herraa. Ei olisi katsottu, ellei hän, sellaisten puheiden alainen,
kuitenkin olisi ollut niin kaunis ja hieno. Muutamat unohtivat
tykkänään mitä varten olivat tänne juosseetkaan ja uppoutuivat niin
katselemiseen, että sylki alkoi vuotaa pelkästä suun aukipitelemisestä.
Täytyihän ihmetellä että semmoinen herra lähetettiin kaupungista--
parantumaan maalle, jossa ei ollut lääkäreitä eikä sairaaloita,
ainoastaan kanervakankaita ja sammalkorpia.
Nuori herra seisoi avonaisen veräjän luona, jonka kautta niittokone oli
pellolle ajettu,--seisoi kalpeana, kasvot laihuudesta vähän painuneina,
imi hermostuneesti paperossiansa, niin että posket upposivat suuhun ja
ruskeat silmät kävivät hajamielisesti esineestä esineeseen. Hän näytti
ikäänkuin tuntevan, että hiljaisuus oli syntynyt hänen tähtensä, eikä
löytänyt mitään mahdollista suhdetta talonpoikiin. Jo aikaa sitten hän
olisikin lähtenyt tiehensä tästä katseiden ja arvostelujen
ristitulesta, mutta hänenkin teki mieli nähdä minkä vaikutuksen kone on
tekevä talonpoikiin. Olihan tuo kone hänen yhteiskuntaluokkansa keksimä
laitos kaikkine merkillisine pyörineen ja terineen. Ja sentähden se
ikäänkuin tuki hänen asemaansa.
»Tuolla se jo tulee!»--sanoi Kinturi, joka muutamien muiden kanssa
seisoi toisen saran päässä, viikatteesensa nojautuneena. He olivat
juuri saaneet sarkain päät avatuiksi, ja kuivasivat hikeään, lakit
takaraivolla.
Kinturin herra, Vaanikkalan rusthollari näkyi tulevan mäen päältä. Se
tuli pyylevänä kekkelehtäen ja Kinturin jo kieltä syhytti häntä
katsellessa.
Kinturin ajanlaskujen mukaan oli se herrasväkien kotiutuminen näille
seuduille ollut ainoastaan ensimäinen merkki niihin suuriin
mullistuksiin, joihin hän sitten loppuiällään oli saanut olla
todistajana tässä Vaanikkalan talossa.
Kun hän sentähden tänä kuumana kesäpäivänä, jolloin heinänteko olisi
ollut aljettava, oli viikatteineen saapunut rantapellolle ja näki
hevosparin valjastetuksi niittokoneen eteen, pusersi hän huulensa
yhteen ja rupesi räpyttelemään silmäluomiaan. »Tietysti, tietysti», oli
hän ajatellut, »pitäähän se semmoinen meidänkin patruunalla olla.
Jukoliste!»
Yhtämittaisena rappuna oli tämän Vaanikkalan isännän elämä noussut aina
vaan ylemmäs ja ylemmäs. Ja vaikka he sen kanssa olivat sekä
tasaväkiset että yhdenikäiset ja kaiken nuoruutensa yhdessä kasvaneet,
oli isäntä siitä herrasväkien tulosta saakka ruvennut pröystäilemään
Kinturin edessä. Jos olot olisivat entisellään olleet, olisi Kinturi
antanut sille selkään, kuten oli pari kertaa ennen tehnyt, mutta eipä
ollut enää siihen herraan kajoomista. Erittäin sitten kuin se oli
saanut suustansa ne onnettomat sanat »maksa velkas, niin saat jäädä»,
sen jälkeen se oli niin paatunut, ettei häntä voinut Kinturi enää
silmiin katsoa. Vuori oli heidän välillensä kasvanut. Ja samassa kuin
mielessä oli selkään antaminen, tuppasi käsi sille jo lakkia nostamaan.
Oven suuhun jäi myös seisomaan, kun hänen eteensä tuli hänen
kamariinsa, missä hän--lihavuutensa takia enää keinutuoliin mahtumatta
--istui haikuja vedellen sohvalla Suomettarensa takana.
Kaikki kääntyivät mäkeen päin katsomaan. Pyöreät sorakivet sinkoilivat
rusthollarin jaloissa ja kuuma tomu pölysi päivänpaahteisella tiellä,
kun hän asteli alamäkeä, kyynärän pituinen varjo perässään.
--Herruus tuppaa ruumiiseen kuin pakkanen raajakenkiin,--sanoi Kinturi
toisille.
Ja todella tuli isäntä voitonvarmana, uusi mahti rungossansa.
--Ajahan sinä nyt ensin,--sanoi hän sepälle.
Seppä peruutti hevoset koneen eteen, nousi istuimelle ja äänettömän
jännityksen kohottua ylimmilleen ajoi koneen liikkeelle. Käärmeenä
sähisevä ja hytkähtelevä terä upposi apilan syvyyteen, joka vaan vähän
paneutui terän kohdalla matalammaksi.
Ja nauraen katseli isäntä kuinka miehet epäilivät ja nostelivat
niitettyä heinää nähdäkseen oliko kone todella saanut irti kaiken sen
minkä oli lyyhistänyt matalammaksi. Sänki oli lyhyttä, maata myöten,
eikä missään ollut tupsuja jättänyt.
Ja toisen suupielen mielihyvästä vavahdellessa isäntä huusi
pöyhistellen heille:
--Se kaataa kuuden miehen edestä!
--Aina miestä myöten,--sanoi Kinturi, jonka ei olisi enää tarvinnut
työhön tullakaan sillä hän oli jo aikoja sitten sanottu irti torpasta
ja olisi jo keväällä pitänyt muuttaakin. Olipa häätötuomiokin tullut,
mutta Kinturi ei kuitenkaan ollut vielä tähän päivään asti uskonut
isännän totta tarkottavan ja pysyi sitkeästi torpassaan sekä suoritti
tarkalleen kaikki päivätyöt, vaikkei niihin koskaan enää käskettykään.
Niin hävyttömäksi hän ei olisi itse Vaanikkalan isäntääkään voinut
uskoa, että olisi toista kotoa ruvennut maantielle ajamaan. Hän luuli,
että isäntä vaan kurilla tällaista peliä piti.
--Vai miestä myöten!--huusi isäntä.--Eikö minulle annettu takauksia sen
päälle, että koneella on kuuden miehen voima!
--Tarvitsis koettaa puhuivatko totta, vai jos ovatkin isännälle krääpiä
myöneet,--arveli Kinturi.
--Koettaa niin sitä pitäisi,--ja isäntä on hyvä sitten ja lisää öljyn
hinnan ja miehen päiväpalkan ja vielä kahden valakan voimat.
Tämä naula veti: Isäntä rupesi todella jotakin päässänsä laskemaan. He
tiesivät, että monissa miehin puhuttaissa se joutuu aina ymmälle ja
tyhmistyy.
--Ja kun vielä hinta pannaan ja prosentit--sula vahinko siitä tulee,
ellei se enemmän edestä niitä.
Miehet olivat jo edeltäpäin keskenään suostuneet yllyttää isäntä
kilpakoetukseen ja yhdellä kertaa todistaa hänelle, että miesvoima on
sittenkin kaikkia koneita luotettavampi. Kun isäntä ei kieltänyt eikä
käskenyt, asettuivat he kohta toinen toisensa viereen viikatteita
hiomaan, alkaaksensa kilpaniiton.
Mutta kun nyt seppä pääsi takasin sen saran päähän, mistä oli lähtenyt,
rupesi isännän neljäntoistavuotias poikavekara kiusaamaan, että isä
antaisi hänen ajaa niittokonetta.
Pojan silmät kiiluivat halusta päästä koneen istuimelle.
Ja kaikkien hämmästykseksi isäntä tarttui poikaan rinnuksista ja
paiskasi hänet ylös istuimelle.
--Anna soida!
Se oli vaan uhkamieltä. Hän antoi poikanulikan kilpailla kuuden
jäntevän miehen kanssa!
Miehet alkoivat niittää.
Kinturi, kaikista valituksistaan huolimatta vielä tanakka ja ketterä
mies, heilui ensimäisenä. Hän otti leveältä ja huuhtoi kumarassa,
melkein maata myöten. Toiset tulivat hartaasti perässä, ja kaikkien
heidän niskansa ja hajallasäärin-olemisensa todisti miten tiukalle
siinä voimia pinnistettiin.
Nuori herra oli ihastunut tähän kilpailuun, ja erittäin siihen, että
kone niin loistavalla tavalla tulee voittamaan miehet.
Yhä kiihkeämmin imien paperossiansa hän rienteli poikien parvessa
koneen ja miesten väliä.
Jokin hyvämieli näytti hänet mukaansa temmanneen. Ikäänkuin hän tällä
hetkellä olisi unohtanut oman surullisen vakaumuksensa siitä, että hän
on jokin taivaan ja maan välillä heiluva tarpeeton ruoko, ja olisi nyt
odottamatta saanut tuntea todellista yhteyttä ihmismaailman kanssa. Ja
koneen lähestyvä ja taas etenevä rätinä, ja kiurut ja sirkat ja
mettiäiset, jotka surisivat apiloissa, kaikki auttoivat sitä hyvää
mieltä, puhuen hänelle: ei maailma ole niin toivoton kuin näyttää,
tulevaisuus on iloa, valoa, yhteyttä, ja sinäkin vielä tulet toiseksi.
Kuitenkin, kun hän innoissaan näin rienteli paikasta toiseen, rupesi
huomiota vetämään puoleensa eräs toinen seikka, joka oli hänelle
arvotuksena. Väki ei ollut lainkaan innostunut eikä mitenkään
iloissaan. Lukuunottamatta muutamia poikia ja isäntää itseänsä, joka
kädet lakkarissa rehennellen voitonriemuisena katseli ajavaa poikaansa,
olivat muut tosissaan ja selvästi toivoivat miesten ottavan voiton
koneesta. Kun hän kääntyi kahden vaimon puoleen, jotka seisoivat
veräjällä katsomassa, ja ilmaisi näille arvelunsa, että niittokone nyt
jo oli paljon edellä, niin tosin toinen vaimoista, suu nöyrässä
hymyssä, myönsi koneen olevan voiton puolella, mutta seuraavana hetkenä
nuoriherra huomasi heidän kiihkosta kalpeina seuraavan kilpailua,
ikäänkuin olisivat vielä viimeiseltäkin toivoneet koneen joutuvan
tappiolle. Miehet taas ponnistivat voimiaan aivan kuin tappio olisi
ollut heille mikäkin hengen asia. Eivät nauraneet, vaan olivat vihasen
ja kiihottuneen näkösinä.
Miksi eivät kaikki olleet yhtä iloset siitä, että oli keksitty
tämmöinen nerokas kone, joka kuuden miehen vaivat säästää ja siirtää
koko raskauden ihmisiltä vetojuhdille?
Ja yhä selvemmin hän tunsi, että jotakin tässä tapahtui semmoista, jota
hän ei ymmärtänyt, jotakin paljon tärkeämpää kuin hän oli luullut
tullessaan katsomaan niittokoneen käyntiä.
Puolen tuntia levähtämättä niitettyään miehet palasivat takasin saran
päähän, ja näkivät kohta, että kone oli sillä valin kaatanut enemmän
kuin kahdesti sen minkä he.
Isäntä kiipesi nyt itse puhkien niittokoneen istuimelle ja ajoi sitten
hengästyneenä heidän ohitsensa.
--Joko piisasi?--ivaili hän.
Kovasti henkeä puhaltaen ja kuumasta höyryten miehet nojautuivat
viikatteihinsa ja huusivat kaljaa. Yksi heistä kirosi kuuluvasti
isännän perään, joka pään keikahdellessa ja takin täristessä
tyytyväisenä eteni heistä.
Vähän aikaa seistuaan miehet noutivat takkinsa ja kovasimensa, ja koko
väki rupesi totisena lähtemään niityltä.
Silloin nuoriherra päätti mennä miesten mukaan ja liittyä heidän
seuraansa.
Hän ei ollut vielä milloinkaan tosissaan keskustellut talonpoikien
kanssa, ja jos olikin joskus sitä koettanut, niin se ei ollut ollenkaan
onnistunut. Hän oli esiintynyt heidän edessään jonkinlaisena
sukkeluuksien sanojana, jolle he pitivät velvollisuutenaan nauraa,
vaikkei naurattanut eikä ollut edes sukkelaa. Tyhmempää suhdetta tuskin
olisi voinut keksiä,--suu meni väärään, posket rupesivat vavahtelemaan,
nauru oli luonnotonta, sanat tulivat suusta turhan meluavasti ja
äänekkäästi. Ja hän matki jostain syystä heidän murrettansa, ja kuuli
itse kuinka hän käytti sitä väärin. Mutta mitään muuta suhdetta kuin
tuota sukkelan herran näyttelemistä ei hän ollut voinut tähän asti
aikaansaada. Ja kuitenkin hän tiesi varmaan, että heidän ja hänen
välillä on suuri, voimakas yhdysside, nimittäin se, että he olivat sen
saman maalaisen luonnon lapsia, jota ainoata hänkin sydämmessään
rakasti. Pohjalla oli jokin suuri yhdysside, mutta silmissä ja kielellä
oli vaan väärinkäsitystä, eikä mikään puheenaine tuntunut koskaan
olevan se oikea.
Mutta nyt hänellä oli kuin olikin oikea puheenaine.
Hän joudutti sentähden askeliaan ja saavuttikin miehet mäen rinteellä.
Kinturi sen huomattuaan, erosi edelle, sillä hän ei rakastanut puhella
herrassäätyyn kuuluvien kanssa ja aina mieluummin vältti heitä. Mutta
ne kaksi muonamiestä pysähtyivät vastaanottamaan herran tarjoomia
pitkiä paperosseja ja sytytettyään ne hänen tulestaan ja vilkaistuaan
syrjään, josta päin epäilivät heille naurettavan, läksivät nuorenherran
kanssa rinnan kylään päin.
Nuoriherra rupesi nyt, myötäymmärrystä tavottaen, juttelemaan kuinka
hänkin oikeastaan vihaa kaikkia niittokoneita, sillä sen kautta häviää
vanha runollinen heinänteko. Hän sanoi »runollinen», mutta huomasi
kohta, että sitä sanaa talonpojat eivät ymmärrä ja rupesi toisella
tavalla selittämään, kuinka hauska oli ennen katsella niittomiehiä ja
haravaväkeä, mutta nyt se ehkä kaikki häviää tuon ratisevan koneen
tieltä.
Miehet myöntelivät ja hän itsekseen ilostui, että oli aivan odottamatta
löytänyt tien tuohon hienoon yhteisyyteen itsensä ja heidän välillään.
Ja siihen nyt lujemmin tarttuakseen hän rupesi vielä runollisemmin
kuvaamaan entistä heinäntekoa. Mutta vaikka miehet myöntelivät moneen
kertaan ja eri äänenpainoilla, eivät he omasta puolestaan yhtyneet
puheeseen. Sen sijaan he käänsivät puheen ja rupesivat tiedustamaan
sellaisten koneiden hintoja ja parhaita lajeja. Kysyivät, ovatko
englantilaiset vai amerikalaiset koneet parempia,--seikkoja, joista hän
ei tosin voinut antaa mitään tietoja.
Ja yksi sanoi ihan päinvastoin:
--Olispa joka miehellä maata, kyllä sitte koneetkin kelpaisivat.
Josta lauseesta nuoriherra selvään huomasi, ettei syy heidän
konevihaansa riippunutkaan runollisuuden rakkaudesta. Ja ettei siis
nytkään mitään keskinäistä ymmärrystä ollut olemassa.
Toinen sanoi vielä:
--Sen tietääkin, ainahan koneella paremmin niittää kuin näillä
tällaisilla, mutta kun se perhana--
--Älä sinä noin rumasti herran kanssa--
Nuori herra kiirehti sekaantumaan:
--Ei, ei, sanokaa vaan mitä sitten: kun se perhana--?
--Niin, meinaten, kun se perhana--en paremmin osaa sanoa--pääsee kaikki
työt teettämään tuommoisilla poikanaskaleilla ja panee miehet pois.
Miehet saa koittaa sahoihin ja kaupunkeihin. Mutta mitä työtä tämmöinen
kaupungissa saa, joka on ikänsä maata kyntänyt?
Nuoriherra luuli vihdoinkin voivansa olla heille hyödyllinen; hän
sanoi:
--Ruvetkaa itse viljelemään maata, valitkaa itsellenne joku paikka ja
rakentakaa siihen oma mökki--
Miehet katsahtivat suu auki toisiinsa. Yksi muonamiehistä sanoi:
--Ei ole maata.
Tähän nuoriherra aikoi nostaa kätensä osottaakseen noin ylimalkaan
metsiin päin ja sanoakseen: onhan tuollakin maata--ja tuolla--ja
tuolla, sillä ei hän vielä milloinkaan, metsissä ja korpimailla
harhaillessaan--joka oli hänen suurimpia nautintojaan--ollut tullut
edes ajatelleeksi että ne olivat jonkun omaisuutta. Aina hän oli myös
ihmetellyt, miksi ei niin moneen sopivaan paikkaan, niemen kärkiin--
lahden poukamiin oltu rakennettu noita ihania pikku mökkejä, joita hän
ei olisi vaihettanut komeimpiin kaupungin palatseihin. Mutta juuri kun
hän aikoi nostaa kätensä osottaakseen miehille maita, hänet pysäytti
ajatus, että hän ehkä sanoo jotakin tyhmää, ja hän vaikeni. Muonamies
jatkoi:
--Eihän se meidänkään isäntä mistään hinnasta anna maata vuokralle,
vaan tahtoisi häätää entisetkin torpparit.
Ja toinen muonamiehistä sanoi:
--Olisi Rauhalahden kartanon maanviljelysneuvoksellakin lääniä vaikka
tuhannelle torpalle, mutta eipä vaan anna maitaan viljelyksen alle.
Kasvakoon maa ennemmin kanervaa ja puolukan varsia, mutta älä tule
pyytämäänkään arennille.
Kinturi, joka oli kaiken aikaa kulkenut vähän edellä ja toisella
korvallaan kuunnellut keskustelua, jättäytyi nyt niin paljon
että saattoi sanoa myrkyllisen sanansa siitä suuriläänisestä
maanviljelysneuvoksesta, joka oli hänen erikoisen vihansa esineenä. Hän
tarkotti maanviljelysneuvosta, mutta sanoi kaikista herroista yleensä:
--Mistä herrat löysiä miehiä töihinsä ottaisivat, jos köyhä väki maata
saisi. Kyllä ne tietää, miksi eivät mailleen päästä!
--Mutta sehän olisi kauheata, jos niin on kuin te sanotte,--puhkesi nyt
nuoriherra puhumaan.--Siitä täytyy kirjottaa sanomalehtiin! Te siis
sanotte, ettei teille vuokrata maata? Niinkö?
--Ei pahinta korpimaatakaan.
--Ja siksi, että olisitte köyhiä ja tarjoutuisitte halvasta töihin?
Niinkö?
--Mitäs ne muuta tahtoo!
--Se on hirveätä! herrat siis tahtovat, että löytyisi köyhiä maattomia,
jotka olisivat pakotetut tulemaan tehtaihin. Tästä minä kirjotan.
Katsokaas--se maanviljelysneuvos--se on minun tuttuni--taikka
oikeastaan hänen tyttärensä on minun morsiameni,--mutta ei se mitään
tee, kyllä minä paljastan kaikki asiat, jos se mies kerran on
sellainen.
Kinturi meni taas edelle.
Nuoriherra sanoi miehille käyvänsä heidän luonaan vielä tarkemmin
asioita tiedustelemassa, ja erosi heistä mäen päällä. »Sitäkö se
olikin!» sanoi hän itsekseen, mennessään nopein innokkain askelin,
maahan katsoen ja pieniä viiksiänsä kiivaasti hypistellen, taloon päin.
Miehet pysähtyivät katsomaan hänen jälkeensä.
--Mikähän pappa se oli?--sanoi yksi heistä.
--Ja mitä se sanomiin meinasi kirjottaa?
--Mahtaako tuommoinen mitään kirjottaa. Taisi vaan piruuttaan puhua--
--Olleeko täysmielinenkään--
Ja miehet poikkesivat omille teilleen; toiset menivät pitkin kylätietä,
missä seisoi pieniä mäkitupia toinen toisensa vieressä; toiset taas
menivät metsätielle. Mutta juuri kun he tulivat sille kohdalle metsää,
mistä polut erosivat eri torpille päin, kuului Kinturin torpasta päin
kimakkaa ja vihasta koiran haukuntaa. Miehet seurasivat Kinturin polkua
vähän matkaa ja näkivät, että koira haukkui kulkukauppiasta, joka suuri
laukku selässä näkyi juuri astuvan tuvan ovesta sisälle.
Siiloin miehet menivät Kinturin torpalle. Eivät he tosin milleen
ostoksille menneet, mutta juttelemaan sen tutun kauppiaan kanssa, jolla
viime aikoina oli ollut niin paljon haastamista.
Ja siellä, sillaikaa kuin kauppias levitti rihkamansa Marin eteen,
syntyi miesten kesken puhe taas vuokra-asioista.
Kulkukauppias selitti heille, ettei maat olleet jokapaikassa maailmaa
niin jaetut kuin täällä. Hän sanoi, että heillä päin, Suomen rajan
tuolla puolen, maat jaetaan talonpoikien kesken perheen suuruuden
mukaan ja joka kymmenes vuosi.
Vielä sanoi, että isä Tsaari aikoo kurittaa Suomen herroja, ottaa
heiltä maat ja jakaa maattomille. Kielsi mitään vuokrakirjoja enää
tekemästä ja kielsi myös ensi syksynä ja keväänä viljaakaan kylvämästä,
sillä--sanoi hän--maamittareita tulee kesällä kuin harmaita kissoja,
että kaikki pellot sotkeutuvat.
Miehet kuuntelivat, ja poskipäät punasina tulivat ulos Kinturin
tuvasta. Palamaan syttyivät miesten sydämmet. Sillä niin käy aina
ihmissydämmen, kun se alkaa kuulostella vapauden tuulten puhallusta, ja
kun aavistus herää, että hänen kitumisensa voi vielä tämän ajallisen
auringon alla eikä vasta haudan takana onneen vaihtua.
Kaikki olisivat kohta lujasti uskoneet näitä kulkukauppiaan puheita,
ellei Kinturi itse olisi niitä vielä epäillyt.
Mutta sentäänkin puheet kulkivat toiseen kylään ja löysivät matkallaan
kaikkialta virikettä niinkuin maassa kytevä valkea kuivista
sammaleista. Toisesta kylästä kulkivat kolmanteen, jossa niitä kohtasi
sanoma, että samaa oli jo sielläkin kuultu. Ja neljännessä,
kirkonkylässä, oli sitä kuultu sapelivyö-santarmilta itseltänsä.
Alustalaiset alkoivat kaikkialla kokoontua parviin ja kujilla ja
takapihoilla he salaista neuvoa pitivät.
Ja maasammaleissako ja katajissako vaan valkea kyti? Ei, loitompana se
jo leimahteli, niinkuin orava se viskautui kuusiin, sähähdellen
paloivat jo petäjät, kulona kulki sanoma salojen halki.
3.
Nuoriherra.
Jos maailmassa kävi kulo, eli jos sydämet syttyivät ja nousivat
kapinaan tai ihmiset uusia yhteiskuntia rakensivat,--siitä eivät
tienneet mitään ne mehiläiset, jotka Vaanikkalan rusthollin vanhassa
metsistymään jätetyssä riikuna- ja kirsikkapuutarhassa surisivat. Sata
vuotta olivat surisseet, sata vuotta vielä aikoivat surista, niinkuin
sata vuotta sama sinitaivas oli mitenkään muuttumatta heidän yllänsä
kaareutunut ja samat kukat joka kevät, mettä tarjoten, heidän
ympärillensä puhjenneet.
Kumminkaan ei ollut kaikki mehiläistenkään mielestä niinkuin olisi olla
pitänyt,--ei lähimainkaan. Niityiltä olivat kukat tänävuonna parhaaseen
kukoistukseensa hävitetyt, jonka vuoksi puutarhaan oli ilmestynyt
täyteen vieraiden kupujen mehiläisiä. Mutta ei siinä vielä kaikki paha.
Kiusallisinta oli, että Vaanikkalan isäntä oli hajotuttanut vanhan
päärakennuksen ja sen sijalle rakennuttanut uuden, kaksikerroksisen,
ponttilaudoilla vuoratun, jonka oli vetänyt niin lujaan vernissaan,
että inhottava haju täytti koko puutarhan, hukutti tuntemattomaksi
kukkain tuoksuvivahdukset ja synnytti siten mehiläisten maailmassa mitä
suurinta hämminkiä. Keltasia lastuja, tiilikivenmuruja ja kalkkirapaa
oli veistoksilta jäänyt ruohokkoon,--sekin oli inhottavaa. Mutta
kerrassaan surkeata oli se, että vanhan rakennuksen oli täytynyt antaa
tilaa uudelle,--sen vanhan, yksikerroksisen, joka tosin joskus
muinaisina aikoina oli ollut punamullalla sivelty, mutta sittemmin
vanhuuttansa harmaantunut ja sammaloitunut,--jonka pystypäin seisovien
vuorilautain alla olivat sadat ampiaispesät ja miljoonien mehiläisten
sateenpitopaikat. Oli hävittänyt vanhan ja rakentanut uuden,
inhottavan, kiiltävän laitoksen, joka ei voinut muuta kuin työntää
luotansa jokaisen tuntehikkaamman olennon. Oli tavotellut rakentaa sitä
herraskartanon malliin, mutta arvatenkin hänen oli toisen kerroksen
ikkunoihin päästyä lopultakin tullut surku tukkien määrää, koska
ikkunain yli oli raskinut panna enää vaan pari varvia ja lyönyt kohta
katon päälle. Räystäät tulivat näin ikkunain yli, joten katto muistutti
korviin asti painettua hattua, sekä ilmaisi maantienkulkijoille sen
mitä isäntä oli tahtonut juuri salata, nimittäin, ettei talo ollutkaan
mikään herrastalo. Varmaankin tätä asiata parantaaksensa hän vielä
rakennutti korkean suljetun kuistin ovien eteen,--ja sen aivan ilman
mitään räystäitä, sekä maalasi kohta siniseksi.
Kottaraiset, ylen pitkävillaiset linnut,--jotka olivat myös entisen
vanhan talon sammaltuneiden räystäiden alle pesineet, tulivat tänä
vuonna, niinkuin aina ennenkin varhain keväisillä. Ja mikä pettymys ja
mikä kauhistus heitä kohtasi!
--Kyllä, kyllä minä sinut kostan,--lauloi yksi, joka nyt sai luvan
tehdä pesänsä vanhaan kuuseen.--Odota sinä, kyllä minä kostan! Kun sinä
pääset valtiopäivämieheksi ja musta silkkihattu päässäsi kolmen aikaan
päivällä kävelet Helsingin esplanaadilla, olen minäkin siellä, lennän
ja merkitsen valkosella sinun mustan hattusi, että kaikki ihmiset,
joiden ohi vaellat, nauruansa pidättäen tukkivat suitansa!
Mutta mitäs siinä mehiläistenkään ja ampiaisten vihat ajan pitkään
auttoi! Ja tottuuhan vihdoin pahempaankin kuin keltaiseen liinaöljyyn.
Onpa niitä sitäpaitsi oksanreikiä ja rakosia vernissatuissakin
laudoissa. Sade pullistaa ja pouta ravistaa. Ja niin mehiläiset jo
loppukesän kuluessa alkoivat lähestyä ja tutkistella uutta taloa.
Lentelivät suristen pitkin seiniä, pysähtyivät, taas kohosivat, taas
alenivat, tai sivuttain liikkuivat paikasta toiseen. Päivä paahtoi sinä
kesänä vielä elokuunkin lopulla yhtä kuumasti kuin heinäaikana. Ja
paahtoi jo varhaisesta aamusta alkaen.
Siihen aikaan jokunen heistä uskalsi toisen kerroksen päätyikkunan
tasalle asti--lensi ja ensin peräytyi pitsikartiinia, jota sisältä
tuleva vetotuuli löyhytteli avonaisesta ikkunasta, mutta kierroksen
mentyään mehiläinen teki uuden yrityksen ja pullistuneen kartiinin
hulmuamisesta huolimatta lensi kuin lensikin sisälle. Mutta siinä,
pelkästä mielenjännityksestä voimat pettivät ja mehiläinen putosi
kirjotuspöydälle. Siivet värisivät, vaan eivät nostaneet enää lentoon,
ja takajalkain laahatessa hervottomina perässä mehiläinen alkoi
etujaloillaan hätäisesti ja liukastellen kömpiä sileiden paperien
päällä. Oli pudonnut sille paikalle, mihin oli kirjotettu: Surkeita
epäkohtia, ja vielä jotakin muuta alkua. Ja suurella vaivalla, siipien
yhä väristessä ja toisinaan auttaessa--ei lentoon, vaan ainoastaan
tekemään surisevia kuperkeikkoja--oli juuri päässyt sen kirjotetun
paikan ylitse, kuin hyvänhajuinen, hieno nenäliina painautui hänen
päällensä, viskasi hänet ikkunasta ulos, ja nuoriherra itse istui
paperiensa ääreen.