KAIJA

Kaija oli paperitehtaan isännöitsijän ainoa tytär ja sentähden hyvin

hemmoiteltu. Hän oli kaikkivaltias siinä kauniissa valkoisessa

talossa, joka korkean mäen päällä kohosi niinkuin hallitsijan

linna yli koko laajan tehdassiirtolan. Sen virallinen ja jäykkä

pääty katsoi kuria ja kunnioitusta herättävänä maantielle päin,

mutta toiselta puolen kaarsi sitä suuri, vilpoinen puutarha, jonka

hyvin hiekoitetut, pensasruusuilla reunustetut käytävät johtivat

vehmaisiin, häiritsemättömiin syreenimajoihin. Korkea kierto-aita

varjeli sitäpaitsi tätä isännöitsijälle pyhitettyä aluetta kaikelta

rahvaan kosketukselta.

Sillä Kaija tahtoi niin. Ja Kaijan tahto määräsi talon ulkonaiset

muodot, Kaijaa varten oli kaikki kauneus. Kukaan muu perheessä ei

sellaista ymmärtänyt.

Kaijan äiti oli hiljainen, sairaloinen nainen, joka pelkäsi

päivänpaistetta ja ihmisiä ja liikkui ulkona vasta hämärän jälkeen,

silloinkin paksu huivi silmillään. Hän seurusteli ainoastaan alhaison

kanssa ja puhui mielellään uskonasioista. Säätyhenkilöt pitivät

häntä heikkomielisenä, mutta työväki rakasti häntä, siksi että hän

harjoitti hyväntekeväisyyttä ja oli luonteeltaan lauhkea. Mutta

muuten ei hänen olemassa-oloonsa kiinnittänyt kukaan huomiota.

Kaijan isä taaskin oli selväpäinen ja täsmällinen käytännön-ihminen.

Hän viihtyi parhaiten virkahuoneessaan ja hermostui, jos hänen

hetkenkin piti olla jouten. Hänellä oli vain yksi ilo: työn-ilo,

ja yksi rakkaus: Kaija. Hän oli sitä lujatekoista ja lujatahtoista

aineesta, joka on oman onnensa seppä. Elämän nautinnoista hän ei

suuriakaan ymmärtänyt, mutta itsehankitun menestyksen mukana kasvoi

hänen karuun olemukseensa kuitenkin jonkinlainen ylellisyyden tarve,

lapsellinen halu näyttää muille, mitä hän oli saanut aikaan. Itse

hän ei komeuteen sopinut, ei siitä välittänyt, yhtä vähän kuin

hänen vaimonsakaan, jonka hän kerran aikoinaan oli pakosta nainut

ja aivan toisenlaisissa olosuhteissa. Heidän välillään ei enää

ollut minkäänlaista yhdyselämää. Saattoi tapahtua, että he eivät

edes tavanneet toisiaan päiväkausiin. Heidän välillään vallitsi

talonpoikainen, jörö, luoksepääsemätön nurjuus, jolla ei ollut mitään

ilmaisumuotoja, ei hyviä eikä pahoja. Kaija oli ainoa silta heidän

välillään, hänen kauttaan toimitettiin perheen asiat, hänen avullaan

säilyi edes jonkinlainen sovinnainen suhde aviopuolisoiden välillä.

Kaija sai järjestää ja määrätä yksinvaltiaasti. Ja isännöitsijä oli

hyvillään siitä, että Kaija piti huolta niistä ulkonaisen edustamisen

vaatimuksista, joihin hänellä itselläänkin oli hyvä halu, mutta

joihin hän ei kyennyt.

Hienotunteisesti Kaija hoiteli omien mielitekojensa ohella myös

vanhempainsa heikkouksia. Tehdäkseen mieliksi isälleen, jolle

hyöty ja järjestys merkitsi korkeinta kauneutta, jolle kone

oli ihmishengen jaloin taideteos, oli Kaija somistanut talon

ympäristön niin keinotekoisesti kuin suinkin. Muuten ei se olisi

isännöitsijää pystynyt houkuttamaan. Hän oli itse vielä liian

lähellä "luonnonhelmaa", jotta se sinään olisi ollut hänelle mikään

nautinnon lähde. Päinvastoin oli luonto hänestä jotakin rumaa,

häpeällistä, voitettavaa, vain suurella vaivalla saatiin hänet mukaan

tehtaan herrasväen yhteisille juhannusretkille ja hän tunsi itsensä

silloin aina tavallista avuttomammaksi ja kömpelömmäksi. Ainoastaan

konttoripulpettinsa ääressä hän oli varma, itsetietoinen ja vapaa

mies.

Tässä omituisessa, talonpoikaisuuden ja pöyhkeyden, sairaloisen

jumalisuuden ja liikemies-ylellisyyden tihentämässä ilmakehässä

Kaijasta kasvoi yksinäinen älykäs ja oikullinen ihminen. Se rajaton

vapaus ja mielivaltaisuus, jossa hän sai elää, päästi kaikki

hänen olemuksensa puolet vapaasti varttumaan, mutta ei rakentanut

niille mitään äyrästä eikä uomaa. Ajatukset yhtyivät valtaviksi

mielikuviksi, mielikuvat hajosivat tähtisumuna tuntemattomille

taivaille. Yksinäisyys tarjosi rannattomat temmellyskentät hänen

vallanhimolleen ja hän saattoi kulkea päivät pitkään itsejumaloimisen

vaarallisessa hurmaustilassa. Kun hän seisoi korkealla vuorella,

kuvitteli hän seisovansa jättiläisvaltakunnan huipulla. Häntä

kumarsivat noiden talojen sadat orjat, hänen tahtonsa mukaan

jyrisivät rattaiden valtavat väkipyörät...

Mutta näistä häikäilemättömän itsekkäistä unikuvista, jotka alati

täyttivät hänen mielensä, ei tiennyt kukaan. Sillä vapaus, joka

salaa tahkoi hänen luonteensa julmaksi, oli liian suuri tehdäkseen

häijyksi. Hänen sielunsa epätasaisuuksia peitti mitä sovinnollisin

luonnonlaatu, mitä tasaisin käytös. Kaija ei koskaan suuttunut, ei

koskaan sanonut kenellekään pahaa sanaa. Ja miksi olisi hän sanonut!

Kaikki jumaloivat häntä, palvelivat häntä, koettivat silmistä arvata

hänen pienimmät toiveensa. Hän oli hyvyydestään ja lempeydestään

kuulu kautta koko pitäjän. Kun hän lähestyi, heittivät ihmiset

kiistansa ja ilo valaisi heidän kasvonsa. Vanhat mummot tulla

köpittivät penikulmien takaa tuota siunattua lasta katsomaan. Ja

Kaija hymyili omituista yksinäistä hymyään ja ihmiset luulivat, että

se oli heille.

Elämä oli Kaijalle myötäinen ja sentähden ei vielä ollut sattunut

mitään yhteentörmäystä hänen pingoitetun sieluntilansa ja

ulkomaailman välillä. Mutta kun se sitten sattui, oli Kaijan kohtalo

ratkaistu.

Hän oli silloin yhdeksäntoistavuotias.

Oli pilvetön kesäpäivä ja Kaija oli tapansa mukaan paennut hellettä

pieneen vilpoiseen lehtimajaan, joka oli hänen mielipaikkansa avaran

puutarhan äärimmäisessä kolkassa. Hän makasi pitkällään rahilla ja

antoi ajatustensa karkeloida. Tuuli leyhytteli makeaa apilantuoksua

hänen sieraimiinsa ja Kaija oikoi suloisen hyvinvoinnin vallassa

jäseniään kuin laiska peto...

Ainoa mikä häiritsi hänen onneaan oli toisella puolen aitaa

leikkiväin poikien melu. Taas se alkoi lähestyä. Nuo äänet olivat

pilanneet koko hänen kesänsä tänä vuonna. Ennen oli tämä kolkka

ollut aivan hänen omansa, se oli hänen keksimänsä, palanen

viljelyksen muokkaamaa mukavuutta ja syvää luonnonrauhaa, joka

uhosi aidan takaa humisevasta hiljaisesta hongikosta. Mutta nyt

oli tuo koskematon korpi raiskattu, aidantakainen kallio muuttunut

rääsyisten nulikoiden tappelutantereeksi. Maankiertäjät karjuivat

hänen pyhäkössään pahemmin kuin erämaan villit. Tämä kiusasi Kaijaa

sanomattomasti, se myrkytti hänen elämänsä. Hän olisi tahtonut

kieltää, mutta yksinäisyys ja ylpeys estivät häntä antamasta mitään

ilmaisumuotoa sisäiselle katkeruudelle, joka pidätyksestä vain

kasvoi. Maa aidan ulkopuolella kuului sitäpaitsi työväen alueeseen,

heillä oli oikeus siellä liikkua. Mutta oliko oikeus myös huutaa?

Monasti oli hän aikonut mainita asiasta isälleen, mutta sitäkään

hän ei voinut. Asiahan oli kovin mitätön itsessään. Eihän hän toki

voinut ajattaa pois työmiesperhettä vain sentähden, että se oli liian

lapsirikas ja vaatimaton kylliksi asuakseen tilanpuutteen vuoksi

metsätorpan saunassa. Kaijaa hävetti. Häntä pidettiin hyvänä. Ehkä

hän olikin ollut hyvä ennen, mutta nuo kirkuvat kakarat tekivät

hänet pahaksi. Hän tunsi vihaavansa heitä kumealla, voimattomalla

vihalla, hänen hermonsa olivat pingoittuneet viiltävän kireiksi, tuo

syyntakeeton vastavoima oli tehdä hänet hulluksi, se vangitsi hänen

aivonsa, se muuttui kaikkivaltiaaksi päähänpistoksi, joka pimitti

häneltä maailman, halvasi kaikki muut harrastukset. Kaijan kesytön

mielikuvitus oli näitten liian vapaitten huutojen epäkunnioittavasta

kosketuksesta vihdoin saanut määrätyn suunnan. Ja hän oli sairas

pidätetystä raivosta.

Sentähden kun hän jälleen kuuli nuo äänet, puristui hänen otsansa

uhkaavaan ryppyyn. Kahden lapsellisen tahdon itsetiedoton oikuttelu

iski täten joka päivä vastatusten hiljaisessa metsänrajassa, kaksi

vaistomaista vihollista, joista kummallakin olisi ollut tilaa välttää

toisiaan, mutta joista kumpikaan ei tahtonut luopua mielipaikastaan.

Jokainen kirkaisu kuulosti Kaijan korvissa personalliselta

loukkaukselta, tahalliselta ilkimielisyydeltä. Hän nousi ja kiersi

lehtimajaa kuin ärsytetty peto. Pimeä suuttumus pakahdutti häntä. Hän

siirtyi aidan viereen, niin että lapset hyvin saattoivat nähdä hänet

ja linkosi heihin surmaavia silmäniskuja. Kuka täysikasvuinen ihminen

tahansa olisi niiden äärettömästä raivosta tyrmistynyt, mutta lapset

eivät. He olivat välinpitämättömiä hengen voimalle, vaivattomasti,

luonnollisesti yliolkaisia synnynnäisessä itsekkäisyydessään, jonka

ehdotonta vaatimusta ei vielä mikään elämän kokemuksen ruoska tai

älyllisen ja siveellisen harkinnan sovittelu ollut ehtinyt taltuttaa.

He jatkoivat leikkejään, huutojaan ja hyppyjään yhteiskunnattomalla

ylimielisyydellä, ilakoivat aikansa ja painuivat takaisin metsään.

Kaikki näytti rauhalliselta jälleen.

Mutta juuri silloin kuului aivan Kaijan korvien juuressa parkaisu,

joka oli pahempi kuin kaikki muut yhteensä. Se oli pieni suvultaan

epämääräinen lapsi, joka piteli kahden käden kiinni aidasta ja ulvoi

täyttä kurkkua yksinheitetyn syyttävää, epätoivoista huutoa.

Kaija syöksähti likaisen piltin eteen tultaiskevin silmin.

-- Mene kotiisi, käski hän jyrkästi.

Lapsi katsoi häneen hievahtamatta ja parkui kahta kauheammin.

-- Mene kotiisi. Et saa tulla tänne parkumaan. Et saa huutaa!

Kaikki turhaa. Lapsi huusi nyt kuin pyövelin käsissä, mutta ei

liikahtanutkaan.

Kaijan ei käynyt sääliksi, hänellä ei ollut vähintäkään halua auttaa

tuota rumaa, pahankurista ja saastaista oliota. Sillä vuosistaan

huolimatta oli Kaija sielultaan myöskin vielä lapsi, yhtä tunnoton ja

kaikkivaltiaasi itsekäs, viaton ehkä mutta ei hellä, hyvä mutta ei

myötätuntoinen. Tämä oli pahin ja ainoa vastarinta, mikä häntä tässä

ympäristössä saattoi kohdata, se oli hänen oman häikäilemättömän

itsensä järjetön, itsepäinen heijastus. Lapsen valuva nenä,

sen tylsät, ymmärtämättömät piirteet, jotka eivät tunnustaneet

minkäänlaista auktoriteettia, tuntuivat Kaijasta niin tuhman

vallankumouksellisilta, niin uhkaröyhkeiltä ja lähenteleviltä, että

hän olisi voinut tappaa sen siihen paikkaan.

-- Sormet pois aidasta! komensi hän hädin tuskin enää hilliten

kiukkuaan.

Ei mitään vaikutusta. Lapsi sanattomassa uppiniskaisuudessaan näytti

jäävän voitolle tässä luonnottomassa kaksintaistelussa.

Silmitön raivo vapisutti Kaijan sisua. Hän vaati kuuliaisuutta,

häntä täytyi totella. Päivänvarjonsa kepillä hän puukkasi lapsen

irti aidasta. Se kaatui takaraivolleen kallioon. Ja kuin alaikäinen

pahantekijä, syöksyi Kaija pakoon lapsen itkun vihloessa hänen

korviaan.

Kauhu, häpeä ja omantunnontuskat olivat siinä silmänräpäyksessä hänen

päällään kuin kostottaret. Hän oli nostanut kätensä heikompaansa

vastaan, toisen lasta... Päivänvarjo poltti hänen kädessään. Hän

heitti sen pois. Hän syöksyi metsäveräjästä suoraan korpeen. Hän

juoksi kuin henkensä edestä, kunnes vihdoin väsymys kaasi hänet

sammalille. Siinä hän nyyhkytti kauan jännityksensä herpaisevaa

laukeamista. Tyynnyttyään hän kimposi uudestaan säikähtäen

seisaalleen ja kuunteli ilmaa. Se tuntui niin luonnottoman

hiljaiselle, aivan tyhjälle, niinkuin jokin olisi lakannut

hengittämästä... Ja sanomaton kauhu täytti hänet. Synnintunto, joka

oli jotakin aivan uutta hänen sielullisessa asteikossaan, katumus

ja pelko, kaikki ahdistavat ja masentavat mielenliikkeet tulvivat

nyt tukuttain hänen ylitseen. Ja hänen turvaton, irrallinen ja

herkkä mielikuvituksensa antoi niille yhtä rajattoman vallan kuin

ennen itse-ihailulle. Kamalat aavistukset ja kuoleman kummitukset

kuljettivat häntä. Hän ei uskaltanut palata. Hän pelkäsi ihmisiä,

rangaistusta, kotiaan ja puutarhaa. Hän pelkäsi lapsen itkua ja

pelkäsi vielä enemmän, että hän ei kuulisi sitä enää, että siellä

saattoi virua aidan vieressä murhattu ihmisen alku...

Tuntimääriä hän näin harhaili mielikuva-aaveitten takaa-ajamana yhä

syvemmälle korpeen... Kunnes hän uudestaan puolitainnoksissa raukesi

mättäälle...

Pimeän tullessa syntyi talossa hälinä Kaijan oudosta viipymisestä.

Kaija ja isännöitsijä, jotka muodostivat perheen varsinaisen

herrasväen, olivat elämäntavoiltaan muuten pinttyneen säännöllisiä.

Kellon lyömälleen oli isännöitsijä järjestänyt työ-, ruoka- ja

lepoaikansa. Kaijaa hän oli sitäpaitsi kieltänyt liikkumasta

puutarhan ulkopuolella, sillä talo oli valtamaantien varrella ja

sosialisti-mylläköitä sattui nykyään aina vähän päästä. Epäilyttävän

näköisiä miehiä oli nähty liikuskelevan tehtaan lähistöllä ja

revolverin laukauksiakin oli kuultu.

Alettiin pelätä pahinta, kun Kaijaa ei kuulunut. Ja puolenyön aikana

hälyytettiin ihmisiä etsimään. Vasta aamulla hänet saavutettiin.

Mutta sanaakaan ei saatu hänen suustaan. Hänen katseensa oli hurja ja

sekava ja hänen jäsenensä hervottomat kuin runnellun ruumiin.

Tapahtuma jäi kammottavaksi ja hämäräksi. Arveltiin, että joku rosvo

oli pelästyttänyt Kaijan niin, että hän siitä oli saanut tällaisen

aivotäräyksen. Toiset luulivat hänen tulleen mielenvikaiseksi. Hänet

lähetettiin hermoparantolaan ja hän palasi sieltä vasta puolen vuoden

kuluttua.

Mutta entistä Kaijaa ei enää nähty milloinkaan. Nuoren tytön sijasta

tuli takaisin vanha nainen. Hänen ihonsa kukkeus oli kadonnut,

hänen hymynsä oli poissa, hän oli muuttunut umpimieliseksi ja

uskonnolliseksi kuten hänen äitinsäkin.

Kaija oli odottamatta langennut korkeista pilvilinnoistaan

todellisuuden kuiluihin ja tämä lankeemus oli tehnyt hänet

lapsesta vanhaksi. Mutta synnintunto ei ollut voinut tappaa

hänen mielikuvitustaan, se oli vain muuttunut pakanallisesta

kristilliseksi. Se oli nyt nöyryytetty, muserrettu, johdettu

ymmärtämään ihmisten kurjuutta ja etsimään Jumalan valtakunnan

iankaikkista rauhaa. Palavan uskon hehkulla hekumoi se nyt Herran

Sebaotin taivaallisissa kartanoissa.

Maanpäällinen koreus unhoittui häneltä. Puutarha villiytyi, aidat

ratkeilivat ja mellastavat lapsilaumat tekivät partioretkiä aina

valkean talon portille saakka. Se ei häirinnyt Kaijaa enää. Hän istui

hartauskirjansa ääressä ja rukoili Vapahtajaltaan syntein anteeksi

antamusta...

Mutta isännöitsijä suri tytärtään. Kaikki hänen ylpeät tulevaisuuden

suunnitelmansa olivat rauenneet tyhjiin, kun tämä ainoa lapsi häneltä

vietiin. Ja katkerasti hän päätteli sen olevan äidin perintöä...