Koko päivän oli satanut sakeasti lunta ja korkeat kinokset kaartuivat
yli katujen ja käytävien. Vaivaloisesti ja käymäjalkaa ponnisteli
hevonen eteenpäin.
Suoma Sutela istui reen perässä paksujen turkkien sisällä ja hymyili
itsekseen onnellista hymyä. Hän ei nähnyt lunta eikä lumipyryä.
Vaaleansininen naamio sitoi hänen silmänsä ja koko maailma hohti
pilvettömän taivaan väreissä. Elämä tuntui niin hauskalta, että se
väkisinkin pyrki naurattamaan ja laulattamaan ja vaistomaisesti pääsi
hänen huulilleen sävel, jota hän aina silloin lauloi, kun hän oli
oikein iloinen:
"Edistys, valistus, siinä ohjelmamme,
sekä rakkaus pohjana sen".
Tämä laulu, joka ei koskaan luopunut Suomasta silloin kun jotakin
tärkeää oli tekeillä, oli aikoinaan ikipätevästi isketty hänen
aivoihinsa seminaarin penkillä ja senjälkeen tavallaan määrännyt
hänen elämänsä kulun.
Se oli saanut aikaan senkin, että Suoma oli päättänyt lähteä
Helsinkiin. Sillä perintö-osuudella, minkä hän myydyn kotitalonsa
jakajaisissa oli saanut, tahtoi hän kaikin mokomin vartuttaa
valistustaan ja tulla ylioppilaaksi. Siihen aikaan ylioppilastutkinto
vielä merkitsi eräänlaista yhteiskunnallista asemaa, jota jo sinään
kannatti tavoitella.
Suoma oli jo suuri tyttö, kahdenkymmenen ikäinen eikä koulupenkille
enää oikein sovelias. Hän hankki itselleen siis yksityistunteja, kävi
eri koulujen rehtorien ja opettajien puheilla, esitti itsensä ja
asiansa ja asettui pääkaupunkilaiseksi.
Tämä asettuminen vaati Suomalta myös oman aikansa. Hänen täytyi
tietysti tutustua helsinkiläisiin ja helsinkiläisten tapoihin
tullakseen toimeen uudessa ympäristössään. Oikeastaan oli kaikki
maailmallisuus hänen aatteilleen vastaista, sillä Suoma oli
uskonnollinen, uskovainen suorastaan, mutta hän oli sievä ja nuori,
ja jumala- ja isänmaa-käsitteet siinä tilassa, missä hän ne oli
vastaanottanut, olivat vielä hyvin kehityskelpoisia. Ja Helsinki
alkoi niitä kehitellä. Ollen ymmärtäväinen ja johdonmukainen
tyttö, valitsi Suoma tuttavansa tarkoitusperiensä mukaisesti.
Sisällisen aatteensa palavalla intohimolla tarrautui hän varmuuden
vuoksi jo edeltäpäin kiinni tulevaan säätyynsä, ylioppilaihin.
He veivät Suoman teatteriin ja tanssijaisiin, kuljettivat häntä
mukanaan isänmaallisissa juhlissa ja taidetilaisuuksissa. Tämä
oudon-hieno ilmakehä huumasi hänet, antoi valtavat siivet hänen
mielikuvitukselleen ja hän tunsi olevansa jo hyvin lähellä
päämääräänsä, melkein kuin ylioppilas itsekin.
Hän oppi käyttämään heidän sanontatapojaan, puhumaan
asiantuntemuksella elämänkysymyksistä ja maailmankatsomuksista,
keskustelemaan sitaateilla ja runonpätkillä. Aivan luonnollisesti
hän siirtyi heidän mukanaan vähitellen luentosaliin, muutti
kuuntelutuntinsa koulupenkiltä yliopiston penkille ja alkoi
tenteistä, laudatureista niinkuin muutkin puhua ja professoreista.
Hän oli jo melkein itsekin unohtanut sen, että hän kiireissään oli
hypännyt yli ylioppilastutkinnon pienen kynnyksen. Hän ei sitä
oikeastaan tarvinnut enää sillä korkealla kehitys-asteella, millä hän
jo oli, hän saattoi suorittaa tutkinnon yliopistossa ilmankin sitä.
Hänen kunnianhimonsa oli ottanut parissa vuodessa aimo harppauksen
eteenpäin. Maisteri piti hänestä tulla, ellei juuri aivan virallinen
niin kuitenkin virallisen veroinen. Hän ei ollut koskaan lapsuutensa
päivinä voinut aavistaakaan, että edistys ja valistus olisi jotakin
näin suloista.
Hän päätti opiskella kielitiedettä, sillä kielillä puhuminen
oli hänestä kovin ylhäistä. Muuten saavuttaakseen luottamusta
esimiehissään, täytyi hänen ensin olla tehnyt ulkomaanmatka, kuten
hyvä tapa vaati. Kolmen viikon oleskelu Berlinissä täytti tämän
viimeisen aukon hänen ulkonaisessa kasvatuksessaan. Sieltä tultuaan
hän oli aivan varma itsestään ja valmis ottamaan vastaan korkeamman
tieteellisen sivistyksen siunausta.
Hän tuli Berlinistä kuten suomalaiset tytöt tavallisesti tulevat
ensimäiseltä ulkomaan-matkaltaan sikäläisen puolimaailman karkean
koreuden huikaisemana puettuna raakaan rihkamaan, jota he itse
luulevat hienoksi. Suoman kehittymättömät kasvot, jotka säädyllisen
ulkoasun ohella olisivat voineet näyttää kauniiltakin, saivat uusien
keinotekoisten tukkalaitteiden ja muitten harsojen ja hörsöjen
mukana sangen epäilyttävän leiman. Teennäisyys ja raakuus, nuo kaksi
näennäisesti niin ristiriitaista ominaisuutta muodostivat yhdessä
hyvinkin vakaantuneen tyylin, josta ei voinut erehtyä ja joka johti
monet oikeille jäljille.
Suoma oli vuosien kuluessa valistunut ja edistynyt aivan
tavattomasti. Hän tunnusti nyttemmin enää äärimmäisen vasemmiston
äärimmäiset vapaa-ajattelijat joka asiassa. Hän oli vakaumukseltaan
anarkisti ja jumalankieltäjä ja yli-ihminen. Ja mitä tuohon vanhaan,
rakkaaseen "edistys, valistus"-lauluun tuli, jota hän muuten ei
missään elämänkohdassa voinut unhoittaa, niin oli hänestä nyttemmin
jälkimäinen säe aina yhtä hyvä kuin edellinenkin, miltei parempikin.
Ja rakkauden pohja alkoi valloittaa yhä laajempia alueita hänen
olemuksestaan. Se oli ikäänkuin asian ydin, mutta "edistys, valistus"
oli se välttämätön kuori, jota ilman ei mikään onni voinut menestyä.
Ja mitä valtavammaksi ydin paisui, sitä mahtavampia muotoja täytyi
kuorenkin ottaa.
Ja Suoma oli tarmokas. Hän tunkeili mahdollisina ja mahdottomina
aikoina kanslioissa ja professorien vastaanottohuoneissa,
lukusaleissa ja kirjastoissa. Hän sekoitti puheeseensa vieraskielisiä
sanoja, joiden merkitystä hän ei ymmärtänyt, ja kuunteli luentoja
kielistä, jotka olivat hänelle tyystin vieraat. Hän koristi
yliopiston auditooriot suurella hatullaan ja pitkillä plyymeillään.
Ja aina kun oli jokin merkittävämpi tai vaikeatajuisempi esitelmä
juhlasalissa, istui Suoma uskollisesti ensimäisellä penkkirivillä
puhujalavan alla. Ihailtavalla hengenvoimalla kesti hän hereillä
tunteja pitkissä saarnoissa, joista hänen aivoihinsa ei päässyt
ainoatakaan valonsädettä. Erehtymättömällä itsehillitsemiskyvyllä,
jota kuka marttyyri tahansa olisi voinut kadehtia, kantoi hän täten
yllään epämukavinta pukua, mitä kukaan nainen vielä koskaan on
kauneudekseen kantanut.
Mutta aika kului ja tämäkin puku vanhentui eikä tahtonut sopia
Suomalle enää. Hän itse tiesi liiankin hyvin sitäpaitsi, että se
oli valepuku, naamio, ja ettei hän koskaan voinut suorittaa niitä
korkeita opinnäytteitä, joista hän lakkaamatta puhui todistaakseen
sivistyneisyyttään. Hänen rahansakin olivat huvenneet, hänen oli
pakko ruveta ajattelemaan uuden hankkimista.
Mutta hänen luonteensa oli höllentynyt ja työkykynsä lamaantunut ja
hänen työalansa jäi yhtä epämääräiseksi kuin mitä hänen oppialansakin
oli ollut. Hänen tulolähteensä olivat satunnaisia ja salaisia eivätkä
kernaasti sietäneet kirkkaan päivän valoa. Yliopisto oli ainoa, joka
vielä saattoi suojata hänen ammatitonta olemassa-oloaan. Se oli hänen
suojeluspyhänsä, hänen haarniskansa kaikkia elämän monia vaaroja,
etenkin kaikkea kunniattomuuden uhkaa vastaan.
Mitä arveluttavammaksi hänen asemansa aikaa myöten tuli, sitä
hurjemmin tarrautui Suoma kiinni Alma Materin helmoihin. Hän ei
enää hetkeksikään luopunut sen turvallisesta läheisyydestä. Hän
lisäsi harrastuksiaan, anasti itselleen uusia tiedekuntia, teki
häikäilemättömästi tuttavuutta Apollon arvokkaimpien poikien
kanssa. Tässä viimemainitussa suhteessa oli melkein edullistakin
Suomalle, että hän ei ollut ylioppilas. Nuoret dosentit kohtelivat
häntä erikoisella huomaavaisuudella, melkein tasa-arvoisesti,
siltä hänestä tuntui, ja uusi korkeampi päämäärä alkoi vähitellen
kangastaa hänelle. Päästä naimisiin jonkun yliopiston opettajan
kanssa, se olisi ollut kaikkein onnellisin ratkaisu hänen vaikeassa
asemassaan, todellakin kunniakas lopputulos hänen ahkerista
ponnistuksistaan. Silloin ei pitkä opiskeluaika suinkaan olisi mennyt
hukkaan. Siinä olisi sitäpaitsi ollut laillinen ja kaunis syy luopua
kaikista tieteellisistä harrastuksista. Miten kauniilta se olisi
näyttänytkään! Hän olisi alistanut kunnianhimoiset unelmansa sydämen
vaatimukselle, yhteiskunnallisen tulevaisuutensa naisen pyhälle
kutsumukselle kodissa. Tällaisella jalolla uhrauksella olisi hän
todistanut rakkautensa.
Tämä suunnitelma oli kokonaan määrännyt Suoman viime-aikaiset
puuhat. Suurella menestyksellä oli hän kutonut verkkojaan eräälle
nuorelle suomalaiselle tiedemiehelle, joka tiedemiesten tapaisesti
sielunelämältään oli kehittymätön ja turvaton kuin lapsi. Suomalla
oli kaikki edellytykset onnistua. Uudelleen oli hän aivan lähellä
päämääräänsä ja hän oli laskenut päässään, että tämän iltaisissa
naamiaisissa piti lopullisesti määrättämän hänen kohtalonsa.
Siksi hän istui turkkien sisällä niin tyytyväisenä ja hypisteli
hymyillen harsohameensa keinotekoisia kukkia. Hänen piti esittää
lemmikkiä, uskollisen rakkauden sinistä kukkaa. Tohtori oli vannonut
tuntevansa hänet tuhanten joukosta. Se oli ollut jo melkein kuin
lemmenvala...
Reki pysähtyi Seurahuoneen eteen, jossa pitkä jono kuomuja jo
ennestään odotti vuoroaan.
Pamppailevin sydämin sukeltautui Suoma ensikertalaisena siihen
räikeänkirjavain ja kalmankammottavien irvinaamarien mereen, joka
nimettömänä ja personattomana, irrallaan vellovin ihmis-aalloin,
peitettyjen kasvojen ja paljastettujen rintojen väkivaltaisessa
pyyteessä möyrysi hänen edessään.
"Sinistä lemmenkukkaa" alettiin heti ahdistaa hävyttömyyksillä.
Suoma, joka oli tullut tänne kuin vihkikirkkoon, ylevissä
tarkoitusperissä ja korkean aatteen haltioimana, oli syvästi
loukkaantunut. Hän oli itse mielestään jo melkein kuin professorin
rouva ja hän olisi siis pitänyt kohdella arvonsa mukaisesti...
-- Saako ostaa pienen lemmenkukan? irvisteli muuan pahannäköinen
naamio.
Suoma ei ollut koskaan ollut leikkiin taipuisa, mutta näin vakavalla
hetkellä oli pila suorastaan myrkkyä hänelle. Hän pysähtyi ja
loi sinisestä lemmenkukka-silmästään leimuavan vihaisen katseen
herjaajaan.
-- Mehän olemme vanhoja ystäviä, kyllähän minä sinut tunnen, jatkoi
uusi tuttava antamatta vihaisen silmäyksen vähääkään häiritä itseään.
Hän sinutteli! Suoma oli vähällä saada halvauksen.
-- En tunne teitä lainkaan. En ole koskaan tavannut teitä, lausui
Suoma kaikkein ylhäisimmällä äänenpainollaan.
-- Tänä aamuna viimeksi, suloinen neiti lemmenkukka. Täsmälleen kello
11 ojensit minulle suloisen sikaarin suloisilla sormillasi, ja minä
tein näin...
Hän yritti suudella Suomaa kädelle.
Kaikki veri syöksähti naamion alla Suoman kasvoihin. Hän veti
kätensä pois. Hän oli vielä liian kömpelö ja kankea karnevaaleihin.
Hän hätääntyi, suuttui, häpesi. Häntä luultiin tupakkatytöksi tai
ties miksi, häntä, tulevaa tiedemiehen rouvaa, joka oli melkein
kuin ylioppilas, melkein kuin maisteri. Hän oli tukehtua raivosta.
Eikö hän millään voinut puolustaa loukattua kunniaansa? Hänen
ajatuksensa haparoi asetta. Mutta kaikki edistys ja valistus
hämmentyi hänen aivoissaan tolkuttomaksi, kiehahti yli äyräittensä
tästä odottamattomasta avunpyynnöstä. Suoma takertui tarkoituksiinsa,
änkytti, maailma pimeni hänen silmissään. Hän tahtoi antaa oikean
kuvan korkeasta kultuurikannastaan, todistaa arvokkaisuutensa.
Epätoivon vimmalla hän etsi jotakin sopivaa ulkonaista sananpartta,
jotakin pelastavaa nimeä, mutta hän ei muistanut siinä kiireessä
mitään. Sekapäisesti hän sai puserretuksi suustaan:
-- Kello 11, mitä ajattelette! Mahdotonta! Silloin olin minä juuri
yliopistossa professori _Wallensteinin_ luennolla.
Hän tarkoitti professori Wallensköldiä. Tämän sankarillisen
ponnistuksen jälkeen hänen jännityksensä laukesi. Hän ei tiennyt,
mitä oli tapahtunut, mitä hän oli sanonut. Mutta hän tunsi, että hän
oli pahasti kompastunut, että "edistys, valistus" oli pettänyt hänet
juuri ratkaisevalla hetkellä.
Hän seisoi hetkisen aivan töperryksissään. Vanhasta tottumuksesta
vain ajatukset toistivat tuota tuttua, kohtalokasta laulua:
"Edistys, valistus, siinä ohjelmamme
sekä rakkaus pohjana sen"
Tähän viimeiseen säkeeseen päästyään Suoma ikäänkuin heräsi. Mutta se
ainakaan ei ollut vielä koskaan pettänyt. Siinä oli pelastus! Hänen
hetkeksi häiriytynyt itsetuntonsa parani siinä silmänräpäyksessä taas
ennalleen.
Halveksien hän käänsi selkänsä raakalaiselle.
Salin toisessa päässä oli hän jo huomannut nuoren tohtorin. Siellä
oli hänen paikkansa! yhteiskunnan huipulla!
Ja heittäen niskojaan sangen epä-akateemisesti Suoma suuntasi
askeleensa suoraan tohtorin luo.