Kaarina oli eronnut miehestään ilman pienintäkään ulkonaista syytä,
ilman kummankaan puolisia uskottomuuksia tai maailmankatsomuksen
ristiriitoja, kuten muuten on tavallista tällaisissa tapauksissa. Ja
mitä taas rakkauteen tulee, niin piti Kaarina miehestään oikeastaan
paljon enemmän hänet jättäessään kuin hänet ottaessaan.
Se oli nimittäin alunpitäen ollut lapsellinen ja kevytmielinen
avioliitto, vaikkakin monen mielestä sangen edullinen Kaarinalle,
sillä Aarnen, Kaarinan miehen, vapaaherrallinen sukunimi
ja rahat olivat epäilemättä hyvin käyttökelpoista tavaraa
yhteiskunta-taloudessa jokaiselle, joka niitä vain osasi oikein
käyttää. Mutta Kaarina ei ollut osannut.
Kaarina oli liikemiehen tytär Uudeltamaalta. Reppu selässä oli hänen
isänsä aikoinaan lähtenyt maailmalle kotitorpastaan, käynyt koulua
sen verran, että oli päässyt lukemisen makuun ja sittemmin hankkinut
tietonsa ja taitonsa omin päin. Hänellä oli elämänsä ijän ääretön
tiedonjano, vankat aivot ja tavaton työkyky. Nuoruudessaan oli hän
hankkinut elatuksensa minkä milläkin, vuoroin herrana, vuoroin
työmiehenä, vuoroin mekaniikan ja matematiikan kimpussa hikoillen,
vuoroin taas tukkitöissä ja uutisrakennuksilla. Myöhemmin hänen
elämänsä vakiintui, hän sai haltuunsa pienen sahalaitoksen, perusti
oman kauppaliikkeen ja seikkaili sittemmin enää uusilla keksinnöillä,
joihin hän tuhlasi rahaa tavattomasti, ja kuoli lopuksi yhtä
köyhänä kuin oli alkanutkin. Nämä olivat lyhyesti kerrottuina hänen
ulkonaiset vaiheensa.
Tällä itseoppineella miehellä, joka vanhemmuuten oli kuin vaeltava
ensyklopedia, oli taikauskoinen kunnioitus tietoa kohtaan, ilo
ihmisviisaudesta oli hänen korkein ilonsa. Tosin ei hän myöskään
halveksinut aineellista hyvää. Kaarinan kasvin-aikana syötiin ja
juotiin hänen kodissaan hyvin. Tai oikeastaan se ei ollut mikään
koti sanan varsinaisessa merkityksessä. Kaarinan äiti oli kuollut
jo hänen pienenä ollessaan, ja talous oli palvelijoiden käsissä.
Mutta hänen mielestään oli kaikki juuri niinkuin ollakin piti. Hän
saattoi lymytä omiin soppiinsa milloin tahtoi, ilman että kukaan
kysyi häntä. Mutta hänen suurin ilonsa oli sentään istua laajan
ruokasalin herkkuja notkuvan pöydän ääressä isänsä vieressä,
silloin kun oli vieraita. Sillä ne eivät olleet mitään tavallisia
vieraita. Tämä pöytä oli kokouspaikka, jossa vaihteli mitä erilaisin
yleisö, ja Kaarinan mielestä koko maailman mahtavin: suurporvareita
ja talonpoikia, konemestareita ja pankkiherroja, ulkomaalaisia
laivakippareita ja kauppa-asioitsijoita. Rahaa tuli ja meni. Kaarinan
isän asema oli siihen aikaan loistavimmillaan ja vaikkakin hän jo
oli vanhanpuoleinen, oli hän mieleltään vielä nuori ja elämään
kyllästymätön niinkuin kaikki myöhään rikastuneet, joiden nuoruus
alkaa vasta rahan mukana. Kaarinan ei siis koskaan tarvinnut
kokea puutetta minkäänlaista, hänellä ei ollut lapsuudessaan edes
kaukaisinta aavistusta niistä tukalista olosuhteista, joissa hänen
isänsä oli saanut kamppailla nuoruusvuotensa. Hän sai kasvaa kuin
auringonruusu tämän voimakkaan uutisraivaajan työn turvissa.
Kaarina lähetettiin kouluun Helsinkiin ja sijoitettiin asumaan
sivistyneeseen perheeseen. Hänen asiakseen jäi tässä suhteessa
korvata kaikki vanhan isänsä laiminlyödyn kasvatuksen puutteet.
Ja Kaarina täytti kauniisti isänsä toiveet. Hän oli älykäs,
hyvin vastaanottoinen vaikutuksille ja koko hänen olemuksessaan
oli kaiken aikaa vaistomainen kurkoitus elämän hienostukseen
päin. Pääkaupunkilainen kultuuri meni hänen vereensä nopeasti ja
tässä uudessa, ohennetussa ilmakehässä hän puhkesi kuin perho
kotelostaan. Puolikasvuisesta maalaispullukasta tuli ennen pitkää
sorja, notkeavartaloinen tyttö. Hänen keltaisen-ruskeat silmänsä
saivat mantelinmuotoisen kaarroksen ja suupielissä alkoi asustaa
suloinen, epämääräinen väreily, joka ilmaisi yht'aikaa uteliaisuutta,
lapsellista itsetietoisuutta ja nautinnonhimoa.
Hän oppi myös liikkumaan salongeissa kuin ylhäinen nainen ja ymmärsi
varsin hyvin sen sivistyksellisen aste-eron, mikä oli näiden vanhojen
helsinkiläisten kotien ja hänen oman kotinsa välillä, jossa kyllä
palveltiin tietoa ja taitoa, mutta jossa ei vielä ollut tilaa
ainoallekaan korkeamman aistiviljelyksen ilmaukselle. Joku vanha
väripainos edusti siellä kuvaamataidetta, gramofoni musiikkia,
tietosanakirja kirjallisuutta. Se oli karua ja alkeellista. Mutta
isän henkilökohtainen etevämmyys korvasi Kaarinalle monin kertaisesti
näiden ulkonaisten muotojen epätäydellisyyden. Hän ei koskaan voinut
lakata ihailemasta hänen loppumatonta tiedonjanoaan ja itsehankittua
tietorikkauttaan ja hänen jykevää, asiallista, omalla voimallaan
käypää aivokoneistoaan. Sellaista ei Kaarinalla enää ollut ja hän
tunsi itsensä aina heikoksi ja mitättömäksi tämän suuren, miehekkään
alkuvoiman rinnalla.
Kaarina ei enää omasta alotteestaan olisi jaksanut hankkia valoa
hengelleen. Hänellä ei ollut mitään halua etsiä totuutta eikä
manata elämää kaksintaisteluun. Ponnistus oli hänen luonteelleen
vastenmielistä. Hän oli koulujen tyypillinen aikalainen, jäljentävä,
ei tuottava, holhottava ja hoidettava, liian laiska itse ottamaan
selvää mistään. Hänen harrastuksensa oli korkeintaan personallista,
ei koskaan asiallista, nautinnonhimoa, ei hengen kipeää kaipausta.
Mutta näillä ominaisuuksilla varustettuna hänestä tuli mallikelpoinen
oppilas. Ja kun hän ei ollut vähälahjainen eikä tyhmä, täytyi hänen
nykyisen koulukasvatuksen pakosta olla suorastaan etevä. Hänen
velttoihin, viisaisiin aivoihinsa sai kuka tahansa mielin määrin
piirrellä kuvia ja ajatuksia ja kuka tahansa onkia ne sieltä ulos,
joka vain viitsi sen vaivan nähdä. Ja koska opettajat juuri sitä
varten olivat olemassa, toimittivat he tämän työn molemminpuoliseksi
tyydytykseksi. Kaarina itse ei tehnyt mitään koko kouluaikanaan. Ja
kun tämä mukavuudentila kuitenkin tuotti hänelle mitä parhaimmat
arvosanat, antoi se ikäänkuin jonkinlaisen oikeutuksen hänen
tahdottomalle olemukselleen, iski itserakkaan ylpeyden hänen tyyneen,
väkevään vereensä, ja hän kielsi elämän vaikeudet niinkuin toiset
kieltävät Jumalan.
Kun Kaarina tuli ylioppilaaksi, oli itsestään selvää, että hän
varakkaana, hyväpäisenä ja lupaavana oppilaana jatkaisi lukujaan.
Ajan henki vaati sitä. Kaarinalle itselleen se oli muoti-asia, hänen
isänsä taaskin toivoi täten turvaavansa tyttärensä tulevaisuuden,
tahtoi kouluuttaa hänet itsensäelättäjäksi. Päähän talletettu
omaisuus oli hänen mielestään varmin.
Mutta nyt tuli selvästi näkyviin se keskityksen puute, se
yksilöllisen välinpitämättömyyden henki, minkä Kaarina oli saanut
koulusta hyvien todistustensa kaupanpäällisiksi. Hänestä oli vallan
samantekevää, mille tielle lähteä ja vilpittömällä kuuliaisuudella
hän kysyi isänsä tahtoa. Tämä väistyi vaatimattomasti neuvonantajan
ja holhoojan virasta. Kaarina, joka oli saanut niin hienon
kasvatuksen, tiesi kyllä itse paraiten, mitä piti tehdä. Isällä oli
rajaton, ihaileva luottamus tyttäreensä.
Kaarina lähti siis yliopistoon tunnustelemaan itseään ja etsimään
jotakin elämäntehtävää.
Hän tanssi aikansa, ei kuitenkaan niin kauan, että olisi ehtinyt
siinä vanheta tai viisastua. Elämä oli hänen mielestään vain suurta
juhlahumua, ja hänestä oli ihanaa antaa tapausten tahdottomasti
kiertyä ympärilleen, kellua kuin kaarnan kuori tuntemattomain tuulten
keinuttamalla ulapalla.
Se hengen itserakas velttous, joka kouluoloissa oli merkinnyt
laiskuutta, muuttui erotiikan alalla naiselliseksi passiivisuudeksi.
Rakkaus oli hänelle samaa kuin tulla rakastetuksi. Hän itse ei
tehnyt siinäkään asiassa mitään, tai oikeastaan kaikki hänen
tekonsa olivat melkein huomaamattomia, jonkinlaista pehmeää,
kissamaista liikehtimistä vain, lekottelua, lepäilyä, epämääräistä
päättämättömyyttä, pidättyväisyyttä, juuri sellaista, joka on omiaan
saattamaan miehet hulluiksi. Kaarina rakasti ainoastaan itseään ja
muodosti juuri senvuoksi ikäänkuin suljetun voimakeskuksen, jota
kohti kaikki pyrkivät. Hän eli alinomaisen rakastelun ympäröimänä ja
viihtyi siinä kovin hyvin. Kirjoja hän ei avannut nyt enemmän kuin
ennenkään, kaikki abstraktinen oli hänelle kauhistus. Ainoastaan
elävien ihmisten välityksellä voitiin hänen aivoihinsa johtaa sähköä.
Mutta silloin hänen kirkas, taipuisa ajatuskykynsä veikin voiton
kaikista muista.
Yhtä vähän kuin hänen järkensä tunnusti mitään vaikeuksia, tunnusti
hänen sydämensä minkäänlaisia vaaroja. Pelko oli hänelle luonnotonta.
Hänellä oli myötäsyntynyt itsesäilytysvaisto, joka ei koskaan
pettänyt. Ja niissä sivistyspiireissä, joissa hän seurusteli ja
joissa ei mikään karkeampi väkivaltaisuus tullut kysymykseen,
saattoi hän tällä aistillisella välinpitämättömyydellään velloa
kauan sievästi ja esteettisesti kaikkien särmien ylitse. Tällaista
ylimalkaista keimailua olisi kestänyt vieläkin kauemmin, ellei
sattuma olisi antanut asioille ratkaisevaa käännettä.
Kaarina oli aina valinnut ihailijansa itseänsä ylhäisempien joukosta.
Se imarteli hänessä jotakin syvää, itsetiedotonta nousukasvaistoa.
Sentähden hän myös melkoisella mielihyvällä sieti sen nuoren
vapaaherran kosiskelua, josta sittemmin tuli hänen miehensä.
Hän nautti yhtä paljon hänen epätoivostaan kuin hänen komeasta
ulkomuodostaan. Oli hauskaa nähdä hänet polvillaan maassa, mutta oli
myös hauskaa ylvästellä hänen rinnallaan julkisissa tilaisuuksissa.
Ja niin he siis kävelivät yhdessä, ajelivat, luistelivat, pelasivat
tennistä ja tanssivat. He käyttivät hyväkseen kaikki vuoden- ja
vuorokauden ajat, pitelivät toisiaan kädestä kiinni, katsoivat
toisiaan silmiin, erosivat ja yhtyivät, suuttuivat ja suutelivat.
Mutta rakastunut parooni oli vielä verrattain nuori ja siitä syystä
holhouksen-alainen kuten kaikki parempien perheiden lapset. Hänellä
oli periaatteellinen isä ja uskonnollinen äiti, jotka yhteisvoimin
valvoivat hänen sielunsa ja ruumiinsa puhtautta. Hänen täytyi
joka päivä varmuuden vuoksi tehdä tiliä kaikista vuorokauden
kahdestakymmenestäneljästä tunnista, jott'ei hän hetkeksikään pääsisi
hairahtamaan oikealta polulta. Tämä toimenpide oli omiaan suuresti
vartuttamaan hänen intelligenssiään. Hän oppi jo varhain kulkemaan
valheen kengillä ja kehittyi mestariksi perhepetoksen alalla. Yhden
ainoan kerran hän ainoastaan kompastui, ei osannut pettää tai petti
vain puoleksi. Hän paljasti suhteensa Kaarinaan. Mutta Kaarina ei
koskaan päässyt selville siitä, oliko hänen kohtalonsa sillä kertaa
määrännyt pelko, typeryys vaiko tahallisesti laskettu juoni.
Näin kertoi Aarne asian Kaarinalle: Hänen myöhäiset kaupunkiretkensä
olivat herättäneet kotona pahoja epäluuloja. Pelastaakseen maineensa
oli hänen silloin täytynyt ilmoittaa olleensa Kaarinan kanssa ja
pelastaakseen Kaarinan maineen oli hänen täytynyt tunnustaa, että he
olivat kihloissa. Ja nyt heitä odotettiin perhekutsuille.
Kaarina kuunteli tätä kaikkea kuin satua, oudoksuen, pää täynnä
hämäriä mielikuvia. Hän huomasi, miten vanhalle sisällölle
äkkiarvaamatta annettiin uudet muodot. Ei hän ollenkaan ollut
tiennyt olevansa kihloissa. Mutta nähtävästi hän siis oli. Hän ei
myöntänyt eikä kieltänyt. Hän otti tämän tapauksen vastaan yhtä
tahdottomasti kuin kaikki entisetkin elämänkokemuksensa. Se oli vielä
liian kaukainen, liian ulkopuolinen, jotta se olisi voinut herättää
hänet siitä uhkarohkeasta unissakulkijan tilasta, missä hän vaelsi.
Se oli vain yksi ihme lisää hänen uteliaille silmilleen. Sillä
vieläkään hän ei tunnustanut mitään vaaraksi itselleen: elämä oli
ollut hänelle niin helppoa, ettei hänen koskaan vielä ollut tarvinnut
vedota tahtoonsa, ei koskaan vielä koetella voimiaan. Hänellä oli
siis varaa kaikkeen. Välinpitämättömästi hän antoi ohjata itsensä
vapaaherralliseen kotiin, salli työntää itsensä ovesta sisälle ja
kaiken lopun tapahtua yhtä automaattisesti.
Kenties ei Kaarina olisi ollut aivan yhtä huoleton, jos hänet olisi
kuljetettu morsiamena jollekin vähemmän ylhäiselle ovelle. Mutta
nimi-avioliiton taipumus asui Kaarinan veressä kuten vielä nykyään
niin monien suomalaisten tyttöjen, joissa on enemmän turhamaisuutta
kuin ylpeyttä, enemmän kunnianhimoa kuin itsekunnioitusta. He
tahtovat nousta vanhojen ennakkoluulojen avulla, silloin kun he eivät
jaksa nousta niiden raunioilta; he luulevat kiinnittävänsä rintaansa
loistavan nimen niinkuin korun tai talismaanin, mutta yhtä useasti
siitä tulee tulirauta, joka syö häpeänmerkin heidän sydämeensä,
he luulevat astuvansa tanssisalonkiin, mutta astuvat yhtä useasti
taistelutantereelle.
Näin kävi ainakin Kaarinan. Ja vasta tämä odottamaton yllätys herätti
nukkuvat voimat hänen sielussaan, vasta tämä taistelu kävi hänelle
niin hengenvaaralliseksi, että hänen pakostakin täytyi ryhtyä
itsepuolustukseen.
Pahat enteet tuntuivat jo heti uuden liiton kynnyksellä. Kaarinan
isän käynti vapaaherrallisessa sukulaisperheessä aiheutti ensimäiset
ristiriidat. Tietämättään hän tunkeutui kuin kiila uuden ja vanhan
heimon väliin ja pakotti Kaarinan tunnustamaan jompaakumpaa.
Kaarina oli aina kotonaan tottunut näkemään isänsä korkeana ja
komeana, varmana ja viisaana, mutta tässä uudessa, tuiki oudossa ja
liika hienossa ympäristössä hän vaikutti kömpelöltä ja avuttomalta.
Frakkipuku, jonka hän Kaarinan tahdosta oli hankkinut, oli
suoranainen tyylirikos hänen yllään. Hän oli siinä naurettava.
Hän oli liian yksinäisen ja omituisen, liian itsensä näköinen
sopiakseen kaikkiin niihin sovinnaisiin kaavoihin, joihin korkeat
empiirituolit ja käyrät aatelisnenät olisivat velvoittaneet.
Hänellä ei ollut koskaan ollut aikaa eikä tilaisuutta hienojen
seuratapojen hoitelemiseen. Tämä käynti oli ensimäinen varsinainen
muodollisuus hänen elämässään ja se epäonnistui täydellisesti.
Siitä tuli sarja surkeita, epätoivoisia kompastuksia. Kaikilla
hänen hyväätarkoittavilla ponnistuksillaan oli vallan päinvastainen
vaikutus. Jo hänen tulonsa oli vähällä muodostua skandaaliksi. Hän
tuli ensinnäkin, kuten maalaisten on tapana, tuomisien kanssa,
jotka Kaarina häpeissään ja liikutettuna kiiruhti kätkemään
huoneensa nurkkaan. Päivällisillä hän käytteli veistä ja kahvelia
taitamattomasti ja silloin nuori vapaaherra kiinnitti siihen pitkän
ja merkitsevän katseen. Kahvia juodessa hän kohteliaisuudesta
isäntäväkeään kohtaan yritti puhua ruotsia, jota hän äänsi yhtä
virheellisesti kuin aatelisperhe suomea. Se oli kansallinen
kuolemansynti tässä vastaperustetussa fennomaanitaloudessa ja
vanha vapaaherra, periaatteen mies, osoitti mieltään uhkaavalla
vaikenemisella. Ja poislähtiessään vihdoin hän kaikessa
viattomuudessaan pyysi perhettä illaksi vastavierailulle hotelliin,
jossa hän asui. Silloin oli vuoro uskovaisen vapaaherrattaren
kauhistua, hän päästi suustaan kimeän parkaisun ja piti sitten
Kaarinan isälle pitkän, yli-olkaisen puheen nykyaikaisen elämän
turmeluksesta...
Ei ainoakaan ilme, ei ainoakaan äänen paino tai nenän
nyrpistys jäänyt huomaamatta Kaarinalta tässä ristiriitaisessa
yhdistysjuhlassa. Koko hänen hermostonsa oli äkkiä käynyt murhaavan
sähköiseksi. Hänen sydämensä lekotti kurkussa, mutta hänen silmänsä
oli terävä kuin kyyn, ja hän oli tukehtua tuskasta ja raivosta.
Hän syytti verisesti itseään kaikesta. Siitä, että hän oli
houkutellut isänsä tähän kiusalliseen tilaisuuteen, asettanut
hänet tähän väärään valoon, ja siitä, että hän itse oli ottanut
tämän valheellisen ja luonnonvastaisen askeleen. Nyt hän sen
tiesi. Yhdessä hetkessä oli hänelle selvinnyt kaikki. Hänen
silmänsä olivat avautuneet ja hän huomasi seisovansa ammottavan
kuilun partaalla. Ensimäisen kerran elämässään hän tunsi, että
hänen täytyi olla ainoastaan itsensä näköinen eikä kenenkään muun.
Kaikki kauniit muodot, joita hän tähän asti oli matkinut, kaikki
hienot suhteet, joita hän oli tavoitellut raukesivat äkkiä kuonaksi
hänen silmissään. Ja nuo ihmiset, joihin hän oli liittoutunut,
tuntuivat äkkiä ventovierailta ja vihamielisiltä. Hän oli loukannut
omaa rotuaan, omaa kunniaansa heittäytyessään heidän armoilleen.
Ylitsepääsemätön juopa oli heidän välillään. Kaarina kuului kansaan.
Ja se kansanrakkaus, jota nuo ihmiset harjoittivat, oli solvaisevaa,
petollista. "Talonpoika" oli heistä kyllä kaunis. Hän oli siedettävä,
suosittava, liikuttava siinä voimiensa liikkumattomuudessa, siinä
turpeen kahlitsemassa syrjäisyydessään, missä hän eli. Hänet
saatettiin siitä niin helposti siirtää kansatieteelliseen museoon!
Mutta kansa, joka alkoi liikahdella, joka alkoi itse ajatella,
tahtoa, toimia, joka irroittui tästä pyhästä talonpoikaisesta
perikuvastaan, rakentuen uusiksi säädyiksi, itsenäisiksi
sivistystekijöiksi, se oli heistä tarkoitukseton, ruma ja roskainen,
sentähden, että se merkitsi keskeneräistä työtä, jota parhaillaan
tehtiin. Ja sentähden he pohjaltaan halveksivat Kaarinan isää ja
niinmuodoin myös häntä itseään.
Näitä kaikkia ajatteli Kaarina saattaessaan isäänsä asemalle.
Katumus, häpeä, hellyys ja tuska puristivat hänen sydäntään.
Hänestä tuntui kuin olisi hän kieltänyt isänsä, kavaltanut hänet
vihollisille. Ensimäistä kertaa näki hän senkin, että isä oli
vanha ja yksinäinen, että hänen olemassa-olonsa oli uhattu, vaikea
ja vaaran-alainen. Ei vielä koskaan ollut hän tuntenut sellaista
yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, sellaista rajatonta hellyyttä
häntä kohtaan. Hänen teki mieli langeta hänen kaulaansa, pyytää
anteeksi, itkeä ulos sielunhätänsä, kietoa hänet ikuisen rakkauden
tunnustuksilla...
Mutta Kaarina hillitsi väkivaltaiset mielenliikkeensä. Ja kumpikaan
ei sanonut mitään.
Mutta taistelu ei loppunut tähän. Tästä se vasta alkoi. Kauan
levänneen tarmon pyörä oli kerran lähtenyt liikkeelle ja elämä oli
sittemmin vain joka hetki herääväin voimien kasvavaa jännitystä.
Loukattu talonpoikasveri, jota Kaarina tähän asti oli koettanut
painaa alas ja salata, nousi nyt ylpeänä ja raskaana hänen
päähänsä. Itsesäilytysvaisto, joka tähän asti oli ollut passiivista
mukautumiskykyä, ilmeni nyt passiivisena vastarintana. Ainaisella
pimeällä epäluulollaan ja jäykkäniskaisuudellaan loukkasi hän uusia
sukulaisia. Hän tunsi, että hän vihasi heitä.
Tämä viha, joka ulottui hänen mieheensäkin, ei ollut mitään
personallista, yksilöistä riippuvaa, se tuli jostakin kaukaa,
alhaalta, syvyyksistä, kumeana ja kaikkivoipaisena. Se tunki juurensa
kauas hämäriin pohjakerrostumiin, jotka jo ammoin olivat silmiltä
kätkeytyneet, mutta jotka vielä heittivät kuvaisensa pinnalle. Se
oli esi-isien taistelua lapsenlapsissa, joiden äänen väri, kasvojen
juonteet, vaistot ja tunteet yhä vielä atavistisesti toistivat
entisiä sieluntiloja. Ja kun Kaarina kerran oli kallistanut korvansa
tälle veren äänelle, ei se antanut hänelle enää rauhaa, se teki hänet
tunteettomaksi yksilöiden tuskille, vieraaksi oman itsensä onnelle
ja onnettomuudelle, se painoi hänen sydämellään kuin suuri loukattu
siveydenkäsky: hänellä ei ollut lupaa liittoutua viholliseen.
Tämä tunne teki hänet jokapäiväisessä elämässään jöröksi ja
mahdottomaksi. Hän kieltäytyi kaikesta seurustelusta uuden sukunsa
kanssa, joka vanhaan hyvään tapaan oli käsittänyt Kaarinan perheensä
jäseneksi ja sellaisena velvoitetuksi ylläpitämään myöskin suvun
kauniita perintätapoja. Mutta pienimmästäkin lähentymisestä hän jo
murahti, pieninkin ystävällisyyden-osoitus oli hänelle loukkaus.
Ja kun ei hän uudessa kodissaan saanut järjestää kaikkea aivan
häiritsemättömän yksin, hän luopui kerrassaan kaikesta, hän ei
pannut tikkua ristiin, vaan istui vain nyreänä nurkassa ja murjotti.
Anoppi luuli häntä tyhmäksi ja epäkäytännölliseksi ja hääräsi siellä
sitä enemmän. Välinpitämättömänä antoi Kaarina kaiken tapahtua, se
ei ollut hänen kotinsa tämä asunto, se oli vankila, piinahuone,
se kammotti häntä. Hän koetti olla sieltä poissa niin paljon kuin
suinkin, hän alkoi käydä kokouksissa, luennoilla, kirjastoissa.
Periaatteelliset kysymykset, joiden ohi hän tähän asti oli käynyt
ummessa silmin, alkoivat askarruttaa hänen mieltään yhä enemmän ja
enemmän. Hänen ajatuksensa teki kuumeisesti työtä, etsi omia uria,
pyrki täyttämään sitä tyhjyyttä, minkä hänen leikittelevä nuoruutensa
oli jättänyt hänen aivoihinsa. Hän oppi ymmärtämään yhteiskunnallisia
ilmiöitä, puolueita, aatteita, sitä taistelua vapautuvan
inhimillisyyden puolesta, jota kaikkialla hänen ympärillään käytiin.
Ja hän etsi itselleen työtä kaupungilta, jotta hänen ei vain
tarvitsisi olla kotona, jossa hän ei tiennyt, millä täyttää aikansa,
ja täytti sen siksi pahoilla ajatuksilla. Hän tunsi, että jos hän
kerrankin siellä kohoaisi täyteen mittaansa, luhistuisi heti sen
valheellinen perustus. Ja hän pelkäsi...
Vanha vapaaherratar ei ollut laisinkaan tyytyväinen tähän miniänsä
uuteen järjestelyyn ja hän antoi siitä hänelle hyvinkin selviä
viittauksia: Tehdä työtä ulkopuolella kodin, kun ei ole siihen
kerran pakotettu! Se oli sitä uudenaikaisen emansipatsionin hirveää
villitystä. Naisen paikka oli kodissa. Siellä oli kyllä työtä sille,
joka vain piti velvollisuuksistaan huolen, kodin koristuksena,
kodin ilona ja valona, puolisona ja _äitinä_... Tälle viimeiselle
sanalle antoi vapaaherratar aivan erikoisen painon, joka nostatti
vihan lieskat Kaarinan poskille. Hänenkö olisi pitänyt vielä lisäksi
tehdä vapaaherrallisia lapsia! Hän olisi voinut tappaa lapsen, jonka
ainoakaan piirre olisi muistuttanut tuota vihattua rotua. Veren ääni
kielsi häntä sekaantumasta viholliseen.
Se kielsi häntä myös syömästä vihollisen leipää. Hänen oli
mahdotonta elää heidän armoillaan. Jos se raha, mitä heidän
kodissaan liikutettiin, olisi ollut edes Aarnen omaa ansaitsemaa,
olisi heidän välinen sovittelunsa ollut heidän yksityinen asiansa.
Mutta Aarne eli vanhempiensa varassa. Hänen sukunsa oli rikasta ja
kulunutta ja työnteko, johon ei enää ollut ulkonaista eikä sisällistä
pakkoa, siis jotenkin sovinnaista. Hänellä oli näennäinen virka,
jota hänen ei tarvinnut hoitaa. Työ ei sopinut ollenkaan hänen
ihmistyypilleen. Yksin sen ajatuskin jo rumensi häntä. Sen edessä oli
hän heti ikävä, ärtyisä, heikko, sairas, saamaton ja lahjaton. Mutta
tyhjäntoimittajana hän oli komea, rohkea, henkevä ja hyvä, paras ja
hauskin ihminen maailmassa. Hän osasi tosiaan tuon vaikean taidon
olla laiska, nim. täyttää aikansa huomaamattomasti miellyttävillä
turhanpäiväisyyksillä, vaikuttamatta silti koskaan arkipäiväiseltä.
Hän oli mitä onnistunein seura-ihminen, harmiton tuhlariluonne,
jonka suurin onni oli antaa elämän luisua käsistään. Sellainen
hän oli silloinkin, kun Kaarina häneen tutustui ja sellainen oli
Kaarina silloin itsekin ollut likipitäin. Ei hän silloin suinkaan
kärsinyt laiskuudesta, päinvastoin. Mutta nyt tunsi hän maan
polttavan allaan. Tämä uusi lepokoti hermostutti häntä ja Aarnen
kaikkia säestävä tapa vaivasi häntä. He koettivat kyllä kumpikin
kaikista perheristiriitaisuuksista huolimatta olla yhä edelleen
mahdollisimman hienotunteisia ja kohteliaita toisilleen. Kaarina
ei tahtonut suuttua Aarnelle. Hehän olivat kokonaan eri ihmisiä.
Aarnella saattoi olla lupa olla veltto, Kaarinalla ei. Hän tunsi
olevansa pantu rajavartiaksi, jonka täytyi kestää vielä tuhanten
puolesta. Mutta tämä ympäristö kulutti häntä liiaksi. Hän oli siinä
kytketty ainaiseen loiskasvin tilaan ja siitä johtuvaan katkeruuteen,
hedelmättömyyteen, toimettomuuteen, ja hänessä alkoi vuosien mukana
kyteä voimakas halu päästä vapaaksi.
Eräs odottamaton tapaus tuli väliin, joka suuresti kiirehti asioiden
kulkua. Kaarinan isä kuoli.
Sitä ennen oli kautta koko Suomen tuntuva rahapula jo lakaissut pois
hänen pienen liikkeensä. Hän vetäytyi silloin yksinäisyyteen kuin
metsänpeto luolaansa, katosi elämän näyttämöltä yhtä huomaamattomasti
kuin oli sinne tullutkin. Kaarinalla ei ollut käsitystäkään niistä
epäinhimillisen tylyistä laeista, jotka liikemaailmassa määräävät
ihmiskohtaloista. Hän tiesi vain, että isä oli luovuttanut liikkeensä
muille ja muuttanut toiselle paikkakunnalle. Isä ei selitellyt ja
Kaarina ei urkkinut. Tämä oli heidän vanha suhteensa. Viime aikoina
oli sitäpaitsi Kaarinalla ollut niin paljon tekemistä omien huoliensa
kanssa, ettei hän muuta ollut muistanutkaan. Isä oli hänelle jo kauan
aikaa ollut vain enää eräs aate toisten joukossa, suurin kyllä, mutta
sittenkin vain eräs aineeton aate, joka antoi tukea hänen uudelle
maailmankatsomukselleen, mutta ei tullut häntä personallisesti
lähelle.
Aivan viimeisellä hetkellä sai hän tiedon isänsä sairaudesta. Ja
vasta hänen kuolinvuoteensa ääressä paljastui Kaarinalle kasvoista
kasvoihin koko elämän vakavuus, elämän murhe, joka on suurempi kuin
kaikki muu.
Särkyvin sydämin hän astui isänsä kuolinhuoneeseen. Se oli pieni
komero rapistuneen talon pihan perällä ja kaikesta päättäen
köyhälistön hallussa. Pöydällä kyti kurja käsilamppu. Joitakin
metallilevyjä ja ruuveja, pari kirjaa ja paperiarkkia levällään,
siinä kuolevan koko omaisuus. Hän oli vielä viimeisillään yrittänyt
saada, valmiiksi jotakin keksintöä, josta hän toivoi saavansa
patentin ja rahaa. Se oli ollut hänen viimeinen oljenkortensa.
Kaikki, mitä Kaarina näki ympärillään, todisti puutetta, kurjuutta,
suorastaan nälkää...
Kaarinalla ei ollut tästä kaikesta ollut aavistustakaan. Isä ei ollut
tahtonut murhettaa tytärtään omilla huolillaan.
Älyttömällä tuskalla tuijotti Kaarina isäänsä, joka sammui siinä
hänen silmiensä edessä ilman lääkärin apua, ilman hoitoa, kaiken
puutteessa niinkuin kurjin kerjäläinen. Hän seisoi siinä avuttomana,
murtuneena, tyhjin käsin, sillä ylpeydessään hän ei ollut kotoa
lähtiessään huolinut mieheltään matka-apua.
Hänen ajatuksensa hämärtyi, se kieltäytyi käsittämästä tätä
ihmiskohtaloiden hirvittävää vaihtelevaisuutta. Oliko hän siis nähnyt
unta? Oliko tämä riutuva, hyljätty mies todellakin se sama, jonka hän
viimeksi vielä oli nähnyt käskijäpaikalla elämän hyörinän, elämän
runsauden keskellä? Missä olivat nyt kaikki ne moninaiset muodot,
jotka hän henkensä voimalla niin monta vuotta oli pitänyt koossa?
Kaikki rauennutta, kaikki poispuhallettua! Turhaan olivat nuo aivot
siis liekehtineet, turhaan nuo rautahermot tehneet työtä. Ei mitään
jälkeä siitä näkynyt. Kaarina itse oli ainoa näkyväinen tulos tuosta
inhimillisestä voimayhtymästä, joka jälleen hajosi. Kaarina oli
saanut nousta ihanille ilmoille noilta väkeviltä hartioilta, jotka
jälleen väsähtäen painuivat multaan. Turhaanko ne olivat hänetkin
nostaneet?
Kaiken yötä istui Kaarina näissä ajatuksissa isänsä vuoteen
ääressä hypnoottisesti tuijottaen häneen. Taas tunsi hän sen
saman suuren keskinäisen yhteenkuuluvaisuuden tunteen kuin kerran
saattaessaan isäänsä Helsingin asemalle, mutta tällä kertaa vieläkin
äärettömämpänä. Mystillinen voimavirta kulki yön hiljaisuudessa
kuolevan ja elävän välillä. Isä makasi äänettömänä tapaillen
kosmillisella, kaukaisella katseella Kaarinaa. Hän ei sanonut mitään,
mutta Kaarina kuuli selvästi hänen äänensä, joka sanoi: "_Sinun_
on otettava käsiisi laukeavat langat, _sinun_ on oltava sitä, mitä
minä en enää jaksa, elämänkeskus, voimienkeskus..." Kaarinasta yksin
riippui, tahtoiko hän heittää hukkaan isänsä työn vaiko pelastaa...
Yön hetket kuluivat. Sairas heikontui. Ja Kaarina tunsi selvästi,
miten voima, joka kuolevasta vähitellen luopui, virtasi häneen, miten
ihme tapahtui, miten toisen henki siirtyi toiseen ja sen kera elämän
murhe ja edesvastuu...
Sen jälkeen ei Kaarina enää palannut miehensä kotiin.
Hän peri isältään henkivakuutuksen, joka oli tarpeeksi suuri
takaamaan hänelle joksikin vuodeksi huolettoman toimeentulon. Ja
hän päätti tällä aikaa valmistua johonkin hyödylliseen työhön,
itsensä elättäjäksi, niinkuin isä oli toivonut. Nyt kun hän oli
kuollut, hallitsi hänen näkymätön tahtonsa Kaarinaa voimakkaammin
kuin milloinkaan ennen. Erohetken lumous jatkui yhä. Isä ikäänkuin
haudasta pitäen vielä joka hetki kahden käden nosti häntä ylöspäin,
varoitti hukkumasta, velvoitti vakavaan elämäntaisteluun.
Ja Kaarinasta tuli vakava. Hänen luonteensa muuttui ääriviivoiltaan
täsmälliseksi, hänen tahtonsa määrästään tietoiseksi kantaen kenties
liiankin ankarasti edesvastuuta inhimillisestä olemassaolostaan.
Kaikki viha ja katkeruus oli aikoja sitten karkonnut hänen
sydämestään. Avioliiton aikainen hermojen kapina oli ollut ainoastaan
itsesäilytysvaistoa, se oli ollut hänen terveen luontonsa vastalause
hengenvaarallista ympäristöä vastaan. Mutta mikäli luonnottomat
kahleet irtautuivat, sikäli palasi jälleen rauha ja ihmisrakkaus
hänen sieluunsa. Murheen ja lempeyden sekaisilla tunteilla muisteli
hän muinaisuuttaan. Sen keveä ja kullankimmeltävä ilmakehä ei ollut
häntä varten. Hän ei kuulunut ansarikukkiin; se jykevä aines, jonka
Kaarina oli saanut perinnöksi, velvoitti hänet kestämään työtä
ja taistelua. Hän ei edes kadehtinut niitä, jotka helpommalla
pääsivät. Työ itsessään ei ollut mikään hyve tai mittapuu ihmisiä
arvosteltaessa, sen hän ymmärsi. Toiset syntyivät valmiina tähän
maailmaan, toiset keskentekoisina. Toisilla oli työtä, toisilla ei.
Vika ei ollut ihmisissä, vaan ihmisten sopimattomissa yhdistelyissä.
Kaarina suoritti näytteet ammattikelpoisuudestaan ja alistui
nurkumatta yhteiskunnallisten tehtäväin aisoihin.
Hänen elämänsä ei sittemmin suinkaan aina ollut helppoa. Siinä oli
useasti raskaita ja karuja taipaleita. Mutta kaikki ulkonaiset
vaikeudet, leipätyönkin rasittava orjuus, olivat hänestä keveitä, kun
hän vertasi niitä siihen murtavaan hätään, jonka sisällinen syytös,
häpeä ja valapattoisuus entisen avioliiton aikana olivat hänelle
tuottaneet. Hän ei ollut ehkä nytkään onnellisempi, mutta hänellä oli
hyvän omantunnon rauha.
Monasti hän yritti väsyä. Mutta silloin hänen ei tarvinnut muuta
kuin taas kuulostaa sen suuren, salaperäisen valtimon tykintää, joka
tullen jostakin kaukaa, sukupolvien takaa, tuhanten tuntemattomien
sydänten viestiä kantaen, par'aikaa löi hänen omassa povessaan. Ja
jälleen elpyivät hänen väsyneet voimansa, jälleen tunsi hän tuon
kummallisen tunteen, että oli suurta olla pieni elävä pisara sen
ikuisessa virrassa. Hän ei ollut yksin, hänellä oli veren ääni
puolellaan.
Mitä se oli? Mitä oli isänmaanrakkaus, mitä kansallisuus-tunnon ja
rotu-yhteyden kaikkivaltias vaisto? Ääretön voima se ainakin oli.
Eikä Kaarina kenties koskaan olisi tullut sitä voimaa tuntemaan,
ellei hän kerran olisi rikkonut sitä vastaan.