Oli kerran mies, jolla oli monta sydäntä.
Älkää peljästykö, hyvät ihmiset! Sydän on suuri ja kallis asia,
sydän on parasta ja kauneinta, mitä ihmisellä voi olla, sydän on
kaikkien elämänlankojen kerä. Olettehan useasti kuulleet, miten
on käynyt niiden, jotka ovat syntyneet ilman sydäntä tai jotka
ovat tämän kalleutensa kadottaneet. He ovat jähmettyneet helteessä
palavimman päivän, varisseet kuin kuivat lehdet kesken puhkeamistaan
ja pahentuneet omien rikkauksiensa rikkaläjällä. Mutta vielä useammin
olette kuulleet satuja ihmisistä, joilla on ollut sydän; ja te
muistatte, että ne ovat loppuneet vielä surullisemmin. Te muistatte
tämän ja ihmettelette ja kysytte, kuinka sydän, jos se kerran on niin
suuri ja kallis asia, kuitenkin voi tuottaa niin tuiki tuskallisen ja
nopean murtumisen. Minäpä vastaan teille. Kallis ostetaan kalliisti,
ja sydän, joka on korkein hyvä, ostetaan kaikkein kalleimmasti. Sillä
ihminen ei saa mitään ilmaiseksi, joskin välistä pettävään etukäteen.
Velallisen on maksettava, tahtoi hän sitten tahi ei, ja useimmiten
hän ei tahdo. Sydämestään verotetut ovat ainoat, jotka ehdoin tahdoin
saattavat hellittää henkensäkin, sillä sydän on joskus armollinen
ja silloin vie se omistajaltaan järjen. -- Mutta sivulliset, jotka
näkevät tai kuulevat tämän, tulevat vakaviksi ja sanovat: sepä oli
surullinen juttu, siinä oli taas sydän mukana pelissä...
Olette kuulleet lukemattomia tällaisia tarinoita, mutta ette koskaan
vielä satua miehestä, jolla oli monta sydäntä. Tiedän sen. Sillä
siitä asiasta ei ole muuta satua kuin tämä yksi. Ja niin onkin paras.
Sillä se on liian surullinen, surullisin kaikista, mitä milloinkaan
olette kuulleet. Älkää peljästykö, se ei ole mikään ruma satu, se on
ainoastaan surullinen kuten itse elämäkin meidän ympärillämme, joka
vasta kärsimyksessä paljastaa jumaluutensa, vasta kalmistoilta nostaa
kauneimmat ruusut.
Mies, josta aion kertoa teille, oli maailman rikkain ihminen. Ja
sentähden täytyi hänen, jotta tasapainon laki täyttyisi, tulla
kaikkein köyhimmäksi. Jumalat olivat antaneet hänelle monta sydäntä,
mutta he vaativat häneltä myös korvausta jokaisesta erikseen,
jokaisesta elämän erikseen, niinkuin heidän lakinsa määräsi.
Sentähden täytyi hänen, ihmisen, palkitakseen korkeita jumalia
elää monta elämää ja kuolla monta kuolemaa, sillä aikaa kuin muut
elivät ja kuolivat vain yhden. Ja sentähden ei hänellä koskaan ollut
ikäisiä, ei aikalaisia, ei ystäviä eikä ymmärtäjiä, ei maata jalkojen
alla eikä tukipistettä ajatusten avaruudessa. Hän oli kuin lentävä
lehti, vierivä hiekka, vanhus tänään, lapsi huomenna ja uudestaan,
säännöttä ja selityksettä vaihtuva, sietämätön oikku ihmiskunnan
järjestetyssä yhteiskeossa. Kaikki häntä vihasivat, kukaan ei häntä
rakastanut, hänessä oli kaikki ihmisten tuska, mutta ei ainoatakaan
heidän riemuistaan, kaikki heidän sotansa ja turha tutkistelemisensa,
mutta ei ainoatakaan heidän lepohetkistään. Ah, minun ystäväni, hän
oli kovin onneton ihminen!
Ei kuitenkaan alussa. Alussa ei hänellä ollut edes kaukaisinta
aavistusta siitä, mikä kova kohtalo häntä odotti. Hän uskoi olevansa
luotu onneen, kuten uskovat kaikki lapset, etenkin rikaslahjaiset. Ja
hän oli rikaslahjaisin kaikista lapsista. Kaikki tähdet paistoivat
hänen päähänsä, kaikkien kuningaskuntien kultavirrat vierivät hänen
aivojensa lävitse ja kaikki ahdistetut sielut kumarsivat häntä kauan
kaivatuksi vapahtajakseen. Poloinen poika ei tiennyt, että tämä onni
oli ainoastaan hänen monien sydäntensä monien aurinkojen ensimäistä
vilpoista aamuhuikaisua ja että sitä oli seuraava tulipallojen sota,
leppymätön ja hirmuinen, jossa hän itse oli palava poroksi. Sillä
sydänten auringot ovat vihassaan ja vallanhimossaan väsymättömät.
Suunnattoman voiman lähteinä ne myös vaativat suunnattomia: kukin
oman maailman, johon paistaa, oman ihmiskunnan, jota kuljettaa...
Kun nuorukainen, joka kauan aikaa luuli olevansa kuten kaikki
muutkin, vihdoin huomasi päivä päivältä vain puhkeavansa uusia
sydämiä niinkuin omenapuu kukkasia, ihastui hän suuresti. Hän tunsi
sydämien taian ja arvasi nyt, että koko ihmiskunnan sydän oli hänen
hallussaan. Ja niin olikin. Meni hän minne tahansa, suostuivat
hänelle sielut, avautuivat suljetuimmat aarrelippaat ja antautuivat
uljaimmat linnoitukset. Aina oli hänellä oikea tunnussana, se
viisasten kivi, jota viisaat turhaan olivat etsineet... Ja niin oli
hän vallankykyisin ihminen maailmassa.
Mutta hänestä piti vielä tulla myös vallanhimoisin. Sillä ne
monet sydämet hänen rinnassaan alkoivat kasvaa täyteen mittaansa
eivätkä tyytyneet enää pelkkiin muruihin: ne alkoivat vaatia
itselleen valtakuntia. Ja nuorukaisen mielestä oli se vaatimus
vallan kohtuullinen ja hän lähti etsimään niille valtakuntia. Hän
valloitti niitä paljon ja helposti. Hän heitti sydämen ja heti
ottivat ihmiset hänet vastaan avosylin, laskivat hänen jalkoihinsa
ilonsa ja surunsa, aarteensa ja rikkakantamuksensa, kunniavirkansa
ja valtiosalaisuutensa. He sälyttivät hänen olalleen kaikki
täyttymättömät toiveensa ja raskaat pettymyksensä, antoivat hänen
rakennettavakseen utuisimmat ilmalinnansa ja houkuttelevimmat
paratiisipuutarhansa ja sanoivat: "Hallitse sinä meitä, sinua
me juuri olemme odottaneet, sinuun me uskomme, sinä voit tehdä
sen, mitä me emme voineet, meidän luonamme on sinun paikkasi ja
elämäntehtäväsi". Ja sen sanottuaan menivät he pois onnellisina ja
kevein omintunnoin kuolemaan laiskuudessa ja suurissa unelmissa.
Välistä nuorukainen itsekin uskoi, mitä he sanoivat, ja aikoi
jäädä. Mutta silloin kuohahti hänessä aina esiin kaikkien niiden
lukemattomien muiden sydämien vaatimus ja vastus, jotka vielä olivat
ilman valtakuntaa. Ja salaa kuin petturi ja pahantekijä pakeni hän
takaporttien kautta uuteen maahan, jonne hän taas saattoi jättää
uuden sydämen ja uuden petetyn kansan. Näin kulki hän kauan...
Mutta niinkuin osattomien sydämien kalvava uhka ja osallisten paha
omatunto hänen rinnassaan alkoi hänen ympärillään kasvaa pettyneiden
ihmisten pahaa ennustava kohu. "Tappakaa hänet, huusivat he kaikki,
hän on petturi ja varas ja murhamies! Hän on houkutellut meiltä
meidän kalleimmat aarteemme, meidän salaisimmat salaisuutemme ja
hän on kavaltanut meidät vihollisille. Hän on herjannut meidän
pyhimpiä aatteitamme ja pitänyt meidän jumaliamme pilkkanaan. Hän
on särkenyt meidän kauniin maailmankatsomuksemme, kaatanut meidän
uljaat unilinnamme ja tehnyt meidät itsemme naurunalaisiksi ja
kerjäläistäkin köyhemmiksi. Hän on vienyt elämältämme turvallisuuden
ja kuolemaltamme rauhan. Hän on teeskentelijä ja kunniaton, tappakaa
hänet!" -- Ja yhtä monet sydämet hänen rinnassaan huusivat samaa...
Kauhistuneena kuunteli hän näitä syytöksiä. Sillä hän tunsi, että
ne olivat oikeat ja että hän viattomimmillaankin oli tuomittu
olemaan rikollinen. Mutta tätä ei kukaan voinut käsittää. Hän,
jolla oli kaikkein sydämet, ymmärsi kaikki, mutta muut, joilla
oli vain korkeintaan yksi, ymmärsivät vain korkeintaan yhden
hänen sydämistään. Ja siihenkään he eivät enää uskoneet, sillä he
säikkyivät sitä tuntemattomien voimien temmellyskenttää, joka täytti
suurimman osan hänestä.
Hän, jossa oli kaikki ihmis-olemuksen salaisuudet ja joka viisaudessa
ja täydellisyydessä olisi voinut vetää vertoja itse jumalille, oli
täten tuomittu olemaan yhteiskunnalle hirviö, yksilöiden suhteen
luonteeton konna ja itselleen ainainen vihollinen. Ja hänellä
ei ollut minne paeta, sillä maailmansota, tuli hänen mukanaan,
hävitys kävi hänen jäljissään ja sadatus kaikui lakkaamatta hänen
kantapäillään. Eikä hänellä ollut toivoa vapahduksesta, sillä
sydämien luku oli loppumaton ja niiden valta korkeilta jumalilta.
Kun hän tämän huomasi, oli hänestä kuolema ainoa ja autuain pelastus
ja hän antautui vapaaehtoisesti vihollisilleen.
Mutta hän ei voinut tahtoenkaan sortua vihaan eikä langeta omaan
vallanhimoonsa, kuten tekevät ne, jotka ovat syntyneet sydämettä.
Hänen täytyi kuolla rakkaudesta, kuolla jokaisella sydämellä
erikseen...
Joka päivä oli hän antanut niistä pois yhden. Joka päivä oli hän
valloittanut valtakunnan ja tullut samalla itse vangiksi. Sadat
prinsessat kantelivat hänen sydämiään rinnoillaan. Ensin hellävaroin
ja kauniisti, sitten vihamielisesti ja julmasti. He purkivat niihin
pahan pettymyksensä, loukatun turhamaisuutensa ja sammumattoman
kostonhimonsa. He pitelivät niitä kimaltavin silmin hehkuvissa
pihdeissä ja pyörittelivät niitä pistävissä piikkitynnyreissä. He
solvasivat ja häväisivät niitä, polkivat niitä kuninkaallisilla
koroillaan ja kehräsivät niiden herkistä elämänlangoista itselleen
uusia tanssijaispukuja. Mutta paras heistä, hän, joka oli eniten
rakastanut, irroitti sydämen hiljaa rinnaltaan, hautasi sen ja
lahjoitti sille säälivän anteeksiannon, niinkuin joskus rikollisille
lahjoitetaan. Mutta salaisimmassa mielessään ajatteli hän, että se
oli ollut keinotekoinen...
Tietämättään teki tämä kaikkein parhain suurimman vääryyden... Sillä
se sydän ei ollut koskaan ollut keinotekoinen eikä rikollinen.
Ja sinä päivänä kuoli onneton nuorukainen rakkaudesta heihin kaikkiin
ja katkeruudesta tähän kaikista parhaimpaan.
Tämä oli se surullinen satu miehestä, jolla oli monta sydäntä.