastaan. Mutta luonnon mukaan maa ei ole
kenenkään, vaan niinkuin ilma sen joka hengittää.
--Rakas ystävä,--rovasti sanoi siihen,--tuo on vastoin kaikkea
säädettyä lakia ja järjestystä, se nostaisi ihmiset keskenään
taisteluun ja veisi meidät takaisin aikoihin, jolloin ei mitään
yhteiskunnallista järjestystä vielä ollut,--se veisi täydelliseen
anarkiaan.
--Luvalla sanoen, minusta juuri nyt olemme täydellisessä anarkiassa,--
sillä tämä on laitonta, tämä on anastusta, ryöväystä!
--Malttakaahan--aikoi rovasti alkaa, mutta ei nytkään päässyt kiinni.
--Ja kyllä minä tiedän, sanoi Edvard,--miksi maita ei anneta
viljeltäväksi, se on siksi, että olisi köyhiä, jotka tulevat teidän
töihinne muutamasta pennistä! Siinä se on koko juttu!
Taas tuli äänettömyys, jonka kuluessa kaikki koettivat tajunnassaan
sulattaa Edvardin uutta väitettä. Mutta pankkiherra sulatti sen
ensimäiseksi. Hän nähtiin nyt nousevan ylös ja sanomatta mitään
rupeavan tekemään lähtöä verannalta. Häntä seurasivat kohta muutamat
muut, ja vihdoin nousivat kaikki sijoiltansa, joten aivan odottamatta
saatiin kauan hankittu tilaisuus yleiseen mielenosotukseen Edvardia
vastaan.
Edvard jäykistyi uhkamieliseen asentoonsa, käsivarret ristissä rinnan
yli, ja näki tyyneesti kuinka koko seura vähitellen hajaantui
verannalta vaan siksi, ettei hän ottanut ensin poistuakseen.
Edvard haki silmillään vaan vielä Marttaa. Martta seisoi yhä sisäoven
luona ja katsoi suoraan hänen silmiinsä. Oli hyvin kalpea. Hänen
suuret, auenneet silmänsä ilmaisivat uteliaisuutta, hämmästystä ja
kauhua, niinkuin lapsen silmät, jolle on kerrottu hirvittävä satu.
Edvard oli lukevinaan niistä tuomionsa: Semmoinenko sinä olitkin!
odotin sinulta nöyrtymystä, ja sinä tulet uhkamielisenä! Hyvästi!