Toivo Tikka oli ammatiltaan taide-arvostelija. Ei mikään
tuollainen suur-arvostelija, jolla olisi ollut onni olla oikein
jonkun erikoisalan tai yhteiskunnallisen arvonimen omistaja ja
jonka elämänjuoksu arvokkaasti olisi mutkitellut puhujalavan ja
juhlapäivällisten väliä. Ei, kaikkea tuota Toivo Tikka syvästi
halveksi. Hän oli todellakin sekä liian ylpeä itsestään että
liian varma asiastaan turvautuakseen mihinkään ulkonaisiin
todistuskappaleihin. Hän oli hieno ihminen ja sentähden hän olikin
vain tuiki pieni pienois-arvostelija, mutta sellaisenaan aivan
mallikelpoinen ja virheetön. Ei mikään keskittyminen rajoittanut
hänen henkensä vapaata lentoa, ei minkään taiteen petollinen
ammattinäppäryys kyennyt salaamaan sisällistä tyhjyyttään hänen aina
terävältä silmältään. Tässä synnynnäisessä teräväsilmäisyydessä ei
kukaan voinut kilpailla hänen kanssaan, ja sitten oli hänellä vielä
lisäksi eräs etu, joka teki hänet kerrassaan voittamattomaksi,
peljätyksi ja kunnioitetuksi kautta maan; hänellä oli se, mikä
kaikilta muilta julkisen sanan miehiltä puuttui, nimittäin
järkähtämätön ja varma maailmankatsomus: syvä vakaumus ihanteen,
etenkin taiteellisen ihanteen saavuttamattomuudesta ja yleensä
kaiken inhimillisen työn ainaisesta epätäydellisyydestä. Pienin
yrityskin siihen suuntaan oli anteeksiantamaton pyhyyden loukkaus.
Tätä unohdettua totuutta kuuluuttaakseen oli Toivo Tikka ryhtynyt
arvostelijan raskaaseen tehtävään. Hän vältti nimittää sitä
ammatiksi, sillä kuten kaikki hienot ihmiset, oli hän olemukseltaan
äärettömän ylimysmielinen eikä sietänyt edes puhuttavankaan
rahatyöstä. Työ sinään oli jo rikkomus ihannetta vastaan, mutta koska
maailman epätäydellinen järjestelmä kaikesta huolimatta pakotti
jokaisen näyttelemään jotakin aktiivista osaa, oli hän valinnut
itselleen sen, mikä hänen mielestään oli ihmiselle arvokkain: olla
ainaisen pahan omantunnon apostoli, ainaisen tyytymättömyyden ja
nöyryytyksen pyhä kylvömies itsekylläisten ihmisten joukossa.
Tätä kaikkea ja paljon muuta vielä ajatteli Toivo Tikka eräänä
kauniina kevät-iltana Alppilan parvekkeella vedellessään sauhuja
hyvästä sikarista hyvän päivällisen jälkeen.
Toivo Tikka ei ollut yksin. Hänen vastapäätään istui hänen
maalaisserkkunsa Lauri Korpela, joka säännöllisesti kaksi kertaa
vuodessa teki pääkaupunki-matkansa ja silloin aina syötti ja juotti
ja puhutti serkkuaan oikein maakarhun kyllästymättömyydellä.
Toivo Tikka taaskin käsitti nämä kohtaukset esteettisesti:
pieni tallintakainen tuulahdus kutkutti niin suloisesti hänen
viisaustieteellistä hermostoaan.
He olivat kumpikin hetkiseksi vaienneet, ja tällä aikaa oli Toivo
Tikka jo ehtinyt pitää pienen kriitillisen keskustelun korkeamman
järkensä kanssa. Sillä hän ei koskaan unohtanut olevansa arvostelija
ja hän tunsi olevansa asemastaan hirvittävän vastuunalainen. Aina
käytti hän tämän korkeamman järkensä jarrulaitosta sekä muiden että
itsensä suhteen. Ja mihin olisi hän joutunutkaan ilman sitä! Olisi
tietysti hairahtunut hyveen polulta ja syössyt niinkuin muutkin
turhan taistelun ja tavoittelun toivottomalle kilparadalle. Hän
olisi kenties niinkuin muutkin tehnyt huonoja runoja ja näytelmiä,
epäkypsiä romaaneja, puolikelpoisia tauluja ja ties herra mitä
kaikkea epätäydellistä, ja sitten pudonnut ammutuin siivin alas. Ei,
parempi sentään itse ampua! Aina niitä vain putoilee ja kuolee...
Toivo Tikka hymähti itsekseen. Oikeastaan se oli mielihyvän hymähdys.
Ei siltä, että hän olisi ollut mikään erittäin pahansisuinen ihminen,
hänellä oli ainoastaan tavallista kehittyneempi järjestyksen ja
kauneuden tunto: hän ei voinut sietää millään alalla minkäänlaisia
nousukkaita. Ja sentähden hän oli syvimmässään sittenkin iloinen,
että hänellä oli arvostelijan toimi, tämä sivistyshistoriallinen,
julkisen järjestyksen valvojan jalo toimi, joka velvoitti hänet
pitämään huolta siitä, ettei kukaan saanut lentää pitemmälle kuin
siivet kannattivat.
-- Sanoitko sinä jotakin? kysyi maalaisserkku.
-- En, en kerrassaan mitään.
-- Olin oikeastaan päättänyt valmistaa sinulle yllätyksen, mutta
mitäpä niistä lapsellisista salaamisista, jatkoi Lauri Korpela.
Voinhan sen nyt hetikin ilmaista sinulle, niin on aihetta jatkaa
näitä kemuja. Minulla on ilonaihetta, näes. Minulta ilmestyy
novellikokoelma!
Toivo Tikan alahuuli lerpahti puoli tuumaa alemmas. Kaunis ilon-aihe
todellakin!
-- Ja sentähden olet siis tällä kertaa tullutkin? kysyi hän
surkuttelevasti.
-- Niinpä niinkin. Eikö ole ollut syytä?
Ja tämän luonnonlapsen kasvot loistivat teeskentelemätöntä riemua.
-- Eiköhän olisi ollut viisaampaa olla tulematta, sanoi Toivo Tikka
varovasti.
-- Miksi niin?
-- Mahtaako se olla mitään arvokasta!
-- Minulle se on, näetkös. Ja mitä minä muista välitän!
Toivo Tikka tunsi ärsyttyvänsä.
-- Ei ole oikeutta olla noin itsekäs, sanoi hän. Jos vähänkin
rakastaisit suomalaista taidetta, et kehtaisi pilata sen historiaa
ala-arvoisilla tekeleillä. Sitäpaitsi ovat esikoisteokset aina
mahdottomia. Minä annan sinulle hyvän neuvon. Pane se kymmeneksi
vuodeksi vielä pöytälaatikkoon, silloin huomaat, että nyt olin
oikeassa ja kiität minua. Heität sen tuleen etkä enää ajattele
mahdottomuuksia.
-- Tuota sinun neuvoasi seuratenhan ei kukaan koskaan voisi julkaista
mitään.
-- Ei, ei. Ei ole tarviskaan. Meillä ei vaan synny mitään neroja,
siitä voit olla varma.
-- Mutta jos itse uskoo keksineensä jotakin uutta! Minäkin olen
vakuutettu, että sanon sellaista, mitä ei koskaan ennen ole sanottu...
-- Uutta! Oletko sitten aivan pähkähullu! Ei ole mitään uutta
auringon alla. Olet lukenut liian vähän kirjallisuutta. Lopetit
opintosi kesken. Sulkeudupas edes viideksi vuodeksi kirjastoon, niin
kyllä huomaat, ettet voi sanoa enää mitään uutta.
-- No uudella tavalla ainakin! Ja täytyyhän ihmisen saada kulkea
porraspuita pitkin, jos mieli kehittyä, ensin tehdä huonompaa
voidakseen myöhemmin tehdä parempaa. Siihen minä vaan uskon. Jos en
vielä, niin joskus ehkä voin tehdä jotakin oikein hyvää.
Toivo Tikka haukotteli.
-- Et voi koskaan kirjoittaa mitään täysipitoista, sanoi hän
väsyneesti.
-- Mistä sinä tiedät? intoili toinen. Ethän ole nähnyt tätä
ensimäistä kirjaanikaan. Mistä tiedät, vaikka se jo olisi hyväkin!
-- Minä tiedän. Minulla on kokemusta näissä asioissa. Minun ei
tarvitse enää nähdä jokaista erikseen. Mitään ihmeitä ei tapahdu.
Jos olet romantikko, joka on kaikesta päättäen luultavaa, niin olet
samanlainen kuin kaikki muutkin romantikot: hämärä, mauton, muodoton,
ajatukseton; jos olet realisti, olet tietysti karkeasanainen,
raaka, arkipäiväinen ja käsityöläismäinen; ja jos olisit vaikka
klassikko, jollaisia tosin ei enää synny maailmaan, niin olisit
varmaan entisien tapaan yhtä ikävä ja puiseva. Huomaatko nyt, että
kaiken totuuden nimessä minun täytyy joka tapauksessa löylyttää
sinut oikein perinpohjaisesti julkisessa sanassa, jos vain rohkenet
esikoisteoksellasi vaivata yleisöä.
Lauri Korpela nauroi sydämensä pohjasta. Hän luuli ystävänsä laskevan
leikkiä.
-- On sinulla lystikäs tapa rakastaa taidetta. Mutta kelle tuolla
haukkumisellasi luulet iloa tuottavasi! Et kellekään. Siksi sinun
hetkesi ovat luetut, ellet paranna itseäsi! Sinähän kuljet kuin
Attilan hevonen yli yrttitarhain...
-- No niin, ikävät asiat huomiseksi siis, naurahti Toivo Tikka
kohottaen lasiaan. -- Ei voinut keskustella vakavista asioista tämän
raakalaisen kanssa. -- Olet niin kokematon, minä annan sinulle
anteeksi, lisäsi hän ikäänkuin leikillä. Kyllä vielä viisastut!
Lauri Korpela muhoili hyväntahtoisesti. Hän oli todellakin, vielä
sangen kokematon ja viisastumisen tarpeessa. Hän ei tiennyt, että
Toivo Tikka oli arvostelija, joka sanan syvimmässä merkityksessä
tulkitsi koko kansan tahtoa, sillä hän levitti runsain käsin ihmisten
keskuuteen juuri sitä ainoaa iloa, jota he todellakin tarvitsivat ja
ymmärsivät -- vahingon-iloa.