rypyissä luki vielä kerran alusta alkaen siihen saakka mihin kirjotus
oli keskeytetty, piirsi sitten jatkoksi muutamia ankaroita sanoja,
sitten pari vielä kovempaa, ja yhä tuimempaa jatkoa miettiessään alkoi
kynänpäätä pureskella. Mutta tällöin hänen katseensa vähitellen
kohdistui yhteen kohti. Puutarhan ylitse se näki Vaanikkalan suuren
kivinavetan, ja vastakkain sattuvien, hämähäkinverkkoisten ikkunain
läpi navetantakaisen, kohtisuoraisessa päivänpaisteessa sinertävän
nurmirinteen, jossa tuuli heilutteli pitkiä horsmia. Ei se katse nurmen
sinervyyteen pysähtynyt, vaan ainoastaan ilahtuen kimmahti takasin
navetan läpi, palasi puutarhan yli taas yläkerran avonaisen ikkunan
pimeyteen, ja meni mustista silmäteristä suoraan ihmisen sisälle. Kynä
hiljaa vaipui, tottumattomat rypyt silisivät silmien välistä pois,
lapsellisen hyvänmielen ilme alkoi väreillä huulilla. Ja niin hän pani
syrjälle surkeat epäkohdat, otti esille postipaperin, ja kirjotti
siihen: »Rakas isä», sekä alkoi rapistella paperille rivin toisensa
perästä. Hän nosti toisen jalkansa tuolille ja istahti sen päälle.
Ruumis köyristyi paperin yli ylenmääräisestä kirjottamisen innosta.
Kärpäset surisivat ympärillä, hiki pisaroitui hänen otsalleen, hän ei
huomannut kuumuutta, pyyhki vaan nenäliinalla otsaansa ja käsiään ja
taas kirjotti. Jo mehiläisetkin olivat jälleen löytäneet sisälle. Yksi
paukutti kattopaperia, toinen pyrki lentohyökkäyksillään puhkasemaan
ikkunalasia, kolmas kiersi hurjassa vauhdissa ympäri huonetta, joka
näin oli surinaa täynnä. Mutta ei nuoriherra nyt kirjottamiseltaan
mitään huomannut eikä kuullut.
Ei kuullut edes kuinka ovi aukeni ja sen läpi pistäytynyt pää tervehti
häntä.
Kun ei tervehdykseen tullut vastausta seurasi päätä koko muukin
ihminen. Se katsahti ympärilleen ja astui sitten kirjotuspöytää
kohden,--lyhyen puoleinen herrasmies, päälaki hiukan kalju, viikset
punertavat ja karkeat, mutta muu parranajelu sekä mustan vaatetuksen
kuosi ja kauluksien ynnä mansettien valkeus niin huolellisesti
hoidettuina, että viiksien karkeus tuntui sekin hänessä vaan
hienoudelta. Hän tuli pöydän luo ja sanoi:
--Mitäs sinä kirjottelet, Edvard?
--En mitään. Kas Vendell, milloinka sinä tulit? Ja näin varhain?
Muutamia ihmisiä mainitaan aina sukunimellä, eikä kukaan, olipa kuinka
hyvä tuttu tahansa, ota milloinkaan selkoa heidän ristimänimestään,
yhtä vähän kuin he itse kellekään puhuvat omaisistaan, kotopaikastaan
tai muista personallisista asioistaan. Semmoinen oli herra Vendell,
nuori lääkäri, toveruudestaan ja hiljaisuudestaan tunnettu.
Kuitenkin oli herra Vendellin käden päällä sininen ankkurinkuva ja
selvät kirjaimet S. V., joista olisi aina voinut muistaa myöskin hänen
etunimensä. Näitä kirjaimia herra Vendell tosin vältteli asettamasta
näkyviin ja häpesi, ikäänkuin ne olisivat olleet hänelle todistuksena
ajoista, joita hän ei tahtonut muistella,--hän oli tainnut joskus aikoa
merimieheksi. Jokin hämärä rakkauden historia lienee sitten tehnyt
käänteen hänen elämässään ja saattanut hänet sivistyksen kaikkein
syvimmille ja hienoimmille poluille. Paitsi sitä, että hän oli lääkäri
ja soittoniekka, oli hänessä omituinen pessimistisyyden piirre--
varmaankin tuon vuosikausia kestäneeen onnettoman rakkauden tuote,--
joka siihen kädessä olevaan entisyyden leimaan ei ollenkaan sopinut,
tai suhtautui tämä leima siihen pessimismiin niinkuin valkoinen
pystykaulus hänen karkeihin viiksiinsä: teki hänet sitäkin hienommaksi.
--Saavuin tänne varta vasten huomauttamaan, että sinun, Edvard, täytyy
vihdoinkin lähteä mukaan Rauhalahteen. Minä olen nyt tullut sinua
hakemaan.
Toinen rypisti haluttomasti silmäkulmansa eikä vastannut mitään.
--Kuulitko, Edvard? Me ajamme nyt Rauhalahteen. Kauemmin ei voi enää
viivyttää, se rupeaa todellakin näyttämään jo liian omituiselta.
Ei sittenkään tullut vastausta.
Mutta Vendell näytti olevan taas tuolla itsepäisyyden tuulella, jolloin
hän vei tahtonsa läpi huolimatta mistään esteistä. Ei hänen
hyväntahtoista sitkeyttänsä kukaan pystynyt ajan pitkään vastustamaan.
Hän meni kaapille, veti laatikon auki, tarkasti siellä olevia
liinavaatteita ja tuli kaksi erilaista kaulusta kädessään jälleen
kirjotuspöydän ääreen.
--Kummanko näistä nyt panet kaulaasi? Minusta ainakin tämä suora
pystykaulus pukee sinua paljon paremmin kuin nuo taitetut. Vai mitä
itse sanot?
Edvardin olisi tehnyt mieli käydä kiinni siihen mieheen ja paiskata
vasten seinää, tai tallata jalkoihinsa niin ettei hänestä olisi jäänyt
kuin liejuinen paikka maahan. Se esiintyi kuin itsevaltias. Voidakseen
mieltään hillitä Edvardin täytyi välttää katsahtamasta Vendelliin
päinkään. Hän pelkäsi tällä kertaa nähdä Vendellin isoja korvia, jotka
häntä niin usein olivat hermostuttaneet;--ne korvat muuten oli
Vendellillä suuren soitannollisuutensa vuoksi, hän soitti mainiosti
pianoa.
Mutta herra Vendell ei ollut huomaavinaan Edvardin kiukkua. Hän tiesi
hyvin, että Edvard joskus ei voinut häntä sietää. Ja jäi äänettömäksi
ja rupesi liikahtamatta paikaltaan itsepäisesti odottamaan Edvardin
vastausta. Kunnes Edvard vihdoin kärsimättömänä nousi ja päästäkseen
enemmästä piinasta,--hän tiesi että kun Vendell alkaa jotakin jauhaa,
niin se jauhaa loppuun asti,--sanoi kiukustuneena:
--No, lähdetään sitten!--Ja lisäsi: koska minulla on muutenkin vähän
asiaa sinne.
--Vähän asiaa?--sanoi Vendell.--Onko se vähän, että on oman morsiamen
syntymäpäivä?
Edvard meni viereiseen huoneeseen peseytymään, sekä pani oven jälkeensä
kiinni merkiksi, että Vendellin ei ollut sinne tuleminen.
Kuului kuinka hän siellä tuskitellen ja tiuskuen haki kaapista
visiittivaatteita. Sitten kuului kuinka hän kaateli vettä vatiin ja
alkoi läiskytellen peseytyä.
Mutta herra Vendell, yksin jäätyään, ennenkuin istui, vilkasi
kirjotuspöydälle ja hänen silmänsä sattuivat heti »Surkeisiin
epäkohtiin», joilla Edvard oli peittänyt isälle kirjottamansa kirjeen.
Herra Vendell ei voinut olla kumartumatta pöydän yli.
»Surkein vääryys on, että kun maata löytyy yltäkyllin, sen viljelemistä
tahallisesti vaikeutetaan. Kaiken maan täytyy olla viljelykselle
vapaan»--oli siihen kirjotettu. Ja toisessa paikassa luettiin: »Maa on
sen, joka sitä viljelee.»--Ja vähän alempana: »Me olemme parasiitteja.»
»Varmaan on tarpeen, että löytyy maattomia eli toisin sanoen
leivättömiä, jotka olisivat valmiit nälkäpalkoista tekemään rikkaiden
haluamia töitä»,--luki herra Vendell yhä suurenevin silmin. Mutta kun
hän uteliaana käänsi lehden, ei jatkoa ollutkaan. Sen sijaan paljastui
kirje isälle.
Herra Vendell oikasi ensin itsensä ja aikoi jättää lukematta, mutta
palasi kuitenkin viiksiänsä hermostuneesti pureskellen jälleen pöydän
luo, kumartui ja luki:
»Nyt kirjotan sinulle, rakas pappa, sanoakseni että maalle tuloni taisi
todella olla minulle olla suureksi hyödyksi, tai siinä on ehkä jotain
aivan ratkaisevaa minun suhteeni, vaikka sitä silloin vastustinkin.
Maalle tulo on vaikuttanut minuun nyt aikaihmisenä samalla tavalla kuin
ennenmuinoin, kun meitä lapsina tuotiin kesäksi kaupungista. Voin yhä
aivan samalla tavalla innostua puroista, kanervakankaista ja
harhailemisesta metsissä ja vuorilla. Täällä en voi edes käsittää
mitään juomahalua. Täällä muutun niin laiseksi, että jälleen rupean
ujostelemaan ihmisiä, ja muisto siitä olennosta, mikä olen kaupungissa,
kammottaa minua enemmän kuin ketään teistä. Tämä luonto on minulle
Ellida-vainajan ja mamma-vainajan asemasta. Jos ei olisi näitä koivuja
ja sammalia ja männynrunkoja, niin tuntisin itseni ihan kodittomaksi,
eikä parantumisestani olisi toivoa.
Mutta eihän kesä ja tämä dolce far niente aina kestä; pian minun täytyy
jälleen muuttaa kaupunkiin, ja toivoton olisi tilani siis sittenkin,
ellei nyt olisi tullut jotakin ratkaisevaa lisäksi. Minulle ei ole
tehnyt hyvää täällä niin paljon yksinäisyys, kuten sinä ja tohtorit
odotitte, vaan päinvastoin olen juuri täällä tullut yhteyteen
sellaisten ihmisten ja olojen kanssa, joita en tiennyt maailmassa
olevankaan. Me elämme kaupungissa, emmekä tiedä mistään. Tämä maailma
on niin kummallinen ja rakennettu niin suurelle vääryydelle. Ja kuka on
rakentanut, ellemme me juuri itse. Ajatteles, kaikkihan tulee
oikeastaan maalta, niinkuin se leipä jota me syömme, ja kaikki ihmiset
ovat oikeastaan maalta kotosin, ja kuitenkaan ei kukaan ajattele niitä,
jotka kyntävät ja kylvävät. Minä olen vasta täällä ensi kerran
ymmärtänyt kuinka surkeassa asemassa toinen puoli ihmisiä on, juuri ne,
jotka muutenkin saavat enin raastaa. Te kaikki, jotka johdatte
yhteiskuntaa, te ette ole pahoja, niinkuin sinä, pappa, et ole paha. Ja
kuitenkin on täällä maalla niinkuin me sivistyneet olisimme juuri
tahallamme, pettämisen ja nylkemisen aikeessa ja vieläpä ihan
pirullisella viekkaudella järjestäneet kaikki omaksi eduksemme. En voi
enää ilolla kävellä metsissäkään. Mutta minä kerron alusta asti kuinka
se on minuun vaikuttanut.»
Nyt kuului Edvardin ääni oven takaa toisesta huoneesta:
--Et suinkaan sinä vaan siellä lue minun kirjettäni?
Herra Vendell hypähti pöydän luota. Hän ei ollut uteliaisuudessaan
huomannut kyllin kuulumattomasti kääntää lehteä.
--Kuinka voit ajatella minusta jotain sellaista,--hän huusi takasin.
Mutta hetken kuluttua painautui taas pöydän yli.
»Jo keväällä kun minä asetuin tänne ja kun täällä maalla oli vielä
sellaista että kuten tiedät paikotellen on kokoonpainunutta lunta ja
toisin paikoin taas ei ole lunta, menin minä kerran illalla kävelemään
ja tulin ruman, paljaaksi haaskatun metsän läpi ihan odottamattani
yhteen torppaan, joka oli omituisen kauniilla mäellä ja kiviaitojen
ympäröimä. Kun en nähnyt mitään ihmisiä, menin minä lähemmäksi, tulin
portista sisälle ja rupesin katsomaan vanhan petäjän keltasenpunasta
kylkeä, johon ilta-aurinko paistoi. Silloin pyrähti lapsilauma jostakin
läheltä, ja ne juoksivat minua pakoon sisälle. Minä rupesin katsomaan
mitä ne siinä olivat tehneet, ja näin semmoisella lumettomalla
paikalla, siinä petäjän juurella, lastuista rakennettuja pikku katoksia
ja tikuilla aidattuja tarhoja, joissa oli rivittäin pieniä vihertäviä
männynkäpyjä. Ne olivat tietysti lehmiä, jotka seisoivat navetoissa.
Ihan juuri niinkuin mekin muinoin pieninä leikimme Ellidan kanssa, kun
mamma hirveiden muuttopakkausten jälkeen oli vihdoin vienyt meidät
maalle, eikä siellä enää ollut katukiviä. Kuinka hyvin Ellidakin olisi
ymmärtänyt, että he, kun oli paljasta maata, vaikka maa olikin vielä
kosteata, heti rupesivat semmoista leikkimään! Selvästi tunsin, että
kaikki ihmiset ovat oikeastaan samaa,--ja samoja hienoja tunteita
liikkuu heissä, vaikka me luulemme heitä vaan talonpojiksi.
Nyt äskettäin minä jälleen muistin tuon torpan ja päätin mennä
katsomaan millaiselta se näyttää, kun puut ovat lehdessä. Taas kuljin
saman rumasti hakatun metsän läpi, mutta torppa oli sitten niin kaunis,
ettet voi kuvailla,--ei tavallisessa merkityksessä, vaan jossain
uudessa. Ei ollut mitään kukkasia, vaan ainoastaan puhdas nurmi ja
kattoa ei näkynyt pihakoivujen tähden. Minulla oli maalauslaatikko
mukana, mutta ei tullut mitään maalaamisesta. Kohta huomasin, että oli
paljon väkeä ja jotain tavatonta tapahtui. Ja niin olikin. Torpassa
istui vallesmanni ja kaksi polisia--mitä inhottavia uniformujä niillä
nyt on!--ja oli vielä joitakin lihavia talonpoikia. Ne olivat siellä
kuin kotonaan, ja pitivät huutokauppaa. Kaikenlaista torpan tavaraa oli
lattialla. Kun he luulivat, että minäkin olin tullut jotain ostamaan,
niin käskivät he minutkin sisälle ja olivat muka hirveän kohteliaita.
Mutta minä koko ajan tarkastin vaan torpan lapsia, jotka seisoivat
ovensuussa vaikka olivat omassa kodissaan, ja yksi melkein
täysikasvanut tyttö itki haikeasti, niin että koko ruumis tärisi, kun
ruvettiin hevosta huutamaan. Kuinka minä en huomannut huutaa sitä
hevosta, siirtääkseni sitten sen heille takasin ja vaikka koko
torpankin ostanut, en minä voi antaa itselleni anteeksi. Ne siellä
huusivat rakennuksia erikseen ja eri ostajat niitä saivat. Minulle
sanottiin, että torppari on ajettu pois, kun oli riitaantunut isännän
kanssa. Hän oli olevinaan hyvin toimelias, mutta minä näin, että hän
olisi ollut valmis lyömään tuskasta päätänsä seinään. Ajatteles, he
sanoivat, että hänellä muka ei ollut laillisia papereita ja torppa oli
pysynyt vaan edellisten maanomistajain lupauksilla! Mutta kuinka voi
olla mahdollista, että tähän maailmaan syntynyt ihminen ei saa pitää
sitä paikkaa, jota hän ja hänen isänsä ovat kuokkineet ja vielä kaikki
pellonkivet aidoiksi koonneet? Ajattele jos meitä näin ajettais! Eikö
se ole hänen ja kaikkien hänen lastensa koti, jossa he tuntevat
jokaisen polun ja jokaisen männyn ja kiven? Saako ihminen repiä toista
ihmistä tämän kodista, ja kuinka tämmöinen asia voi riippua paperista?»
Herra Vendell hätkähti taas pöydän luota, sillä oli niinkuin Edvard
olisi liikahtanut ovelle päin, ja huusi toiseen huoneeseen, niinkuin ei
olisi ollut edes aikeissakaan lukea kenenkään kirjeitä:
--Minun täytyi lähettää Rauhalahden hevonen pois, mutta onko teidän
isännällänne edes kunnollisia kääsejä antaa?
Edvard huusi vastaan:
--Sillä niitä on jos minkälaisia, on vaikka vaunujakin,--inhottavalla!
--Ja pesuvesi alkoi taas läiskyä.
Mutta kun Vendell kuuli veden läiskeen, hän piti mahdollisena katsahtaa
vielä kirjeen loppuun, jättäen ajan täpäryyden takia pois sen mikä oli
välillä. Ja lopussa seisoi--mikäli herra Vendell ehti sieltä täältä
vilkaista:
--»Olen löytänyt elämäni tehtävän--tahdon taistella tämän sorretun
kansanluokan puolesta.--Vielä minustakin tulee mies, rakas pappa. Saat
nähdä! Tämä ei ole mitään hetkellistä innostusta. Minä tahdon sovittaa
kaiken entisen, millä olen sinulle surua tuottanut. Pian kirjotan
jälleen. Vastaa tähän kirjeeseni!»
Herra Vendell tuli hyvin totiseksi luettuaan loppuun.
Kun Edvard sitten ilmestyi peseytyneenä ja pukeutuneena samaan
huoneeseen, sanoi herra Vendell:
--Jos sinulla todella ei ole tällä kertaa halua lähteä, niin--
--Kas se on kaunista: ensin se väkisin panee toisen pukeutumaan, ja
sitten »ei lähdetäkään».
Ja vähän ajan perästä he todella istuivat rinnakkain mukaviin
kääseihin.
Kun he jo ajoivat, sanoi herra Vendell:
--Taisit vähän närkästyä minuun.
--En voi sietää syntymäpäiväretkiä kesällä.
--Mutta ajattelehan itse: onko koskaan kuultu, että sulhanen
tuollaisella mielellä lähtee morsiamensa kotitaloon, jossa päälliseksi
ei ole kokonaiseen kuukauteen käynyt!
--Onko siitä jo niin pitkä aika?--sanoi Edvard rypistäen haluttoman
hajamielisesti silmäkulmiaan. Sitten katsahti Vendelliin ja he molemmat
naurahtivat.
He ajoivat lähes penikulman matkan puhumatta sanaakaan toisilleen.
Kunnes Edvard rupesi jatkamaan siitä mihin he olivat lopettaneet:
--Katsos, minulla on aina se tunne, että koko tämä asia on isäni
puolelta pantu vireille yksipuolisesti minun hyväkseni, että näet minä
muka sen kautta jotenkin »parantuisin» taikka niin--. Mutta ajattele
kuinka kömpelöä se on Martan suhteen!
--Jos olisit todella rakastunut, et varmaankaan noin kaivelisi itseäsi.
--Sinä et siis luule, että olen rakastunut?
Näin kysyen Edvard katsahti Vendelliin ja ihmetteli miksi tämä vähän
punastui.
--Luuletko sitä edes itsekään?
Edvard huokasi eikä vastannut tähän kysymykseen ennen kuin taas pitkän
miettimisen perästä:
--Kuinka sanoisin? Olisinhan minä tavallani silmittömästi
ihastuksissani, mutta sittenkuin asiasta rupesi tulemaan totta, ja
erittäin nyt täällä maalla, tunnen että siinä ihastuksessa on minun
puoleltani jotain epärehellistä.
--Et ole toisin sanoin enää ihastunut.
--En todellakaan tiedä tahtoisitko että olisin ihastunut vai että en
olisi!--sanoi Edvard vähän hermostuneesti. Sitten hänen silmäkulmansa
vetäytyivät kärsiviin ryppyihin, ja kauan ja vaikeasti etsien oikeaa
vastausta hän sanoi:
--Ei niin, vaan Martta on rakastunut toiseen olentoon kuin siihen, jota
minä oikeastaan olen. Jos hän minua tuntisi, niin ei ehkä ollenkaan
olisi rakastunut. Meillä ei taida olla mitään yhteistä pohjaa. Hekin
siellä odottavat, että minä parantuisin, ja se tapahtuu tietysti heidän
mielestään siten että minä rupean siistiksi maatilan haltijaksi, mutta
minä en usko ollenkaan siihen elämään, jota he elävät, enkä koko heidän
Rauhalahteensa. Mitä ihmeitä he niin paljolla maalla tekevät? Kaksi
penikulmaa vaan Rauhalahtea ja Rauhalahtea!
Herra Vendell katsahti ajatuksistaan hajamielisesti ympärilleen, eikä
vastannut mitään.
Siihen kuivui heidän keskustelunsa.
4.
Rauhalahti.
Laajat ovat Rauhalahden kartanon metsäiset takamaat, sankat sen korvet,
joiden pehmeä maasammal ei ikinä näe sinisen taivaan pilkistystä,
joiden vanhat puut, kaukana lauttausväyliltä, kaatuvat palokärjen
kuorittaviksi. Ja maatuessaan ne ovat vieneet sammaleen alle muistonsa
muinaisista vainon ajoista, jolloin vapaa kansa ylivoimaa korpiin
pakeni ja sinne hukkui, mutta alistuvainen kansa, vallottajaan suostuen
jäi asuinsijoille, petti uskonsa, jätti Tapionsa, jätti kaikki
kotoisetkin haltijansa, runonsa virsiin vaihtoi, laulajansa
sielunpaimeniin, miekalla tuotuun sielunlunastukseen suostui.
Vuosisatoja on niistä ajoista vierinyt ja vanhojen lahopuiden unet ovat
enää houreita. Jo ovat vallottajain lasten lapsien lapset unohtaneet
kantaneensa vallottajan veristä miekkaa, jo ovat myös vallotetut
unohtaneet olleensa kerran vapaina. Yksi on nyt muka jumala näiden kuin
noidenkin, yksi jumala, joka pyhän tahtonsa mukaan on maailman kahteen
leiriin jakanut, herroihin ja palvelijoihin. Ja tämän uskon alla on
rauha maahan tullut. Kukoistavat lait ja asetukset, leviävät vihreät
vainiot, kohoavat kultaristikirkot, joihin nöyrä kansa polvillensa
lankeaa ja messukaapun eteen päänsä paljastaa.
Vihertävät vainiot, kukoistavat lait ja asetukset, mutta entisyyden
muistot maatuvat korven sammalien alla.
Eikö elä enää muinainen vapauden henki?
Korpi yksinänsä huokaa, tyhjänä ja autiona.
Pois korvesta se, joka onnen iloa ja vapauden valoa nähdä tahtoo.
Ihmisrinnasta sen sittenkin täytyy löytyä. Pois autiosta tyhjyydestä
lakeille sivistyksen asunnoille.
Samota päivä, samota toinen, harvenee sankkakin kuusikko, päättyy
pisinkin korpi. Jo alkaa näkyä kantoja kaadettujen puiden jäliltä, jo
kurottautuu joku koivunkin huikula kuusten välitse valoa kohden, jo
vaihtuu mustikka puolukan varsiin, jo tuntuu talvitien jälki, jo
välähtelee puiden välitse sininen lammenpinta, maat jo alenevat
pajupehkoisiksi vesijätöiksi, luonnonniityiksi lehtosaarinensa, jo
yhtyy talvitiehen toinen, jonka nurmeen ratas on railot syönyt ja
hevosenkenkä keskiväylän polkenut. Tie poimuttelee kummulta kummulle,
milloin nousee näkösälle, milloin kiertelee notkelmissa. Ja tuossa jo
onkin ihmisasumus; tuossa toinen havumetsän laidassa, tuossa kolmas,
neljäs--kokonainen kylä kulon polttaman harjanteen rinnassa,--mökki
mökin vieressä niinkuin pääskyn pesät käpristyneinä vuoren harmaaseen
kivikkoseinään. Mitä peläten? Miksi ei väljemmille aloille? Miksi ei
alavammille ahoille? Miksi lehmä ei apilankukkia etsi, vaan
suolaheinäsiä palokannon kainalosta kitkee? Veropäiviäkö mies on
tehnyt, kun riutumus rinnassa kotiin palajaa ja sanaa sanomatta
vuoteeseensa painuu? Veromarjasiako tyttö poimii, verovihtojako neito
lehdikosta taittelee, kun ei laula eikä ilakoi?
Yhteiskunnallisiako epäkohtia olemme lähteneet hakemaan,
taloudellisiako syitä tutkimaan, joiden tähden rikkaudet ovat ihmisten
kesken epätasaisesti jakautuneet? Ei. Sitä runon ja vapauden pyhää
tulta olemme lähteneet hakemaan, joka ei voi ihmisrinnasta koskaan
tyyten sammua. Missä ovat sen liekit, missä kajastelee sen loimu?
Ei asu vapauden voima täällä kivikkoharjanteella, ei ole ajat näissä
kylissä runontekoaikoja.
Pois siis täältäkin se, joka onnen iloa ja vapauden valoa ihmisten
joukosta löytää toivoo. Pois täältä väsymyksen harmaalta soramäeltä,
missä laululle ei aikaa löydy, missä jänteet ja jäsenet, sormet ja
varpaat, aivot ja ajatukset kaikki veron maksussa työskentelevät,
niinkuin kone, joka puuttuu henkeä.
Ja tuossapa jo tie yhtyy kolmanteen tiehen, jossa ei enää rattaan
railot tunnu. Sannotettuna ja ojitettuna se laskeutuu lakeuksille ja
sen sivussa käy telefoonitolpat, ja langat ilosesti laulavat.
Jo aukenevat hovin ulkokartanoiden vuoroviljelykseen pannut
apilaniityt, jo tulevat vastaan puhdistetut puistot ja harvennetut
hakamaat, jo vihantelevat pääkartanon kotivainiot, ja mitä lähemmäksi
tullaan, sitä syvemmät ovat ojat, sitä harjavammat kesantosarat. Näetkö
viheriäistä lehmuskumpua kiertelevien salmien ja ihanien lahtien
viimeisessä poukamassa, heleäin laihojen ja lehtoisten mäkien keskellä?
Sinne kaikki tiet johtavat. Siellä, missä vuorien seisauttama tuuli
lehahtelee lämpimämmin kuin missään muualla ja myös päivänpaiste on
suuremmiksi ja tummemmiksi kasvattanut puiden lehdet ja syvemmän
vehreiksi ruohikot ja rannan kaislat pitemmiksi,--siellä pilviä
pitävien lehmusten ja ikivaahterain alla on Rauhalahden kartanon
valkonen rakennus. Valkonen se on, mutta vaahterain vehreässä
pimennossa sekin valkea vihertää, vihertävät sammaltuneet räystäät ja
niiden syvyydessä pesivien pääskysten rinnat, vihertävät tummat
ikkunalaudat ja mustat ruudut sekä niiden pitsiuutimet.
Pihatantereella liikkuu siropukuista väkeä, pihalla ja puistikoissa,
sillä paljon on alituiseen väkeä Rauhalahden kartanossa, on omaisia,
on myös vieraita, on miniöitä, on lankoja, on kälyjä, on serkkuja,
on orpanoita, on serkkujen serkkuja ja näiden ystäviä ja vielä
ystävienkin ystäviä, jotka saapuvat ja taas matkustavat pois
ja taas saapuvat ja taas matkustavat. Mikä tulee viikoksi,
mikä pariksi, mikä pistäytyy päiväksi. Ja lapsia vilisee
kaikkialla, ja niiden hoitajia, niiden kantajia maitopulloineen ja
työntövaunuineen ja kapaloineen. Toiset leikkii hiekassa, toiset
nurmella, lintujen kanssa kilpaa viserrellen. Täysikasvuisemmat
leiriytyvät milloin mitenkin, eri leiriin sentään neitoset ja
nuorukaiset kroketteineen, lawntennisineen, huviretkineen, lauluineen
ja tanssineen,--eri leiriin tädit pääkipuineen ja kahviselikkeineen ja
»toista-oli-ennen-meidän-nuoruudessamme» -huokauksineen ja
»nykyajan-nuoriso-osaa-vaan-huvitella» -valituksineen. Mutta kaikki
ovat sittenkin yhtä onnellista joukkoa, jota seurustelu lämmittää
sisältäpäin ja kesäiset päivät ulkoa,--onnellista vapaudessaan,
onnellista huolettomuudessaan--onnellista yksin jo siksikin, että
syrjäisten kadehtiessa saavat lukea itseänsä kuuluisan ja rikkaan
Rauhalahden tuttavapiiriin.
Siellä, pehmoisten mattojen päällä, vanhanaikainen merenvahapiippu
kädessä, tasaisesti keinahtelevassa keinutuolissansa istuu hän itse,
kaiken keskus, kaikkien talvi- ja kesäteitten keskus, kaikkien
silmänkantamattomien vainioiden keskus, kaikkien kyntöjen ja kylvöjen
keskus, myös kaikkien hyvän toivomusten, terveyden toivomusten ja
pitkän ijän toivomusten keskus, sukulaishellyyden ja omaisrakkauden
ympäröimä maanviljelysneuvos, Rauhalahden kartanon lempeä aatelisherra.