Produced by Tapio Riikonen
MAAEMON LAPSIA
Kertomus
Kirj.
Arvid Järnefelt
Otava, Helsinki, 1907.
SISÄLLYS:
Alkulause
1. Satimessa
2. Kulkukauppias
3. Nuoriherra
4. Rauhalahti
5. Syntymäpäivä
6. Herra Vendell
7. Maanalaiset voimat
6. Enkelien töitä
9. Viisas kuin käärme ja laupeas kuin kyyhkynen
10. Kinturin kuolema
Tämmöinen on tarina:
Muinaisina aikoina tulivat vallottajat tähän maahan, tulivat kiiltävin
peitsin, kirjavin kypärin, sotakunniassa loistavaa ristiä edellänsä
kantaen. Kalevan miehet nousivat jumaliansa puolustamaan, kylät
paloivat, ryskyen kaatuivat pyhät lehdot. Vallottajan miekka ja tuli
voitti. Vastahakoinen kansa karkotettiin korpiin kuolemaan, mutta
heikko kansa kastettiin uusien herrain alamaisiksi.
Kansoja vallotetaan ja kukistetaan, ihmisiä karkotetaan ja
nöyryytetään, mutta kukistuvatko jumalat, ja voidaanko jumaliakin
karkottaa? Vai minne joutuivat Ilmattaret, minne Päivättäret,
Kuuttaret, minne Ahti vellamoineen, minne Tapio sinipiikoinensa? Minne
kaikki ne haltijat, jotka ihmiskieltä taitaen olivat ilman pitkiltä
pihoilta ihmiselle puhuneet,--jotka meren hyrskyissä hänelle miehuutta
laulaneet,--jotka tähtiöinä hänen haaveitansa herättäneet, tai
metsäsalojen poluilla hänen runomielensä virittäneet ja hänen
yksinäisyytensä ikävän vaihtaneet riemuun?
Jos miehet hävisivät, hävisivätkö jumalat?
Eivät hävinneet, kaikki elävät vielä tänä päivänä, joka meille paistaa.
Vallottajain tietämättä, tahtomatta, oli hurmeiseen maahan istutetun
ristin mukana seurannut myös Totuuden Henki, joka ei ole koskaan tulen
ja miekan kanssa liittoa tehnyt.
Maahan tultuansa se kutsui kansan hylkäämät jumalat eteensä ja puhui
heille näin:
»Minun nimessäni menköön kerran kaikki takasin, mikä tulella ja
miekalla rakennettu on, niin että joka on ottanut, se on kerran antava,
ja joka on ryöstänyt, se on kerran jälleen lahjottava, ja joka on
herraksi tullut, on itsensä palvelijaksi tekevä. Eikä se ole miekalla
ja tulella takasin menevä, vaan minun enkelieni avulla. Katso, minä
teen teidät enkeleikseni, ja teidän puheenne olkoon ihmisille jälleen
kuuluva, kunnes kaikki täyttyy ja minä näen kahtia hajonneen
ihmiskuntani jälleen yhtyneenä».
Näin puhui totuuden henki.
Ja antoi enkeleille aikaa tuhannen vuotta, ja antoi heille äänen, joka
hiljaisena kuin aamutuuli soi ihmisten tunnoissa.
Se ääni soi vielä tänäkin päivänä, joka meille paistaa.
1.
Satimessa.
Sumuisena marraskuun päivänä, hämärtäissä, eli juuri siihen aikaan,
jolloin tienristeyksessä oleva maakauppiaan puoti tavallisesti oli
tyhjänä ja hän itse pääsi hetkeksi kamariinsa päivällisunille,
pamahtikin puodin ovi suurella räminällä auki ja notkean vieterivivun
päässä roikkuva ovikello, hurjasti edestakasin viuhtoen, hätääntyi
pitkään häivytykseen:
--Tänne, tänne, täällä tulee Kinturin Janne, ettekö kuule, Kinturin
Janne, joutuin joutuin, joutuin, Kin--Kin--Kinturin Janne, kin--kin--
kingelikin--kin--kin--kin--
--Jaha, jaha,--vastasi kauppias kamaristaan, ja rupesi tekemään nousua,
vaikka jo oli ehtinyt käpristyä sohvalle loikomaan, seinään päin
kääntyneenä, takki ihanasti hartioille heitettynä, jalat ahtaista
patinoista sukkasilleen vapautuneina.
--Se on Kinturin Janne!--puheli hän ja veti ähkien patinat jälleen
jalkaansa,--sen tuntee kohta soitosta,--eipä luulisi että se on se
kitupiikki, rämisyttelee ovia kuin paras rusthollari.
Ja tuli lönksöttäen puotiin, punanaamaisena, valkosia silmäripsiänsä
räpyttäen, mutta kohta Kinturin nähtyään suli hyvälle tuulelle, ja
reippaalla ystävyydellä tervehti, sekä kysyi kuulumiset.
Kinturin Janne, torppari, yhdeksän lapsen isä heitti tiskille
kokonaisen tappovasikan sekä kolme kiloa torpan parhainta kirnuvoita.
Sitten asettui nojalleen tiskiä vasten, ja paljon merkitsevällä,
kunnioittavalla ja kohteliaalla kuiskauksella kysyi olisiko myydä--
hiirenloukkuja?
--No mikäs nyt? Syövätkö hiiret viljaa? Ei taida Kinturin viljat enää
laariin mahtuakaan? Täytyy vissiin säkeissä pitää?
--Se on asia, se on asia,--myönnytteli Kinturi, hyvin ymmärtäen
kauppiaan iänikuiset pilat muka hänen rikkaudestaan.
Heillä oli sellaiset välit ja parakraahvit keskenänsä, että Kinturin
oli kerran kaikkiaan sovitusta määrärahasta myyminen hänelle jokainen
tappovasikka, kuusiviikkoiseksi juotettuna, samoin myös tuominen
puotiin kaikki voi, mikä torpassa kirnuttiin, ja mitä ikänä muuta
saattoi olla myytävänä.
Tämä välipuhe näytti Kinturista kohtuulliselta, sillä hän nautti
puolestaan suuria etuja puodissa. Ei hän tarvinnut rahaa, kun tuli
ostamaan, ja velkaa, joka hänelle vuoden pitkään kahvista, jauhoista,
suolasta, sokerista ja tupakista karttui, ei kauppias milloinkaan
sopimattomasti kiristänyt, vaan tyytyi aina odottamaan ensi
vasikkoihin. Sillä kauppias oli todenteolla hyvä mies, ja Kinturi kävi
mielikseen puodissa.
Erittäinkin tunsi Kinturi vielä ylpeyttä siitä läheisestä
tuttavallisuudesta, mikä heidän välillään oli huolimatta siitä, että
kauppiasta saattoi pitää herrasväkeen kuuluvana. Kinturi vihasi ja
karttoi herrasväkeä, niinkuin kaikki hänen esi-isänsä olivat aikojen
alusta tehneet. Mutta tämä kauppias se oli talonpojasta ponnistainnut
herraksi ja monet herrat vetänyt nenästä, joten hän oli Kinturille
todistuksena, että »onpa sitä meilläkin älyä, kun kysymys tulee».
Suuresti hän sentähden kunnioitti kauppiasta ja koko tätä puotia, sekä
ylpeili, kuten sanottu, läheisestä tuttavuudestaan kauppiaan kanssa.
Kinturin suurimpia nautintoja oli tulla puotiin, kun siellä oli paljon
väkeä, ja tuon tuttavuuden osottamiseksi hakea itse esille mitä
tarvitsi,--ottaa esimerkiksi omin käsin koukkupää-kepillä alas kimppu
suitsia, valita niistä mieleisensä, ja sopia kauppiaan kanssa hinnasta
noin niinkuin ohimennen, kesken muuta kaupankäyntiä. Toisinaan hän
saattoi itse mennä tiskin taaksekin, avata naulalaatikon, lukea
käteensä sata kappaletta kolmituumaisia ja ottaa ne haltuunsa,
kauppiaalle vaan hiukan päätä nyykäytettyään. Kauppias vastasi aina
samalla tavalla: hiukan vaan nyykäytti ja iski silmää. Tai hyvässä
lykyssä lisäsi: »mittaappas sinä Kinturi öljyä Sareenskalle, kun tässä
on niin kiiru». Semmoisina hetkinä tutut ja vieraat puodissaolijat
katsoivat Kinturiin suurella kunnioituksella, jopa nuo palkkojensa
vuoksi ylimieliset sahalaisetkin, otsatukkavarsat, menivät äänettömiksi
ja vaipuivat turhaan arvailemaan hänen ja kauppiaan välejä.
Mutta nyt tuli Kinturin Janne, kuten sanottu, hiirenloukkua ostamaan;
eikä puodissa ollut ketään muita ostajia; ei myös Kinturin Janne ollut
enää entinen Kinturin Janne.
Kauppias otti alas joukon erilaisia satimia, yhä laskien pilaa torpan
muka täyttyneistä viljamakasiineista.
--Vai olisivatko hiiret päässeet skafferiin sokerin ja vehnäsen
kimppuun?--pani hän, ystävällisesti silmää iskien.
Kinturi iski takasin ja koetti nauraa entisellä tavalla, niinkuin vaati
heidän aina leikkisä välinsä, josta he eivät vielä milloinkaan olleet
poikenneet. Mutta eipäs voinutkaan tällä kertaa kestää, vaan tuli
totiseksi ja rupesi häpeissään niitä loukkuja muka lähempää
tarkastelemaan.
Ei yksikään miellyttänyt häntä. Ne paukahtavat liian kovasti, sanoi
hän. Hän tahtoi sellaisia, jotka eivät lauetessa antaisi ääntä. »Minä
olen niin vikkelä heräämään. Jos totta puhutaan, niin ne hunsvotit
pitävät meillä sellaista peliä,--hiiret meinaan,--ettei niiltä saa enää
nukuttuakaan. Ja tässä tulee jo vanhuus, tietääkös herra kauppias. Se
kustantaa, kun taksvärkin päälle yön mittaan silmät seljällään
heittelee ruumistaan kyljeltä kyljelle.»
--Ja mikä ne hiiret tupaan ajaa, vaikka makasiinit on täynnä tavaraa!--
sanoi kauppias kääntäen taas vaan leikin puolelle.--Varros nyt, minä
annan Kinturille kohta sellaisen kojeen, ettei paukahda olleskaan.
Hän veti esiin merkillisen laitoksen. Siinä oli varsinaisen satimen
sivussa lakkinen vesisäiliö ja tämän päällä komero, johon pieni
rautalankaverkosta tehty sola nousi satimesta.
--Katos nyt, Kinturi. Kun hiiri on mennyt sisälle, niin putoo tuo pieni
läkkiplootu aukon eteen. Nyt rupee hiiri reistaamaan itseänsä ulos ja
kiipee ylös tuonne noin komeroon. Mutta kas silloin komeron pohja
pettää ja hiiri putoo veteen, ja taas menee pohja paikoilleen ja plootu
aukee loukun suun edestä. Niin tämä värkki upottaa viisi-kuusi hiirtä
yhtenä yönä, eikä Kinturi tiedä mistään, nukkuu kuin posu, se kone käy
kuin rasvatuilla pyörillä,--ei kuulu mitään.
--Aih--ihmetteli Kinturi. Hän tarkasteli tuota viekasta laitosta,
ihmetteli, eikä voinut olla kehasematta ihmisjärjen terävyyttä.--Tuosta
noin ensin,--matki hän kauppiasta,--sitten ylös komeroon,--ja ploiskis!
Eläkä mene enää minnekään, ei pääse, siinä sitä ollaan,--turkane
sentään!--Hän käänteli nakkia ja tirkisteli sen sisälle ja taas
käänteli.--Mihinkäs siitä pääsit! Et mihinkään!--Niin se on, herra
kauppias,--ajatukset eivät tahdo antaa yöllä rauhaa; meinaan: tuppaa
funderamaan liiaksi. Ja Kinturi aikoi lopullisesti jättää leikkisyyden
välit. Hänen nenänvarttansa kutkutti ja silmät vettyivät. Hän tahtoi
puhua kauppiaalle kaikki surunsa. Kauppias oli hyvä mies, sen Kinturi
oli itse nähnyt; oli nähnyt kuinka hellästi se osasi kasvattivarsaansa
taputella, kuinka lempeästi hyväili kissaa, kuinka kuherteli vaimonsa
kanssa,--ne olivat kuin vastanaineet ainakin,--ja kerrottiinpa vielä,
että oli auttanut sisarensa pojan--hulttioimen--suuresta rahapulasta,
kadottaen itse tuhansia. Miksikäs ei semmoiselle tuttavalleen
sydäntänsä avaisi ja asioitansa kertoisi!
Ja niinpä siis Kinturi ensi kerran poikkesi leikillisyydestä ja ratkesi
puhumaan pimeästä tulevaisuudestansa, sillä hullusti olivat hänen
asiansa ennenkin olleet, mutta nyt oli käynyt vielä hullummin: hän oli
riitaantunut isännän kanssa. Isännän riihestä oli näet kauroja
kadonnut, jotka oli koottu puimahuoneen nurkkaan, ja isäntä oli pannut
toimeen suuren etsimisen kaikkien alustalaistensa luona. »Minä en ole
sinun kaurojasi varastanut», karjasin minä hänelle ja haukuinpa vielä
kaikista entisistäkin, mutta se käski vaan polisin käydä sisälle, ja
niin perhanat tulivat ja käänsivät kaikki nurin,--aitassa heittivät
muijan klänningit maahan,--uuspeilit! Onko lupa tulla ihmisten
asuntoihin? Vai saanko minä lähettää polisin hänen nurkkiansa penkomaan
milloin vaan lystään?--No, eivät löytäneet kaurojansa meiltä, mutta
vihapäissään se otti polisit todistajiksi ja käski minun pois koko
torpasta. Sanokaa te, herra kauppias, saako hän niin tehdä?
--Onko Kinturilla paperia torpan päälle?
--Ei ole paperia, mutta eikö mahda sentään sana pitää, kun on
minullakin todistajat? Torppa on ollut isälläni ja isän isällä. Joka
sen metsään perkasi ja kiviaidalla ympäröitsi, tarvitseeko sekin vielä
paperia?
--Se on sitten vaan niinkuin lupauksen päälle? Ei, ei se kelpaa. Kaikki
pitää olla paperilla. Menkää nyt Kinturi ja tehkää pian sovinto isännän
kanssa.
Kinturi huokasi ja rusahti ikäänkuin pienemmäksi entistään, rinta
vajosi sisemmäs ja silmät jäivät tuijottamaan tiskillä olevia muruja.
--Johan minä sitäkin olen koettanut. Kovasti se kävi luonnolle, mutta
koetinhan minä. Ja isäntä sanoi: »kun maksat velkasi ja suostut uuteen
veroon, niin jää». Minä olen, näette, hänen tukeistaan rakentanut
kamarihuoneen tuvan viereen. Mutta mistäs minä rahat otan?
Kauppias alkoi vainuta, että Kinturi ehkä aikoo häneltä rahoja
tiedustella ja rupesi kääntämään purjetta poispäin näiltä
sydämmellisyyden vesiltä. Hän kiipesi ähkien polvilleen tiskille
kattolamppua sytyttelemään. Sieltä hän sanoi kyllä hänkin saaneensa
ennen muinoin kovia kokea pelkkien liikeasiain vuoksi. Rahaa ei tule
sisään ja vekselit lankee, maksupäivä ei koskaan odota. Monta kertaa on
kaikki niinkuin tulessa. Ruoka ei maita, uni ei tule silmiin, täytyy
vaan käännellä kyljeltä kyljelle.
--Jah, jah,--kyljeltä kyljelle,--matki Kinturi. Kokemuksien yhteisyys
ilahutti häntä siihen määrään, että molemmin käsin täytyi pyhkiä pitkin
kutisevaa nenänvartta vuotavia kyyneleitä. Hyvä, hyvä mies se on tämä
kauppias. Jos se kiristelikin pennisiä, niin mitäs kauppias muuta
mahtaa! Kerrassaan hyvä!
Lamppu syttyi ja valaisi häikäisevästi kaikki puodin pienimmätkin
esineet.
--Noh, ei sovi moittia, onhan lopultakin ruvennut hyvin käymään,--sanoi
kauppias ruuvaillen liekkiä ylemmäs. Hän pudotti itsensä kömpelösti
tiskiltä alas ja ähki pois kaikki muistelmansa. Kuitenkin antoi hän
Kinturille vielä hyvän neuvon,--parhaan minkä tiesi.
--Kuinkas vanha se Kinturin muija jo onkaan?
--Kolmekymmentä ja kahdeksan ajast'aikaa.
--Oho, vielä voi Kinturi sitten saada puolitusinaa lapsia tykö. Kuinka
monta niitä olikaan entisiä?
--Yhdeksän on elossa ja kolme on kuollut,--sanoi Kinturi elpyen
jälleen, ojentui ilosen ylpeästi ja odotti kauppiaan kehasua. Mutta
kauppias alkoi torua.
--Onkos se laitaa, Kinturi? Köyhtyisi siinä moni varakaskin, jos
semmoinen lapsilauma olisi elätettävänä. Mikä niitä niin paljon
maailmaan laittaa? Se on pelkkää tyhmyyttä sellainen!
Ja hän kumartui lähemmäksi Kinturia, ja vaikka puodissa ei ollut muita,
rupesi kuiskuttelemalla neuvomaan, kuinka lapsia voi välttää.
Kinturi katsoi suu auki kauppiaan silmiin, ymmärtämättä hänen
tarkotustaan.
Samassa hulpahti puotiin roikka sahalaisia. Ja kun kauppias lopetti
taas samaan huudahdukseen: »onkos se laitaa, semmoinen lauma!»
rupesivat he myös ivaamaan Kinturia hänen lapsiliutansa vuoksi.
Jokainen heistä oli häntä viisaampi. Ja he puhuivat ääneen siitä mitä
kauppias oli juuri ikään kuiskutellut. Rivoja he olivat kovin suustaan.
Kinturi hiostui.
Harvoin hän metsätorpastaan osui näille sivistysmaille, mutta kovia
kolauksia hän aina sai, kenen kohtasikin. Koetti nauraa ja pitää samaa
ääntä kuin muutkin, mutta sydän oli tuskassa ja halusi pian takasin
metsään, niinkuin lintu, joka on eksynyt ihmisasuntoon.
Tuli onnettomuudeksi puotiin vielä valttarin lihava rouva vasikanlihaa
ja voita kysymään, ja kun kuuli, että kauppias torui Kinturia
köyhyydestä, sanoi puolestaan närkästyksellä:
--Köyhe? Ei pite puhu köyhe. Kun teke paljo lapset ja juopottele ja
osta kaffet ja vehneleibe, sitte tule köyhe. Kuka keske kaffet juoda,
kun on köyhe?
Ja pyörähti kantapäällään omaa kiivauttaan.
Kinturin teki mieli hypätä ilmaan ja haukkana iskeä rouvan niskaan, tai
muuten pöllyyttää sitä ja viskata sitten ulos puodista. Se oli Kinturin
kipakka veri, joka niin käski; mutta esi-isät neuvoivat: kumarra
kiltisti rouvalle ja sano: »taitaa olla niin», ja mene sitten matkaasi
metsään.
Kinturi totteli aina esi-isiä. Hän kumarsi rouvalle ja sanoi: »taitaa»,
kallistui kuitenkin sitten käsien varaan tiskiä vasten ja rouvan
kuullen, toimellisella kohteliaisuudella, käski kauppiaan panna
paperiin kilon parasta kolmen markan kahvia ynnä saman verran
palasokuria--, »ja antakaa vielä markan edestä vaikka vehnäsiäkin,
koska näkyy olevan tuoreita».
Tämä kosto ei tosin ollut esi-isäin suostumuksella, mutta hän lunasti
sillä verensä intohimoisen repelemishalun, ja esi-isät tyytyivät.
Kesti kauan ennenkuin kauppias sai Kinturin tilaukset kokoon. Rouva
rupesi katselemaan hiirenloukkua. Silloin Kinturi, joka etsi
lisä-kostoa, otti vielä senkin ja nyykäytti kauppiaalle, että »tämäkin
otetaan».
Ja vaikka Kinturi ovessa kuuli kauppiaan vaativan rouvalta lihasta ja
voista kaksikertaa suurempaa hintaa kuin minkä itse Kinturille maksoi,
nautti hän vielä siitäkin kostosta. »Kukkaro nurin, rouva kulta, ja
rahat maalle vaan!» ajatteli hän ja oli mielessään vetävinään ulos ja
kääntävinään nurin vielä rouvan hametaskunkin.
Kauppias ei häntä lainkaan harmittanut. Kauppias teki hänen mielestään
mitä ammattinsa mukaisesti pitikin, kiskoessaan hänestä, Kinturista,
kaikkea mahdollista voittoa. Mutta se rouva! Turkane sentään, jospa
olisi saanut lentää sen niskaan!
Ajaessaan kotiin hän yhä hikoili, kun muisteli niitä sahalaisten ja
kauppiaan neuvoja. Mutta valtatieltä syrjään poikettuaan, ja sen mukaan
kuin lampunvalon häikäsemät silmänsä jälleen tottuivat pimeään, kun
nenästä haihtui petruulin ja silakan haju ja korvakin unohti
puotikellon kilahduksen, väljentyi hänen ahdistunut mielensä jälleen,
ja rauhottuen hän katseli tihkuvassa usvassa häämöttäviä mäntyjä, kun
ne taajentuivat yhä tiheämmäksi seinäksi ja hän vihdoin uppoutui
tutusti huokuvaan kotikorpeensa.
Se hiirenloukku, jota Kinturi toi mukanaan, tuntui hänestä olevan nyt
se taikakalu, joka oli vielä auttava hänet jaloilleen. Sillä ainoastaan
tuo unettomuus oli ehkä syynä hänen ruumiinsa voimien heikontumiseen,
joka oli häntä ensin niin pelästyttänyt. Kun hän vaan saa hiiret
hävitettyä ja jälleen nukkuu yönsä, on hän tekevä työtä taas kuin
karhu. Itse hän menee päivätöihin, mutta yöltä hän varastaa kaksi
aamutuntia, jolloin on kuudan, ja ajaa tukkia metsästä maantien
syrjään, josta ne on joululumilla hyvät toimittaa sahalle, ja silloin
tienaa viitosen päivää kohden. Putte ei ole nirsu. Sille kun ripottaa
vähän jauhoa silpun päälle, rouskuttelee se nurkumatta yön läpeensä.
Ja kotiin tultuaan Kinturi pyyhkäsi Putteansa vähän oljilla, loi
lannan, lykkäsi reen vajaan, ja meni tupaan.
Perhe oli jo illastanut.
Hän asetti loukun pöydälle, antoi kahvit, vehnäset ja sokerit
vaimollensa, Marille, ja istui sanaakaan sanomatta syömään perunoita.
Mari katsahteli häneen kysyvästi, mutta ei mitään kysynyt, sillä näki
selvästi, että mies oli nyt vaikenemisen päällä. Suuresti häntä
ihmetytti tämä runsas kahviaineiden tulva. Kahvia oli Kinturi tosin
Marille aina kovimpinakin aikoina hommannut, vaikka itse ei kahvista
juuri vähääkään välittänyt, mutta tämmöinen suuri määrä, ja vielä
vehnäsiäkin, oli sentään tavatonta; ja Mari rupesi epäilemään, että se
ehkä tahtoi häntä jotenkin pistellä. Hän tuli surulliseksi myöskin
katsellessaan Kinturia, joka siinä niin sanattomana söi, kenenkään
voimatta ymmärtää mitä se siinä ajattelee ja vihottelee.
Lapsia oli tuvassa viisi kappaletta pieniä ja yksi suurempi,
viidentoista vuotias Iita, joka heti isän tultua läksi miesten
liikkeitä teeskellen talliin apetta Putelle laittamaan. Hukassa olisi
Kinturi ollutkin, ellei hänellä olisi ollut sitä Iita-tyttöänsä; se oli
hänen lohdutuksensa ja ilonsa, sillä aikuiset pojat olivat jo aikaa
sitten hänet jättäneet, kun ei Kinturi voinut heille mieluista työtä
tarjota ja päivätyöt taloon tuntuivat heistä rengintöiltä. Mutta
menköötkin vaan pojat sahoihin ja kaupunkiin, kun on kerran sellainen
tyttö kotona! Niinhän se ärjyy hevoselle kuin vanha tallirenki, ajaa
jäitse saareen ja tuo sieltä heinäkuorman, nostaa hevosenjalat
kengittäessä, pinoo rangot rekeen, hakkaa halot, äestää keväisen
kaurapellon.--Pienistä lapsista oli poikia ainoastaan yksi, Jaakko,
noin kuuden vuotias, muut tyttäriä.
Lapset ympäröivät hiirenloukun, koettaen arvailla sen tarkotusta;
kajota ei siihen kukaan uskaltanut isän ollessa tuolla vaikenemisen
päällä, ei edes Jaakkokaan, se isän heikkoranteinen lempipoika.
Syötyään otti isä satimen, täytti siinä olevan läkkiastian vedellä,
ripotteli jotain murennusta satimen lokeroihin, käski lasten mennä
maata ja sulkeutui itse tuvan viereiseen kamariin.
Tämän tuvan-viereisen kamarin hän oli rakentanut toista vuotta sitten,
ja siitä pitäin oli nukkunut erillään muusta perheestään. Mari makasi
lasten kanssa tuvassa.
Kamariin tultuansa Kinturi asetti satimen uunin ja seinän väliseen
nurkkaan, mistä hiirillä oli kulkutie, heittäytyi sitten vuoteelleen ja
oli hiljaa.
Eikä kulunut kuin pieni kotvanen, niin jo alkoi nurkassa rapista.
Hiiri varmaan tutkien kiertelee loukkua. Nyt se koskettelee sitä, nyt
vähän rämisyttelee jotain sen liikkuvista osista.
Sitten ei kuulu taas pitkään aikaan mitään. Eikä apua odottamisesta.
Kinturin ajatukset irtautuvat satimesta ja lähtevät kiertelemään
tuttuja latuja. Kulkevat aina ensin siihen kotitarkastukseen, joka oli
niin tärisyttänyt koko hänen elämäänsä ja kääntänyt kaikki asiat nurin
päin; kulkevat ja hiipivät isännän ympärille, panevat toimeen ankaroita
sanakiistoja sen kanssa, väliin kiihottuvat käsikähmäänkin, jolloin
Kinturi aina peittoo hänet pahanpäiväiseksi; ja siirtyy sen tehtyään
kauemmas entisyyteen, siihen aikaan jolloin hän meni Marin kanssa
vihille ja otti isältänsä vastaan torpan.
Mutta jo taas rapisee.
Rapisuttelee pahus, mutta ei mene sisälle. Se vissiin oudostelee kojeen
kiiltäviä läkkiplootuja. Ja Kinturi kiepsahtaa sängystään, ottaa
uunista tuhkaa, sylkäsee ja hivuttelee läkkituoppia tahraisemmaksi.
Sitten paneutuu taas hiljaa loikomaan ja odottelemaan. Ja ajatukset
jälleen kokoontuvat ja lähtevät joukossa liikkeelle, sikin sokin
niinkuin kymmenen kylän hevoset lumireen eteen valjastettuina. Näin
alkaa uneton yö.
Kuukin rupesi jo toiselta reunalta paistamaan ikkunanpieleen; siitä
näki Kinturi, että oli jo keskiyön yli päästy. Selvästi hän kuuli,
kuinka tuvassa Mari rauhallisesti kuorsahteli,--se hänen Marinsa, jonka
kanssa he olivat parhaan ikänsä yhdessä eläneet. Ennen, kun he vielä
makasivat molemmat tuvassa ja samassa vuoteessa, ja kun ajatukset näin
rupesivat kulkemaan, ei hän tarvinnut kuin kallistaa päänsä niin, että
se kävi nukkuvan Marin olkaan,--silloin sai rauhan ja turvan.
Mutta nyt he olivat jo toista vuotta erillään maanneet. Sillä kyllä
sekä Kinturi että Mari olivat sitä lastenpaljoutta ajatelleet, josta
kauppias varotti, vaikkeivät he ymmärtäneet siihen parempaa neuvoa kuin
toisistaan vierottumisen. Tosin hänen pienimmät lapsensa olivat
todistuksena siihen, ettei hänellä ollut tarpeellista luonnonlujuutta,
mutta siitä pitäin kuin tämä kamari oli saatu, olivat he vierottuneet
toisistaan hyvinkin pian. Sitä vierottamista auttoi vielä sekin seikka,
että Kinturi, voidakseen välttää kaikkia hellyyksiä, teki itsensä
kovaksi ja äreäksi; mutta Mari taas käsitti hänen ärtyisyytensä omalla
tavallaan ja asettui siihen luuloon, ettei Kinturi enää välitä
hänestä, ja eli siis elämäänsä vaan lasten seurassa. Eikä tietysti
aavistanut mimmoisilla viljamailla Kinturi häntä kuletti, mimmoisilla
hopeahely-valjailla ajellutti ja mimmoisen kultatalon hänen
asunnoksensa antoi--unetonna heitellessään itseään kamarinsa vuoteella.
Ja taas kulki Kinturin ajatuksissa hänen avioliittonsa historia alusta
alkaen ja tähän päivään saakka.
Hän oli vasta toisella kolmatta sinä kesänä kun ensi kerran näki Marin.
Ja Mari oli sinä kesänä täyttänyt vasta kahdeksantoista, solakka
herrasväen palvelustyttö, pehmeä tukannuppu ylpeästi päälaella--ja
puhvihihat.
Mitä herrasväkeä ne olivat, joiden kanssa Mari oli näille seuduille
tullut, ei Kinturi vieläkään oikein ymmärtänyt. Niinkuin muuttolinnut
joskus istahtavat mäelle tai toiselle, niin osui tämä seutu sinä kesänä
äkkiä herrasväen tulopaikaksi. Niitä tuli valkosia neitosia ja
monenvärisiä parasolleja, nuorukaisia, puseroihin ja polvipöksyihin
puettuja, herroja ja rouvia. Kävivät katsomassa kevätpuroja, luulivat
lampaita vasikoiksi, hyvin olivat sääliväisiä kaikkia elukoita kohtaan.
»Aih, mikä ihana mänty! Katsokaa sen oksia, katsokaa kuinka
voimakkaasti ne vääntyvät!» Semmoisia ne puhuivat. Ja joskus istuivat
piirtämään niitä samoja mäntyjä. Joskus kuuntelivat niiden huminaa,
katselivat pilvenhattaroita, ojentelivat käsiänsä järveen päin ja
puhuivat isän maasta. Kaikkea ne rakastivat, pieniä kiviäkin
keräilivät, ja itkivät kukkasia, kun tuli niittoaika. Talon isäntä
niitä vähän ymmärsi, muut eivät ollenkaan. Mutta isännän pään ne
panivatkin pyörälle, josta oli suurta pahennusta. Se rupesi näet niistä
ottamaan mallia, toimitti tyttärilleen hatut päihin ja pani kouluun.
Hänen tapansa muuttuivat herrasmaisiksi ja sen vuoksi hänen piti saada
myös enempi rahaa irti maastaan. Hän rupesi myymään metsiä, ja
ensimäiseksi möi metsän Kinturin isänmaan päältä, sen metsän, josta
kinturilaiset olivat rakennuspuunsa ja tarveaineensa ottaneet. Siitä se
pahennus tuli. Saiko niin menetellä? Sillä nyt tuli torpalle suuri
hätä, kun rakennusaineet olivat ostettavat.--Mutta ei siinä kyllä.
Torpan löysivät herrasväet samoillessaan metsiä sienien poiminnassa ja
heidän mielestään oli Kinturin niemi ylen sievä, jonka vuoksi he
rupesivat kyselemään talon isännältä torppaa huvilapaikaksensa. Siihen
aikaan isäntä riitaantui kinturilaisten kanssa lopullisesti, sillä hän
olisi mielellään myynyt torpan, mutta vanha Kinturi haukkui isäntää,
kun hän kehtasi sellaista esittääkään. Torpan oli Kinturin isä ja
iso-isä raivanneet korpimetsään järven rannalle, sekä varmuuden vuoksi
ympäröineet alueen kiviaidalla, johon oli mennyt iso-isän parhain ikä.
Mutta isäntä nyt herrasväen opastamana todisti, ettei mitään sellaista
lakia, joka erikoisesti suojelisi kiviaidalla ympäröityjen maa-alojen
nautinto-oikeutta, ollutkaan olemassa, ja että kirjotettu paperi oli
ainoa turva, mutta sellaista paperia ei Kintureilla ollut. Ja nyt olisi
varmaan hullusti käynyt, ellei se sama herrasväen palvelustyttö, Mari,
johon Kinturi oli rakastunut, olisi torppaa heille pelastanut. Mari
näet jutteli herrasväelle että sillä paikalla muka oli paljon
käärmeitä, josta herrasväki pelästyi niin, että kaikki puheet torpan
ostosta raukesivat siihen paikkaan.
Tästäpä Marin viisaasta menettelystä Kinturi olikin huomannut, että
Mari myös häntä rakastaa, ja rakastui itse vielä enemmän siihen Mariin.
Ja Kinturi muisteli noita aikoja, muisteli kuinka vaikea hänen ensin
oli ollut päästä Marin puheille kyökkiin, kuinka he toisinaan ehtivät
vaihtaa pari sanaa ja kuitenkin niistä ymmärsivät rakkautensa ja
riemuitsivat,--kuinka hän sitten rupesi käymään kyökissä herrasväen
ollessa poissa kotoa,--sitten herrasväen nukkuessa,--kuinka Mari osaksi
siitä syystä menetti paikkansa, kuinka he sen jälkeen menivät
naimisiin, kuinka hän otti haltuunsa isältä torpan, ja kuinka talon
isäntä suostui häneen ainoastaan sillä ehdolla, että torpan vero
nostettiin melkein kaksinkertaiseksi entisestä.
Kovat päivät tulivat Kinturille eteen sen veron vuoksi kohta alusta.
Mutta hän oli nuorra voimakas kuin karhu. Lapsia he rupesivat saamaan
joka toinen vuosi, ja kahdesti syntyi kaksoset. Marillekin tuli kovat
eteen. Se tukannuppu näytti vuosien vieriessä painuvan yhä alemmas, ja
yhä enemmän täytyi hänen myös luopua siitä alituisesta siistiämisestä,
ruoka-astiain kiiltävinäpidosta, kukkain kasvattamisesta ja ikkunain
verhoomisesta pitsikartiineilla, joita herrasväen hyviä tapoja hän
ensin oli niin suurella sitkeydellä noudattanut. Lapset repelivät
hyllyjen reunoista hänen vaatekoristuksensa, tahrasivat seinäpaperit,
kolistelivat pöydät ja tuolit loville, ja Mari näytti vihdoin
huomaavan, että siisteys on liian raskas taakka torpan paljolapsiselle
emännälle. Hän muuttui vähitellen tavalliseksi maalaiseksi ja olisi
kokonaankin unohtanut herrasväen tavat, ellei Kinturi itse olisi
tahtonut hänen niissä pysyvän. Kas Kinturi ei tahtonut myöntää, ettei
hän jaksa Mariansa elättää semmoisena kukkana kummoisena oli sen
luoksensa ottanut. Ja ponnisteli viimeisiin asti, ettei vaan hänen
Marinsa tuntisi köyhyyden kouria. Kahvia ja sokeria piti Marin
sentähden saada, myös leninkinsä kaikki laittaa niinkuin ennen.
Mutta itsekseen Kinturi jo kauan sitten näki, että asiat huononemistaan
huonontuvat.
Mitä pitemmälle yö kului, sitä synkemmiksi kävivät hänen ajatuksensa,
sillä hän alkoi laskea velkojansa, laskea niitä ensin yhdestä päästä,
sitten toisesta, ensin ilman korkoja, sitten korkoineen. Puolipimeässä,
kun ikkunaruudut kolkkoina erottuivat pilventakaista kuuta vasten eikä
mitään elämän ääniä kuulunut, ei lasten pilpatusta eikä Marin
touhuamista, silloin suureni sielun silmä sitä tarkemmaksi, eikä mikään
enää haihduttanut pois näkemästä uhkaavaa todellisuutta semmoisena kuin
se oli, vaan mitä pitemmälle hän laski velkojansa, sitä selvemmin
ymmärsi, ettei mitään pelastuksen paikkaa ollut. Tänään oli
viimeinenkin toivo mennyt. Sillä kauppias oli kiivennyt tiskille, kun
Kinturi oli ruvennut rahantarpeestaan puhumaan, ja kauppias oli
kuitenkin Kinturin ainoa luottomies. Selvästi näkyvä seuraus,--jos
silmiä ei totuudelta ummistanut,--oli oleva, että isäntä ottaa hänen
torppansa sen syyn nojalla, ettei Kinturi voi velkaansa maksaa, ja myy
sen paikan vieraille. Ei ikinä! Ei ikinä sitä saa tapahtua! Hän on
kääntävä sata tynnyrinalaa ylös alasin, ja tuhannen sylen ojat hän on
kaivava, mutta sitä häviön häpeätä hän ei ota vastaan, ei rupea
vaivaistalon asukkaaksi eikä anna lastensa ympäri maailmata hajota. Ei
ikinä! Hänen voimansa kasvavat jättiläisen voimiksi sen kummituksen
edessä. Mutta samassa hiipii jo toinen ajatus: et sinä Kinturi ole enää
se mikä olit nuorempana, mies, jolla oli väsymättömät voimat ja
teräksinen tarmo. Viime aikoina olet tuntenut hienoa uupumusta ja levon
tarvetta.--Ja tämä ajatus se oli kamalin, se ajoi hikeen koko hänen
ruumiinsa, se painoi hänen rintaansa, se tukki häneltä hengityksen.
Sillä voimien menetys--se on toki viimeisenkin toivonkipinän
sammumista. Ja hän näkee silmiensä edessä kammottavan näyn, kuinka he
lähtevät kotitorpastansa ja hänen Iitansa kuulee viimeisen kerran Puten
hirnunnan.
Se uhkaava kukistuminen kasvoi hänen ylitsensä, hänen sivutsensa,
alitsensa, päällitsensä,--kasvoi ja oli joka hetki tukahuttaa hänet.
Mutta kesken tätä painajaista tulee häneen äkkiä hurja ajatus: aukaista
ovi, astua tupaan, istua Marin vuoteen laidalle, herättää hänet ja
laskeutua hänen viereensä itkemään. Mari ottaisi käsin hänen
kaulastaan, lohduttaisi häntä,--hän unohtaisi kaikki surut Marin kätten
hyväillessä hänen päätänsä. Ja se tuntui Kinturista niin onnelliselta,
hänen sydämmensä sykähti siitä ajatuksesta niin riemastuen, että hän
todella nousi vuoteeltaan ja hoiperteli pari askelta ovelle päin.
Mutta tuhannet äänet rupesivat hänelle huutamaan:
»Mitä sinä ajattelet, Kinturi! Etkö ole kiven kovaan päättänyt pysyä
poissa tuvasta?»
Kinturi vastasi:
»Ja enkö minä saa surujani hänelle itkeä? Tai eikö hän ole minun
Marini?»
Ja kun hän katsahti omaan vuoteeseensa, tuntui sinne palaaminen hänestä
niinkuin palaaminen kidutuspenkkiin. »Kinturi, tule takasin, pane
maata!» huusivat äänet.
Mutta Kinturi liikahti sittenkin tuvan ovelle päin. Ja valtaveri
kouristi hänen sydäntänsä ja häntä pyörrytti oma aikeensa. Mutta hän
tempasi oven auki ja astui alusissaan tupaan.
Mari tuntui samassa heräävän, nousi puoli-istuvilleen ja sanoi
unenpöpperössä nopeasti:
»Mitä sinä haet?»
Kinturi oli etsivinään jotain pankolta ja vastasi vielä tavallistakin
ärtyisemmällä äänellä:
»Perhanaanko sinä olet sen kaljatuopin pannut?»
»Siinähän se on höyläpenkillä edessäsi»--sanoi Mari ja heittäytyi
toiselle kyljelleen seinään päin.
Kinturi meni höyläpenkin luo ja pitkissä siemauksissa joi väljähtynyttä
kaljaa. Sitä tehdessään hän kuuli, että Mari oli jälleen nukkunut.
Silloin hän kääntyi ja meni takasin kamariin.
Syvään huoahtaen ja raukeana hän heittäytyi jälleen vuoteelle laimeasti
puhutellen esi-isiään, ja heitä uskotellen, että oli todellakin vaan
janoansa tuvassa käynyt. Ja yhtä laimeasti esi-isät kehuivat hänen
lujaluontoisuuttansa.
Semmoinen hervottomuus tuli hänen ylitsensä, että hänen silmänsä
todellakin ummistuivat, ja ennen kuin hän aavistikaan, loiskahteli jo
mieli kuperkeikkaa vapauden ihanilla vainioilla.
Ohhoh, mikä lepo ja rauha autuaitten mailla! Aurinko paistaa, kiurut
visertävät. Kinturi itse kyntää Luojan hyötyisätä kesantoa: kuohkeana
kääntyy musta multa auran tieltä ja vaossa taivaiset västäräkit
hyppelevät. Ei ole raja-aitoja, ei näy kivipyykkejä, vaan jokaisen on
se minkä hän itsellensä muokkaa. Ei myös lapset köyhyyttä tuota, vaan
iloa ja rikkautta. Pojat kasvattavat kotivarsoja ja tytöt hoitavat
nuorempiansa ja kaikille riittää mielityötä kotitanhuvilla. Kas,
siinähän jo tulee Aukustikin kesannolle: »antakaas isä kun minä
lopettelen», sanoo hän. »Lopettele vaan». Ja poika nuorin voimin nostaa
sahran, ravistelee, kääntää, ja lähtee uutta vakoa aukasemaan. Kinturi
istuu ojan reunalle, pyyhkii hikeänsä, ihaellen katselee nuoren
rotevuutta. Sitten nousee, panee piippuun, lähtee astelemaan
kotimäelle, ja jo kaukaa kuulee kuinka Marin pirta paukkuu. Pihalla hän
ottaa nuorimman lapsen syliinsä ja tulee tupaan. Hän pysähtyy avatun
oven kynnykselle. Mari ei heitä huomaa, vaan kutoa helskyttelee, pehmeä
tukannuppu korkealla päälaella, liivisillään, sukkasillaan, eikä lyhyet
paidan hihat ylety kyynäspäihin. Kinturi laskee lapsen maahan. Silloin
Mari katsoo taaksensa ja iloisesti naurahtaen kääntyy kangastuolinsa
penkillä. Ja he katsovat toisiansa ja lukevat toistensa tunteet. On
kuin Kinturi sanoisi hänelle:
»Vaikka täällä taivaissa lapsen syntyminen onkin aina uusi siunaus ja
uusi onni vanhemmille, en minä kuitenkaan tule sinun luoksesi,
kultainen Marini, sillä minä en tahdo sinulle uutta tuskaa tuottaa, en
tahdo uutta rasitusta sinun armaille jänteillesi, enkä lisätyötä sinun
heikontuneille käsiranteillesi.»
Ja on kuin Mari vastaisi hänelle kangastuolinsa penkiltä:
»Johan sinä puhut niinkuin muistelisit matoisen maailman asioita.
Eivätkö minun tyttöni ole kasvaneet ja eivätkö kaitse minun karitsojani
ja hoida minun pienoisiani? Ja jos vaikka tuhatkertainen tuska minua
odottaisi ja jos työlleni ei päiviä riittäisi, kieltäisinkö minä sinua,
kun sinä minun luotani lepoa haet? Ja jos taivas minua siunaa, niin
työnkö pelosta minä hänen armonsa lahjoja hylkäisin?»
Kun Kinturi näkee nämä Marin ajatukset, alkaa hän vapista onnesta,
suuresta, sykähyttävästä onnesta. Ja ottaa pari askelta tullakseen
Marin luo.
Myös Mari tahtoo tulla hänen luoksensa ja nousee kangastuoliltansa ja
lähestyy häntä.
Mutta juuri kun Mari tuli ja oli nostamaisillaan kätensä hänen
kaulalleen, pamahti jokin, ja Kinturi hyppäsi istuvilleen vuoteessansa
ja heräsi.
Kaikki oli sitä samaa vanhaa. Kelmeä, sumuntakainen kuu oli jo kerinnyt
kohdalle. Tuuli huiskutteli tuttua paljasta koivunoksaa ikkunan edessä.
Aukusti oli kaupungin töissä, neljä päivää oli tehtävä taloon, kauppias
oli etukäteen vasikat ja voit ostanut, Iita oli tallin päällä, Hilta
herrasväen palveluksessa----
Mikä ihmeen pamaus se oli?
Täysi hiljaisuus vallitsi. Mutta jonkun ajan kuluttua rupesi hiiri
nakertamaan satimen rautaverkkoa, ja Kinturi ymmärsi, että hän olikin
kuullut ainoastaan pienen läkkiplootun putoamisen loukun suun eteen.
Nyt oli siis vihdoinkin hiiri joutunut kiinni.
Se nakerteli levottomasti ja kiihkoisesti, välillä pysähtyi
kuuntelemaan. Mutta ylös komeroon nousemisesta ei tullut mitään.
Kinturi nousi vuoteeltaan ja kyyristyi nurkkaan sekä otti satimen
käsiinsä. Sen etuosassa istui hiiri kokoonlyyhistyneenä,
liikkumattomana, mutta kuutamon heikossa valossa näkyi selvään vaan sen
mustan kiiltävät tyrmistyneet silmät, jotka sanomattomassa kauhussa
tuijottivat rautaverkon läpi Kinturiin, jotakin pelastuksen tilaisuutta
odottaen.
»No, kas, onhan siinä murusia vielä, syö niitä, ja kauniistihan minä
juttelen sinulle, ei vihaa, ei kiukkua. Luule vaan ja usko lujasti,
että pelastut. Olet emähiiri, näen minä,--ja näen myös, ettet uskokaan
olevasi häviössä,--et ymmärrä tätä konetta. Mutta katos minä tiedän,
että sinun asiasi ovat peräti lopussa. Semmoinen kone se on tämä».
Ja Kinturi löysi naulan ja aikoi sillä likistää hiiren hengiltä. Hän
pisti naulan rautaverkon läpi.
»Katos peijakasta! Vai kävit sinä hampain kiinni. Äläpäs huoli, ei
naulaa hampailla katkaista. Tahtoisit vissiin mieluummin veteen hukkua,
mitämaks?»
Mutta hiiri ei ottanut noustakseen solaa myöten komeroon, vaikka
Kinturi sitä sinne ahdisteli.
»Sama se on, hiiri rukka, mihin kuolee, jos veteen elikkä sitten naulan
kärkeen. Vai mitä sanot? Ainako vaan kattelet? Taisi pienet poikaset
jäädä pesään vikisemään? Nekin pitäisi murusilla syöttää, tienmä. Aih,
aih, ne sinua odottavat: kyllä se mamma pian tulee, mamma se on niin
viisas, ei se loukkoon joudu. Mutta jouduitpas. Koska joutuupa joskus
pappakin. Joutuu se pappakin, sanon, vaikka on viisautta yli koko
perheen. Joutuu pappakin, vaikkei lapset luulis, kun he iltapuhteella,
valkean loimutessa hänen polvellensa kiipee ja kätensä hänen kaulaansa
pujottaen kyselevät hänen viisauttaan.
»Ei, hiiri rukka! Ei me päästä, et sinä enkä minä. Ei meidän hampaamme
rautaan pysty. Eikä ole sitä olentoa, joka meidät päästäisi».
Kun Kinturi huomasi istuvansa permannolla ja vetistelevänsä, suuttui
hän, otti satimen, meni ja heitti sen ovesta ulos lumelle, tahallaan
tällöin antaen läkkiplootun pudota pois satimen suun edestä. Ja niinpä
satimen lentäessä hän näki sen edellä lentävän pienen mustan kerän,
joka maahan tultuaan samaa kyytiä kierähti talon alle.
Mutta Kinturi sulkeutui takasin omaan kamariinsa, ja alkoi vetää
housuja jalkaansa. Sillä hänen täytyi käyttää hyväksensä
aamu-kuudanta, ajaakseen tukit metsästä maantielle, josta hän
ne aikoi joulukuutamoilla viedä sahalle.
2.
Kulkukauppias.
»Mikä se noin ratisee?» sanoivat Vaanikkalan kylän pojat toisilleen ja
pörhistivät korvansa. »Mikä kumma sieltä tulee?» ihmettelivät myös
pyykkärit rannassa. »Nyt se viedään!» päättelivät muonamiehet
tahkokivellä, missä he viikatteitansa laskivat, ja hyppäsivät pystyyn.
--Ja kaikki pojat, akat, miehet joka taholta juoksivat sitä kalinata
kohden, joka kuului pajan tieltä.
Kulkukauppias, kulkien kylään päin, oli raskasta selkäkuormaansa
kantaen juuri nousemassa jyrkkää rantamäkeä, jonka takaa ei näkynyt
vielä kuin sileä taivaanranta. Hiki päässä hän oli ponnistanut jo
puoliväliin, kun äkkiä kuuli räminän hänkin ja katsahti ylös mäelle.
Siellä tuotiin Vaanikkalan isännän vastaostettua niittokonetta
rantapellolle. Kone laskeutui, kahden hevosen vastaanpidellessä, mäen
päältä. Keltaset rautapyörät, punaset akselit ja kiiltävät teräs-osat
toisena aurinkona jo kaukaa häikäsivät näköä. Seppä, se puolikuuro,
vihanen mies, tärisi koneen päällä, keltasessa istuinkupissa istuen ja
hevosia hilliten, jotka rautain räminätä säikkyen vauhkoina töytäilivät
hajalle. Ja pojat tanssivat taivasta vasten kauppiaan silmään kuin
pienet paholaiset. Poikien perästä hulmusi akkain hameet.
Parrakas kulkukauppias heiskautti pahotellen kättään. »Eikö mokomata
lie ennen nähty!» Niin nuo juoksevat kuin olisivat päästään vialla,
eivät edes huomaa häntä,--häntä, Miihkalia, joka ennen tähän kylään
tultuansa sai kaikki ympärilleen ja itse kuninkaana istui tavaroineen
kedolla tai pirtin permannolla. Ohitse nyt juoksevat, eivät katsahda,
eivät kysy mitä laukussa uutta, mitä sitsiä, mitä kankahia, mitä
nauhasia, nappia, mitä helmilöitä, kukkaroita, lompakoita, huiveja,
kellonvitjoja, kauluksia, ja vielä mitä muuta monenlaista.
Mokomakin masina!
Olisi kauppias ehkä sittenkin pyörtänyt heinäväen mukaan,--ehkä olisi
tullut tilaisuus levittää siellä laukun sisältö johonkin
pellonpientareelle katseltavaksi. Mutta hän huomasi väen joukossa
ainakin yhden herraskaisen ja niin ollen oli parasta pysyytyä
loitompana. Kauppias alkoi siis kompuroida edelleen ylämäkeen, ja mäen
päälle vihdoin päästyänsä aukeni tyhjä kylä hänen eteensä. Huoahtaen
hän laski raskaan laukun selästänsä tien puoleiselle kivelle ja itse
istui maahan, asetti lakin viereensä ja alkoi punasenkirjavalla
liinalla pyyhkiä kaljua päätänsä.
Hirtehinen! Ei missään vielä heinää näkynyt tehtävän, mutta tottapa
sillä on uusi kone, koska ei malttanut edes oikeata heinäaikaa odottaa
eikä kohoavia ukkospilviä pelännyt. Ja Miihkali juuri oli varannut
parhaimman ajan tätä kylää varten,--sen ajan, jolloin miehet vielä
tallinparvella istuen haravanpiikkejä vuoleskelevat ja vaimoväki leipoo
ja hein'ajan kaljoja panee. Jos ei nyt tässäkään kylässä kaupat vetele,
niin kääntyy kaikki hullusti päin. Ei hän ollut vielä niin köyhää ja
kurjaa retkeä eläessään tehnyt kuin tämä tänkeväinen oli ollut, eivät
myös koirat olleet milloinkaan ennen häntä niin vihasesti haukkuneet.
Tottapa niin, kun oli lähtiessään unohtanut viemästä kynttilää kirkkoon
pyhän Miihkalin kuvan eteen.
Ja syntinen Miihkali ihmetteli maailman kieroa menoa,--erittäinkin
tämän nykyisen ajan käsittämätöntä mullistusta. Toistakymmentä vuotta
hän oli Suomen saloilla kauppaa käynyt, eikä vielä koskaan ollut ikävä
hänen mieleensä väkipakolla tunkenut. Mutta nyt se tahtoi tulla, eikä
Miihkali tiennyt millä sitä enää karkottikaan.
Palata kotipihoille, Karjalan kotikankahille? Ei ole siellä enää isän
perua, ei maata, toisen rengiksi joutuisi, jos sinne menisi. Ja toisen
renkinä ei Miihkalin käsi auraan pysty, toisen renkinä ei käy
Miihkalilta nuotanveto eikä haulikon käyttö. Ei, mieluummin Miihkali
kuljeskelee reppu selässä minne nokka vie tai minne sylki tuo, mutta
sentään vapaana, oman työnsä määrääjänä, ennenkuin palkasta toisen ojia
kaivaa ja vierasta aitaa vitsottaa. Ehei, kun yksin, niin yksin, mutta
sentään vapaana!
Taisihan asiat olla ennen muinoin toisin.
Kertoihan isävainaa senkin ajan olleen, jolloin ei kauppaa käyty, vaan
elettiin iso-isän kultaisessa kodissa. Ja veljet ja sisaret ja vävyt ja
miniät ja langot ja kälyt kaikki yhdessä kylässä vanhan taaton
ympärillä asuivat. Kertoipa muinen isävainaa, kuinka hänen poikana
ollessaan iltapuhteella kotiväki honkaisehen pirttiin kokoontui ja sai
siihen vielä vieraankin kylän miehiä. Oli silloin aikaa kansan kokoon
tulla. Ja vieraat vanhan taaton kanssa käsi kädessä lauloivat, toisten
kuunnellessa, istuen pirtin pitkillä penkkilöillä, naiset kaikki
naurusuulla, miehet mielellä hyvällä. Lauloivat ja kertoivat vapaista
Kalevan uroista, kansasta, joka ei ollut vieraiden veroherrain
orjuudessa, vaan yhtä laulukuningasta kuuli ja yhtä oppi seppo
Ilmarista.
Muistui Miihkalin mieleen hänen isänsä honkainen pirtti, muistui
veljet, siskot, kaikki kotiväki, josta hän oli vuosikausiksi eronnut,
kun näille kauppamatkoille läksi. Muistelipa vielä entistä
morsiantansa, josta ei tiennyt, vieläkö se häntä odotteli vai oli jo
toiselle mennyt. Muisteli vanhaa, hajonnutta kotiansa.
Jo taaton aikana,--kun metsän riista kiellettiin,--oli isä kertonut
kovien aikain tulleen sillekin kulmalle ja laulamasta laulumiestenkin
herenneen--tai idän maille painuneen. Silloin isä-ukkokin sanoi
käyneensä taatolle valittamaan: ei minusta, sanoi, ole näiden veroin
maksajaksi, myön peruni, menen savotan töihin, siellä palkka maksetaan.
Mutta vanha taatto virkkoi siihen uunin päältä: »metsät sinulta
kielletään, mutta ei älyä viedä, ka, kun ei niin, niin kohtako jo
herrain rengiksi? Ei, Ontrei poikani; ota reppu selkääsi, täytä savotan
rihkamilla, vie kaupaksi. On vapautta sinnepäin kun ei ole tännepäin.
Avarat on maailman tanhuat tallustellaksesi, ei ole rajoa missään, sama
tuuli siellä kuin täällä, sama päivyt, sama kuudan, samat myös inehmon
lapset. Ah, älä vapauttasi myö. Ei rupea Karjalan mies toisen
rengiksi!»
Ja Miihkali muisteli myös mitä sittemmin hänen oma isä-ukkonsa oli
hänelle sanonut, kun lähetti ensi kertaa yksin neuvoin Suomen puolelle.
»Kaksi on tielläsi kovoa, yksi on Suomen vallesmanni, toinen on oma
ikävä. Toista kierrä,--toista vielä uhommin vältä.» Ja sen ikävän
välttämiseksi oli isä jo aikojen alusta, silloin kuin Miihkali vielä
poikana häntä seurasi aina Limingalle ja Kemiin asti, tai myös Turun
lääniä ja Kokemäen rikkaita seutuja hänen kanssaan kierteli, koettanut
hänen mieleensä painaa noita vanhoja kotipuolen lauluja. Mutta eihän
Miihkali silloin ymmärtänyt tarkotusta. Miihkali unohti laulut, kun ei
vuosikymmeniin ollut niitä muistellakseen tarvinnut. Ja nyt niitä olisi
tarvittu. Nyt--nyt ne olisi pitänyt muistaa. Miihkali oli alkavinaan,--
jokunen runon sana, kaksi, pyöri hänen kielellänsä, mutta »kuinka se
nyt taas olikaan?» ja »eihän se niin ollut.» Auttamattomaksi tunsi
Miihkali olonsa ja ikävä juurtui juurtumistaan.
Eikä se isän puhe vallesmanninkaan varomisesta paikkaansa enää pitänyt.
Ennen oli kyllä niin asiat, mutta nythän oli kaikki mullin mallin.
Vallesmannit olivat käyneet Miihkalin ystäviksi,--sitä ei isä olisi
tainnut uneksiakaan,--mutta ei Miihkalilla enää hätää heidän tähtensä.
Pahempi oli sijaan tullut. Sillä nyt olivat hänen parhaat
kauppa-paikkansa hänelle kylmenneet. Missä hän ennen, tosin
julkiportaita kiertäen, tunsi hyvän tien takapihan kautta
herrastaloihin,--missä herrat ja rouvat ennen aikaan kerääntyivät
kyökkiin hänen laukkunsa ympärille ja naurusuin salasivat häntä
vallesmannilta tai maakauppiaitten silmiltä, siellä nyt samat rouvat
ajoivat kyökistä ja usuttivat koiria hänen kinttuihinsa. Mikä oli tämän
maailman niin mullistanut! Kaiken kaupan täytyi käydä vaivaisissa
mäkituvissa, joissa ei ollut ostajia, vaikka kyllä katselijoita. Äh,
noita Suomen kollopäitä torppareita! Niitä ei Miihkali sietänyt. Ne
olivat hänelle kaikki kuin itkeviä tihkusilmä-akkoja, vaivaisia,
nykerrettyjä talonpojan orjia.
Ja suutuksissaan Miihkali taas heiskahutti kättään koko moskalle,
koetti ruveta jotain hyräilemään, ettei enää ajattelisi, mutta ei
muistanut laulun sanoja, ja vääntäytyi sentähden nurmelle mahalleen,
pää käsien varaan, parrottunut turpa maata kohden, siihen nukkuakseen.
Sillä aikaa niittokone jo oli ajettu rantapellon pitkien apilasarkain
päähän.
Kaikki muonamiesten lapset, ja myös kaikki aikuiset, jotka hetkiseksi
töiltään pääsivät, olivat juosseet rantapellon veräjälle, mistä seppä
ajoi niitylle.
Isäntää odotettiin tulevaksi.
Seppä tarkasti vielä kertaalleen koneenosat ja öljyili vaan muutamia
paikkoja. Pojat pysyivät piirissä koneen ympärillä, uskaltamatta
rähistä vihasen sepän vuoksi.
Mutta eivätpä aikuisetkaan mitään puhuneet.
Ja syynä äänettömyyteen oli se, että katsomaan oli tullut myös nuori
helsinkiläinen herra, joka oli asettunut kesähyyrylle Vaanikkalan talon
yläkertaan.
Ensi kertaa useat kylän ihmiset häntä nyt oikein nähdäkseen saivat
katsella. Ja heidän uteliaisuutensa jakaantui sentähden yhtä paljon
tämän nuoren herran osalle kuin koneenkin. Suu auki he tutkivat
erikoisuuksia herran ulkonäössä, ruumiinrakennuksessa, vaatteissa,--
tarkastelivat hänen kellonvitjojaan, kaulustaan, omituisia
hienopohjaisia napeilla varustettuja kenkiään, hänen pitkää ja
tavattoman hienoa paperossiansa. Perin kaunis hän oli kaikkien
mielestä. Nenäkin oli niin hienoselkäinen, korkeanlainen, ylähuulessa
vähäiset tummat viiksenalut, ja pieni parran tupsu alahuulen alla.
Kyllä oli ennenkin herroja nähty lukemattomia. Mutta uteliaisuuteen oli
erikoinen syy. Omituisia puheita kulki näet kylässä tästä samasta
ylhäissukuisesta herraspojasta. Sanottiin, että isä, joka oli joku
korkea sotaherra, oli lähettänyt pojan tänne maalle parantumaan, kun
poika oli pääkaupungissa viettänyt hurjaa elämää.